Lue keskustelun säännöt.
Pakonomainen ihastuminen
31.03.2022 |
Olen pitkässä parisuhteessa jossa on myös pieniä lapsia. Nyt olen harmikseni huomannut ihastuneeni kolmanteen osapuoleen, enkä meinaa saada tunnetta millään loppumaan ja se alkaa jo varjostaa omaa suhdettani. Ymmärrän järjellä, ettei tunne ole kestävällä pohjalla tai kohdistu todelliseen ihmiseen, vaan lähtee omista päänsisäisistä peloistani ja tarpeistani. Mutta kun tämäkään järkeily ei tehoa tunteeseen.
Olen pohtinut asiaa viime aikoina ja ymmärtänyt, että tämä on oikeastaan minulle kaava. Lähes koko elämäni olen kärsinyt taipumuksesta tavalla tai toisella vinoutuneisiin, lähes hallitsemattoman voimakkaisiin ihastumisiin. Olen käynyt läpi sinkkuvuosiani ja tajunnut miten älyttömiin mittasuhteisiin olen mennyt ihastusten vuoksi. Olen muun muassa kolmesti valinnut asuinpaikan yksipuolisen ihastuksen perusteella. Olen tuhonnut ystävyyssuhteita miesten takia, joille olen lopulta ollut melko tai täysin yhdentekevä. Olen hakeutunut toistuvasti ystävyyssuhteisiin miesten kanssa, joihin olen yksipuolisesti ja toivottomasti ihastunut. Ja nolannut itseni lukemattomilla mielikuvituksellisilla tavoilla.
Mutta sinkkuaikoina nämä ihastukset nämä menivät ohi. Pääsääntöisesti kahdella tavalla. Ensimmäinen vaihtoehto oli se, että tein lopulta itsestäni totaalisen klovnin laittamalla miehen antamaan minulle niin selkeät pakit ettei niistä jäänyt epäilyksen varaa. Häpeä tappoi lopulta ihastuksen. Ja toinen tapa oli se että sain sen mitä halusin. Useimmissa tapauksissa tunteet heitti saman tien täydet 180 astetta. Vaikka hetkeä aiemmin olin himoinnut ihmistä silmittömästi, se ihastus kuoli ja pahimmillaan vaihtui vastenmielisyydeksi tai jopa paniikiksi.
Sitten kymmenenkunta vuotta sitten tuli se ainut jota olen halunnut vielä senkin jälkeen kun olen hänet saanut. Ja haluan edelleen. Vuosia halusin pelkästään häntä, en enää edes nähnyt muita miehiä. Luulin jo kasvaneeni yli ihastusaddiktiostani, korjaantuneeni. Mutta olen vähitellen kallistunut pelkäämään, ettei mikään tai kukaan saavutettavissa oleva voi koskaan antaa samaa huumaa kuin se kielletystä tai saavuttamattomasta haaveilu. Ettei tämä ole asia josta parannutaan vaan asia joka tulee varjostaamaan minua aina.
Ja nyt olen taas ihastunut. Intohimoisesti, epätoivoisesti ja yksipuolisesti. Mutta se ei vaan ota loppuakseen. Eikä mikään muu tunnu enää miltään. Tunnen eläväni vain tämän ihmisen seurassa, vaikka näen häntä hyvin harvoin. Kaikki muu aika menee seuraavaa tapaamista odotellessa ja siitä haaveillessa. Vihaan ja halveksin itseäni tämän takia, mutta en vain saa tätä loppumaan.
Onko kukaan muu parantunut tällaisesta terapiassa tms? En jaksa enää tätä, että koko elämäni tuntuu pyörivän tämän p*skan ympärillä. En vaan jaksa. Alan jo hyväksyä sen että avioliittoni saattaa tähän loppua, mutta liiton kohtalosta riippumatta haluan eroon näistä jatkuvista järjettömistä hulluuden partaalle ajavista ihastumisista. Haluan aivoni ja elämäni takaisin.
Kommentit (376)
1 jatkaa vielä, että en toisaalta torppaisi ajatusta terapiasta varsinkin Ap sinun tilanteessasi. Jos ja kun haluat säilyttää nykyisen suhteesi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tarvitseeko siitä tehdä mitään ongelmaa, että on ihastunut. Mikset voi vain hyväksyä sitä, että sinulla on tällaisia tunteita. Toki tilanne voi olla ongelmallinen silloin, jos on parisuhteessa ja joku toinen alkaa kiinnostaa enemmän kuin oma kumppani.
