Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Pakonomainen ihastuminen
31.03.2022 |
Olen pitkässä parisuhteessa jossa on myös pieniä lapsia. Nyt olen harmikseni huomannut ihastuneeni kolmanteen osapuoleen, enkä meinaa saada tunnetta millään loppumaan ja se alkaa jo varjostaa omaa suhdettani. Ymmärrän järjellä, ettei tunne ole kestävällä pohjalla tai kohdistu todelliseen ihmiseen, vaan lähtee omista päänsisäisistä peloistani ja tarpeistani. Mutta kun tämäkään järkeily ei tehoa tunteeseen.
Olen pohtinut asiaa viime aikoina ja ymmärtänyt, että tämä on oikeastaan minulle kaava. Lähes koko elämäni olen kärsinyt taipumuksesta tavalla tai toisella vinoutuneisiin, lähes hallitsemattoman voimakkaisiin ihastumisiin. Olen käynyt läpi sinkkuvuosiani ja tajunnut miten älyttömiin mittasuhteisiin olen mennyt ihastusten vuoksi. Olen muun muassa kolmesti valinnut asuinpaikan yksipuolisen ihastuksen perusteella. Olen tuhonnut ystävyyssuhteita miesten takia, joille olen lopulta ollut melko tai täysin yhdentekevä. Olen hakeutunut toistuvasti ystävyyssuhteisiin miesten kanssa, joihin olen yksipuolisesti ja toivottomasti ihastunut. Ja nolannut itseni lukemattomilla mielikuvituksellisilla tavoilla.
Mutta sinkkuaikoina nämä ihastukset nämä menivät ohi. Pääsääntöisesti kahdella tavalla. Ensimmäinen vaihtoehto oli se, että tein lopulta itsestäni totaalisen klovnin laittamalla miehen antamaan minulle niin selkeät pakit ettei niistä jäänyt epäilyksen varaa. Häpeä tappoi lopulta ihastuksen. Ja toinen tapa oli se että sain sen mitä halusin. Useimmissa tapauksissa tunteet heitti saman tien täydet 180 astetta. Vaikka hetkeä aiemmin olin himoinnut ihmistä silmittömästi, se ihastus kuoli ja pahimmillaan vaihtui vastenmielisyydeksi tai jopa paniikiksi.
Sitten kymmenenkunta vuotta sitten tuli se ainut jota olen halunnut vielä senkin jälkeen kun olen hänet saanut. Ja haluan edelleen. Vuosia halusin pelkästään häntä, en enää edes nähnyt muita miehiä. Luulin jo kasvaneeni yli ihastusaddiktiostani, korjaantuneeni. Mutta olen vähitellen kallistunut pelkäämään, ettei mikään tai kukaan saavutettavissa oleva voi koskaan antaa samaa huumaa kuin se kielletystä tai saavuttamattomasta haaveilu. Ettei tämä ole asia josta parannutaan vaan asia joka tulee varjostaamaan minua aina.
Ja nyt olen taas ihastunut. Intohimoisesti, epätoivoisesti ja yksipuolisesti. Mutta se ei vaan ota loppuakseen. Eikä mikään muu tunnu enää miltään. Tunnen eläväni vain tämän ihmisen seurassa, vaikka näen häntä hyvin harvoin. Kaikki muu aika menee seuraavaa tapaamista odotellessa ja siitä haaveillessa. Vihaan ja halveksin itseäni tämän takia, mutta en vain saa tätä loppumaan.
Onko kukaan muu parantunut tällaisesta terapiassa tms? En jaksa enää tätä, että koko elämäni tuntuu pyörivän tämän p*skan ympärillä. En vaan jaksa. Alan jo hyväksyä sen että avioliittoni saattaa tähän loppua, mutta liiton kohtalosta riippumatta haluan eroon näistä jatkuvista järjettömistä hulluuden partaalle ajavista ihastumisista. Haluan aivoni ja elämäni takaisin.
Kommentit (376)
Vierailija kirjoitti:
Nyt olen taantunut taas "pahoihin" ja "likaisiin" tunteisiin jotka tahraa kaiken hyvän elämässäni.
Minulla näihin tunteisiin liittyi tosin sinkkunakin usein jokin kielletty tai ainakin saavuttamaton aspekti. Seksuaalisuuteen on minulla aina liittynyt jotakin pimeää. Kaikista suurimmat kiksit tulee jostain, joka on tuhmaa ja väärää ja kiellettyä. Siksi hullaantuminen ja himo on aina näyttäytyneet minulle jokseenkin uhkaavina ja tuhoavina elementteinä.
