Pakonomainen ihastuminen

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ole koskaan kuullut, että ADHD aiheuttaisi tuollaista vahvaa ihastumista. Minulla on siis ADHD eikä tuollainen ole ollut ongelma. Enkä mistään ole lukenut, että olisi edes ADHD:n mikään piirre. Eli ei kannata heittää jotain ADHD epäilyjä. Ja muutenkin suurimmalla osalla ihmisiä on itseasiassa ADT, eli itseaiheutettu keskittymishäiriö, mikä esiintyy lähes samanlaisena, kuin ADHD.

Kyllä tämä on ihan tutkitusti ongelma erityisestiADHD-naisilla. ADHD-naiset kärsivät usein yksinäisyydestä ja ystävyyssuhteiden ylläpitäminen on heille hankalaa, koska se vaatii pitkäjännitteisyyttä ja naisilla sosiaalista pelisilmää. He oppivat jo nuorena, että seksi on oikotie hyväksyntään ja ystävien hankitaan.

Jos kerta on tutkittu juttu niin voitko laittaa lähteen mistä tämän tutkimuksen voi löytää? Liian useasti tällä palstalla väitetään kaikenlaista, että on tutkittu ja sitä ja tätä, mutta tälläistä tutkimusta ei sitten näy missään vaikka kuinka pyydetään. 

Sitäpaitsi tuo kuvailemasi tyyppi kuvastaa kyllä epävakaasta persoonallisuudesta oireilevaa henkilöä, ei ADHD:tä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ole koskaan kuullut, että ADHD aiheuttaisi tuollaista vahvaa ihastumista. Minulla on siis ADHD eikä tuollainen ole ollut ongelma. Enkä mistään ole lukenut, että olisi edes ADHD:n mikään piirre. Eli ei kannata heittää jotain ADHD epäilyjä. Ja muutenkin suurimmalla osalla ihmisiä on itseasiassa ADT, eli itseaiheutettu keskittymishäiriö, mikä esiintyy lähes samanlaisena, kuin ADHD.

Kyllä tämä on ihan tutkitusti ongelma erityisestiADHD-naisilla. ADHD-naiset kärsivät usein yksinäisyydestä ja ystävyyssuhteiden ylläpitäminen on heille hankalaa, koska se vaatii pitkäjännitteisyyttä ja naisilla sosiaalista pelisilmää. He oppivat jo nuorena, että seksi on oikotie hyväksyntään ja ystävien hankitaan.

Jos kerta on tutkittu juttu niin voitko laittaa lähteen mistä tämän tutkimuksen voi löytää? Liian useasti tällä palstalla väitetään kaikenlaista, että on tutkittu ja sitä ja tätä, mutta tälläistä tutkimusta ei sitten näy missään vaikka kuinka pyydetään. 

Sitäpaitsi tuo kuvailemasi tyyppi kuvastaa kyllä epävakaasta persoonallisuudesta oireilevaa henkilöä, ei ADHD:tä. 

https://www.additudemag.com/learning-to-linger/

En tarkkaa lähdettä tähän löydä, mutta tuolta sivulta löysin erään professorin luennon jossa käsiteltiin ADHD-seksuaalikäyttäytymistä.

VT kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ole pettänyt, mutta olen niin onneton ja kyllästynyt. En ehkä ole saanut sitä huomiota, jota olisin tarvinnut. Siksi varmaan tämä pakkomielle miehestä, joka näki minut naisena eikä äitinä ja kodinhoitajana.  (...)

Kiitos ap tästä ketjusta. En voisi kertoa tätä kenellekään, kuulostaa sairaalta ja itsekkäältä. Tsemppiä sinulle ja muille saman kanssa painiskeleville.

Minulla ihan sama syy varmaankin ajaa näihin uudelleen ja uudelleen. En ole saanut omalta mieheltä sitä huomiota, jota olisin halunnut. Aivan ensimmäiset vuodet menivät ilman ulkopuolisia ihastuksia, mutta kun huomiota ei ollut, aloin kaivata elämääni jotain muuta. Oma mies torjui aina vaan eikä todellakaan nähnyt minua naisena. Sitten kun tulee joku, joka kohtelee hyvin, juuri oikealla hetkellä, se on menoa. Sillä tiellä ollaan, saavuttamatonta haikailemassa.

Ja samaa sanon: kiitos tästä ketjusta! Helpottavaa lukea näitä ja osallistua keskusteluun.

Meilläkin oli vuosia paljon torjumista. Muutamaksi vuodeksi omatkin halut hautaantui, mutta sitten ne herätti joku toinen. Yhdellä katseella ja puolihuolimattomalla lauseella.

Huvittavaa on se, että meillä puolison halut on lopulta korjaantuneet ja seksielämä piristynyt. Mutta kun se haudattu tunne on herännyt, se ei suostu enää palaamaan mullan alle.

-Ap

Vierailija kirjoitti:

Ihastus on vaikka saattanut flirttailla ja kehua ulkonäköä, mutta ne tunteet on tasoa "ihan kivat tissit" eikä sitä omaa tasoa "pistetään koko elämä p*skaksi ja karataan yhdessä auringonlaskuun".

-Ap

Ah, kiitos tästä kuvauksesta, hymyilyttää ja silmät kostuivat. <3

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ole koskaan kuullut, että ADHD aiheuttaisi tuollaista vahvaa ihastumista. Minulla on siis ADHD eikä tuollainen ole ollut ongelma. Enkä mistään ole lukenut, että olisi edes ADHD:n mikään piirre. Eli ei kannata heittää jotain ADHD epäilyjä. Ja muutenkin suurimmalla osalla ihmisiä on itseasiassa ADT, eli itseaiheutettu keskittymishäiriö, mikä esiintyy lähes samanlaisena, kuin ADHD.

