Pakonomainen ihastuminen

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ehkä asiaa olisi helpompi arvioida päinvastaisesta suunnasta eli miettimällä, minkä verran ihastuksessasi on aitoa. On kai ihastuksen kohteessa kuitenkin joitakin sellaisia ominaisuuksia, jotka viehättävät? Ei kai koko juttu johdu pelkästään siitä, että käsittelet lapsuuden traumoja?

Tämä on aspekti asiassa jota olen pelännyt ja vältellyt. Olen huomannut itsekin, että jostain syystä minun on helpompi ajatella olevani hullu kuin ajatella olevani "vain" normaalisti ihastunut/rakastunut. Ikäänkuin traumoilla selittely voisi viedä voiman tältä tunteelta. Jos se on vaan minun reaktiotani muille menneisyyden tai nykyisyyden ongelmille, niin se on sivuutettavissa. Mutta entä jos olisin aidosti rakastunut? Se olisi jotenkin useamman kertaluokan nolompaa, väärempää - ja ennen kaikkea hiton paljon vaarallisempaa.

Oman liittonikin kannalta on jotenkin helpompi ajatella, että olen vain hullu joka luulee olevansa ihastunut. Sen sijaan että haluaisin aidosti jotain toista ihmistä kuin kumppaniani.

Periaatteessa olen aina ollut sitä mieltä, että olen joko sen kanssa jonka oikeasti haluan tai yksin. Ja tämän mukaan jos todella aidosti haluaisin jonkun muun kuin puolisoni, minun pitäisi erota - oikeastaan riippumatta siitä onko tunne yksipuolinen tai ei. Minä en halua elää kakkosvaihtoehdon kanssa. Toki nyt kun kuviossa on lapsia minun täytyy tarkastella koko periaatteen mielekkyyttä uudelleen. Mutta ei kyse ole pelkästä tietoisesta periaatteessa ja päätöksestä. Tämä on jotenkin ajatuspolku jonne en halua edes mennä. Koska jos totta puhutaan, jos todella kävisin tämän prosessin loppuun ja päätyisin siihen, että olisin mieluummin tämän toisen kanssa, minä en luultavasti edes pystyisi jatkamaan nykyistä liittoani.

-Ap

Ihmiset ovat niin erilaisia.

Minä olin jonkin aikaa ihastunut erääseen henkilöön, ja minusta se oli ihan aito ihastus. Pidin häntä erittäin puoleensavetävänä ja fiksuna, jännite oli molemmanpuolinen. Mutta ei se minusta tarkoittanut, että minun pitää nyt erota tai että en rakastaisi miestäni. Ihastus sitten loppui aikoinaan. Ei minusta ole mitenkään ihmeellistä, että maailmassa on muitakin miehiä, joiden kanssa voisi olla.

Minusta tuntuu että olet aika ehdoton.

Ei tietenkään pidäkään jättää rakastamaansa miestä pelkän ihastumisen takia. Mutta tunne on sen verran pitkäkestoinen ja intensiivinen, että jos ei olisi muita psykologisia tekijöitä sitä ruokkimassa vaan tämä olisi kaikki todellista, niin tämä ei olisi enää pelkkää ihastumista.

Tällä hetkellä ajattelen kuitenkin niin, että tämä on näin voimakasta siksi, että tämä on mahdottomampi ja kielletympi kuin kukaan ennen tätä.

-Ap

Lisään vielä, että eropohdinta koski siis nimenomaan tilannetta, jossa tunteiden tarkastelun lopputulema olisi se että tunne on ensinnäkin täysin todellinen ja ihan aidosti ja vakaasti haluaisin tämän ihmisen ennemmin kuin oman kumppanini. En missään tapauksessa väitä että näin olisi. Olen edelleen sillä kannalla että tunne on täysin tai osittain oire omista ongelmistani jotka eivät ratkea eroamalla. Ja siltä osalta kun tunne on mahdollisesti totta, en ole millään muotoa vakuuttunut että se olisi vahvempi kuin tunteeni kumppaniani kohtaan. Mutta jos lähtisin ajatusta tältä kannalta pyörittämään, on olemassa riski että lopputulos onkin ongelmallinen, ja siksi pyrin toistaiseksi ignooraamaan tämän mahdollisuuden.

Ja erona kenties sinun tilanteeseesi, olen tosiaan jossain määrin ongelmallisessa ja kenties epäterveessäkin suhteessa jossa on olemassa täysin tästä ihastusasiasta riippumattomiakin erotason vaikeusluokan ongelmia. Se on ehkä vähän eri lähtökohta kuin toimivasta suhteesta eroaminen.

En siis missään nimessä halua antaa ymmärtää, että eroaisin kevytmielisesti jonkun ohimenevän pikku ihastuksen vuoksi. Se on täysin vastoin sitä millainen olen.

-Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Maailma on täynnä ihastuttavia ihmisiä. Yleensä heihin ihastutaan ja yleensä se on yksipuolisista. 

Nyt pitäisi määritellä ihastuminen. Sisältääkö se aina toiveen suhteesta?

On sellaistakin ihastumista joka on ainoastaan mukavaa ja hilpeää. Miksi toiset ihmiset pystyvät laskemaan leikkiä ihastuksistaan ja toisille ne ovat toistuvaa nöyryytystä? Vastavuoroista ihastumista on myös varmasti paljon mutta se ei silti johda sen pidemmälle.

Kyllä ihastumisongelmasta löytyy juttua vaikka youtubesta. Onko tuo nyt enkuksi limerence tai infatuation. Tyypillistä traumatisoituneilla jotka haaveilevat täydellisestä ymmärretyksi tulemisesta. Eli ei sitä pakkomielteisessä muodossaan terveenä pidetä. Itsetuntemuksen lisääminen vähentää alttiutta tiedostamattomiin tunnepuuskiin.

Minä olen antanut itselleni ajatukset ja tunteet surutta anteeksi. Mutta se oli kova pala, kun tajusin erään tilanteen jälkeen, että jos henkilö olisi tuolloin tehnyt jotain minä olisin hetkeäkään epäröimättä vastannut siihen. Eli uskollisuuteni oli hetken jonkun muun käsissä kuin minun. Tätä minun on ollut vaikea antaa itselleni anteeksi.

-Ap

Kirjoitin tuossa alussa mutta pakko taas kommentoida, että tämä on ollut ihan paras ketju, koska löysin itselle paljon vastauksia, luulin että olen olevani yksin tämän ongelman kanssa,mutta täällä hyvin paljon samanlaisia juttuja kuin itsellä, esim tuolla ylhäällä joku kirjoitti, että jo pienenä ihastui fiktiivisiin hahmoihin, itsellä juuri sama, muistan lapsuudesta että ihastuin helposti just samalla tavalla, muistan jopa 12 vuotiaana ihastuin yhteen pelihahmon ja olin jopa mustasukkainen että hän oli rakastunut))) sama asia kirjojen kanssa, vaikea lukea kun pelkään että ihastun taas henkilöön joka ei ole edes olemassa.

Tottakai ymmärrän että tämä kaikki lähtee siitä,että itselläni on mielenterveys ongelmia ja lapsesta asti olen ollut yliherkkä ja se yliherkkyys on iso osa minun elämää ja se myös tekee tämän elämän vaikean, koska minulla on vaikeuksia sopeutua ihmisjoukoon, tunnen aina olevani erilainen,siksi myös ongelmia mieheni kanssa kun hän ei ymmärrä minua.

Vaikka rakastan häntä ja meillä on hyvä olla kaipaan silti jotain, joskus löydän itseäni kaipaavan jonkun en edes tiedä ketä mutta tuntuu että joku pala minusta puuttuu ja olen jatkuvasti sitä etsimässä :(

Tuttua, oi niin tuttua.

Ihan kauhea tilanne kun sydän sekaisin ja pää aika ajoin tajuaa oikean asioiden laidan. Ei normaalia 🧐

Googleta: limerenssi.

T.kohtalotoveri

Täällä kohtalotoveri - tapasin v. 2003 menestyneen ja komean miehen joka vei minulta, naimisissa olevalta jalat alta. Tunne oli molemminpuolista mutta mitään ei tapahtunut… mutta tuo epätoivoinen tunne kesti yli 10 vuotta!

Hyvin harvakseltaan edes vilaukselta näin kyseistä henkilöä. Omalla kohdallani sanoisin että juontanee juurensa lapsuudestani: isäni jätti perheensä kun olin 3. Äidillä vakavia mielenterveysongelmia, lähinnä masennusta ja väkivaltaisuutta.

Olen limerenssi-taipumusta lukuunottamatta ihan selvillä vesillä elämässäni, hyvä parisuhde, lapsia ja paljon ystäviä/kavereita.