-Ap
Mulle tulee tästä mieleen se "yleinen totuus", että se, mitä ajattelee, vahvistuu. Jos ajattelet, että tunteet ovat pahoja ja likaisia, tuomitset ne sellaisiksi, niin ne alkavat tuntua ja näyttää joltain tosi paljon pahemmalta kuin ovatkaan. Itse olen yrittänyt pienentää ihastumisen tunteen merkitystä laittamalla sen edellä mainitsemaani lokeroon "elämän suola" ja muistuttamalla itseäni jatkuvasti siitä, että elämässä tärkeintä ovat todelliset, läheiset ihmiset, ei jonkun saavuttamattoman ihastuksen kohteen perään haikailu. Se ei vähennä sitä haikailua eikä siihen tuhlattua aikaa, mutta siitä koituva huono omatunto ja paha olo jää pois. Tilalle jää vain se huikea tunne, että tämä on jotain, joka oikeasti joltain tuntuu. En tiedä, voiko tätä miten ymmärtää.
Ehkä en sittenkään ole niin pahassa jamassa kuin luulin, ennen kuin avasin tämän viestiketjun. Toivon, että löydät tiesi pois siitä suosta, jossa rämmit. <3
Mutta kyllä minä vaan koko ajan häntä ajattelen, vaikka voin helposti kuvitella, miten hän minut torjuisi, jos yhtään yrittäisin häntä lähestyä ja lähentyä. Typerys olisi onnellinen siitä, että saisi olla hänen lähellään hetken.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
VT kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nyt olen taantunut taas "pahoihin" ja "likaisiin" tunteisiin jotka tahraa kaiken hyvän elämässäni.
Minulla näihin tunteisiin liittyi tosin sinkkunakin usein jokin kielletty tai ainakin saavuttamaton aspekti. Seksuaalisuuteen on minulla aina liittynyt jotakin pimeää. Kaikista suurimmat kiksit tulee jostain, joka on tuhmaa ja väärää ja kiellettyä. Siksi hullaantuminen ja himo on aina näyttäytyneet minulle jokseenkin uhkaavina ja tuhoavina elementteinä.
-Ap
Mulle tulee tästä mieleen se "yleinen totuus", että se, mitä ajattelee, vahvistuu. Jos ajattelet, että tunteet ovat pahoja ja likaisia, tuomitset ne sellaisiksi, niin ne alkavat tuntua ja näyttää joltain tosi paljon pahemmalta kuin ovatkaan. Itse olen yrittänyt pienentää ihastumisen tunteen merkitystä laittamalla sen edellä mainitsemaani lokeroon "elämän suola" ja muistuttamalla itseäni jatkuvasti siitä, että elämässä tärkeintä ovat todelliset, läheiset ihmiset, ei jonkun saavuttamattoman ihastuksen kohteen perään haikailu. Se ei vähennä sitä haikailua eikä siihen tuhlattua aikaa, mutta siitä koituva huono omatunto ja paha olo jää pois. Tilalle jää vain se huikea tunne, että tämä on jotain, joka oikeasti joltain tuntuu. En tiedä, voiko tätä miten ymmärtää.
Ehkä en sittenkään ole niin pahassa jamassa kuin luulin, ennen kuin avasin tämän viestiketjun. Toivon, että löydät tiesi pois siitä suosta, jossa rämmit. <3
Mutta kyllä minä vaan koko ajan häntä ajattelen, vaikka voin helposti kuvitella, miten hän minut torjuisi, jos yhtään yrittäisin häntä lähestyä ja lähentyä. Typerys olisi onnellinen siitä, että saisi olla hänen lähellään hetken.
No joo, onhan se noinkin. Mutta minulla se ei tuon mainitsemani kielletyn himoitsemisen vuoksi ole ihan noin simppeliä. Kun puhun "pahoista" tunteista, niin kyse ei ole pelkästään tunteiden aiheuttamasta syyllisyydestä tai häpeästä, siitä että tunne itsessään olisi "paha", vaan siitä että mielihalu kohdistuu tekoihin jotka aidosti olisi vääriä ja se himo lähtee nimenomaan siitä teon vääryydestä. Lähtökohtaisesti olen itsekin sitä mieltä, ettei tunteet itsessään ole väärin tai pahoja ja ihminen on vastuussa vain teoistaan. Mutta jos tunne aiheuttaa lähes ylitsepääsemättömän voimakasta tarvetta tuhoisiin tekoihin, niin vaikea nähdä sitä tunnetta kovin vaarattomana.