Kyllä tämä on ihan tutkitusti ongelma erityisestiADHD-naisilla. ADHD-naiset kärsivät usein yksinäisyydestä ja ystävyyssuhteiden ylläpitäminen on heille hankalaa, koska se vaatii pitkäjännitteisyyttä ja naisilla sosiaalista pelisilmää. He oppivat jo nuorena, että seksi on oikotie hyväksyntään ja ystävien hankitaan.

Jos kerta on tutkittu juttu niin voitko laittaa lähteen mistä tämän tutkimuksen voi löytää? Liian useasti tällä palstalla väitetään kaikenlaista, että on tutkittu ja sitä ja tätä, mutta tälläistä tutkimusta ei sitten näy missään vaikka kuinka pyydetään. 

Sitäpaitsi tuo kuvailemasi tyyppi kuvastaa kyllä epävakaasta persoonallisuudesta oireilevaa henkilöä, ei ADHD:tä. 

https://www.additudemag.com/learning-to-linger/

En tarkkaa lähdettä tähän löydä, mutta tuolta sivulta löysin erään professorin luennon jossa käsiteltiin ADHD-seksuaalikäyttäytymistä.

Tuo koko teksti ei tukenut lainkaan väittämääsi. Siinä ei ollut mitään siitä, että "ADHD-naiset oppivat jo nuorena, että seksi on oikotie hyväksyntään ja ystävien hankitaan". Ei siis yhtikäs mitään tästä väittämästä, saatikka siitä, että ADHD-naisille ystävyyssuhteiden ylläpitäminen on hankalaa, koska vaatii sosiaalista pelisilmää.

Eli voin olettaa, ettei tälläistä tutkimusta siis ole edes olemassa.

Sun pitäisi ehkä mennä vain vielä syvemmälle omaan ajatteluusi, haluihin siellä taustalla ja arvoihisi? Ehkä hyvä terapeutti voisi auttaa?

Minulla on sellainen ehdotus, että kerro miehellesi. Erilaisen muurein ylläpidät tilannetta, jossa esitätte toisillenne rooleja eikä parisuhde pääse kehittymään, tyytymättömyytenne kasvaa  ja se taas ruokkii ihastusta. Tuoreen parisuhteen himoa ette voi enää saada, pitkän parisuhteen sisällä sen ylläpitäminen vaatii uudenlaista rohkeutta. Emotionaalinen rohkeus on se tärkein asia, muu seuraa perässä.

Tietenkin tämän kuuleminen voi olla miehellesi kova paikka. Mutta sellaisen naisen kanssa hän on naimisissa. Uskoisin että sen sanominen, että kertomisen taustalla on halu pysyä yhdessä, halu rakentaa teidän välistä suhdetta, voisi auttaa tilannetta. Ja ilmeisesti mies on huomannut jo jotain, jolloin muuria kasvaa jo.

ja olen sitä mieltä, että mitä ikinä ihastuksillasi haetkin, se on jotain jonka on lopulta löydyttävä sinun itsesi sisältä. Miehesi ei sitä sinulle voi antaa, vaan hän on ”vain” parisuhteesi toinen osapuoli.

Vierailija kirjoitti:

VT kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ole pettänyt, mutta olen niin onneton ja kyllästynyt. En ehkä ole saanut sitä huomiota, jota olisin tarvinnut. Siksi varmaan tämä pakkomielle miehestä, joka näki minut naisena eikä äitinä ja kodinhoitajana.  (...)

Kiitos ap tästä ketjusta. En voisi kertoa tätä kenellekään, kuulostaa sairaalta ja itsekkäältä. Tsemppiä sinulle ja muille saman kanssa painiskeleville.

Minulla ihan sama syy varmaankin ajaa näihin uudelleen ja uudelleen. En ole saanut omalta mieheltä sitä huomiota, jota olisin halunnut. Aivan ensimmäiset vuodet menivät ilman ulkopuolisia ihastuksia, mutta kun huomiota ei ollut, aloin kaivata elämääni jotain muuta. Oma mies torjui aina vaan eikä todellakaan nähnyt minua naisena. Sitten kun tulee joku, joka kohtelee hyvin, juuri oikealla hetkellä, se on menoa. Sillä tiellä ollaan, saavuttamatonta haikailemassa.

Ja samaa sanon: kiitos tästä ketjusta! Helpottavaa lukea näitä ja osallistua keskusteluun.

Meilläkin oli vuosia paljon torjumista. Muutamaksi vuodeksi omatkin halut hautaantui, mutta sitten ne herätti joku toinen. Yhdellä katseella ja puolihuolimattomalla lauseella

Huvittavaa on se, että meillä puolison halut on lopulta korjaantuneet ja seksielämä piristynyt. Mutta kun se haudattu tunne on herännyt, se ei suostu enää palaamaan mullan alle.

-Ap

Meillä ei oman miehen kanssa ole ollut vuosiin enää mitään, enkä rehellisyyden nimissä häntä enää yhtään haluakaan. Kumppaneita ollaan, mitään intohimoa ei ole ripaustakaan. Kaikki haluni ovat kohdistuneet avioliiton ulkopuolisiin jo kauan, nykyiseen ihastuksen kohteeseen noin kahden vuoden ajan. En todella ole enää mikään nuori nainen, ja siksikin tuntuu, että minullekin elämässä vielä kuuluisi (heh) saada kokea todellinen intohimo, jota en ole koskaan kokenut. Molemminpuolinen halu ja sen täyttyminen.

(Olen muutamankin kerran kuunnellut Tuure Kilpeläisen biisiä Tahtoisin, tahtoisin.

Tahtoisin, mutta en saa.

Se itkettää ja jollain kierolla tavalla hymyilyttää samaan aikaan. Sanon itselleni: niin, et saa. Tiedä paikkasi, aina saa haluta.)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ole koskaan kuullut, että ADHD aiheuttaisi tuollaista vahvaa ihastumista. Minulla on siis ADHD eikä tuollainen ole ollut ongelma. Enkä mistään ole lukenut, että olisi edes ADHD:n mikään piirre. Eli ei kannata heittää jotain ADHD epäilyjä. Ja muutenkin suurimmalla osalla ihmisiä on itseasiassa ADT, eli itseaiheutettu keskittymishäiriö, mikä esiintyy lähes samanlaisena, kuin ADHD.

