Mitä halusitte pienenä, mutta ette ikinä saaneet?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä en saanut kavereita, olisin erityisesti halunnut koulussa ns. parhaan kaverin. Olin kuitenkin tosi yksinäinen, koska juuri minun luokallani oli lisäkseni vain yksi ikäiseni poika josta en pitänyt. Nykyisin olen lähes erakko :/

Sama täällä. Mekin muutettiin usein isän työn takia, oli vaikea solmia kaverisuhteita kun kaikilla oli jo ennestään parhaat kaverit, ja olin kuitenkin niin diplomaattinen etten pystynyt tunkemaan itseäni kolmanneksi pyöräksi ja aiheuttaa turhaa draamaa toisten kaverisuhteisiin. Hengailin sitten eri kavereiden kanssa, hyvin pinnallisesti. Minun on sen takia helppo tulla pinnallisesti toimeen hyvin eri tyyppisten ihmisten kanssa ja ihmisjoukossa kuten esim. töissä, mutta näin aikuisiälläkään minulla ei ole hyviä kavereita työajan ulkopuolella. Siksi olen erakoitunut, mutta toisaalta koitan ajatella positiivisesti, että kun ei ole kavereita, paitsi oma mies, niin välttyy paljon turhalta draamalta kodin ulkopuolella.

Minulla sama. Hartain toiveeni oli paras ystävä, mutta jotenkin kävi aina niin, että jäin kolmanneksi pyöräksi. Mulla oli siis kavereita koulussa, olen aina saanut helposti kavereita, mutta ystäviä ei ole koskaan ollut. Olin lapsena/nuorena aika omituinen, pukeuduin kummallisesti, enkä päässyt ikinä mihinkään koulun ulkopuolella, joten vaikea oli mitään ystävyyssuhteita luoda ja ylläpitää. Olin aina ihan ulkona muiden jutuista, kun en päässyt mihinkään osallistumaan. Mua myös kiusattiin vuosia ala- ja yläasteella, mikä sekin etäännytti muista.

Nyt nelikymppisenä minulla ei ole yhtään perheen ulkopuolista kaveria, ystävistä puhumattakaan. Kaikki aikuisiällä syntyneet kaverisuhteet on kuihtuneet siihen, kun olen huomannut olevani aina vain se "varakaveri", jonka kanssa ollaan ainoastaan palvelusten toivossa. Olen kiltti ihminen, en osaa sanoa "ei", jos joku pyytää apua (jos vain osaan/pystyn auttamaan) ja tätähän ihmiset käyttävät ihan sumeilematta hyväksi. En enää viitsi edes yrittää saada ystäviä, kun lopputulos on aina se, että seurani kelpaa vain, jos minusta on toiselle osapuolelle jotain hyötyä tai silloin, kun parempaa seuraa ei ole tarjolla. 

Yksinäisyyttä helpottaa vähän se, kun uskottelee itselleen, että se on itsevalittu olotila. Osittain se toki sitä onkin, muttei tässä iässä enää uusien kaverisuhteiden luominen helppoa ole, vaikka niitä haluaisikin. Ihmisillä on niin paljon kaikkea, ettei ystäville ole aikaa ja itse olen kaiken lisäksi työelämän ulkopuolella ja vähävarainen, eli en todellakaan mitään "ystävämateriaalia".

Toivoin nukkea. Kerran olin jo saamassa, mutta kouluun piti viedä joku lahja ja vaihtaa se toisen oppilaan kanssa. Luokan ilkein poika sai arvonnassa minun pienen nukkeni ja itse käytetyn muovivenelelun.

Siis tästä on kauan aikaa ja olimme aika köyhiä.

Sain seuraavan nuken joskus yli 10-vuotiaana. Sellaisen paksun vauvanuken, kun olin niin toivonut Barbia, että voisin tehdä sille vaatteita.

Ompelija minusta sitten tulikin. Ja olen tehnyt monia nukkekoteja ja nukkejakin. Pieniä murheitahan nuo on sinänsä ja suurempiakin murheita on ollut, mutta kerroin nyt kun kysyttiin.

Barbien auto.

Raittiita vanhempia.

Kotia, jossa ei koko ajan huudeta ja tapella.

Ettei kotona tarvitsisi pelätä.