Vrt jos tuntisin hirveän voimakasta tarvetta hypätä bussin alle, niin en minä sitäkään näkisi positiivisena. Samalla tavalla vaikea pitää positiivisena tunnetta, joka ajaa minua sosiaaliseen ja emotionaaliseen itsetuhoon.
-Ap
Eikö tuollainen haaveilu ja odottaminen enemmänkin kerro siitä, että yrität paeta todellisuutta?
Oletko koskaan lähtenyt ajattelemaan, että onko tällä hetkellä jokin pielessä, vai onko menneisyydessä jotain pielessä, jotain sellaista mitä et ole käynyt lävitse/käsitellyt/päässyt ylitse?
VT kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nyt olen taantunut taas "pahoihin" ja "likaisiin" tunteisiin jotka tahraa kaiken hyvän elämässäni.
Minulla näihin tunteisiin liittyi tosin sinkkunakin usein jokin kielletty tai ainakin saavuttamaton aspekti. Seksuaalisuuteen on minulla aina liittynyt jotakin pimeää. Kaikista suurimmat kiksit tulee jostain, joka on tuhmaa ja väärää ja kiellettyä. Siksi hullaantuminen ja himo on aina näyttäytyneet minulle jokseenkin uhkaavina ja tuhoavina elementteinä.
-Ap
Mulle tulee tästä mieleen se "yleinen totuus", että se, mitä ajattelee, vahvistuu. Jos ajattelet, että tunteet ovat pahoja ja likaisia, tuomitset ne sellaisiksi, niin ne alkavat tuntua ja näyttää joltain tosi paljon pahemmalta kuin ovatkaan. Itse olen yrittänyt pienentää ihastumisen tunteen merkitystä laittamalla sen edellä mainitsemaani lokeroon "elämän suola" ja muistuttamalla itseäni jatkuvasti siitä, että elämässä tärkeintä ovat todelliset, läheiset ihmiset, ei jonkun saavuttamattoman ihastuksen kohteen perään haikailu. Se ei vähennä sitä haikailua eikä siihen tuhlattua aikaa, mutta siitä koituva huono omatunto ja paha olo jää pois. Tilalle jää vain se huikea tunne, että tämä on jotain, joka oikeasti joltain tuntuu. En tiedä, voiko tätä miten ymmärtää.
Ehkä en sittenkään ole niin pahassa jamassa kuin luulin, ennen kuin avasin tämän viestiketjun. Toivon, että löydät tiesi pois siitä suosta, jossa rämmit. <3
Mutta kyllä minä vaan koko ajan häntä ajattelen, vaikka voin helposti kuvitella, miten hän minut torjuisi, jos yhtään yrittäisin häntä lähestyä ja lähentyä. Typerys olisi onnellinen siitä, että saisi olla hänen lähellään hetken.
Sanon vielä tähän, että vielä vuosi sitten ajattelin osittain noin. Että se on vaan tunne, so what, eletään sen kanssa ja kiva kun tuntee edes jotain. Mutta viimeisen vuoden sisällä on ollut tilanteita, joissa olen oikeasti pelännyt ylittäväni rajan. Joka todennäköisesti tarkoittaisi sekä häpeällisiä pakkeja että perheen hajoamista. On hetkiä, jolloin koko sosiaalinen elämäni on ollut hiuskarvan varassa, yksikin väärä katse heikolla hetkellä niin olisin yrittänyt suudella tätä ihmistä ja tuhonnut ihan kaiken. Tämä on se syy miksi yritän nyt hinnalla millä hyvänsä tapella tunnetta pois. Olen jo yrittänyt tunteet ignooraamista ja vähättelyä ja se ei ole toiminut. Pakko yrittää jotain muuta. Nyt yritän keskittyä tunteen yksipuolisuuteen liittyvään häpeään ja tuhota tunteen sitä kautta.
-Ap
Vierailija kirjoitti:
Eikö tuollainen haaveilu ja odottaminen enemmänkin kerro siitä, että yrität paeta todellisuutta?
Oletko koskaan lähtenyt ajattelemaan, että onko tällä hetkellä jokin pielessä, vai onko menneisyydessä jotain pielessä, jotain sellaista mitä et ole käynyt lävitse/käsitellyt/päässyt ylitse?