Kyllä tämä on ihan tutkitusti ongelma erityisestiADHD-naisilla. ADHD-naiset kärsivät usein yksinäisyydestä ja ystävyyssuhteiden ylläpitäminen on heille hankalaa, koska se vaatii pitkäjännitteisyyttä ja naisilla sosiaalista pelisilmää. He oppivat jo nuorena, että seksi on oikotie hyväksyntään ja ystävien hankitaan.

Jos kerta on tutkittu juttu niin voitko laittaa lähteen mistä tämän tutkimuksen voi löytää? Liian useasti tällä palstalla väitetään kaikenlaista, että on tutkittu ja sitä ja tätä, mutta tälläistä tutkimusta ei sitten näy missään vaikka kuinka pyydetään. 

Sitäpaitsi tuo kuvailemasi tyyppi kuvastaa kyllä epävakaasta persoonallisuudesta oireilevaa henkilöä, ei ADHD:tä. 

En ole tuo edellinen vaan Ap, mutta minullakin on ollut se käsitys että myös ADHD:ssa saattaa olla tällaista oiretta. Ei toki kaikilla ole. Itselläni on kyllä enemmän piirteitä tuosta epävakaasta persoonallisuudesta, mutta toisaalta tuo kuvaus seksistä hyväksynnän välineenä ei kyllä täysin päde minuun. Jossain määrin ihastusten osalta varmaan kyllä, mutta lisäksi minulla on hyvin nuoresta asti ollut ihan aidosti korkea libido. Ja ystävyyssuhteiden kannalta kyllä päinvastoin. Pikemminkin taipumukseni on rasittaneet ystävyyksiä ja jopa katkaisseet niitä. En ole suoranaisesti koskaan sekaantunut ystävän mieheen, mutta minulla on ollut tapailuvaiheen kolmiodraamoja joissa ollaan ystävän kanssa haviteltu samaa miestä. Ja ystävyyksiä on kaatunut taipumukseeni hullaantua työ- ja opiskelukavereihin, kavereiden veljiin ja omiin miespuolisiin kavereihin ja aiheuttaa näillä viritelmillä ongelmia. Voittopuolisesti nämä taipumukset on olleet kyllä hyväksynnän tiellä eikä sen edistäjiä.

-Ap

Minua on aina kiinnostanut ja ihmetyttänyt tämä, miksi jotkut ihmiset ihastuvat aivan järjettömän kovasti yksipuolisesti. Siis että ihastus vaan jatkuu ja jaktuu ja ihminen kärsii siitä, vaikka ei saa minkäänlaista vastakaikua. Tämähän on historiassa aiheuttanut aika monia karuja ihmiskohtaloita. Olen ihan koukuttunut youtuben "true crime"-videoihin, ja niissä tulee usein vastaan tarinoita ihmisistä, jotka ovat tappaneet joko sen ihastuksensa kohteen tai kilpakosijansa, ja ehkä lopuksi myös itsensä, kun ovat tulleet niin hulluiksi  pakkomielteestään.

Jotain erikoista tuollaisessa pakkomielteisessä ihastumisessa on. Minulla (ja luulen että suurimalla osalla ihmisistä) kova ihastuminen vaatii sen, että se toinenkin osoittaa jonkinlaista kiinnostusta minua kohtaan. Siis saataan toki nähdä vieraatkin ihmiset viehättävinä ja sellaisina, joihin voisi ihastua, mutta varsinaisesti ihastun ja rakastun vasta, kun ilmassa alkaa olla molemminpuolista kemiaa ja flirttiä. Yksipuolista ihastusta ei jaksa kauan mielessä pitää yllä, vaan se unohtuu yhtä nopeasti kuin tulikin, kun siitä ymmärtää ettei sillä ole mitään mahdollisuuksia edetä. Joten ei kannata tuhlata siihen energiaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ole koskaan kuullut, että ADHD aiheuttaisi tuollaista vahvaa ihastumista. Minulla on siis ADHD eikä tuollainen ole ollut ongelma. Enkä mistään ole lukenut, että olisi edes ADHD:n mikään piirre. Eli ei kannata heittää jotain ADHD epäilyjä. Ja muutenkin suurimmalla osalla ihmisiä on itseasiassa ADT, eli itseaiheutettu keskittymishäiriö, mikä esiintyy lähes samanlaisena, kuin ADHD.

Kyllä tämä on ihan tutkitusti ongelma erityisestiADHD-naisilla. ADHD-naiset kärsivät usein yksinäisyydestä ja ystävyyssuhteiden ylläpitäminen on heille hankalaa, koska se vaatii pitkäjännitteisyyttä ja naisilla sosiaalista pelisilmää. He oppivat jo nuorena, että seksi on oikotie hyväksyntään ja ystävien hankitaan.

Jos kerta on tutkittu juttu niin voitko laittaa lähteen mistä tämän tutkimuksen voi löytää? Liian useasti tällä palstalla väitetään kaikenlaista, että on tutkittu ja sitä ja tätä, mutta tälläistä tutkimusta ei sitten näy missään vaikka kuinka pyydetään. 

Sitäpaitsi tuo kuvailemasi tyyppi kuvastaa kyllä epävakaasta persoonallisuudesta oireilevaa henkilöä, ei ADHD:tä. 