Minkäs minä tälle voin - tämmönen hyljätty tyttönen 😌 itsekin olisin pahimmilla hetkillä saattanut jättää kaiken, epäröimättä hetkeekään….

Ja vielä lisäys ed. viestiini (76), olen ihmisenä todella ujo ja samaan aikaan ulospäinsuuntautunut. Nuorena olin nätti ja tämä yhdistelmä oli kyllä aika haasteellinen joten ujoutta sai kätevästi poistettua alkoholilla. Lisäksi olen uskovaisesta perheestä joten kaikki sekametelisopan ainekset olivat/ovatkin kasassa.

Pitää lopuksi todeta etten ole vuosiin ollut ihastunut ja todella toivon että saan olla itseni kanssa rauhassa ilman tuota hulluuden äärirajoille vievää tunnetta.

Ps. Pahimpina limerenssi-kausina huudatin kuulokkeissa ”Sydämeni osuman sain -biisiä tauotta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ehkä asiaa olisi helpompi arvioida päinvastaisesta suunnasta eli miettimällä, minkä verran ihastuksessasi on aitoa. On kai ihastuksen kohteessa kuitenkin joitakin sellaisia ominaisuuksia, jotka viehättävät? Ei kai koko juttu johdu pelkästään siitä, että käsittelet lapsuuden traumoja?

Tämä on aspekti asiassa jota olen pelännyt ja vältellyt. Olen huomannut itsekin, että jostain syystä minun on helpompi ajatella olevani hullu kuin ajatella olevani "vain" normaalisti ihastunut/rakastunut. Ikäänkuin traumoilla selittely voisi viedä voiman tältä tunteelta. Jos se on vaan minun reaktiotani muille menneisyyden tai nykyisyyden ongelmille, niin se on sivuutettavissa. Mutta entä jos olisin aidosti rakastunut? Se olisi jotenkin useamman kertaluokan nolompaa, väärempää - ja ennen kaikkea hiton paljon vaarallisempaa.

Oman liittonikin kannalta on jotenkin helpompi ajatella, että olen vain hullu joka luulee olevansa ihastunut. Sen sijaan että haluaisin aidosti jotain toista ihmistä kuin kumppaniani.

Periaatteessa olen aina ollut sitä mieltä, että olen joko sen kanssa jonka oikeasti haluan tai yksin. Ja tämän mukaan jos todella aidosti haluaisin jonkun muun kuin puolisoni, minun pitäisi erota - oikeastaan riippumatta siitä onko tunne yksipuolinen tai ei. Minä en halua elää kakkosvaihtoehdon kanssa. Toki nyt kun kuviossa on lapsia minun täytyy tarkastella koko periaatteen mielekkyyttä uudelleen. Mutta ei kyse ole pelkästä tietoisesta periaatteessa ja päätöksestä. Tämä on jotenkin ajatuspolku jonne en halua edes mennä. Koska jos totta puhutaan, jos todella kävisin tämän prosessin loppuun ja päätyisin siihen, että olisin mieluummin tämän toisen kanssa, minä en luultavasti edes pystyisi jatkamaan nykyistä liittoani.

-Ap

Ihmiset ovat niin erilaisia.

Minä olin jonkin aikaa ihastunut erääseen henkilöön, ja minusta se oli ihan aito ihastus. Pidin häntä erittäin puoleensavetävänä ja fiksuna, jännite oli molemmanpuolinen. Mutta ei se minusta tarkoittanut, että minun pitää nyt erota tai että en rakastaisi miestäni. Ihastus sitten loppui aikoinaan. Ei minusta ole mitenkään ihmeellistä, että maailmassa on muitakin miehiä, joiden kanssa voisi olla.

Minusta tuntuu että olet aika ehdoton.

Ei tietenkään pidäkään jättää rakastamaansa miestä pelkän ihastumisen takia. Mutta tunne on sen verran pitkäkestoinen ja intensiivinen, että jos ei olisi muita psykologisia tekijöitä sitä ruokkimassa vaan tämä olisi kaikki todellista, niin tämä ei olisi enää pelkkää ihastumista.

Tällä hetkellä ajattelen kuitenkin niin, että tämä on näin voimakasta siksi, että tämä on mahdottomampi ja kielletympi kuin kukaan ennen tätä.

-Ap

Lisään vielä, että eropohdinta koski siis nimenomaan tilannetta, jossa tunteiden tarkastelun lopputulema olisi se että tunne on ensinnäkin täysin todellinen ja ihan aidosti ja vakaasti haluaisin tämän ihmisen ennemmin kuin oman kumppanini. En missään tapauksessa väitä että näin olisi. Olen edelleen sillä kannalla että tunne on täysin tai osittain oire omista ongelmistani jotka eivät ratkea eroamalla. Ja siltä osalta kun tunne on mahdollisesti totta, en ole millään muotoa vakuuttunut että se olisi vahvempi kuin tunteeni kumppaniani kohtaan. Mutta jos lähtisin ajatusta tältä kannalta pyörittämään, on olemassa riski että lopputulos onkin ongelmallinen, ja siksi pyrin toistaiseksi ignooraamaan tämän mahdollisuuden.

Ja erona kenties sinun tilanteeseesi, olen tosiaan jossain määrin ongelmallisessa ja kenties epäterveessäkin suhteessa jossa on olemassa täysin tästä ihastusasiasta riippumattomiakin erotason vaikeusluokan ongelmia. Se on ehkä vähän eri lähtökohta kuin toimivasta suhteesta eroaminen.

En siis missään nimessä halua antaa ymmärtää, että eroaisin kevytmielisesti jonkun ohimenevän pikku ihastuksen vuoksi. Se on täysin vastoin sitä millainen olen.

-Ap

Niin, kaikilla on oma uniikki tilanteensa. Väitän kuitenkin, että yksikään pitkä liitto ei ole ongelmaton.

Minusta yksi osa pitkää suhdetta on hyväksyä erilaiset tunteet ja tietyt epätäydellisyydet. Mikä sitten on liikaa ongelmia? Mahdoton ulkopuolisen sanoa (ja sitten on tilanteita joissa kaikkien muiden mielestä pitäisi erota, mutta ei..).

Aika usein koettu tilanne on se, että ihminen jolla on itsellä jokin kriisi, kokee että kaikilla muilla on ongelmatonta ja kaikki sujuu, omat ongelmat taas ovat erityisen monimutkaisia. Esim. sitoutumiskammoiset ystäväni ilmaisevat kadehtivansa pitkää suhdettani, mutta ovat jättäneet omia kumppaniehdokkaitaan paljon pienemmistäkin ”vioista” kuin mitä miehessäni on.

Sen perusteella mitä kerrot, minusta kuulostaa siltä että sinun kannattaisi keskittyä parisuhteesi ongelmiin. Jostain kertoo sekin, että tämä ihastumisongelma ilmenee pitkästä aikaa siinä vaiheessa, kun liitto on tullut tiettyyn, melko tavalliseen vaiheeseen, jossa ensihuumasta ei ole tietoakaan ja kaikenlaista on jo kertynyt.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ehkä asiaa olisi helpompi arvioida päinvastaisesta suunnasta eli miettimällä, minkä verran ihastuksessasi on aitoa. On kai ihastuksen kohteessa kuitenkin joitakin sellaisia ominaisuuksia, jotka viehättävät? Ei kai koko juttu johdu pelkästään siitä, että käsittelet lapsuuden traumoja?

Tämä on aspekti asiassa jota olen pelännyt ja vältellyt. Olen huomannut itsekin, että jostain syystä minun on helpompi ajatella olevani hullu kuin ajatella olevani "vain" normaalisti ihastunut/rakastunut. Ikäänkuin traumoilla selittely voisi viedä voiman tältä tunteelta. Jos se on vaan minun reaktiotani muille menneisyyden tai nykyisyyden ongelmille, niin se on sivuutettavissa. Mutta entä jos olisin aidosti rakastunut? Se olisi jotenkin useamman kertaluokan nolompaa, väärempää - ja ennen kaikkea hiton paljon vaarallisempaa.

Oman liittonikin kannalta on jotenkin helpompi ajatella, että olen vain hullu joka luulee olevansa ihastunut. Sen sijaan että haluaisin aidosti jotain toista ihmistä kuin kumppaniani.

Periaatteessa olen aina ollut sitä mieltä, että olen joko sen kanssa jonka oikeasti haluan tai yksin. Ja tämän mukaan jos todella aidosti haluaisin jonkun muun kuin puolisoni, minun pitäisi erota - oikeastaan riippumatta siitä onko tunne yksipuolinen tai ei. Minä en halua elää kakkosvaihtoehdon kanssa. Toki nyt kun kuviossa on lapsia minun täytyy tarkastella koko periaatteen mielekkyyttä uudelleen. Mutta ei kyse ole pelkästä tietoisesta periaatteessa ja päätöksestä. Tämä on jotenkin ajatuspolku jonne en halua edes mennä. Koska jos totta puhutaan, jos todella kävisin tämän prosessin loppuun ja päätyisin siihen, että olisin mieluummin tämän toisen kanssa, minä en luultavasti edes pystyisi jatkamaan nykyistä liittoani.