Minä olen välttänyt kaikki todelliset ja mahdolliset ihmissuhteet aikuisiällä, mutta senkin edestä päässäni on ollut pinttymiä jostain tietystä miehestä ja haaveilua hänestä. Paradoksaalisesti nää on aina olleet sellaisia, jotka ovat ilmaisseet kiinnostusta ja yrittäneet mua enemmän tai vähemmän tosissaan, osa pitkäänkin, mutta siinä tilanteessa olen ollut liian estynyt ottamaan sitä vastaan ja antamaan itestäni pientä flirttiä enempää. Eli suhteet on jääneet kevyiksi kaverisuhteiksi, jotka ei kuitenkaan ole täysin platonisia eikä siten oikeita kavereitakaan.
Yleensä nää loppuu siihen, että mies kyllästyy, löytää toisen ja päättää jutun tylysti. Näin on jälleen kerran käynyt, ja sydämeni on särkynyt. Kun näin kamala olo tulee vaikka ei ole ollut "mitään", niin ehkä on hyväkin että mun suhteet jää tälle tasolle. En varmaan kestäisi jonkun todellisen päättymistä. Nyt voin sentään pääni sisällä elää vaihtoehtoisia tapahtumia, ja varmaan pääsen joskus yli tästäkin ja löydän uuden, jonka kanssa käydä läpi sama kuvio uudestaan.
Sen kyllä haluaisin tietää mikä mua vaivaa ja MIKSI teen näin.
Vierailija kirjoitti:
Tarvitseeko siitä tehdä mitään ongelmaa, että on ihastunut. Mikset voi vain hyväksyä sitä, että sinulla on tällaisia tunteita. Toki tilanne voi olla ongelmallinen silloin, jos on parisuhteessa ja joku toinen alkaa kiinnostaa enemmän kuin oma kumppani.
No ei varmaan ns. normaali ihastuminen olekaan mikään ongelma. Mutta kun yksipuoliset ihastukset hädintuskin tuttuihin ihmisiin saa täysin järjettömät mittasuhteet ja aikuisen ihmisen elämä pyörii tällaisten ympärillä, niin käy mielessä ollaanko terveen raja jo ylitetty. Etenkin, kun tässä on toistuva kaava. Eikä samat ihmiset edes kiinnosta sitten jos heidät oikeasti saa.
Minun käsitykseni normaalista ihastumisesta on sellainen, että se menee kohtuullisella aikataululla ohi ellei vastakaikua tule. Ja että intensiteetti on yksipuolisessa ihastumisessa kuitenkin maltillinen. Jos vuosikaudet haaveillaan 24/7 jostain saavuttamattomasta, niin minusta se ei enää ole ihastus vaan pakkomielle.
-Ap
6 jatkaa vielä: joka kerta kun olen ollut varma, että nyt tästä viimein tulee oikeasti jotain, on matto vedetty jalkojen alta ja mies tehnyt valintansa ja häipynyt. Olen muutenkin todella varautunut, ja tää vaan lisää epäluottamusta itseeni ja kykyyni tulkinta tilanteita.
Ehkä en vaan tunnista lopun merkkejä ja sitä kun toinen lyö vikat kortit pöytään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minä olen välttänyt kaikki todelliset ja mahdolliset ihmissuhteet aikuisiällä, mutta senkin edestä päässäni on ollut pinttymiä jostain tietystä miehestä ja haaveilua hänestä. Paradoksaalisesti nää on aina olleet sellaisia, jotka ovat ilmaisseet kiinnostusta ja yrittäneet mua enemmän tai vähemmän tosissaan, osa pitkäänkin, mutta siinä tilanteessa olen ollut liian estynyt ottamaan sitä vastaan ja antamaan itestäni pientä flirttiä enempää. Eli suhteet on jääneet kevyiksi kaverisuhteiksi, jotka ei kuitenkaan ole täysin platonisia eikä siten oikeita kavereitakaan.