En ole tuo edellinen vaan Ap, mutta minullakin on ollut se käsitys että myös ADHD:ssa saattaa olla tällaista oiretta. Ei toki kaikilla ole. Itselläni on kyllä enemmän piirteitä tuosta epävakaasta persoonallisuudesta, mutta toisaalta tuo kuvaus seksistä hyväksynnän välineenä ei kyllä täysin päde minuun. Jossain määrin ihastusten osalta varmaan kyllä, mutta lisäksi minulla on hyvin nuoresta asti ollut ihan aidosti korkea libido. Ja ystävyyssuhteiden kannalta kyllä päinvastoin. Pikemminkin taipumukseni on rasittaneet ystävyyksiä ja jopa katkaisseet niitä. En ole suoranaisesti koskaan sekaantunut ystävän mieheen, mutta minulla on ollut tapailuvaiheen kolmiodraamoja joissa ollaan ystävän kanssa haviteltu samaa miestä. Ja ystävyyksiä on kaatunut taipumukseeni hullaantua työ- ja opiskelukavereihin, kavereiden veljiin ja omiin miespuolisiin kavereihin ja aiheuttaa näillä viritelmillä ongelmia. Voittopuolisesti nämä taipumukset on olleet kyllä hyväksynnän tiellä eikä sen edistäjiä.

-Ap

Ei ADHD tee henkilöstä tietynlaista. ADHD henkilö voi hakea seksillä hyväksyntää, mutta ei se tarkoita sitä, ettäkö se johtuisi nimenomaan ADHD:sta vaan jostain muusta, esim huonosta itsetunnosta tai persoonallisuudesta. 

Nuo kuvailemasi tilanteet kertovat ehkä minulle siitä, että olet kilpailunhaluinen miehiä kohtaan tavallaan ja sillä tavalla ehkä haaveilet itsetuntosi pönkittämisestä. Esim kilpailemalla samasta miehestä kaverin kanssa haluat voittaa sen miehen ja näin tunte paremmuudentunnetta, tai vastaavasti haluat sellaista ihmistä jota et saa, ja jos tämän henkilön saisit niin sehän tarkoittaisi, että olet vastustamaton henkilö = itsetunnon iso kohotus. 

Mutta tosiaan, paljon enemmän sinun kuvailemasi tilanteet kuvastavat nimenomaan epävakaata persoonallisuutta. 

Vierailija kirjoitti:

Sun pitäisi ehkä mennä vain vielä syvemmälle omaan ajatteluusi, haluihin siellä taustalla ja arvoihisi? Ehkä hyvä terapeutti voisi auttaa?

Minulla on sellainen ehdotus, että kerro miehellesi. Erilaisen muurein ylläpidät tilannetta, jossa esitätte toisillenne rooleja eikä parisuhde pääse kehittymään, tyytymättömyytenne kasvaa  ja se taas ruokkii ihastusta. Tuoreen parisuhteen himoa ette voi enää saada, pitkän parisuhteen sisällä sen ylläpitäminen vaatii uudenlaista rohkeutta. Emotionaalinen rohkeus on se tärkein asia, muu seuraa perässä.

Tietenkin tämän kuuleminen voi olla miehellesi kova paikka. Mutta sellaisen naisen kanssa hän on naimisissa. Uskoisin että sen sanominen, että kertomisen taustalla on halu pysyä yhdessä, halu rakentaa teidän välistä suhdetta, voisi auttaa tilannetta. Ja ilmeisesti mies on huomannut jo jotain, jolloin muuria kasvaa jo.

ja olen sitä mieltä, että mitä ikinä ihastuksillasi haetkin, se on jotain jonka on lopulta löydyttävä sinun itsesi sisältä. Miehesi ei sitä sinulle voi antaa, vaan hän on ”vain” parisuhteesi toinen osapuoli.

Paljon viisaita ajatuksia ja osa sellaisia joita olen jo pyöritellytkin. Tämä ketjukin on minulle osa sitä syvemmälle omaan ajatteluun menemistä. Ja olen täysin samaa mieltä, että se mitä haen on jotain mitä minun täytyy löytää sisältäni. Toki pidän mahdollisena myös sitä, että tämän prosessin päätteeksi totean etten saa nykyisestä suhteesta asioita joita haluan ja tarvitsen. Sekin on ihan okei. Mutta sen pitää lähteä tämän suhteen todellisista ylitsepääsemättömistä ongelmista, ei mistään ulkopuolisesta haihattelusta.

Tuosta parisuhteen himosta. Minun puoleltanihan tämän parisuhteen himo ei ole missään vaiheessa edes kuollut. Puolison haluttomina vuosina minä sopeuduin tilanteeseen ja opin elämään sen kanssa, ikäänkuin sain omat halut vaipumaan talvihorrokseen, mutta kyllä ne sieltä aina heräsi yhdestä sopivasta katseesta tai kosketuksesta. Mutta intohimon molemminpuolisuuden osalta on toivomisen varaa. En koe, että puolisoni syttyisi samalla tavalla kuin minä, että sopiva flirttaileva hymy ja kevyt kosketus paljaalle olkapäälle saa kropan välittömästi tuleen. Ja jotenkin koska minä tunnen näin, minun on hirveän vaikea saada itseni uskomaan ettei se olisi pitkässä suhteessa mahdollista toiseltakin puolelta.

Ironista on se, että vuosia sitten, aivan suhteen alussa puolisoni tunnusti ettei tunne minua kohtaan sellaista tulenpalavaa polttavaa intohimoista rakkautta. Ja minä vastasin, että ei tässä iässä enää tarvitse, se oli niitä nuoruuden juttuja silloin teininä. Nyt riittää että on hyvä yhdessä. Silloin erosimme hetkeksi ja palasimme myöhemmin yhteen. Minä luulin, että hän oli lopulta löytänyt sisältään sen intohimoisen rakkauden minuun, vaikka todellisuus taisi olla että hän vain taipui uskomaan minua. Tyytyi minuun ja ajatukseen, ettei sen tarvitse enää aikuisella iällä olla niin valtavaa tunteiden ilotulitusta. Mutta kun minä olin aivan h*lvetin väärässä. Kumpa voisin mennä läväyttämään sille kymmenen vuoden takaiselle itselleni aimo avokämmenen naamaan. Sanomaan, että ei se noin mene, kyllä sinä voit tuntea intohimoa vielä keski-ikäisenä monen lapsen jälkeenkin ja sinä ansaitset jonkun joka pystyy vastaamaan siihen tunteeseen.