-Ap

Ihmiset ovat niin erilaisia.

Minä olin jonkin aikaa ihastunut erääseen henkilöön, ja minusta se oli ihan aito ihastus. Pidin häntä erittäin puoleensavetävänä ja fiksuna, jännite oli molemmanpuolinen. Mutta ei se minusta tarkoittanut, että minun pitää nyt erota tai että en rakastaisi miestäni. Ihastus sitten loppui aikoinaan. Ei minusta ole mitenkään ihmeellistä, että maailmassa on muitakin miehiä, joiden kanssa voisi olla.

Minusta tuntuu että olet aika ehdoton.

Ei tietenkään pidäkään jättää rakastamaansa miestä pelkän ihastumisen takia. Mutta tunne on sen verran pitkäkestoinen ja intensiivinen, että jos ei olisi muita psykologisia tekijöitä sitä ruokkimassa vaan tämä olisi kaikki todellista, niin tämä ei olisi enää pelkkää ihastumista.

Tällä hetkellä ajattelen kuitenkin niin, että tämä on näin voimakasta siksi, että tämä on mahdottomampi ja kielletympi kuin kukaan ennen tätä.

-Ap

Lisään vielä, että eropohdinta koski siis nimenomaan tilannetta, jossa tunteiden tarkastelun lopputulema olisi se että tunne on ensinnäkin täysin todellinen ja ihan aidosti ja vakaasti haluaisin tämän ihmisen ennemmin kuin oman kumppanini. En missään tapauksessa väitä että näin olisi. Olen edelleen sillä kannalla että tunne on täysin tai osittain oire omista ongelmistani jotka eivät ratkea eroamalla. Ja siltä osalta kun tunne on mahdollisesti totta, en ole millään muotoa vakuuttunut että se olisi vahvempi kuin tunteeni kumppaniani kohtaan. Mutta jos lähtisin ajatusta tältä kannalta pyörittämään, on olemassa riski että lopputulos onkin ongelmallinen, ja siksi pyrin toistaiseksi ignooraamaan tämän mahdollisuuden.

Ja erona kenties sinun tilanteeseesi, olen tosiaan jossain määrin ongelmallisessa ja kenties epäterveessäkin suhteessa jossa on olemassa täysin tästä ihastusasiasta riippumattomiakin erotason vaikeusluokan ongelmia. Se on ehkä vähän eri lähtökohta kuin toimivasta suhteesta eroaminen.

En siis missään nimessä halua antaa ymmärtää, että eroaisin kevytmielisesti jonkun ohimenevän pikku ihastuksen vuoksi. Se on täysin vastoin sitä millainen olen.

-Ap

Niin, kaikilla on oma uniikki tilanteensa. Väitän kuitenkin, että yksikään pitkä liitto ei ole ongelmaton.

Minusta yksi osa pitkää suhdetta on hyväksyä erilaiset tunteet ja tietyt epätäydellisyydet. Mikä sitten on liikaa ongelmia? Mahdoton ulkopuolisen sanoa (ja sitten on tilanteita joissa kaikkien muiden mielestä pitäisi erota, mutta ei..).

Aika usein koettu tilanne on se, että ihminen jolla on itsellä jokin kriisi, kokee että kaikilla muilla on ongelmatonta ja kaikki sujuu, omat ongelmat taas ovat erityisen monimutkaisia. Esim. sitoutumiskammoiset ystäväni ilmaisevat kadehtivansa pitkää suhdettani, mutta ovat jättäneet omia kumppaniehdokkaitaan paljon pienemmistäkin ”vioista” kuin mitä miehessäni on.

Sen perusteella mitä kerrot, minusta kuulostaa siltä että sinun kannattaisi keskittyä parisuhteesi ongelmiin. Jostain kertoo sekin, että tämä ihastumisongelma ilmenee pitkästä aikaa siinä vaiheessa, kun liitto on tullut tiettyyn, melko tavalliseen vaiheeseen, jossa ensihuumasta ei ole tietoakaan ja kaikenlaista on jo kertynyt.

Ihan hyviä pointteja, mutta kannattaa muistaa, että tällaiseen taipuvainen voi olla alunperinkin mennyt sellaiseen suhteeseen, joka ei ole hyväksi itselle.

Minä olen siis ketjuun kirjoittanut. Oma mieheni on esimerkiksi parisuhteen alkuvuodet kohdellut minua hyvin etäisesti ja kylmästi. Tätä ei enää ole pitkän työn vuoksi mutta suhteessa on kyllä muitakin ongelmia. Mies on esimerkiksi syyttänyt minua masennuksestaan ja sanonut muutakin todella loukkaavaa, ja nämä kaikki sanotut asiat ovat lopulta johtaneet siihen, etten enää koe vetoa mieheeni oikeastaan ollenkaan.

Normaalien parisuhteen ongelmien ja henkisen väkivallan ero ei ole selkeä, vaan enemmän jana. Me kaikki käyttädymme ajoittain huonosti nimittäin. Samoin myös tulee ajatella vetovoimaa. Jokaisen tulee hyväksyä, että sellainen hullaantuminen loppuu. Useimmat parisuhteet tuskin loppuvat tämän vuoksi, vaan enemmänkin täydellisen vetovoiman loppumisen vuoksi. Kyllä parisuhteessa kuuluu kokea halua olla toisen lähellä ja halua olla romanttisesti yhdessä, vaikka ei enää hullaantumisvaihetta elettäisikään. AP:n tarinaa en toki tiedä, mutta noin yleisesti ottaen eroajatuksista syyllistäminen ei ole fiksua, jos ei tunne lainkaan pariskuntaa tai tiedä mitä kaikkea siellä on taustalla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ehkä asiaa olisi helpompi arvioida päinvastaisesta suunnasta eli miettimällä, minkä verran ihastuksessasi on aitoa. On kai ihastuksen kohteessa kuitenkin joitakin sellaisia ominaisuuksia, jotka viehättävät? Ei kai koko juttu johdu pelkästään siitä, että käsittelet lapsuuden traumoja?

Tämä on aspekti asiassa jota olen pelännyt ja vältellyt. Olen huomannut itsekin, että jostain syystä minun on helpompi ajatella olevani hullu kuin ajatella olevani "vain" normaalisti ihastunut/rakastunut. Ikäänkuin traumoilla selittely voisi viedä voiman tältä tunteelta. Jos se on vaan minun reaktiotani muille menneisyyden tai nykyisyyden ongelmille, niin se on sivuutettavissa. Mutta entä jos olisin aidosti rakastunut? Se olisi jotenkin useamman kertaluokan nolompaa, väärempää - ja ennen kaikkea hiton paljon vaarallisempaa.

Oman liittonikin kannalta on jotenkin helpompi ajatella, että olen vain hullu joka luulee olevansa ihastunut. Sen sijaan että haluaisin aidosti jotain toista ihmistä kuin kumppaniani.

Periaatteessa olen aina ollut sitä mieltä, että olen joko sen kanssa jonka oikeasti haluan tai yksin. Ja tämän mukaan jos todella aidosti haluaisin jonkun muun kuin puolisoni, minun pitäisi erota - oikeastaan riippumatta siitä onko tunne yksipuolinen tai ei. Minä en halua elää kakkosvaihtoehdon kanssa. Toki nyt kun kuviossa on lapsia minun täytyy tarkastella koko periaatteen mielekkyyttä uudelleen. Mutta ei kyse ole pelkästä tietoisesta periaatteessa ja päätöksestä. Tämä on jotenkin ajatuspolku jonne en halua edes mennä. Koska jos totta puhutaan, jos todella kävisin tämän prosessin loppuun ja päätyisin siihen, että olisin mieluummin tämän toisen kanssa, minä en luultavasti edes pystyisi jatkamaan nykyistä liittoani.

-Ap

Ihmiset ovat niin erilaisia.

Minä olin jonkin aikaa ihastunut erääseen henkilöön, ja minusta se oli ihan aito ihastus. Pidin häntä erittäin puoleensavetävänä ja fiksuna, jännite oli molemmanpuolinen. Mutta ei se minusta tarkoittanut, että minun pitää nyt erota tai että en rakastaisi miestäni. Ihastus sitten loppui aikoinaan. Ei minusta ole mitenkään ihmeellistä, että maailmassa on muitakin miehiä, joiden kanssa voisi olla.

Minusta tuntuu että olet aika ehdoton.