Yleensä nää loppuu siihen, että mies kyllästyy, löytää toisen ja päättää jutun tylysti. Näin on jälleen kerran käynyt, ja sydämeni on särkynyt. Kun näin kamala olo tulee vaikka ei ole ollut "mitään", niin ehkä on hyväkin että mun suhteet jää tälle tasolle. En varmaan kestäisi jonkun todellisen päättymistä. Nyt voin sentään pääni sisällä elää vaihtoehtoisia tapahtumia, ja varmaan pääsen joskus yli tästäkin ja löydän uuden, jonka kanssa käydä läpi sama kuvio uudestaan.
Sen kyllä haluaisin tietää mikä mua vaivaa ja MIKSI teen näin.
Oletko ajatellut, että jostain syystä alitajuisesti etsit pettymyksiä? Ihastut ihmisiin, jotka antavat ikäänkuin ymmärtää mutteivät kuitenkaan ole loppupeleissä saatavilla?
Minulla oli sinkkuvuosina paljon samaa. Ajattelin silloin, että se olisi liittynyt vanhempieni avioeroon ja hylätyksi tulemisen tunteeseen. Ikäänkuin elin aina uudelleen hylkäyshetkeä ja etsin sille ns. onnellista loppua. Ja puolisoni kanssa luulin löytäneeni sen ns. korjaavan kokemuksen. Ihmisen, jota melkein en saanut, joka melkein hylkäsi mutta kääntyikin sitten takaisin ja oli minun onnellinen loppuni. Mutta se taisi sittenkin olla liian hyvää ollakseen totta. Nyt kyseenalaistan koko korjaavan kokemuksen teoriani. Ehkä tätä ei voi korjata, ehkä minä olen vain peruuttamattomasti viallinen.
-Ap
Vierailija kirjoitti:
6 jatkaa vielä: joka kerta kun olen ollut varma, että nyt tästä viimein tulee oikeasti jotain, on matto vedetty jalkojen alta ja mies tehnyt valintansa ja häipynyt. Olen muutenkin todella varautunut, ja tää vaan lisää epäluottamusta itseeni ja kykyyni tulkinta tilanteita.
Ehkä en vaan tunnista lopun merkkejä ja sitä kun toinen lyö vikat kortit pöytään.
Onko sinulla ollut kokemuksia myös yksipuolisen ihastuksen kohteena olemisesta? Onko tilanne se klassinen, että sinä ihastut ja sinuun ihastutaan, mutta nämä eivät vaan ikinä tunnu kohtaavan?
Minullakin näihin tuntuu liittyvän jonkinlainen alun vastakaiku joka kuitenkin hiipuu. Täysin puhtaasti yksipuolisesti ihastun harvoin. Pikemminkin tyyppitilanne on se, että toinen on vähän muttei tarpeeksi kiinnostunut ja perääntyy samaa tahtia kun minä ihastun. Mutta jotain pientä on ainakin jossain vaiheessa ollut hänenkin puoleltaan. Yritän kuitenkin ajatella näitä täysin yksipuolisina, sillä se pienikin toivo pitää näitä yllä. Kun toivo kuolee, kuolee myös ihastumisen tunne.
-Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Maailma on täynnä ihastuttavia ihmisiä. Yleensä heihin ihastutaan ja yleensä se on yksipuolisista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tarvitseeko siitä tehdä mitään ongelmaa, että on ihastunut. Mikset voi vain hyväksyä sitä, että sinulla on tällaisia tunteita. Toki tilanne voi olla ongelmallinen silloin, jos on parisuhteessa ja joku toinen alkaa kiinnostaa enemmän kuin oma kumppani.
No ei varmaan ns. normaali ihastuminen olekaan mikään ongelma. Mutta kun yksipuoliset ihastukset hädintuskin tuttuihin ihmisiin saa täysin järjettömät mittasuhteet ja aikuisen ihmisen elämä pyörii tällaisten ympärillä, niin käy mielessä ollaanko terveen raja jo ylitetty. Etenkin, kun tässä on toistuva kaava. Eikä samat ihmiset edes kiinnosta sitten jos heidät oikeasti saa.
Minun käsitykseni normaalista ihastumisesta on sellainen, että se menee kohtuullisella aikataululla ohi ellei vastakaikua tule. Ja että intensiteetti on yksipuolisessa ihastumisessa kuitenkin maltillinen. Jos vuosikaudet haaveillaan 24/7 jostain saavuttamattomasta, niin minusta se ei enää ole ihastus vaan pakkomielle.