-Ap

Ehkä asiaa olisi helpompi arvioida päinvastaisesta suunnasta eli miettimällä, minkä verran ihastuksessasi on aitoa. On kai ihastuksen kohteessa kuitenkin joitakin sellaisia ominaisuuksia, jotka viehättävät? Ei kai koko juttu johdu pelkästään siitä, että käsittelet lapsuuden traumoja?

Täällä yksi ilmoittautuu joukkoon. Minulla on hyvin samanlainen tilanne kuin sinulla ap: haasteita parisuhteessa, traumataustaa, muitakin haasteita elämässä joita tekisi mieli paeta jne. Olen jo teininä ollut taipuvainen tällaiseen pakkomielteiseen ihastumiseen. Minulla on myös lisäksi aivan selvästi ADHD-piirteitä. Ja tuo mitä kuvasit nykyisesti parisuhteestasi, olen ihan samassa tilanteessa. Olen tehnyt sellaiseen rakkautta sisältävään kumppanuusuhteeseen lapset, mutta intohimoa ei ehkä alun alkaenkaan ollut. Välillä mietin eroa, mutta samaan aikaan mietin etten "ansaitse" erota ja intohimottomuus ei ole mikään syy erota. En tiedä sitten. Muitakin syitä kyllä olisi erota, mutta ei mieheni esimerkiksi päihteitä käytä tai ole väkivaltainen. Kuitenkin mietin, että onko tässä nykyisessä parisuhteessa oleminenkin jotain vinoutunutta rakkauskäsitystä.

Olen tällä hetkellä ihastunut pakkomielteisesti. Se on uuvuttavaa. Tekisi mieli vain vaipua haaveisiin jatkuvasti. En usko että ikinä tekisin toisten edessä mitään, sillä olen hyvin taipuvainen häpeään. Ehkä pahinta on, että luulen että oikeasti tällä hetkellä ihastuminen ei ole yksipuolista. Voi toki olla, että kuvittelen. Ihastukseni kohde on muuten vain täysin "mahdoton" rakkaus, eli jos tähän menisin jotain tekemään, niin varmaan tuhoaisin elämäni. Eniten minua pelottaa, että joskus tulee sellainen tilanne, jossa jotain on mahdollista tapahtua ja tapahtuu, jos tämä toinenkin on ihastunut. Minä en koskaan ole pystynyt aloitteita itse tekemään. Nyt kun miettii, niin se on tällaisen taipumuksen kanssa erittäin hyvä juttu. Olisi hienoa päästä näistä ihastumisista eroon. Tuntuu, ettei arkielämää jaksa suorittaa ja jatkuvasti on onneton olo, kun haikailee jotain mitä ei voi saada.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ehkä asiaa olisi helpompi arvioida päinvastaisesta suunnasta eli miettimällä, minkä verran ihastuksessasi on aitoa. On kai ihastuksen kohteessa kuitenkin joitakin sellaisia ominaisuuksia, jotka viehättävät? Ei kai koko juttu johdu pelkästään siitä, että käsittelet lapsuuden traumoja?

Tämä on aspekti asiassa jota olen pelännyt ja vältellyt. Olen huomannut itsekin, että jostain syystä minun on helpompi ajatella olevani hullu kuin ajatella olevani "vain" normaalisti ihastunut/rakastunut. Ikäänkuin traumoilla selittely voisi viedä voiman tältä tunteelta. Jos se on vaan minun reaktiotani muille menneisyyden tai nykyisyyden ongelmille, niin se on sivuutettavissa. Mutta entä jos olisin aidosti rakastunut? Se olisi jotenkin useamman kertaluokan nolompaa, väärempää - ja ennen kaikkea hiton paljon vaarallisempaa.

Oman liittonikin kannalta on jotenkin helpompi ajatella, että olen vain hullu joka luulee olevansa ihastunut. Sen sijaan että haluaisin aidosti jotain toista ihmistä kuin kumppaniani.

Periaatteessa olen aina ollut sitä mieltä, että olen joko sen kanssa jonka oikeasti haluan tai yksin. Ja tämän mukaan jos todella aidosti haluaisin jonkun muun kuin puolisoni, minun pitäisi erota - oikeastaan riippumatta siitä onko tunne yksipuolinen tai ei. Minä en halua elää kakkosvaihtoehdon kanssa. Toki nyt kun kuviossa on lapsia minun täytyy tarkastella koko periaatteen mielekkyyttä uudelleen. Mutta ei kyse ole pelkästä tietoisesta periaatteessa ja päätöksestä. Tämä on jotenkin ajatuspolku jonne en halua edes mennä. Koska jos totta puhutaan, jos todella kävisin tämän prosessin loppuun ja päätyisin siihen, että olisin mieluummin tämän toisen kanssa, minä en luultavasti edes pystyisi jatkamaan nykyistä liittoani.

-Ap

Ihmiset ovat niin erilaisia.

Minä olin jonkin aikaa ihastunut erääseen henkilöön, ja minusta se oli ihan aito ihastus. Pidin häntä erittäin puoleensavetävänä ja fiksuna, jännite oli molemmanpuolinen. Mutta ei se minusta tarkoittanut, että minun pitää nyt erota tai että en rakastaisi miestäni. Ihastus sitten loppui aikoinaan. Ei minusta ole mitenkään ihmeellistä, että maailmassa on muitakin miehiä, joiden kanssa voisi olla.

Minusta tuntuu että olet aika ehdoton.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ole koskaan kuullut, että ADHD aiheuttaisi tuollaista vahvaa ihastumista. Minulla on siis ADHD eikä tuollainen ole ollut ongelma. Enkä mistään ole lukenut, että olisi edes ADHD:n mikään piirre. Eli ei kannata heittää jotain ADHD epäilyjä. Ja muutenkin suurimmalla osalla ihmisiä on itseasiassa ADT, eli itseaiheutettu keskittymishäiriö, mikä esiintyy lähes samanlaisena, kuin ADHD.