No se riippuu. Ei minkään pikkuihastuksen takia tietenkään tarvitse erota, mutta sitten jos joku toinen ihminen tulee paljon tärkeämmäksi kuin oma puoliso, niin asia on eri...

Toki voi olla vaikea verrata tunteitaan kahta miestä kohtaan, jos toisen kanssa on ollut monta vuotta yhdessä ja toista ei välttämättä edes tunne kovin läheisesti. Siinä voi tulla virhearvio.

Minä olen samaa mieltä edellisen kirjoittajan kanssa, että ehkä ap:n ihastus alkoi, koska parisuhteessa alkoi olla ongelmia. Kääntäisin katseen omaan kumppaniin ja parisuhteeseen ja miettisin, että mitä olen vailla ja mitä sille olisi tehtävissä. Keskustelisin sitten siitä kumppanini ja ehkä terapeutinkin kanssa. Nimittäin jos näin ei tee, niin helposti alkaa vieraantumaan toisesta entistäkin enemmän ja asiat alkavat mennä yhä huonompaan suuntaan. Jos unohdetaan ihastus, niin mitä muutosta toivot elämääsi ja parisuhteeseesi? Mitä koet jääväsi vaille?

Minulla on aivan vastaava traumatausta kuin monilla teillä muillakin ja taipumusta läheisriippuvuuteen ja limerenssiin. Olen oppinut, että voimakkaimmat ihastumiset tulee, kun oma elämä ja itse ei ole oikein tasapainossa ja toivoo jotakin, jota on vailla. Olen oppinut suhtautumaan itseeni armollisemmin, koska tiedän tämän taipumuksen kumpuavan taustastani ja vanhempieni rakkaudettomuudesta. Kun tällainen pakkomielle käynnistyy, niin tulee voimakas tarve mennä lähelle ja henkisesti sulautua toiseen. Toki siihen liittyy myös voimakasta seksuaalista latausta, mutta se henkinen puoli on minulle tärkeämpi. Silloin tulee olo, että voisi vaan uppoutua toisen intensiiviseen katseeseen ikuisesti, olla yhteen kietoutuneena, unohtaen tämän maailman.

Kannattaa huomata, että tietynlainen magneettinen vetovoima voi olla myös mahdollinen vaaran merkki. Nimittäin esim. narsistisia piirteitä omaavat henkilöt vetävät usein tällä tavoin läheisriippuvaista puoleensa. Kun sen tunteen oppii tunnistamaan, alkaa tulla pikemminkin puistatus sen ihastumisen tunteen rinnalle.

Vierailija kirjoitti:

tuntuu että joku pala minusta puuttuu ja olen jatkuvasti sitä etsimässä :(

Juuri tällaista minäkin olen miettinyt, varsinkin tämän nykyisen ihastukseni kohteen tapauksessa. Olenko koko elämäni saanut osakseni niin paljon välinpitämättömyyttä, ilkeyttä, töykeitä sanoja, tylyyttä ja halveksivaakin kohtelua, että minussa on jokin vaje? Niin että kun sopivalla hetkellä joku, minulle tuntematon, suo minulle puoli sekuntia "liian pitkän" katseen, kohtelee minua ystävällisesti ja on huomaavainen, minä en kestä sitä, menen ihan sekaisin. Tulee minulle tuntematon mies, joka tuntuu hoitavan jotakin minussa olevaa haavaa, samalla toisaalta repii minua vielä enemmän rikki koko ajan.

Olen ajatellut, että minun täytyisi itsestäni löytää se, mikä minusta puuttuu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ehkä asiaa olisi helpompi arvioida päinvastaisesta suunnasta eli miettimällä, minkä verran ihastuksessasi on aitoa. On kai ihastuksen kohteessa kuitenkin joitakin sellaisia ominaisuuksia, jotka viehättävät? Ei kai koko juttu johdu pelkästään siitä, että käsittelet lapsuuden traumoja?

Tämä on aspekti asiassa jota olen pelännyt ja vältellyt. Olen huomannut itsekin, että jostain syystä minun on helpompi ajatella olevani hullu kuin ajatella olevani "vain" normaalisti ihastunut/rakastunut. Ikäänkuin traumoilla selittely voisi viedä voiman tältä tunteelta. Jos se on vaan minun reaktiotani muille menneisyyden tai nykyisyyden ongelmille, niin se on sivuutettavissa. Mutta entä jos olisin aidosti rakastunut? Se olisi jotenkin useamman kertaluokan nolompaa, väärempää - ja ennen kaikkea hiton paljon vaarallisempaa.

Oman liittonikin kannalta on jotenkin helpompi ajatella, että olen vain hullu joka luulee olevansa ihastunut. Sen sijaan että haluaisin aidosti jotain toista ihmistä kuin kumppaniani.

Periaatteessa olen aina ollut sitä mieltä, että olen joko sen kanssa jonka oikeasti haluan tai yksin. Ja tämän mukaan jos todella aidosti haluaisin jonkun muun kuin puolisoni, minun pitäisi erota - oikeastaan riippumatta siitä onko tunne yksipuolinen tai ei. Minä en halua elää kakkosvaihtoehdon kanssa. Toki nyt kun kuviossa on lapsia minun täytyy tarkastella koko periaatteen mielekkyyttä uudelleen. Mutta ei kyse ole pelkästä tietoisesta periaatteessa ja päätöksestä. Tämä on jotenkin ajatuspolku jonne en halua edes mennä. Koska jos totta puhutaan, jos todella kävisin tämän prosessin loppuun ja päätyisin siihen, että olisin mieluummin tämän toisen kanssa, minä en luultavasti edes pystyisi jatkamaan nykyistä liittoani.

-Ap

Ihmiset ovat niin erilaisia.

Minä olin jonkin aikaa ihastunut erääseen henkilöön, ja minusta se oli ihan aito ihastus. Pidin häntä erittäin puoleensavetävänä ja fiksuna, jännite oli molemmanpuolinen. Mutta ei se minusta tarkoittanut, että minun pitää nyt erota tai että en rakastaisi miestäni. Ihastus sitten loppui aikoinaan. Ei minusta ole mitenkään ihmeellistä, että maailmassa on muitakin miehiä, joiden kanssa voisi olla.

Minusta tuntuu että olet aika ehdoton.

Ei tietenkään pidäkään jättää rakastamaansa miestä pelkän ihastumisen takia. Mutta tunne on sen verran pitkäkestoinen ja intensiivinen, että jos ei olisi muita psykologisia tekijöitä sitä ruokkimassa vaan tämä olisi kaikki todellista, niin tämä ei olisi enää pelkkää ihastumista.

Tällä hetkellä ajattelen kuitenkin niin, että tämä on näin voimakasta siksi, että tämä on mahdottomampi ja kielletympi kuin kukaan ennen tätä.

-Ap

Lisään vielä, että eropohdinta koski siis nimenomaan tilannetta, jossa tunteiden tarkastelun lopputulema olisi se että tunne on ensinnäkin täysin todellinen ja ihan aidosti ja vakaasti haluaisin tämän ihmisen ennemmin kuin oman kumppanini. En missään tapauksessa väitä että näin olisi. Olen edelleen sillä kannalla että tunne on täysin tai osittain oire omista ongelmistani jotka eivät ratkea eroamalla. Ja siltä osalta kun tunne on mahdollisesti totta, en ole millään muotoa vakuuttunut että se olisi vahvempi kuin tunteeni kumppaniani kohtaan. Mutta jos lähtisin ajatusta tältä kannalta pyörittämään, on olemassa riski että lopputulos onkin ongelmallinen, ja siksi pyrin toistaiseksi ignooraamaan tämän mahdollisuuden.

Ja erona kenties sinun tilanteeseesi, olen tosiaan jossain määrin ongelmallisessa ja kenties epäterveessäkin suhteessa jossa on olemassa täysin tästä ihastusasiasta riippumattomiakin erotason vaikeusluokan ongelmia. Se on ehkä vähän eri lähtökohta kuin toimivasta suhteesta eroaminen.

En siis missään nimessä halua antaa ymmärtää, että eroaisin kevytmielisesti jonkun ohimenevän pikku ihastuksen vuoksi. Se on täysin vastoin sitä millainen olen.

-Ap

Niin, kaikilla on oma uniikki tilanteensa. Väitän kuitenkin, että yksikään pitkä liitto ei ole ongelmaton.

Minusta yksi osa pitkää suhdetta on hyväksyä erilaiset tunteet ja tietyt epätäydellisyydet. Mikä sitten on liikaa ongelmia? Mahdoton ulkopuolisen sanoa (ja sitten on tilanteita joissa kaikkien muiden mielestä pitäisi erota, mutta ei..).