Aivan varmasti kertoo. Minulla on lapsuudesta kiintymyssuhdetraumat, jonkinlainen vanhenemiseen liittyvä elämänvaihekriisi, ongelmallinen avioliitto, työuupumus, vaikeat itsetunto-ongelmat ja pitkittynyt raskauden jälkeinen masennus. Mikä tahansa näistä voisi yksinäänkin ajaa etsimään psyykkistä pakokeinoa. Mutta näidenkään asioiden tajuaminen ja työstäminen ei ole poistanut tätä ongelmaa.
-Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minä olen kärsinyt tästä myös, mutta aikuisena saatu ADHD-diagnoosi ja lääkitys siihen ovat lähes poistaneet vaivan. Tarkkaavaisuushäiriöinenhän addiktoituu mihin tahansa pääsee käsiksi. Lisäksi ihastuminen erittää dopamiinia joka edistää tarkkaavaisuutta, joten sarjaihastuminen voi toimia henkilölle jopa itsehoitomenetelmänä. Olisiko teillä ADHD-taipumuksia?
Olen toi vierailija 16/32, ja joo olen vähän tutkinut itseäni ja minulla on vahva epäilys ADHD, olen jo käynyt lääkärissä ja hän on laittanut minua jonoon. Olen aika herkkä addiktioon, jään helposti riippuvaiseksi asioista ja itsellä isoja ongelmia tarkkaavaisuuden kanssa joten kyllä tämä voi liittyä helposti siihen
Vierailija kirjoitti:
On hetkiä, jolloin koko sosiaalinen elämäni on ollut hiuskarvan varassa, yksikin väärä katse heikolla hetkellä niin olisin yrittänyt suudella tätä ihmistä ja tuhonnut ihan kaiken.
-Ap
Pystyn täysin eläytymään tähän. Itselläni ei ole ollut tilannetta, jossa rajan ylittäminen olisi ollut noin hiuskarvan varassa, mutta minun on sellainen erittäin helppo kuvitella, seurauksineen.
Vierailija kirjoitti:
Mutta minulla se ei tuon mainitsemani kielletyn himoitsemisen vuoksi ole ihan noin simppeliä. Kun puhun "pahoista" tunteista, niin kyse ei ole pelkästään tunteiden aiheuttamasta syyllisyydestä tai häpeästä, siitä että tunne itsessään olisi "paha", vaan siitä että mielihalu kohdistuu tekoihin jotka aidosti olisi vääriä ja se himo lähtee nimenomaan siitä teon vääryydestä.
-Ap
Onko tämä tulkittavissa niin, että taustalla on nimenomaan pakonomainen halu tehdä väärin eikä päällimmäisenä halu vierasta miestä kohtaan, joka sekin toki mukana on? Minulla halu kohdistuu puhtaasti siihen mieheen siitä huolimatta, että teot olisivat vääriä, eikä sen takia, että teot olisivat vääriä. Tiedän, että jos se mies tekisi aloitteen, hyppäisin hetkeäkään epäröimättä sänkyyn, enkä välttämättä kertahairahdusta edes katuisi. Ja se olisi väärin. Mutta sitä tunteitteni kohde ei tee, asemansakaan vuoksi, koskaan. Joten olen sikäli turvassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
VT kirjoitti:
[ Mutta sitä tunteitteni kohde ei tee, asemansakaan vuoksi, koskaan. Joten olen sikäli turvassa.
Ja tokikaan hän ei tekisi sitä ensisijaisesti siksi, koska hän ei todellakaan tunne samoin. :D Tunteeni on yksipuolinen, olen siitä täysin varma.
Limerenssi on termi, joka kuvaa tätä hyvin. Minäkin olen kokenut yhden niin järjettömän ihastuksen, jonka jälkeen en ole koskaan toipunut ehkä ennalleni. Mies on kaikkea muuta kuin sitä, mitä elämääni haluaisin. Epäluotettava hetkessä eläjä, joka on eronnut jo useamman kerran. Kunnon pelimies siis. Silti olen vuosia rypenyt tässä suossa. Joka kerran tipun uudestaan, kun näen hänet.