Kyllä tämä on ihan tutkitusti ongelma erityisestiADHD-naisilla. ADHD-naiset kärsivät usein yksinäisyydestä ja ystävyyssuhteiden ylläpitäminen on heille hankalaa, koska se vaatii pitkäjännitteisyyttä ja naisilla sosiaalista pelisilmää. He oppivat jo nuorena, että seksi on oikotie hyväksyntään ja ystävien hankitaan.

Jos kerta on tutkittu juttu niin voitko laittaa lähteen mistä tämän tutkimuksen voi löytää? Liian useasti tällä palstalla väitetään kaikenlaista, että on tutkittu ja sitä ja tätä, mutta tälläistä tutkimusta ei sitten näy missään vaikka kuinka pyydetään. 

Sitäpaitsi tuo kuvailemasi tyyppi kuvastaa kyllä epävakaasta persoonallisuudesta oireilevaa henkilöä, ei ADHD:tä. 

https://www.additudemag.com/learning-to-linger/

En tarkkaa lähdettä tähän löydä, mutta tuolta sivulta löysin erään professorin luennon jossa käsiteltiin ADHD-seksuaalikäyttäytymistä.

Tuo koko teksti ei tukenut lainkaan väittämääsi. Siinä ei ollut mitään siitä, että "ADHD-naiset oppivat jo nuorena, että seksi on oikotie hyväksyntään ja ystävien hankitaan". Ei siis yhtikäs mitään tästä väittämästä, saatikka siitä, että ADHD-naisille ystävyyssuhteiden ylläpitäminen on hankalaa, koska vaatii sosiaalista pelisilmää.

Eli voin olettaa, ettei tälläistä tutkimusta siis ole edes olemassa.

Ei saa pilata hyvää ketjua jankkaamalla. Joskus pitää hyväksyä, että toinen kirjoittaa jotain mistä ei ole samaa mieltä ja vain ohittaa asia. Eri ketjun voi aloittaa ADHD piirteistä ja haasteista, joihin se helposti voi johtaa.

Liityn tähän ketjun jatkoksi, onneksi huomasin tämän. Painiskelen parhaillaan samojen ongelmien kanssa ja ne ovat kulkeneet mukana lapsuudesta asti. Aloin jo lapsena kehittää hyvin voimakkaita ihastuksia fiktiivisiin hahmoihin. Teini-iässä ne vain voimistuivat, tosin jossain vaiheessa kohde vaihtui todellisiin, tuntemattomiin ja saavuttamattomiin henkilöihin. Lukiossa ihastuin ihan "normaalisti", mutta heti kun sain kiinnostukselle vastakaikua ja olisi pitänyt aloittaa suhdetta, aloin panikoida ja ahdistua ja oli pakko lopettaa koko juttu. Palasin vuosiksi "mielikuvitusmiesten" pariin ja se oli todella kuin huume, joka piti elämäniloani yllä. Minulla oli jo tuolloin orastavaa masennusta, mutta sain sen aina torjuttua pakenemalla näihin ihastuksiin. Opin sellaisen toimitatavan, että pahan olon voi karkottaa ihastumalla ja se on ikään kuin elämän tarkoitus, elämä tuntuu tyhjältä ja merkityksettömältä ilman sitä.

Pitkään en uskonut edes kykeneväni rakastumaan kehenkään "oikeaan ihmiseen", kunnes tapasin ensimmäisen poikaystäväni. Mies oli kuitenkin minua selvästi vanhempi ja ollut aiemmin vain lyhyissä suhteissa, ja hän piti alusta asti yllä tiettyä etäisyyttä ja sitoutumattomuutta, mikä ajoi minut hulluuden partaalle. Olin häneen "hullun rakastunut" ja kuvittelin että tunne kertoi, että kykenin sittenkin rakastumaan oikeaan ihmiseen ja että tämä oli elämäni mies. En kyennyt päästämään irti kuvitelmasta senkään jälkeen, kun mies alkoi kohdella minua huonosti ja välinpitämättömästi. Tässä suhteessa alkuperäiset traumani alkoivat nousta kunnolla pintaan. Aloin saada takaumia lapsuuden tuntemuksista, karmeita painajaisia, dissosiaatio-oireita ja pelkotiloja. Kun lopulta sain voimia päättää suhteen, putosin päistikkaa traumoihini ja sen jälkeen elämä on ollut lähinnä selviytymistä.

Nyt olen terapiassa ja taustalta on paljastunut kiintymyssuhdetraumoja ja jäsentymätön kiintymystyyli. Epävakaan persoonallisuuden piirteitä on, mutta ei ainakaan vielä virallista diagnoosia. Aluksi tuntui siltä että miten minulla voi olla tällaista, minullahan oli maailman paras äiti ja ihan onnellinen lapsuus. Mutta kyllähän niitä syitä alkoi löytyä. Isän alkoholi-ongelma, sairastuminen ja kuolema, äidin sairastelu, äidin kannattelu henkisesti, jatkuva menettämisen pelko. Isä käyttäytyi usein kylmästi, välinpitämättömästi tai pelottavasti ja oli joskus väkivaltainenkin. Veljellä oli vaikea kapinallinen murrosikä, minun piti olla korostuneesti "kiltti tyttö", etten olisi aiheuttanut perheessä enempää harmia. Pelkäsin, ettei äiti jaksaisi. Minulla oli jo lapsena pelkoja, joihin en saanut riittävästi tukea ja koin myös todella voimakasta häpeää ja syyllisyyttä. Negatiivisia tunteita ei kotona oikein saanut näyttää ja jäin usein vaikeiden tunteiden kanssa yksin.