Aika usein koettu tilanne on se, että ihminen jolla on itsellä jokin kriisi, kokee että kaikilla muilla on ongelmatonta ja kaikki sujuu, omat ongelmat taas ovat erityisen monimutkaisia. Esim. sitoutumiskammoiset ystäväni ilmaisevat kadehtivansa pitkää suhdettani, mutta ovat jättäneet omia kumppaniehdokkaitaan paljon pienemmistäkin ”vioista” kuin mitä miehessäni on.

Sen perusteella mitä kerrot, minusta kuulostaa siltä että sinun kannattaisi keskittyä parisuhteesi ongelmiin. Jostain kertoo sekin, että tämä ihastumisongelma ilmenee pitkästä aikaa siinä vaiheessa, kun liitto on tullut tiettyyn, melko tavalliseen vaiheeseen, jossa ensihuumasta ei ole tietoakaan ja kaikenlaista on jo kertynyt.

En ole liittoni ongelmista kovin paljon tässä ketjussa edes kertonut, joten ymmärrän jos vaikutelmaksi jää vähän hammastuubikriisi -tyyppiset ongelmat. Vakuutan, että sellaisesta ei kuitenkaan ole kyse. Sanotaan nyt sen verran, että tämä on yksi esimerkki niistä tilanteista, joissa kaikki sanoo että pitäisi erota. Siis oikeasti kaikki. Jokainen ystäväni, vanhempani, jopa lääkärini. (Fyysisestä väkivallasta ei ole kuitenkaan kyse.)

On mahdollista tai jopa todennäköistä, että ihastuskin on osittain oire näistä ongelmista. Mutta se ei välttämättä tarkoita sitä että ongelmat olisivat selvitettävissä. Ihastuminen voi olla myös keino helpottaa välttämätöntä irrottautumista tuhoisasta suhteesta.

Ja ihastus ei ajallisesti varsinaisesti liittynyt suhteen tasaantumiseen ja huuman loppumiseen. Puolisoni puolelta suhde oli jäähtynyt jo vuosia aiemmin ja minun puoleltani se ei oikeastaan ole viilentynyt vieläkään. Toki siinä vaiheessa tapahtui jonkinlaista leipääntymistä vastakaiun puutteeseen omassa suhteessa. Itse koin sen kyllä enemmänkin niin päin, että olin alkanut jo tottua ja turtua suhteen tilaan, kunnes ihastus muutti kaiken ja tajusin ettei tämä riitä. Eli ihastuminen aloitti levottomuuden ja turhautumisen eikä toisinpäin.

-Ap

Ja jotta asia olisi vielä monimutkaisempi, ihmisellä voi joskus olla hyvin voimakkaita tunteita toista ihmistä kohtaan, vaikka kyse ei pohjimmiltaan olisi mistään romanttisesta. Sitten sitä voi luulla olevansa ihastunut tai rakastunut tai jotain, kunnes lopulta ja ehkä vasta pitkän ajan kuluttua tajuaa, että eihän tämä sitä olekaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sun pitäisi ehkä mennä vain vielä syvemmälle omaan ajatteluusi, haluihin siellä taustalla ja arvoihisi? Ehkä hyvä terapeutti voisi auttaa?

Minulla on sellainen ehdotus, että kerro miehellesi. Erilaisen muurein ylläpidät tilannetta, jossa esitätte toisillenne rooleja eikä parisuhde pääse kehittymään, tyytymättömyytenne kasvaa  ja se taas ruokkii ihastusta. Tuoreen parisuhteen himoa ette voi enää saada, pitkän parisuhteen sisällä sen ylläpitäminen vaatii uudenlaista rohkeutta. Emotionaalinen rohkeus on se tärkein asia, muu seuraa perässä.

Tietenkin tämän kuuleminen voi olla miehellesi kova paikka. Mutta sellaisen naisen kanssa hän on naimisissa. Uskoisin että sen sanominen, että kertomisen taustalla on halu pysyä yhdessä, halu rakentaa teidän välistä suhdetta, voisi auttaa tilannetta. Ja ilmeisesti mies on huomannut jo jotain, jolloin muuria kasvaa jo.

ja olen sitä mieltä, että mitä ikinä ihastuksillasi haetkin, se on jotain jonka on lopulta löydyttävä sinun itsesi sisältä. Miehesi ei sitä sinulle voi antaa, vaan hän on ”vain” parisuhteesi toinen osapuoli.

Paljon viisaita ajatuksia ja osa sellaisia joita olen jo pyöritellytkin. Tämä ketjukin on minulle osa sitä syvemmälle omaan ajatteluun menemistä. Ja olen täysin samaa mieltä, että se mitä haen on jotain mitä minun täytyy löytää sisältäni. Toki pidän mahdollisena myös sitä, että tämän prosessin päätteeksi totean etten saa nykyisestä suhteesta asioita joita haluan ja tarvitsen. Sekin on ihan okei. Mutta sen pitää lähteä tämän suhteen todellisista ylitsepääsemättömistä ongelmista, ei mistään ulkopuolisesta haihattelusta.

Tuosta parisuhteen himosta. Minun puoleltanihan tämän parisuhteen himo ei ole missään vaiheessa edes kuollut. Puolison haluttomina vuosina minä sopeuduin tilanteeseen ja opin elämään sen kanssa, ikäänkuin sain omat halut vaipumaan talvihorrokseen, mutta kyllä ne sieltä aina heräsi yhdestä sopivasta katseesta tai kosketuksesta. Mutta intohimon molemminpuolisuuden osalta on toivomisen varaa. En koe, että puolisoni syttyisi samalla tavalla kuin minä, että sopiva flirttaileva hymy ja kevyt kosketus paljaalle olkapäälle saa kropan välittömästi tuleen. Ja jotenkin koska minä tunnen näin, minun on hirveän vaikea saada itseni uskomaan ettei se olisi pitkässä suhteessa mahdollista toiseltakin puolelta.

Ironista on se, että vuosia sitten, aivan suhteen alussa puolisoni tunnusti ettei tunne minua kohtaan sellaista tulenpalavaa polttavaa intohimoista rakkautta. Ja minä vastasin, että ei tässä iässä enää tarvitse, se oli niitä nuoruuden juttuja silloin teininä. Nyt riittää että on hyvä yhdessä. Silloin erosimme hetkeksi ja palasimme myöhemmin yhteen. Minä luulin, että hän oli lopulta löytänyt sisältään sen intohimoisen rakkauden minuun, vaikka todellisuus taisi olla että hän vain taipui uskomaan minua. Tyytyi minuun ja ajatukseen, ettei sen tarvitse enää aikuisella iällä olla niin valtavaa tunteiden ilotulitusta. Mutta kun minä olin aivan h*lvetin väärässä. Kumpa voisin mennä läväyttämään sille kymmenen vuoden takaiselle itselleni aimo avokämmenen naamaan. Sanomaan, että ei se noin mene, kyllä sinä voit tuntea intohimoa vielä keski-ikäisenä monen lapsen jälkeenkin ja sinä ansaitset jonkun joka pystyy vastaamaan siihen tunteeseen.

-Ap

Onko intohimo sitten aina niin seksuaalista. Eikö se voi olla sitäkin, että rakastaa intohimoisesti ja on intohimoisen kiinnostunut rakastetustaan.

Ei välttämättä olekaan. Mutta puolisoni ei aikanaan puhunutkaan pelkän seksuaalisen halun puutteesta, vaan nimenomaan palavan rakkauden ja intohimon puutteesta.

Minun puoleltani taas intohimoon liittyy väistämättä seksuaalinen halu enkä voisi olla suhteessa jossa sitä ei ole. Tämä on onneksi jossain määrin viimeisen parin vuoden ajan korjaantunut. Olisin varmaan jo lähtenyt, jos kuivat vuodet olisi jatkuneet näihin päiviin.

-Ap

VT kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

tuntuu että joku pala minusta puuttuu ja olen jatkuvasti sitä etsimässä :(

Juuri tällaista minäkin olen miettinyt, varsinkin tämän nykyisen ihastukseni kohteen tapauksessa. Olenko koko elämäni saanut osakseni niin paljon välinpitämättömyyttä, ilkeyttä, töykeitä sanoja, tylyyttä ja halveksivaakin kohtelua, että minussa on jokin vaje? Niin että kun sopivalla hetkellä joku, minulle tuntematon, suo minulle puoli sekuntia "liian pitkän" katseen, kohtelee minua ystävällisesti ja on huomaavainen, minä en kestä sitä, menen ihan sekaisin. Tulee minulle tuntematon mies, joka tuntuu hoitavan jotakin minussa olevaa haavaa, samalla toisaalta repii minua vielä enemmän rikki koko ajan.

Olen ajatellut, että minun täytyisi itsestäni löytää se, mikä minusta puuttuu.