Minäkin olen perheellinen, tosin luulen että olen onnistunut tuhoamaan avioliittoni tässä samalla. En ole pettänyt, mutta olen niin onneton ja kyllästynyt. En ehkä ole saanut sitä huomiota, jota olisin tarvinnut. Siksi varmaan tämä pakkomielle miehestä, joka näki minut naisena eikä äitinä ja kodinhoitajana. Välillä kohde vaihtui työpaikan kilttiin mieheen, joka ihastui minuun ja minä typeränä ihastuin siihen toisen ihastumiseen. Se luojan kiitos meni ohi muutamassa vuodessa, vaikka vietimmekin paljon aikaa yhdessä työpaikalla. Mutta sama pakkomielle oli siinäkin taustalla. Siksi ehkä onnistuinkin vastustamaan tätä, kun ymmärrän että tunne ei ole totta enkä voi sen takia rikkoa hänen perhettään. En halunnut miestä vaan sen tunteen. Huh, tässä olisi voinut käydä huonosti.
Tiedän jo tämän kaavan, mutta jotenkin en ole varsinaisesti edes elossa, jollei minulla on tämä pakkomielle valloillaan. Toisaalla arki on nyt tasaista ja olen hyvä äiti, mutta jotain puuttuu. Voisinpa päästä tästä taipumuksesta eroon. Todella kuluttavaa...
Kiitos ap tästä ketjusta. En voisi kertoa tätä kenellekään, kuulostaa sairaalta ja itsekkäältä. Tsemppiä sinulle ja muille saman kanssa painiskeleville.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
VT kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On hetkiä, jolloin koko sosiaalinen elämäni on ollut hiuskarvan varassa, yksikin väärä katse heikolla hetkellä niin olisin yrittänyt suudella tätä ihmistä ja tuhonnut ihan kaiken.
-Ap
Pystyn täysin eläytymään tähän. Itselläni ei ole ollut tilannetta, jossa rajan ylittäminen olisi ollut noin hiuskarvan varassa, mutta minun on sellainen erittäin helppo kuvitella, seurauksineen.
Vierailija kirjoitti:
Mutta minulla se ei tuon mainitsemani kielletyn himoitsemisen vuoksi ole ihan noin simppeliä. Kun puhun "pahoista" tunteista, niin kyse ei ole pelkästään tunteiden aiheuttamasta syyllisyydestä tai häpeästä, siitä että tunne itsessään olisi "paha", vaan siitä että mielihalu kohdistuu tekoihin jotka aidosti olisi vääriä ja se himo lähtee nimenomaan siitä teon vääryydestä.
-Ap
Onko tämä tulkittavissa niin, että taustalla on nimenomaan pakonomainen halu tehdä väärin eikä päällimmäisenä halu vierasta miestä kohtaan, joka sekin toki mukana on? Minulla halu kohdistuu puhtaasti siihen mieheen siitä huolimatta, että teot olisivat vääriä, eikä sen takia, että teot olisivat vääriä. Tiedän, että jos se mies tekisi aloitteen, hyppäisin hetkeäkään epäröimättä sänkyyn, enkä välttämättä kertahairahdusta edes katuisi. Ja se olisi väärin. Mutta sitä tunteitteni kohde ei tee, asemansakaan vuoksi, koskaan. Joten olen sikäli turvassa.
Juu, minulla se kielletyn (tai saavuttamattoman) himoitseminen on ollut sinkkuvuosinakin ongelma. Olen pakonomaisesti himoinnut miehiä, joita en voi saada tai ei ainakaan missään nimessä kannattaisi ottaa. Aikanaan luulin jääväni tuon takia kokonaan yksin. Ajattelin, ettei kukaan todellinen ja sallittu riitä ikinä pitämään kiinnostustani yllä. Itseasiassa puolisonikin oli tavatessamme kielletty (varattu).
Olen välillä yrittänyt löytää keinoja toteuttaa tätä kielletyn himoa omassa suhteessa ja satunnaisesti onnistunutkin, mutta nyt sekään ei näytä riittävän. Todellinen jännitys puuttuu. Keinotekoinen tuhmuus ja riski on kuitenkin lopulta juuri sitä - keinotekoista. Ei anna samoja kiksejä kuin oikeasti kielletty.
-Ap
VT kirjoitti:
VT kirjoitti:
[ Mutta sitä tunteitteni kohde ei tee, asemansakaan vuoksi, koskaan. Joten olen sikäli turvassa.
Ja tokikaan hän ei tekisi sitä ensisijaisesti siksi, koska hän ei todellakaan tunne samoin. :D Tunteeni on yksipuolinen, olen siitä täysin varma.