En väitä että kaikilla on taustalla tällaista, mutta kyllä tuo ominaisuus on aika usein jonkinlaista pakoilua, "ratkaisun" hakemista menneisyyteen ja merkki kiintymyssuhdetraumoista. Turvattomuutta ja vaille jäämistä lapsuudessa. Yritän tässä itse päästä jaloilleni ja oppia pärjäämään ilman rakkaushuumetta, mutta se on välillä todella vaikeaa. Pahimpina hetkinä tuntui siltä että kuolen ilman sitä, kuin mikäkin heroiiniriippuvainen. Ja kaikesta huonosta kohtelusta huolimatta ex kummittelee jatkuvasti mielessä, vuosien jälkeenkin. Olen aina kokenut kielletyn ja saavuttamattoman houkuttelevimpana. Myös jonkinlainen "pahuus" on vedonnut. Turvallinen ja lämmin on tuntunut luotaantyöntävältä. Olen jo vuosia tiedostanut ongelmat ja niiden taustat ja työskennellyt niiden kanssa, mutta hidasta on, ja välillä sitä tuntee olevansa vain ihan pysyvästi rikki.

Vierailija kirjoitti:

Täällä yksi ilmoittautuu joukkoon. Minulla on hyvin samanlainen tilanne kuin sinulla ap: haasteita parisuhteessa, traumataustaa, muitakin haasteita elämässä joita tekisi mieli paeta jne. Olen jo teininä ollut taipuvainen tällaiseen pakkomielteiseen ihastumiseen. Minulla on myös lisäksi aivan selvästi ADHD-piirteitä. Ja tuo mitä kuvasit nykyisesti parisuhteestasi, olen ihan samassa tilanteessa. Olen tehnyt sellaiseen rakkautta sisältävään kumppanuusuhteeseen lapset, mutta intohimoa ei ehkä alun alkaenkaan ollut. Välillä mietin eroa, mutta samaan aikaan mietin etten "ansaitse" erota ja intohimottomuus ei ole mikään syy erota. En tiedä sitten. Muitakin syitä kyllä olisi erota, mutta ei mieheni esimerkiksi päihteitä käytä tai ole väkivaltainen. Kuitenkin mietin, että onko tässä nykyisessä parisuhteessa oleminenkin jotain vinoutunutta rakkauskäsitystä.

Olen tällä hetkellä ihastunut pakkomielteisesti. Se on uuvuttavaa. Tekisi mieli vain vaipua haaveisiin jatkuvasti. En usko että ikinä tekisin toisten edessä mitään, sillä olen hyvin taipuvainen häpeään. Ehkä pahinta on, että luulen että oikeasti tällä hetkellä ihastuminen ei ole yksipuolista. Voi toki olla, että kuvittelen. Ihastukseni kohde on muuten vain täysin "mahdoton" rakkaus, eli jos tähän menisin jotain tekemään, niin varmaan tuhoaisin elämäni. Eniten minua pelottaa, että joskus tulee sellainen tilanne, jossa jotain on mahdollista tapahtua ja tapahtuu, jos tämä toinenkin on ihastunut. Minä en koskaan ole pystynyt aloitteita itse tekemään. Nyt kun miettii, niin se on tällaisen taipumuksen kanssa erittäin hyvä juttu. Olisi hienoa päästä näistä ihastumisista eroon. Tuntuu, ettei arkielämää jaksa suorittaa ja jatkuvasti on onneton olo, kun haikailee jotain mitä ei voi saada.

Minä tein nuorempana aloitteita, tosin usein nousuhumalan rohkaisemana. Minä taas olen jälkikäteen näistä iloinen. Pakit nolotti mutta ihastus loppui siihen ja pystyin taas hetken hengittämään vapaammin ennenkuin mentiin taas pää edellä päin seuraavaa.

Nyt tilanne on tietysti täysin toinen. Pelkkä yrityskin hajottaisi luultavasti perheeni. Ja jos nyt ihan suoraan puhutaan, niin vaikka yritän itseni vakuuttaa yksipuolisuudesta, niin se ei ehkä ole kuitenkaan koko totuus. Jos olisi täysin rehellisesti pakko veikata, niin epäilisin että ainakin lievää kiinnostusta on ollut hänenkin puoleltaan. Luultavasti tosin hiipumassa jos on mitään koskaan ollutkaan, nykyisin kaverillisempi eikä enää flirttaile niinkuin ennen. Joko alunperin viatonta flirttiä jonka lopettanut kun huomannut yksipuolisen ihastukseni, tai sitten alunperin molemminpuolista mutta hän on tullut järkiinsä toisin kuin minä. Toki tilanne on täysin mahdoton täälläkin eli kaikki tämä spekulaatio on oikeastaan turhaa.

-Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ehkä asiaa olisi helpompi arvioida päinvastaisesta suunnasta eli miettimällä, minkä verran ihastuksessasi on aitoa. On kai ihastuksen kohteessa kuitenkin joitakin sellaisia ominaisuuksia, jotka viehättävät? Ei kai koko juttu johdu pelkästään siitä, että käsittelet lapsuuden traumoja?

Tämä on aspekti asiassa jota olen pelännyt ja vältellyt. Olen huomannut itsekin, että jostain syystä minun on helpompi ajatella olevani hullu kuin ajatella olevani "vain" normaalisti ihastunut/rakastunut. Ikäänkuin traumoilla selittely voisi viedä voiman tältä tunteelta. Jos se on vaan minun reaktiotani muille menneisyyden tai nykyisyyden ongelmille, niin se on sivuutettavissa. Mutta entä jos olisin aidosti rakastunut? Se olisi jotenkin useamman kertaluokan nolompaa, väärempää - ja ennen kaikkea hiton paljon vaarallisempaa.

Oman liittonikin kannalta on jotenkin helpompi ajatella, että olen vain hullu joka luulee olevansa ihastunut. Sen sijaan että haluaisin aidosti jotain toista ihmistä kuin kumppaniani.