Ymmärrän tuon niin hyvin, minullakin vähän samaa. Ja tunnistan ajatuksen tämänkin ihastuksen taustalla. Ajattelin, että olen jo liian vanha jne enkä koskaan enää saa kokea sitä tunnetta kun joku katsoo minua niin. Ja kun hetken katsoikin, niin en osannut päästää siitä ajatuksesta irti. Joku pieni ajatus sanoo päässä, että tämä on se viimeinen mahdollisuus tuntea jotain. Sen jälkeen se on vaan loputon alamäki. Vanhenemista, rypistymistä ja kuolema. Siksi sekosin yhdestä katseesta ja pienestä viattomasta flirtistä.

-Ap

Vierailija kirjoitti:

Minä olen samaa mieltä edellisen kirjoittajan kanssa, että ehkä ap:n ihastus alkoi, koska parisuhteessa alkoi olla ongelmia. Kääntäisin katseen omaan kumppaniin ja parisuhteeseen ja miettisin, että mitä olen vailla ja mitä sille olisi tehtävissä. Keskustelisin sitten siitä kumppanini ja ehkä terapeutinkin kanssa. Nimittäin jos näin ei tee, niin helposti alkaa vieraantumaan toisesta entistäkin enemmän ja asiat alkavat mennä yhä huonompaan suuntaan. Jos unohdetaan ihastus, niin mitä muutosta toivot elämääsi ja parisuhteeseesi? Mitä koet jääväsi vaille?

Minulla on aivan vastaava traumatausta kuin monilla teillä muillakin ja taipumusta läheisriippuvuuteen ja limerenssiin. Olen oppinut, että voimakkaimmat ihastumiset tulee, kun oma elämä ja itse ei ole oikein tasapainossa ja toivoo jotakin, jota on vailla. Olen oppinut suhtautumaan itseeni armollisemmin, koska tiedän tämän taipumuksen kumpuavan taustastani ja vanhempieni rakkaudettomuudesta. Kun tällainen pakkomielle käynnistyy, niin tulee voimakas tarve mennä lähelle ja henkisesti sulautua toiseen. Toki siihen liittyy myös voimakasta seksuaalista latausta, mutta se henkinen puoli on minulle tärkeämpi. Silloin tulee olo, että voisi vaan uppoutua toisen intensiiviseen katseeseen ikuisesti, olla yhteen kietoutuneena, unohtaen tämän maailman.

Kannattaa huomata, että tietynlainen magneettinen vetovoima voi olla myös mahdollinen vaaran merkki. Nimittäin esim. narsistisia piirteitä omaavat henkilöt vetävät usein tällä tavoin läheisriippuvaista puoleensa. Kun sen tunteen oppii tunnistamaan, alkaa tulla pikemminkin puistatus sen ihastumisen tunteen rinnalle.

En ole eri mieltä siitä että katse kannattaisi kääntää omaan suhteeseen. Mutta tämä tunne ei oikein suostu pysymään sivussa vaikka sitä kuinka yrittäisi työntää pois.

Terapiassa käydään jo, ja ongelmat on sitä laatua ettei terapeuttikaan vaikuta hirveän optimistiselta niiden ratkeamisen suhteen. En tiedä onko tavoite enää edes liiton säilyttäminen vai eron lykkääminen pahimman pikkulapsivaiheen yli ja mahdollisimman sopuisaan eroon valmistaminen. Vaikea täysin kuvata tilannetta. Ihastumisesta huolimatta omassa liitossa ei ole ongelmana tunteiden puuttuminen minun puoleltani. Vaan mahdollista eroa puoltavat erittäin painavat järkisyyt ja tunteet pikemminkin haraa vastaan. Ja tämän keskellä olen sitten epätoivoisen ihastunut toiseen.

Se mitä varmaan pelkään on eroon päätyminen vääristä syistä. Että eroan kuvitelmissa että löydän vielä jostain uuden rakkauden jota ei koskaan tule. Oikeasti toivoisin kai, että saisin prosessoitua nämä järkisyyt siihen pisteeseen että olisin valmis eroamaan niiden vuoksi ja hyväksyen todennäköisen yksinäisyyden. En halua erota siksi että ruoho on vihreämpää aidan toisella puolella. Vaan siksi, että yhdessä on pahempi olla kuin yksin. Vielä tämä jälkimmäinen ei toteudu vaikka tavallaan järki sanoo että pitäisi.

-Ap

Vierailija kirjoitti:

Ja jotta asia olisi vielä monimutkaisempi, ihmisellä voi joskus olla hyvin voimakkaita tunteita toista ihmistä kohtaan, vaikka kyse ei pohjimmiltaan olisi mistään romanttisesta. Sitten sitä voi luulla olevansa ihastunut tai rakastunut tai jotain, kunnes lopulta ja ehkä vasta pitkän ajan kuluttua tajuaa, että eihän tämä sitä olekaan.

Tämä on totta ja minulla kyllä ihan todellinen riski. Saatan innostua ihmisistä hyvinä tyyppeinä ja siihen saattaa sekoittua seksuaalistakin halua, mutta romanttinen puoli puuttuu. Olen aikanaan syvästi loukannut joitakin miespuolisia kavereita kun en ajoissa ymmärtänyt tätä. On varmaankin mahdollista, että nykyinen ihastuskin on oikeastaan vaan hyvä tyyppi joka panettaa. Nuorena minä ajattelin, ettei mikään minun tunteeni ole totta ennenkuin todella saan kyseisen ihmisen ja haluan häntä edelleen. Niin paljon oli sellaisia muka-ihastuksia jotka lopahti sillä siunaamalla kun sainkin vastakaikua.

-Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olen samaa mieltä edellisen kirjoittajan kanssa, että ehkä ap:n ihastus alkoi, koska parisuhteessa alkoi olla ongelmia. Kääntäisin katseen omaan kumppaniin ja parisuhteeseen ja miettisin, että mitä olen vailla ja mitä sille olisi tehtävissä. Keskustelisin sitten siitä kumppanini ja ehkä terapeutinkin kanssa. Nimittäin jos näin ei tee, niin helposti alkaa vieraantumaan toisesta entistäkin enemmän ja asiat alkavat mennä yhä huonompaan suuntaan. Jos unohdetaan ihastus, niin mitä muutosta toivot elämääsi ja parisuhteeseesi? Mitä koet jääväsi vaille?

Minulla on aivan vastaava traumatausta kuin monilla teillä muillakin ja taipumusta läheisriippuvuuteen ja limerenssiin. Olen oppinut, että voimakkaimmat ihastumiset tulee, kun oma elämä ja itse ei ole oikein tasapainossa ja toivoo jotakin, jota on vailla. Olen oppinut suhtautumaan itseeni armollisemmin, koska tiedän tämän taipumuksen kumpuavan taustastani ja vanhempieni rakkaudettomuudesta. Kun tällainen pakkomielle käynnistyy, niin tulee voimakas tarve mennä lähelle ja henkisesti sulautua toiseen. Toki siihen liittyy myös voimakasta seksuaalista latausta, mutta se henkinen puoli on minulle tärkeämpi. Silloin tulee olo, että voisi vaan uppoutua toisen intensiiviseen katseeseen ikuisesti, olla yhteen kietoutuneena, unohtaen tämän maailman.

Kannattaa huomata, että tietynlainen magneettinen vetovoima voi olla myös mahdollinen vaaran merkki. Nimittäin esim. narsistisia piirteitä omaavat henkilöt vetävät usein tällä tavoin läheisriippuvaista puoleensa. Kun sen tunteen oppii tunnistamaan, alkaa tulla pikemminkin puistatus sen ihastumisen tunteen rinnalle.

En ole eri mieltä siitä että katse kannattaisi kääntää omaan suhteeseen. Mutta tämä tunne ei oikein suostu pysymään sivussa vaikka sitä kuinka yrittäisi työntää pois.

Terapiassa käydään jo, ja ongelmat on sitä laatua ettei terapeuttikaan vaikuta hirveän optimistiselta niiden ratkeamisen suhteen. En tiedä onko tavoite enää edes liiton säilyttäminen vai eron lykkääminen pahimman pikkulapsivaiheen yli ja mahdollisimman sopuisaan eroon valmistaminen. Vaikea täysin kuvata tilannetta. Ihastumisesta huolimatta omassa liitossa ei ole ongelmana tunteiden puuttuminen minun puoleltani. Vaan mahdollista eroa puoltavat erittäin painavat järkisyyt ja tunteet pikemminkin haraa vastaan. Ja tämän keskellä olen sitten epätoivoisen ihastunut toiseen.

Se mitä varmaan pelkään on eroon päätyminen vääristä syistä. Että eroan kuvitelmissa että löydän vielä jostain uuden rakkauden jota ei koskaan tule. Oikeasti toivoisin kai, että saisin prosessoitua nämä järkisyyt siihen pisteeseen että olisin valmis eroamaan niiden vuoksi ja hyväksyen todennäköisen yksinäisyyden. En halua erota siksi että ruoho on vihreämpää aidan toisella puolella. Vaan siksi, että yhdessä on pahempi olla kuin yksin. Vielä tämä jälkimmäinen ei toteudu vaikka tavallaan järki sanoo että pitäisi.