-Ap
Kyllä minusta on sinänsä normaalia ihastua vaikka kuinka intensiivisesti, ja se voi myös kestää miten kauan tahansa, vaikka olisi yksipuolista. Varmaan se on vähän luonne- ja temperamenttikysymyskin, miten kauan ihastukset kestävät yms. Toisaalta kuulostaa kieltämättä erikoiselta, jos ihastuksen kohde lakkaa kiinnostamasta heti kun hänet oikeasti saa.
Varmaankin terapia voisi olla hyvä idea, jos asia vaivaa. Ei kai siitä haittaakaan olisi (paitsi rahanmeno), ja saisit ehkä jotain näkökulmaa asiaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En osaa sanoa mistä on kysymys, mutta joo, terapiaa kannattaisi kokeilla. Jos on huono terapeutti, sitten vain vaihdat uuteen. Ei nimittäin kannata jäädä roikkumaan tehottomaan terapiaan toivoen, että se muuttuu muka joskus paremmaksi.
https://a-klinikkasaatio.fi/ajankohtaista/laheisriippuvainen-koukussa-t…
https://paihdelinkki.fi/fi/oma-apu/laheiset/irti-laheisriippuvuudesta-t…
Kokemuksesi ovat tavallisia kiintymissuhdetrauman kokeneilla. Tutustuisin sinuna läheisriippuvuuteen ja esim. limerence-käsitteeseen (mm. Youtube-videoita). Voi auttaa, kun ajattelee, että kyse on addiktiosta siinä missä esim. alkoholismikin. Riippuvuutta ei kannata ruokkia esim. fantasioilla, hakeutumalla kohteen lähelle jne, jotta se hiljalleen vaimenisi. Kuvio perustuu fantasiointiin ja positiivisten, usein kuvitteellisten, piirteiden liittämiseen kys. henkilöön. Jos suhde alkaa, kiinnostus usein hetken päästä laimenee, koska fantasiat eivät olleetkaan yhtä kuin todellisuus.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
https://a-klinikkasaatio.fi/ajankohtaista/laheisriippuvainen-koukussa-t…
https://paihdelinkki.fi/fi/oma-apu/laheiset/irti-laheisriippuvuudesta-t…
Kokemuksesi ovat tavallisia kiintymissuhdetrauman kokeneilla. Tutustuisin sinuna läheisriippuvuuteen ja esim. limerence-käsitteeseen (mm. Youtube-videoita). Voi auttaa, kun ajattelee, että kyse on addiktiosta siinä missä esim. alkoholismikin. Riippuvuutta ei kannata ruokkia esim. fantasioilla, hakeutumalla kohteen lähelle jne, jotta se hiljalleen vaimenisi. Kuvio perustuu fantasiointiin ja positiivisten, usein kuvitteellisten, piirteiden liittämiseen kys. henkilöön. Jos suhde alkaa, kiinnostus usein hetken päästä laimenee, koska fantasiat eivät olleetkaan yhtä kuin todellisuus.
Vähän olen aiheesta jo lukenutkin ja nuo kuvaukset kyllä sopivat hyvin. Ja taustatkin on tyypilliset. Aiemmin nämä on vaan lopulta loppuneet siihen, kun tunteiden yksipuolisuus varmistuu niin selkeästi että se on pakko kohdata ja hyväksyä. Nyt ei sitä vaihtoehtoa ole, kun varmuuden hakeminen on pettämistä ja luultavasti tuhoaisi avioliittoni. Ensimmäistä kertaa olen tilanteessa jossa tunne ei vaan ota loppuakseen. Aiemmin haihattelua oli pahimmillaan n. puoli vuotta intensiivisenä ja max pari vuotta satunnaisena haikeutena. Nyt jos vuosia eikä anna mitään merkkejä laantumisesta, päinvastoin. Oikeasti tiedän että tämä loppuisi kun hakisin ne pakit. Mutta sitä olisi mahdoton selittää puolisolleni.