Mutta onko kyse objektiivisesta varmuudesta, vai sinun tarpeestasi muistuttaa itsellesi että kyllä se varmasti on yksipuolista? Kuulostaa nimittäin jotenkin tutulta. Että ensin lähtee ajatus laukalle, ja sitten pitää muistuttaa itseään, että niin mutta eihän tämä ole edes molemminpuolista. Eihän.
-Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ole koskaan kuullut, että ADHD aiheuttaisi tuollaista vahvaa ihastumista. Minulla on siis ADHD eikä tuollainen ole ollut ongelma. Enkä mistään ole lukenut, että olisi edes ADHD:n mikään piirre. Eli ei kannata heittää jotain ADHD epäilyjä. Ja muutenkin suurimmalla osalla ihmisiä on itseasiassa ADT, eli itseaiheutettu keskittymishäiriö, mikä esiintyy lähes samanlaisena, kuin ADHD.
Silloin kun minulla ei ole kumppania, ihastun koko ajan kaikkeen mikä liikkuu ja olen tutka päällä. Onneksi järkeä on mukana sen verran, että kenen kanssa hyvänsä ala suhteeseen. Parisuhteen löytyessä tämä tutka sammuu onneksi kokonaan ja saan rauhan. Vähät suhteeni ovat onneksi olleet pitkiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Limerenssi on termi, joka kuvaa tätä hyvin. Minäkin olen kokenut yhden niin järjettömän ihastuksen, jonka jälkeen en ole koskaan toipunut ehkä ennalleni. Mies on kaikkea muuta kuin sitä, mitä elämääni haluaisin. Epäluotettava hetkessä eläjä, joka on eronnut jo useamman kerran. Kunnon pelimies siis. Silti olen vuosia rypenyt tässä suossa. Joka kerran tipun uudestaan, kun näen hänet.
Minäkin olen perheellinen, tosin luulen että olen onnistunut tuhoamaan avioliittoni tässä samalla. En ole pettänyt, mutta olen niin onneton ja kyllästynyt. En ehkä ole saanut sitä huomiota, jota olisin tarvinnut. Siksi varmaan tämä pakkomielle miehestä, joka näki minut naisena eikä äitinä ja kodinhoitajana. Välillä kohde vaihtui työpaikan kilttiin mieheen, joka ihastui minuun ja minä typeränä ihastuin siihen toisen ihastumiseen. Se luojan kiitos meni ohi muutamassa vuodessa, vaikka vietimmekin paljon aikaa yhdessä työpaikalla. Mutta sama pakkomielle oli siinäkin taustalla. Siksi ehkä onnistuinkin vastustamaan tätä, kun ymmärrän että tunne ei ole totta enkä voi sen takia rikkoa hänen perhettään. En halunnut miestä vaan sen tunteen. Huh, tässä olisi voinut käydä huonosti.
Tiedän jo tämän kaavan, mutta jotenkin en ole varsinaisesti edes elossa, jollei minulla on tämä pakkomielle valloillaan. Toisaalla arki on nyt tasaista ja olen hyvä äiti, mutta jotain puuttuu. Voisinpa päästä tästä taipumuksesta eroon. Todella kuluttavaa...
Kiitos ap tästä ketjusta. En voisi kertoa tätä kenellekään, kuulostaa sairaalta ja itsekkäältä. Tsemppiä sinulle ja muille saman kanssa painiskeleville.
Hei, mulla aivan sama! Tarkoitan siis tuota, että on pakonomaisesti ihastunut johonkin joka oikeasti on kaikkea muuta kuin mitä elämäänsä haluaa. Oma kohteeni on henkilö, jolla on alkoholiongelma, elää kadonnutta nuoruuttaan yhä vaikka ikää on, itsekeskeinen ja kevytkenkäinen tapaus. Jämähtänyt teinin tasolle. Tiedostan tuon kaiken ja silti mennyt vuosia siinä että rakastan häntä pakkomielteisesti. Mikä järkyttävä ristiriita tunteitten ja järjen välillä! Anonyyminä kehtaan tunnustaa että hän on pakkomielteeni, kenellekään en tietenkään ole tosielämässä tästä hiiskunut, saisin heti hullun leiman otsaan ja ennen kaikkea lesboleimankin. Perheellinen en onneksi ole, se tästä sopasta vielä puuttuisi.
Vierailija kirjoitti:
VT kirjoitti:
VT kirjoitti:
[ Mutta sitä tunteitteni kohde ei tee, asemansakaan vuoksi, koskaan. Joten olen sikäli turvassa.