-Ap

Hyvää pohdintaa, ap, ja hyvä, että käytte terapiassa keskustelemassa näistä asioista. Minusta vaikuttaa siltä, että te molemmat olette alkaneet päästää suhteesta hiljalleen irti. Jos näin todella on, niin on oikein hyvä kaikkien kannalta hoitaa asia harkitusti ja yhteisymmärryksessä.

Omassa tapauksessani ero (ja pahoinvointi) oli ollut ilmassa jo vuosia, vaikkakin siitä ei puhuttu, mutta lopulta se oli valtavan suuri helpotus, kun se viimein tapahtui. Kun se oli vakaasti harkittu asia, niin ei tarvinnut koskaan miettiä, että olisiko sen pitänyt mennä niin. Tajusin myöhemmin, että meillä oli valtavan suuria eroavaisuuksia esim. elämänarvoissa, toiveissa ja tavoitteissa. Myös taloudellista ja henkistäkin painostusta tai kaltoinkohtelua esiintyi ja olin valtavan yksin suhteessa vuosia, yritin korjata asioita ja keskustella, mutta mies ei, ja tämän etäisyyden myötä mies alkoi tuntua kuin veljeltä. Löysin uuden kumppanin myöhemmin ja hänessä on niitä piirteitä, joita aina haaveilin kumppanillani olevan. Olen kiitollinen ja ylpeä hänestä ja sanon sen usein ääneenkin, vaikka yhteisiä vuosia on jo yli 10. Tämän kokemuksen myötä sanoisin, että ei kannata jäädä liian pitkäksi aikaa kärsimään huonoon suhteeseen, mikäli kaikki kivet on jo käännetty. Elämä on kuitenkin melko lyhyt.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olen samaa mieltä edellisen kirjoittajan kanssa, että ehkä ap:n ihastus alkoi, koska parisuhteessa alkoi olla ongelmia. Kääntäisin katseen omaan kumppaniin ja parisuhteeseen ja miettisin, että mitä olen vailla ja mitä sille olisi tehtävissä. Keskustelisin sitten siitä kumppanini ja ehkä terapeutinkin kanssa. Nimittäin jos näin ei tee, niin helposti alkaa vieraantumaan toisesta entistäkin enemmän ja asiat alkavat mennä yhä huonompaan suuntaan. Jos unohdetaan ihastus, niin mitä muutosta toivot elämääsi ja parisuhteeseesi? Mitä koet jääväsi vaille?

Minulla on aivan vastaava traumatausta kuin monilla teillä muillakin ja taipumusta läheisriippuvuuteen ja limerenssiin. Olen oppinut, että voimakkaimmat ihastumiset tulee, kun oma elämä ja itse ei ole oikein tasapainossa ja toivoo jotakin, jota on vailla. Olen oppinut suhtautumaan itseeni armollisemmin, koska tiedän tämän taipumuksen kumpuavan taustastani ja vanhempieni rakkaudettomuudesta. Kun tällainen pakkomielle käynnistyy, niin tulee voimakas tarve mennä lähelle ja henkisesti sulautua toiseen. Toki siihen liittyy myös voimakasta seksuaalista latausta, mutta se henkinen puoli on minulle tärkeämpi. Silloin tulee olo, että voisi vaan uppoutua toisen intensiiviseen katseeseen ikuisesti, olla yhteen kietoutuneena, unohtaen tämän maailman.

Kannattaa huomata, että tietynlainen magneettinen vetovoima voi olla myös mahdollinen vaaran merkki. Nimittäin esim. narsistisia piirteitä omaavat henkilöt vetävät usein tällä tavoin läheisriippuvaista puoleensa. Kun sen tunteen oppii tunnistamaan, alkaa tulla pikemminkin puistatus sen ihastumisen tunteen rinnalle.

En ole eri mieltä siitä että katse kannattaisi kääntää omaan suhteeseen. Mutta tämä tunne ei oikein suostu pysymään sivussa vaikka sitä kuinka yrittäisi työntää pois.

Terapiassa käydään jo, ja ongelmat on sitä laatua ettei terapeuttikaan vaikuta hirveän optimistiselta niiden ratkeamisen suhteen. En tiedä onko tavoite enää edes liiton säilyttäminen vai eron lykkääminen pahimman pikkulapsivaiheen yli ja mahdollisimman sopuisaan eroon valmistaminen. Vaikea täysin kuvata tilannetta. Ihastumisesta huolimatta omassa liitossa ei ole ongelmana tunteiden puuttuminen minun puoleltani. Vaan mahdollista eroa puoltavat erittäin painavat järkisyyt ja tunteet pikemminkin haraa vastaan. Ja tämän keskellä olen sitten epätoivoisen ihastunut toiseen.

Se mitä varmaan pelkään on eroon päätyminen vääristä syistä. Että eroan kuvitelmissa että löydän vielä jostain uuden rakkauden jota ei koskaan tule. Oikeasti toivoisin kai, että saisin prosessoitua nämä järkisyyt siihen pisteeseen että olisin valmis eroamaan niiden vuoksi ja hyväksyen todennäköisen yksinäisyyden. En halua erota siksi että ruoho on vihreämpää aidan toisella puolella. Vaan siksi, että yhdessä on pahempi olla kuin yksin. Vielä tämä jälkimmäinen ei toteudu vaikka tavallaan järki sanoo että pitäisi.

-Ap

Hyvää pohdintaa, ap, ja hyvä, että käytte terapiassa keskustelemassa näistä asioista. Minusta vaikuttaa siltä, että te molemmat olette alkaneet päästää suhteesta hiljalleen irti. Jos näin todella on, niin on oikein hyvä kaikkien kannalta hoitaa asia harkitusti ja yhteisymmärryksessä.

Omassa tapauksessani ero (ja pahoinvointi) oli ollut ilmassa jo vuosia, vaikkakin siitä ei puhuttu, mutta lopulta se oli valtavan suuri helpotus, kun se viimein tapahtui. Kun se oli vakaasti harkittu asia, niin ei tarvinnut koskaan miettiä, että olisiko sen pitänyt mennä niin. Tajusin myöhemmin, että meillä oli valtavan suuria eroavaisuuksia esim. elämänarvoissa, toiveissa ja tavoitteissa. Myös taloudellista ja henkistäkin painostusta tai kaltoinkohtelua esiintyi ja olin valtavan yksin suhteessa vuosia, yritin korjata asioita ja keskustella, mutta mies ei, ja tämän etäisyyden myötä mies alkoi tuntua kuin veljeltä. Löysin uuden kumppanin myöhemmin ja hänessä on niitä piirteitä, joita aina haaveilin kumppanillani olevan. Olen kiitollinen ja ylpeä hänestä ja sanon sen usein ääneenkin, vaikka yhteisiä vuosia on jo yli 10. Tämän kokemuksen myötä sanoisin, että ei kannata jäädä liian pitkäksi aikaa kärsimään huonoon suhteeseen, mikäli kaikki kivet on jo käännetty. Elämä on kuitenkin melko lyhyt.

Minulla on osittain samoja tuntemuksia, että olen ollut suhteessa monella tavalla jo pitkään yksin. Meillä on suhteessa taloudellista hyväksikäyttöä joka tuo kitkaa ja katkeruutta suhteeseen ja jättää käytännössä kaiken taloudellisen vastuun minulle. Lisäksi on pahoja riitoja. Lapsia puoliso hoitaa, mutta kotitöitä ei tee. Kuitenkin välillä on hyviä kausia ja pitkiä rauhallisia jaksoja. Lämpöä, hellyyttä ja seksiä on. Jälkimmäisen osalta jopa viime aikoina enemmän kuin ennen. Mutta alan enemmän ja enemmän tuntemaan, että suhde pysyy kasassa perustuen minun kykyyni sulkea silmäni ilmeiseltä ja törkeältä hyväksikäytöltä. Kaikki on hyvin niin kauan kuin rouva maksaa eikä kysele minne herran palkka menee. Mutta kun asia otetaan puheeksi, puoliso saa täysin silmittömät raivarit. Tästä on tullut suhteessamme valtava virtahepo olohuoneessa joka ei ole selvinnyt edes terapiassa. Muutaman terapiaraivarin jälkeen puoliso kieltäytyy puhumasta asiasta enää lainkaan terapeutin kanssa.