-Ap
Woow olen niin iloinen,että löysin tämän sinun kirjoituksen, koska luulin että minä olen ainoa jolla tämä ongelma. Minua hävettää tämä asiaa niin paljon, että en ole tästä koskaan kenelläkään kertonut, ei edes minun siskolle joka on minulla todella läheinen että jutellaan joka ikinen päivä kaikesta.
Olin vasta viisi vuotias kun ensimmäistä kertaa ihastuin ja siitä asti olen ollut tämmönen sarja ihastuja. Joskus sain sen ihmisen johon ihastuin mutta monesti se oli just semmonen yksipuolinen ihastus. Menetin aina unta, en pystynyt syömään mitään ja mahassa niin paljon perhosia,luulin että kohta ne lentää suusta ulos ja 24/7 ajatukset vaan siitä henkilöstä. Minulla kesti pitkään ennen kuin tajusin,että olen riippuvainen siitä ihastumisen tunteesta ja en osa elää ilman sitä. Menin aika nuorena naimisiin ja luulin että se loppu siihen,mutta huomasin itsestäni miten paljon minä kaipasin sitä tunnetta, siitä tuli itselle tavallaan kuin huume narkkarille, sain hyvän olon . Koska olin naimisissa minulle riitti että tunnen sen ihastumisen missä koko kroppa menee sekaisin,mutta ajan mittaan kaipasin enemmän ja viimeinen ihastus oli molemminpuolinen ja se oli menossa melkein siihen pettämiseen ja mä lopetin sen. Siitä on jo 7 vuotta kun en ole tuntenut mitään ihastusta ja minusta tuntuu että iso osa minua on kuollut, saan semmosia masennus kohtauksia ja huomaan miten paljon kaipaan sitä taas. Ymmärsin että kyse ei ole siitä miehestä johon ihastun vaan kyse on eli mä en hae sillä sen miehen koska se ihastus voi yhtäkkiä mennä vaan ohi ja minua ei enää se mies kiinnosta vaan kyse on ihastumisen tunteesta juuri siihen olen riippuvainen :(
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En tiedä onko muilla vastaavaa, mutta nykyisin tähän ihastukseen liittyy myös sinkkuvuosien häpeää kompleksisempia tunteita. Tunnen muun muassa syyllisyyttä siitä, että koen häpäiseväni puolisoni jos/kun ihastukseni näkyy ulospäin.
-Ap
Ihan kuin omalta näppikseltäni tämä aloitus. Täällä vielä yksi samassa tilanteessa oleva. Olen työstänyt asiaa kirjoittamalla päiväkirjaa, jossa erittelen tunteitani. Katson usein itseäni ulkopuolisen silmin ja näen juuri tuon saman pakkomielteisyyden ja toivottomuuden. Vaikka järki sanoo koko ajan, että tunne on yksipuolinen, niin onnistun välillä rakentelemaan pilvilinnoja jonkin yhden minuun luodun katseen jälkeen, kun hän vilkaisi minua alta kulmain.
Nyt on noin kaksi vuotta mennyt tämän uusimman ihastuksen kourissa, eikä loppua ole näkyvissä. Minulle täysin tuntematon mies, niin saavuttamaton kuin kukaan voi olla – verrattavissa jopa teinin tuntemaan ihastukseen jotakuta julkisuuden henkilöä kohtaan, vaikka tämä on todellinen ihminen, jonka kanssa olen ollut kontaktissa ja puheissa. Silti 100-prosenttisesti yksipuolinen, täysin varmasti, mutta ne katseet vievät maton jalkojen alta, vaikken niitä koekaan usein, vain neljä kertaa olen tämän miehen tähän mennessä edes tavannut.
Ja olen ihan sekaisin.
Kirjoitit, että "Nyt on kuitenkin oma suhde pitämässä edes auttavasti maan pinnalla." Minulla ihan sama, olen naimisissa miehen kanssa, ja se luultavasti on pelastanut minut useaan kertaan hirvittävältä häpeältä. Naimisissa on oltu kolmekymmentä vuotta, ja lähes koko ajan minulla on ollut näitä järjettömiä ihastuksia toisiin miehiin. Joku ehkä pitäisi näitäkin pettämisenä, siitä vain, mutta olen aika uskollinen perusluonteeltani enkä ole koskaan miestäni pettänyt, näitä haaveita on ollut senkin edestä.