Periaatteessa olen aina ollut sitä mieltä, että olen joko sen kanssa jonka oikeasti haluan tai yksin. Ja tämän mukaan jos todella aidosti haluaisin jonkun muun kuin puolisoni, minun pitäisi erota - oikeastaan riippumatta siitä onko tunne yksipuolinen tai ei. Minä en halua elää kakkosvaihtoehdon kanssa. Toki nyt kun kuviossa on lapsia minun täytyy tarkastella koko periaatteen mielekkyyttä uudelleen. Mutta ei kyse ole pelkästä tietoisesta periaatteessa ja päätöksestä. Tämä on jotenkin ajatuspolku jonne en halua edes mennä. Koska jos totta puhutaan, jos todella kävisin tämän prosessin loppuun ja päätyisin siihen, että olisin mieluummin tämän toisen kanssa, minä en luultavasti edes pystyisi jatkamaan nykyistä liittoani.

-Ap

Ihmiset ovat niin erilaisia.

Minä olin jonkin aikaa ihastunut erääseen henkilöön, ja minusta se oli ihan aito ihastus. Pidin häntä erittäin puoleensavetävänä ja fiksuna, jännite oli molemmanpuolinen. Mutta ei se minusta tarkoittanut, että minun pitää nyt erota tai että en rakastaisi miestäni. Ihastus sitten loppui aikoinaan. Ei minusta ole mitenkään ihmeellistä, että maailmassa on muitakin miehiä, joiden kanssa voisi olla.

Minusta tuntuu että olet aika ehdoton.

Ei tietenkään pidäkään jättää rakastamaansa miestä pelkän ihastumisen takia. Mutta tunne on sen verran pitkäkestoinen ja intensiivinen, että jos ei olisi muita psykologisia tekijöitä sitä ruokkimassa vaan tämä olisi kaikki todellista, niin tämä ei olisi enää pelkkää ihastumista.

Tällä hetkellä ajattelen kuitenkin niin, että tämä on näin voimakasta siksi, että tämä on mahdottomampi ja kielletympi kuin kukaan ennen tätä.

-Ap

Tämä on hyvä ketju, kiitos ap, kun otit tämän aiheen esille!

Olen itse ollut lähes koko aikuisikäni tuollainen pakonomainen ihastuja. Nyt sille ominaisuudelle tuli nimi! Avioliiton ensimmäiset vuodet meni hyvin. Mutta sitten tapahtui ikävää. Miesvaltaisessa työyhteisössä sain ihailijoita ja itsekin ihastuin yhteen, liikaa, jopa rakastuin. Siihen tuli onneksi loppu, ennenkuin meni liian pitkälle.

Olen viime aikoina ruvennut tekemään tiliä itseni kanssa, ja koen syyllisyyttä siitä millainen olen ollut. Hyvin pitkässä ja enimmäkseen ihan hyvässä avioliitossa olen ollut ja kuitenkin olen löytänyt aina vain uudestaan, toinen toisensa jälkeen uuden ihastumisen kohteen. Ja aina olen kuvitellut tai jopa uskonut, että se toinenkin tuntee samaa, vaikka ei sitä mitenkään suoraan edes ilmaise. Minulle kun riittää pelkkä katse tai pienikin kiinnostuksen osoitus itseäni kohtaan, joltakin mieheltä ylipäätään. Ja siitä alan kehitellä mielessäni että kyllä tuo henkilö varmaan on ihastunut minuun, kun kerran jopa puhuu minulle! Olenpa ollut lapsellinen, vai onko tämä joku addiktio, kuten täälläkin on asiaa selitetty?

Tämä on tapahtunut vuosien mittaan monta kertaa, ja aina vain enemmän ihmettelen että miksi olen ollut tällainen. Esim. lähes jokaikisessä harrastuspiirissä on ollut mies, joka on ruvennut kiinnostamaan ja johon olen sitten jopa ihastunut. Ja aina olen kuvitellut tai ainakin toivonut, että se toinenkin tuntee samoin. Kuitenkaan en toki olisi ruvennut suhteeseen, on vain ollut ihanaa istua samassa huoneessa ja tehdä samaa kuin hän. Yksipuolisia nuo ihastumiset ovat enimmäkseen olleet. Olen joskus nolannutkin itseni, kun olen paljastanut liikaa tunteitani. Ja kyllä hävettää, vieläkin!

Nyt kuitenkin olen pannut stopin itselleni. Taas on yksi harrastusporukka, jossa olen käynyt, ja kuinka ollakaan, sain itseni kiinni siitä, että sama kaava uhkaa toistua. Porukassa kun on yksi mies, johon taas rupesin kohdistamaan liikaa ajatuksiani. Ja luulottelin itselleni että merkitsen jotain tälle miehelle. Hänhän puhui minulle jotenkin erityisesti! Aina toivoin, että kunpa tällä kertaa hän olisi mukana ja petyin kun ei ollut. Nyt en enää aio mennä mukaan, tai jos menenkin niin suhtaudun häneen neutraalisti. En anna tunteille valtaa. Kun ne eivät ole todellisia edes.

On hyvä lukea täältä, että meitä on muitakin. Koen, että olen ollut henkisesti uskoton, ja sitä on vaikea antaa itselleen anteeksi.

Vierailija kirjoitti:

Maailma on täynnä ihastuttavia ihmisiä. Yleensä heihin ihastutaan ja yleensä se on yksipuolisista. 

Nyt pitäisi määritellä ihastuminen. Sisältääkö se aina toiveen suhteesta?

On sellaistakin ihastumista joka on ainoastaan mukavaa ja hilpeää. Miksi toiset ihmiset pystyvät laskemaan leikkiä ihastuksistaan ja toisille ne ovat toistuvaa nöyryytystä? Vastavuoroista ihastumista on myös varmasti paljon mutta se ei silti johda sen pidemmälle.

Kyllä ihastumisongelmasta löytyy juttua vaikka youtubesta. Onko tuo nyt enkuksi limerence tai infatuation. Tyypillistä traumatisoituneilla jotka haaveilevat täydellisestä ymmärretyksi tulemisesta. Eli ei sitä pakkomielteisessä muodossaan terveenä pidetä. Itsetuntemuksen lisääminen vähentää alttiutta tiedostamattomiin tunnepuuskiin.