Tämä nyt oikeastaan on se suurin syy mihin liitto on kaatumassa. Taustalla on myös puolison alkoholinkäyttöä ja äkkipikaisuutta, mutta nämä ovat korjaantuneet oikeastaan lähes täysin, niitä on vaikea enää tässä vaiheessa erosta syyttää vaikka aikanaan niissä olisi toki ollutkin enemmän kuin riittämiin. Mutta kyllä nekin varmaan jossain taustalla kummittelee. Vähintään minun suhteessa itseeni. Tavallaan häpeän edelleen sitä, etten lähtenyt noista syistä jo aikanaan.

-Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ehkä asiaa olisi helpompi arvioida päinvastaisesta suunnasta eli miettimällä, minkä verran ihastuksessasi on aitoa. On kai ihastuksen kohteessa kuitenkin joitakin sellaisia ominaisuuksia, jotka viehättävät? Ei kai koko juttu johdu pelkästään siitä, että käsittelet lapsuuden traumoja?

Tämä on aspekti asiassa jota olen pelännyt ja vältellyt. Olen huomannut itsekin, että jostain syystä minun on helpompi ajatella olevani hullu kuin ajatella olevani "vain" normaalisti ihastunut/rakastunut. Ikäänkuin traumoilla selittely voisi viedä voiman tältä tunteelta. Jos se on vaan minun reaktiotani muille menneisyyden tai nykyisyyden ongelmille, niin se on sivuutettavissa. Mutta entä jos olisin aidosti rakastunut? Se olisi jotenkin useamman kertaluokan nolompaa, väärempää - ja ennen kaikkea hiton paljon vaarallisempaa.

Oman liittonikin kannalta on jotenkin helpompi ajatella, että olen vain hullu joka luulee olevansa ihastunut. Sen sijaan että haluaisin aidosti jotain toista ihmistä kuin kumppaniani.

Periaatteessa olen aina ollut sitä mieltä, että olen joko sen kanssa jonka oikeasti haluan tai yksin. Ja tämän mukaan jos todella aidosti haluaisin jonkun muun kuin puolisoni, minun pitäisi erota - oikeastaan riippumatta siitä onko tunne yksipuolinen tai ei. Minä en halua elää kakkosvaihtoehdon kanssa. Toki nyt kun kuviossa on lapsia minun täytyy tarkastella koko periaatteen mielekkyyttä uudelleen. Mutta ei kyse ole pelkästä tietoisesta periaatteessa ja päätöksestä. Tämä on jotenkin ajatuspolku jonne en halua edes mennä. Koska jos totta puhutaan, jos todella kävisin tämän prosessin loppuun ja päätyisin siihen, että olisin mieluummin tämän toisen kanssa, minä en luultavasti edes pystyisi jatkamaan nykyistä liittoani.

-Ap

Ihmiset ovat niin erilaisia.

Minä olin jonkin aikaa ihastunut erääseen henkilöön, ja minusta se oli ihan aito ihastus. Pidin häntä erittäin puoleensavetävänä ja fiksuna, jännite oli molemmanpuolinen. Mutta ei se minusta tarkoittanut, että minun pitää nyt erota tai että en rakastaisi miestäni. Ihastus sitten loppui aikoinaan. Ei minusta ole mitenkään ihmeellistä, että maailmassa on muitakin miehiä, joiden kanssa voisi olla.

Minusta tuntuu että olet aika ehdoton.

Ei tietenkään pidäkään jättää rakastamaansa miestä pelkän ihastumisen takia. Mutta tunne on sen verran pitkäkestoinen ja intensiivinen, että jos ei olisi muita psykologisia tekijöitä sitä ruokkimassa vaan tämä olisi kaikki todellista, niin tämä ei olisi enää pelkkää ihastumista.

Tällä hetkellä ajattelen kuitenkin niin, että tämä on näin voimakasta siksi, että tämä on mahdottomampi ja kielletympi kuin kukaan ennen tätä.

-Ap

Lisään vielä, että eropohdinta koski siis nimenomaan tilannetta, jossa tunteiden tarkastelun lopputulema olisi se että tunne on ensinnäkin täysin todellinen ja ihan aidosti ja vakaasti haluaisin tämän ihmisen ennemmin kuin oman kumppanini. En missään tapauksessa väitä että näin olisi. Olen edelleen sillä kannalla että tunne on täysin tai osittain oire omista ongelmistani jotka eivät ratkea eroamalla. Ja siltä osalta kun tunne on mahdollisesti totta, en ole millään muotoa vakuuttunut että se olisi vahvempi kuin tunteeni kumppaniani kohtaan. Mutta jos lähtisin ajatusta tältä kannalta pyörittämään, on olemassa riski että lopputulos onkin ongelmallinen, ja siksi pyrin toistaiseksi ignooraamaan tämän mahdollisuuden.

Ja erona kenties sinun tilanteeseesi, olen tosiaan jossain määrin ongelmallisessa ja kenties epäterveessäkin suhteessa jossa on olemassa täysin tästä ihastusasiasta riippumattomiakin erotason vaikeusluokan ongelmia. Se on ehkä vähän eri lähtökohta kuin toimivasta suhteesta eroaminen.

En siis missään nimessä halua antaa ymmärtää, että eroaisin kevytmielisesti jonkun ohimenevän pikku ihastuksen vuoksi. Se on täysin vastoin sitä millainen olen.

-Ap

Niin, kaikilla on oma uniikki tilanteensa. Väitän kuitenkin, että yksikään pitkä liitto ei ole ongelmaton.

Minusta yksi osa pitkää suhdetta on hyväksyä erilaiset tunteet ja tietyt epätäydellisyydet. Mikä sitten on liikaa ongelmia? Mahdoton ulkopuolisen sanoa (ja sitten on tilanteita joissa kaikkien muiden mielestä pitäisi erota, mutta ei..).

Aika usein koettu tilanne on se, että ihminen jolla on itsellä jokin kriisi, kokee että kaikilla muilla on ongelmatonta ja kaikki sujuu, omat ongelmat taas ovat erityisen monimutkaisia. Esim. sitoutumiskammoiset ystäväni ilmaisevat kadehtivansa pitkää suhdettani, mutta ovat jättäneet omia kumppaniehdokkaitaan paljon pienemmistäkin ”vioista” kuin mitä miehessäni on.

Sen perusteella mitä kerrot, minusta kuulostaa siltä että sinun kannattaisi keskittyä parisuhteesi ongelmiin. Jostain kertoo sekin, että tämä ihastumisongelma ilmenee pitkästä aikaa siinä vaiheessa, kun liitto on tullut tiettyyn, melko tavalliseen vaiheeseen, jossa ensihuumasta ei ole tietoakaan ja kaikenlaista on jo kertynyt.

En ole liittoni ongelmista kovin paljon tässä ketjussa edes kertonut, joten ymmärrän jos vaikutelmaksi jää vähän hammastuubikriisi -tyyppiset ongelmat. Vakuutan, että sellaisesta ei kuitenkaan ole kyse. Sanotaan nyt sen verran, että tämä on yksi esimerkki niistä tilanteista, joissa kaikki sanoo että pitäisi erota. Siis oikeasti kaikki. Jokainen ystäväni, vanhempani, jopa lääkärini. (Fyysisestä väkivallasta ei ole kuitenkaan kyse.)

On mahdollista tai jopa todennäköistä, että ihastuskin on osittain oire näistä ongelmista. Mutta se ei välttämättä tarkoita sitä että ongelmat olisivat selvitettävissä. Ihastuminen voi olla myös keino helpottaa välttämätöntä irrottautumista tuhoisasta suhteesta.

Ja ihastus ei ajallisesti varsinaisesti liittynyt suhteen tasaantumiseen ja huuman loppumiseen. Puolisoni puolelta suhde oli jäähtynyt jo vuosia aiemmin ja minun puoleltani se ei oikeastaan ole viilentynyt vieläkään. Toki siinä vaiheessa tapahtui jonkinlaista leipääntymistä vastakaiun puutteeseen omassa suhteessa. Itse koin sen kyllä enemmänkin niin päin, että olin alkanut jo tottua ja turtua suhteen tilaan, kunnes ihastus muutti kaiken ja tajusin ettei tämä riitä. Eli ihastuminen aloitti levottomuuden ja turhautumisen eikä toisinpäin.

-Ap

Tämä kuulostaa entistä enemmän siltä, että ongelma ei ole pakonomainen ihastuminen, vaan parisuhteen tila.

Sen nyt sanon, kaiken uhallakin, että ei ne muidenkaan ongelmat ole välttämättä ”hammastahnatuubi”-ongelmia, vaan ihan todellisia, esim. seksuaalisuuteen tai arvostukseen liittyviä ongelmia. Ja että sellaisia on myös mahdollista ratkoa, kahden ihmisen välistä dynamiikka tarkastella, ja asioissa päästä eteenpäin. Mutta aina ei ole, ja silloin on hyvä erota. Jos kovin laajasti tähän rohkaistaan, niin kertoohan se jostain.