Mitä halusitte pienenä, mutta ette ikinä saaneet?

Meikkipää

Barbin hevosen ja auton, sain vain halpisversiot. Ihan hyviä muistoja kyllä niistä jäi. Viikkoraha olisi myös ollut kiva, olisin voinut itse säästää siitä mitä halusin. Tietysti olisin myös halunnut oman ponin, mutta tajusin kyllä ettei se ollut mitenkään mahdollista :D

Rakkautta ja hyväksyntää omana itsenä.

Ehjät lelutkin olis ollu kivoja.

Elävän pikkupandan, semmoisen kun Korkeasaaressa on.

En saanut nukelleni vaatteita, aina samat päällä. 

Mopon olisin halunnut, mutten saanut. Kitaraa myös toivoin enkä saanut sitäkään, vaikka myöhemmin pikkuveli sai. :( Mopo ja kitara eivät kai olleet isäni mielestä tytölle sopivia.

Kaikenlaiset ns poikien lelut: vesipyssyt, kauko-ohjattavat autot yms., Pokémonpelit, mutta ei herunut tytölle. Pokémonkorttien kohdalla äiti erittäin vastentahtoisesti taipui :D

Perussiisti koti, oma huone.

Minut kasvatettiin kurilla, mutta nuoremmat sisarukseni ovat vapaankasvatuksen tuotoksia.

He ovat minua liki 10 vuotta nuorempia ja jouduin jakamaan huoneeni heidän kanssaan.

He tuhosivat aina tarkoin järjestetyn barbileikkini, sotkivat vaatekaappini ja sänkyni.

En kehdannut tuoda myöskään kavereita kotiimme, koska sisarukseni elivät kuin siat pellossa ja vanhempamme sallivat sen.

Nykyään on siisti koti ja lapsen olen opettanut siivoamaan jälkensä.

Hyväksyntää.

Raitis isä

Nämä ketjut on aina niin negatiivisia. 

Oppikaa antamaan anteeksi ja unohtamaan pettymykset. Sitten on itselläkin helpompi olla.

Minäkin olen antanut anteeksi noin yli 1000 kertaa elämän aikana. Se helpottaa.

Ei aikuisen sovi kitistä mitä lahjoja ei saanut lapsena. 

Vierailija kirjoitti:

Katraan vaari kirjoitti:

Mopon, jääkiekkokamppeet, Commodore 64, sähkökitaran. Olin kiinnostunut urheilusta mutta ei ollut varaa harrastuksiin. Mitään en saanut, oltiin köyhiä. Yh-äitini oli. Tein saman tempun valitettavasti omille lapsilleni. Jäin yksin kahden lapsen kanssa kun äitinsä ratkesi ryyppäämään.

No, vanhempana tein uraa ja vaurastuin. Voin nyt hemmotella lapsiani ja lastenlapsia. Vuosittain kaydään tuntureilla ja ulkomailla, koko sakki. Kunhan lastelapset kasvavat, varmast autan, tuen ja yllytän harrastuksiin.

Elämykset ja harrastukset on sitä elämän oikeaa rikkautta. Ja sitten vielä rakkautta päälle! :)

Joo, toivon puolestasi, ettei käy niin kuin oman tenavan kanssa, että hän ei halua organisoidusti harrastaa yhtään mitään. Nykyään vähän puutöitä, mutta ei meillä ole millekään tasohöylille tilaa.

No on porukkaa, joka ei voi oikeasti harrastaa mitään ns. järjestettyä. Vaikka asuu jossain korvessa ja ei ole rahaa bensaan. Silloinkin voi harrastaa kotona. Mutta joku joukkuejääkiekko nyt on kalleimmasta ja aikaa vievimmästä päästä harrastuksia. Tietysti jos sitä juuri haluaa, niin sitten harmittaa kun ei pääse. Mutta eivät kaikki tai monetkaan harrastukset ole niin kalliita kuin se.

Commodore 64 ei ollut mikään semmoinen, että joka lapsella olisi ollut oma kotona. Nykyäänhän kaikilla on tietokone ja kaikki hoidetaan sillä. Ei nyt muutenkaan tule mieleen ketään, jolla olisi ollut mopo, commodore ja joku kallis harrastus kaikki kolme silloin aikoinaan. Ylipäänsä harrastuksia oli vähemmän silloin, ainakaan semmoisia, joihin tarvittiin vanhemmat kuskiksi.

Mopo ei ole harrastus vaan kulkuväline. Vaarallinen kulkuväline.

Koiran. Tai vaikka pienen hiiren.

Aikuisena minulla on ollut, koira, kissa, kääpiökani, marsuja, kilpikonna, hamsteri, undulaatteja ja sammakoita.

En voisi enää kuvitella elämää ilman lemmikkejä.