Joka aamu ensimmäiseksi on ihastukseni kohde mielessä, ja nukkumaan mennessä ajattelen häntä.
Ainoa, joka minua tässä asiassa kaikkina näinä vuosina auttoi, oli hormonikierukka. Se turrutti tunteet ja elin ilman ihastuksia joitakin vuosia, niin kauan kuin pidin kierukkaa. Kun se piti poistaa enkä voinut ottaa uutta, kyky ihastua palasi entistä voimakkaampana. Joku kirjoitti: "Siitä on jo 7 vuotta kun en ole tuntenut mitään ihastusta ja minusta tuntuu että iso osa minua on kuollut" – juuri näin minäkin jälkikäteen koin! En ollut kierukan aikana masentunut tosin, elämäni oli ihan hyvää, seesteistä, tasaista. Jälkikäteen tajusin, että nämä ihastukset tavallaan tuovat jotain sisältöä elämään, sellaista, joka on osa minua ollut aina ja jota ilman en enää haluaisi ehkä elää. En tiedä, tavallaan se olisi helppoa, voisi keskittyä muuhun elämään, mutta toisaalta nämä tunteet ovat niin voimakkaita, että ne ovat osaltaan elämän suola.
En ole ajatellut mennä terapiaan tämän takia enkä ole koskaan ollut terapiassa muutenkaan, joten siihen en osaa ottaa kantaa. Tässä vain silti yksi kokemus lisää: meitä on muitakin samalla tavalla tuntevia.
Vierailija kirjoitti:
mutta jos nykyinen ihastus olisi molemminpuolista, niin en ehkä pystyisi hallitsemaan itseäni. (...) Mutta himoitsen tätä ihmistä niin paljon että se sumentaa järjen. Onneksi se vaikuttaa yksipuoliselta.
Tämä! Täysin järjen sumentavaa on se himo, halu! Sitähän se on puhtaasti, mistään ylevämmistä tunteista ei ole kysymys ainakaan minun kohdallani. Tiedän, että jos ihastukseni kohde tekisi aloitteen, en epäröisi hetkeäkään lähteä tekemään elämäni suurinta virhettä. Vaihtaisin koko elämäni, ihan kaiken mitä minulla on yhteen "ei-mihinkään".
Minä olen kärsinyt tästä myös, mutta aikuisena saatu ADHD-diagnoosi ja lääkitys siihen ovat lähes poistaneet vaivan. Tarkkaavaisuushäiriöinenhän addiktoituu mihin tahansa pääsee käsiksi. Lisäksi ihastuminen erittää dopamiinia joka edistää tarkkaavaisuutta, joten sarjaihastuminen voi toimia henkilölle jopa itsehoitomenetelmänä. Olisiko teillä ADHD-taipumuksia?
Vierailija kirjoitti:
Minä kyllä koen, etteivät ihastukset tuo sisältöä, päinvastoin. Ne peittävät alleen kaiken sen todellisen sisällön, ne asiat jotka oikeasti ovat tärkeitä. Ihastuksettomina avioliiton alkuvuosina pystyin keskittymään uraan, lapsiin, harrastuksiin, ystävyyssuhteisiin, kaikkeen. Nyt koko elämää varjostaa jäytävä "mikään paitsi ihastuminen ei tunnu miltään" -olo.
-Ap
Minulla on ehkä tässä elämän suola -ajatuksen taustalla ne hormonikierukan takia "menetetyt" vuodet. Kun tunteet palasivat takaisin, koin, että tämä vasta on oikeaa elämää, kun pystyn taas tuntemaan. Elämä oli tavallaan kovin latteaa, kun oli se kierukka. Ehkä minulla ei ole IHAN yhtä vahvaa tuo ihastuminen, tai sitä en tunnista, että mikään muu ei tuntuisi miltään. Pystyn nauttimaan esimerkiksi luonnossa liikkumisesta ja liikunnasta ylipäätään, ystävien seurasta. Työntekoa tämä kyllä välillä haittaa, kun pitäisi keskittyä ratkomaan ongelmia mutta ihastus tunkee mieleen ja sumentaa aivot.