Ja tokikaan hän ei tekisi sitä ensisijaisesti siksi, koska hän ei todellakaan tunne samoin. :D Tunteeni on yksipuolinen, olen siitä täysin varma.
Mutta onko kyse objektiivisesta varmuudesta, vai sinun tarpeestasi muistuttaa itsellesi että kyllä se varmasti on yksipuolista? Kuulostaa nimittäin jotenkin tutulta. Että ensin lähtee ajatus laukalle, ja sitten pitää muistuttaa itseään, että niin mutta eihän tämä ole edes molemminpuolista. Eihän.
-Ap
Niinpä. Juuri tätä se on: ensin lähtee ajatus laukalle, ja sitten pitää muistuttaa itseään. Ja kuitenkin sitä on taas uudelleen näkemässä merkkejä siitä, ettei se olisikaan yksipuolinen ihastus, ehkä sittenkin... ei kun ei, ei, ei ole, yksin tässä tunteessa kieriskelen. Ja taas: mutta miksi hän sanoi/katsoi noin, eikö se muka tarkoita, että... ei! ei tarkoita, taas muistutan itseäni.
Ja sitten minä yritän tehdä itsestäni hänelle edes jollain muulla tavalla erityisen ja merkityksellisen, vaikka uskon, ettei hän koskaan voisi tuntea samoin kuin minä. Mutta ehkä jotain toista kautta pääsisin raivaamaan tieni hänen sydämeensä... Jos hän ensin huomaisi minut muuten erityisenä ja sitten jonain päivänä...
Naurettavia nämä tunteet, huomaan usein ajattelevani, mutta vaikeaa on päästä niistä eroon, kyllä ne jonkinlainen koukku ovat.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Limerenssi on termi, joka kuvaa tätä hyvin. Minäkin olen kokenut yhden niin järjettömän ihastuksen, jonka jälkeen en ole koskaan toipunut ehkä ennalleni. Mies on kaikkea muuta kuin sitä, mitä elämääni haluaisin. Epäluotettava hetkessä eläjä, joka on eronnut jo useamman kerran. Kunnon pelimies siis. Silti olen vuosia rypenyt tässä suossa. Joka kerran tipun uudestaan, kun näen hänet.
Minäkin olen perheellinen, tosin luulen että olen onnistunut tuhoamaan avioliittoni tässä samalla. En ole pettänyt, mutta olen niin onneton ja kyllästynyt. En ehkä ole saanut sitä huomiota, jota olisin tarvinnut. Siksi varmaan tämä pakkomielle miehestä, joka näki minut naisena eikä äitinä ja kodinhoitajana. Välillä kohde vaihtui työpaikan kilttiin mieheen, joka ihastui minuun ja minä typeränä ihastuin siihen toisen ihastumiseen. Se luojan kiitos meni ohi muutamassa vuodessa, vaikka vietimmekin paljon aikaa yhdessä työpaikalla. Mutta sama pakkomielle oli siinäkin taustalla. Siksi ehkä onnistuinkin vastustamaan tätä, kun ymmärrän että tunne ei ole totta enkä voi sen takia rikkoa hänen perhettään. En halunnut miestä vaan sen tunteen. Huh, tässä olisi voinut käydä huonosti.
Tiedän jo tämän kaavan, mutta jotenkin en ole varsinaisesti edes elossa, jollei minulla on tämä pakkomielle valloillaan. Toisaalla arki on nyt tasaista ja olen hyvä äiti, mutta jotain puuttuu. Voisinpa päästä tästä taipumuksesta eroon. Todella kuluttavaa...
Kiitos ap tästä ketjusta. En voisi kertoa tätä kenellekään, kuulostaa sairaalta ja itsekkäältä. Tsemppiä sinulle ja muille saman kanssa painiskeleville.
Hei, mulla aivan sama! Tarkoitan siis tuota, että on pakonomaisesti ihastunut johonkin joka oikeasti on kaikkea muuta kuin mitä elämäänsä haluaa. Oma kohteeni on henkilö, jolla on alkoholiongelma, elää kadonnutta nuoruuttaan yhä vaikka ikää on, itsekeskeinen ja kevytkenkäinen tapaus. Jämähtänyt teinin tasolle. Tiedostan tuon kaiken ja silti mennyt vuosia siinä että rakastan häntä pakkomielteisesti. Mikä järkyttävä ristiriita tunteitten ja järjen välillä! Anonyyminä kehtaan tunnustaa että hän on pakkomielteeni, kenellekään en tietenkään ole tosielämässä tästä hiiskunut, saisin heti hullun leiman otsaan ja ennen kaikkea lesboleimankin. Perheellinen en onneksi ole, se tästä sopasta vielä puuttuisi.