Meillä oli 70-luvulla televisiopeli ja muistikuvat siitä ovat hatarat. Sitten kun aloin ymmärtää pelaamisen ideaa, niin kyseinen peli oli tietysti rikki. Kipinä jäi kytemään ja elektroniikkapeliä kummempaa minulle ei suotu. 90-luvun loppupuolella muutin silloisen kumppanin kanssa yhteen ja aikuisten rahalla ostettiin N64-konsoli :) . Nykyisin olen karvan verran alle 50v, tietokonepelejä harrastava äitihenkilö.

Isäni oli taloyhtiön hallituksen puheenjohtaja. Minun, ekaluokkalaisen korvaan se kuulosti jotenkin todella hienolta ja tärkeältä nimikkeeltä, suunnilleen presidenttiin verrattava. Koulussa meillä oli seinällä presidenttien kuvat isoina tauluina. Muistan kuinka vaadin opettajalta, että isästäni oli teetetty samanlainen taulu sinne koulun seinälle. Opettaja vaan naurahti, että voitte te kotiin sellaisen teettää mutta se ei ole ihan sama asia kun presidentti, niin ei sitä koulun seinään saa laittaa :D

Vierailija kirjoitti:

Oman ponin. Olin verisesti loukkaantunut vanhemmilleni kun en saanut omaa ponia.

Koska sitä ei olisi voinut pitää meillä kotona, päätin että se voi asua mummolassa 50km päässä, jossa minä sitten kävisin välillä vähän ratsastelemassa ja hoitelemassa. Ei tullut mieleenkään, että tämä järjestely ei ehkä olisikaan sopinut mummolle ja papalle :D

Pappa olisi ostanut minulle (itselleen) hevosen. Mutta vanhempani eivät nähneet tarpeelliseksi 8 vuotiaalle omaa heppaa. Oli puhetta, että muutaman vuoden päästä sitten. Ihan hyvä suunnitelma, pappa oli hevosihmisiä ja vanhassa navetassa tilaa, mutta ikävä kyllä pappa sairastui ja kuoli kun olin 10 vuotias.

Vierailija kirjoitti:

Nämä ketjut on aina niin negatiivisia. 

Oppikaa antamaan anteeksi ja unohtamaan pettymykset. Sitten on itselläkin helpompi olla.

Minäkin olen antanut anteeksi noin yli 1000 kertaa elämän aikana. Se helpottaa.

Ei aikuisen sovi kitistä mitä lahjoja ei saanut lapsena. 

Tuosta ei varmaan suuriman osan kohdalla ole lainkaan kyse. Tuskin kukaan nyt aikuisena enää on katkea siitä, ettei saanut barbia. Asiaa kysyttäessä se vaan muistuu mieleen.

Sen sijaan on ihan oikeutettua olla pahoillaan kaikki rahansa ryypänneistä ja lapset laiminlyöneistä vanhemmista. Sellaista ei tarvitsekaan ymmärtää ja siitä on aivan oikeutettua olla pahoillaan vielä aikuisenakin.

Vierailija kirjoitti:

Mitään lautapelejä. Olinko vähän kateellinen, kun äiti osti kyllä serkuille Muuttuva Labyrintti -pelin ja taisipa joku kaverikin joskus saada meiltä synttärilahjaksi jonkin lautapelin. Äidilläni oli jokin trauma Monopoli-pelistä, jota oli joutunut pelaamaan työssään lasten kanssa, ja ilmeisesti hän oletti kaikkien lautapelien olevan samanlaisia. Kaikki vähänkään useampaa lautapeliä pelanneet varmaan tietävät, että eihän se Monopoli tunnu loppuvan ikinä, ja kaiketi sen säännötkin olivat peleihin tottumattomalle äiti-paralle liikaa...

Lapsena pääsin nauttimaan lautapeleistä  ainoastaan kaverin luona, ja voi että miten mä nautinkin! Aikuisena on myös löytynyt kiva peliporukka ja nykyään lautapelejä löytyykin joka makuun. Hyvä, että ainakin aikuisena voi nauttia lautapeleistä kavereiden kanssa, kun perheessä ketään ei tuntunut moinen kiinnostavan.

Minä haaveilin myös lautapeleistä, mutta Hugo-peli oli ainoa, joka saatiin. Sitä pelattiinkin sitten pikkuveljen kanssa kyllästymiseen asti. Kadehdin serkkuja, joilla oli hienoja pelejä, mm. Kummituslinna.

Aikuisena olen ostanut itselleni paljon lautapelejä, muttei ole oikein ketään, kenen kanssa pelata. Miehen kanssa joskus pelataan, mutta monet pelit olisivat paljon kivempia isommalla porukalla. Olisikin kavereita tai rohkeutta yrittää saada jokin peliporukka kasaan, muttei näin keski-ikäisenä osaa/uskalla edes yrittää hankkia ystäviä, kun ei niitä ole ikinä ollut. Pakotan sisarukset pelaamaan meidän kanssa jouluna ja uutena vuotena ja se on aina ihanaa (siis minun mielestäni =D).

Toppatakki jäi saamatta. Tuli itse tehty pikkumatto harvaa lankaa.

Hevosen.

Kävi kyllä myöhemmin monta vuotta hoitamassa hevosia.