Sitä kyllä välillä toistan itselleni, että katso nyt sitä kaikkea, mitä sinulla on: se ja vain se on todellista ja oikeasti tärkeää. Lyön itseäni korville ja sanon, että lopeta haihattelu. Hetkeksi aina silloin tällöin pystyn palautumaan maan pinnalle ja todellisuuteen, kunnes hän taas valtaa mieleni.
Ei tämä helppoa ole.
Vierailija kirjoitti:
Tunnen suunnatonta häpeää tästä ja pelkään että ihastuminen näkyy kasvoiltani. Olin hiljattain tapahtumassa, jossa tulin puhuneeksi tämän ihmisen kanssa ja huomasin hihittäväni posket punaisina. Tuntui, että koko muu seurue olisi tuijottanut. En tiedä oliko todellista vai kuvittelenko vain. Mutta jälkikäteen kuvasin päiväkirjaani tunnetta samankaltaisena, kuin olisi pissannut housuun julkisella paikalla. Sinänsä luonnollinen asia, mutta normaalit ihmiset tekee sen piilossa, diskreetisti. Häpeä on siinä että menettää kontrollin ja tekee sen julkisesti. Jos joku nyt tajuaa mitä tarkoitan.
-Ap
Minulla on yli viidentoista vuoden takaa kokemus, jossa olin varma, että ihastus näkyy, kuka tahansa näkee sen. Tilanne ei ollut ihan tuon kaltainen, en hihittänyt mutta muuten olin mielestäni kykenemätön peittämään tunnettani. Kohde silloinkin täysin saavuttamaton, tyyliin opettaja. Tiesin, että pian olen tilanteessa, etten enää koskaan pääse hänen kanssaan tekemisiin, "menetän hänet", siis pienenkin mahdollisuuden nähdä häntä, saati puhua hänen kanssaan. Siksi tein idioottimaisen teon ja kirjoitin hänelle sähköpostitse tunnustuksen tunteistani ja kysyin: huomasiko hän, miten minä olin ihastunut kuin pikkutyttö, ja hän vastasi, ettei ollut huomannut yhtään mitään. Uskalsin kirjoittaa, kun tiesin, ettemme koskaan enää tule tapaamaan. Se oli sen lorun loppu, ihastuskin onneksi päättyi aika lailla seinään siihen tunnustukseen.
Se kokemus auttaa minua vähäsen tänäkin päivänä. Sitä on itse tässä oman ihastuksenkuplansa sisässä, velloo siinä, näkee vain sen eikä mitään muuta, niin että luulee, että kaikki ympärillä olevat näkevät sen myös, mutta ei se välttämättä ole niin. Ihmiset eivät kiinnitä mitään huomiota, saati että ajattelisivat, analysoisivat toisen käytöstä. Hihittäminenkin voisi johtua väsymyksestä, itse ainakin saatan joutua hysteeriseen hihittelyn tilaan ihan vain huonosti nukuttujen öiden jälkeen. Asia, joka minulle on koko maailma, on jollekulle toiselle täysin merkityksetön, eikä hän näe sitä. Ajatustenlukijoita ei ole.
En ole parantunut, mutta haluan antaa virtuaalihalin ja kertoa ettet suinkaan ole ainoa <3 Minulla sinänsä helppo, tai no minulle henk. kohtaisesti vaikea tilanne että olen aina ihastunut yksipuolisesti. Kumppania ei siis ole eikä ole ollutkaan ikinä. Mutta tuo pirun pakonomainen ihastuminen... elämä siinä pilalle menee!!! Nyt mennyt kohta jo 10v pakonomaisesti ihastuneena samaan mieheen ja pelkään todella paljon, mitä ehtii vielä tapahtua ja mitä teen. Välillä kun tulee jopa ajatuksia itsensä t*ppamisesta kun ei jaksa enää, oma ihastuminen on niin vahvaa että se ajaa jo hulluuden partaalle. Terapiasta minulla on huonoja kokemuksia, olen käynyt psykologilla erään toisen asian takia aikoinaan ja ei ollut apua. En oikeastaan edes keksi, miten tätä ongelmaa voisi terapiassa ruotia. Tuntuu jo lähtökohtaisesti niin häpeälliseltä mennä terapeutille ja puhumaan tämmöisestä asiasta vieläpä. Muutoin kun on täysin tasapainoinen ja "tavallinen" ihminen, eihän tämä päällepäin näy.