Tilanteesi kuulostaa läheisriippuvuudelta. Siinä voi olla kyse, että haluat jollain tavalla pelastaa toisen, hoitaa toista jne. Kannattaa lukea aiheesta.
Et ole yksin. Keski-ikäisenä olen jo hyväksynyt tämän piirteen itsessäni. Minulla ei ole mitään diagnoosia, traumataustaa , uupumusta, ei mitään! Vain hyvin voimakas mielikuvitus ja kyky tuntea. Rakastan myös kirjoja, elokuvia, teatteria, musiikkia, taidetta; kaikki vaikuttavat minuun hyvin voimakkaasti. Koukussa dopamiiniin, en tiedä. Nuorempana ovulaation aikaan olin myös kuin riivattu! Nyt on helpompaa.
Vierailija kirjoitti:
En ole koskaan kuullut, että ADHD aiheuttaisi tuollaista vahvaa ihastumista. Minulla on siis ADHD eikä tuollainen ole ollut ongelma. Enkä mistään ole lukenut, että olisi edes ADHD:n mikään piirre. Eli ei kannata heittää jotain ADHD epäilyjä. Ja muutenkin suurimmalla osalla ihmisiä on itseasiassa ADT, eli itseaiheutettu keskittymishäiriö, mikä esiintyy lähes samanlaisena, kuin ADHD.
Kyllä tämä on ihan tutkitusti ongelma erityisestiADHD-naisilla. ADHD-naiset kärsivät usein yksinäisyydestä ja ystävyyssuhteiden ylläpitäminen on heille hankalaa, koska se vaatii pitkäjännitteisyyttä ja naisilla sosiaalista pelisilmää. He oppivat jo nuorena, että seksi on oikotie hyväksyntään ja ystävien hankitaan.
Vierailija kirjoitti:
En ole pettänyt, mutta olen niin onneton ja kyllästynyt. En ehkä ole saanut sitä huomiota, jota olisin tarvinnut. Siksi varmaan tämä pakkomielle miehestä, joka näki minut naisena eikä äitinä ja kodinhoitajana. (...)
Kiitos ap tästä ketjusta. En voisi kertoa tätä kenellekään, kuulostaa sairaalta ja itsekkäältä. Tsemppiä sinulle ja muille saman kanssa painiskeleville.
Minulla ihan sama syy varmaankin ajaa näihin uudelleen ja uudelleen. En ole saanut omalta mieheltä sitä huomiota, jota olisin halunnut. Aivan ensimmäiset vuodet menivät ilman ulkopuolisia ihastuksia, mutta kun huomiota ei ollut, aloin kaivata elämääni jotain muuta. Oma mies torjui aina vaan eikä todellakaan nähnyt minua naisena. Sitten kun tulee joku, joka kohtelee hyvin, juuri oikealla hetkellä, se on menoa. Sillä tiellä ollaan, saavuttamatonta haikailemassa.
Ja samaa sanon: kiitos tästä ketjusta! Helpottavaa lukea näitä ja osallistua keskusteluun.
Alue: Aihe vapaa
Minulla ne ihastuksettomat vuodet taas ei olleet millään muulla tavoin latteita, niihin kuului kuitenkin ensimmäinen molemminpuolinen rakastuminen, yhteenmuutto, kihlat ja häät ja lasten syntymä. Pikemminkin ajattelen, että ne vuodet oli täynnä "puhtaita" ja "oikeita" tunteita. Nyt olen taantunut taas "pahoihin" ja "likaisiin" tunteisiin jotka tahraa kaiken hyvän elämässäni.
Minulla näihin tunteisiin liittyi tosin sinkkunakin usein jokin kielletty tai ainakin saavuttamaton aspekti. Seksuaalisuuteen on minulla aina liittynyt jotakin pimeää. Kaikista suurimmat kiksit tulee jostain, joka on tuhmaa ja väärää ja kiellettyä. Siksi hullaantuminen ja himo on aina näyttäytyneet minulle jokseenkin uhkaavina ja tuhoavina elementteinä.
-Ap