Että saisi joskus tehdä rauhassa läksyjä.

Näitä toivoin, mutten saanut.

Vierailija kirjoitti:

No en saanut yhtään mitään, mutta onneksi pikkuveli sai munkin edestä sitten kuten oman fillarin, merkkifarkkuja, telkkarin omaan huoneeseensa, puhelimen yms.  Mulle haettiin esim. vaatteet jostain tehtaanmyymälöiden kakkoslaatukasasta. Olen näistä ikuisesti katkera ja todella tarkka, että omat lapseni saavat tasapuolisesti niin materiaa kuin henkistä tukea ja hyväksyntää.

Meillä oli samantyylinen tilanne, ei ihan noin paha kyllä, mutta kyllä nuoremmat sisarukset, nuorin varsinkin, ovat saaneet enemmän toiveitaan vastaavia ja "hienompia" juttuja kuin minä. Olisin esim. halunnut pienenä joululahjoiksi aitoja My Little Ponyja ja aitoja Barbieita (en tietenkään montaa samana jouluna, mutta edes yhden ponin ja Barbien lapsuuteni aikana). Sain molemmista halpiskopiot. Se poni ei pysynyt edes omin jaloin pystyssä, vaan piti aina laittaa nojaamaan johonkin. Pikkuveli sai hienoja (ja kalliita) kauko-ohjattavia leluja, Legoja ym. ja nuorempi sisarus aikanaan kaiken, mitä keksi pyytää. 

Kyllä minäkin siis sain likimain sen, mitä toivoin, mutten koskaan ihan juuri sitä tiettyä, minkä olisin tahtonut, vaan vähän sinne päin. Nuoremmilla sisaruksilla olivat säännötkin ihan erit kuin minulla. Minä en ikinä päässyt mihinkään discoihin tai muualle teininä, he saivat kyllä mennä ja isä vielä haki keskellä yötä bussilta, jos tarvitsi. Minua jos joskus harvoin olisi pitänyt edes kaverien synttäreille (päiväaikaan) viedä/hakea niin kauhea mäkätys, kun aina olen vaivoiksi. 

Sisaruksille en ole näistä katkera, mutta viime aikoina on monesti käynyt mielessä, että mahdoinko olla pettymys jo siinä vaiheessa, kun tähän maailmaan pullahdin. Olisiko minulla ollut toisenlainen lapsuus/nuoruus, jos olisin ollut poika? Isäni varsinkin oli aika konservatiivinen tyyppi, joten ei olisi ihme, jos olisi dissannut minua vain siksi, että olen "väärää" sukupuolta.

Vierailija kirjoitti:

Nämä ketjut on aina niin negatiivisia. 

Oppikaa antamaan anteeksi ja unohtamaan pettymykset. Sitten on itselläkin helpompi olla.

Minäkin olen antanut anteeksi noin yli 1000 kertaa elämän aikana. Se helpottaa.

Ei aikuisen sovi kitistä mitä lahjoja ei saanut lapsena. 

Tää on vertaistukea!! Ymmärrätkö?

Oma vestisi on negatiivinen.

Vierailija kirjoitti:

Selvät vanhemmat

Tämä. Edes yksi alkoton joulu, mutta oli liikaa pyydetty. Olen vasta aikuisena alkanut tykätä jouluista, ja nyt kun on omia lapsia, niin rakastan joulua. Selvinpäin.

Lasinen lapsuus jättää jälkensä ikuisiksi ajoiksi. Enkä halua lapsistani yhtä kyynistä aikuista mitä itse sisimmässäni olen. Kiitos siitä äiti ja isä. Sinne jonnekin.

Olisin halunnut Barbien ja sainkin sitten Barbin pikkusiskon rinnattoman Skipperin, kiva joo :(

Vierailija kirjoitti:

Joo, toivon puolestasi, ettei käy niin kuin oman tenavan kanssa, että hän ei halua organisoidusti harrastaa yhtään mitään. Nykyään vähän puutöitä, mutta ei meillä ole millekään tasohöylille tilaa.

Miksi sellaista toivot? Eivät kaikki pidä joukkoharrastuksista. Puutyöt on tosi hieno harrastus. Ja kyllä ne jääkiekkokamppeet ja sähkökitaratkin tilaa vie. Partiossa muuten saa häslätä puutyövälineillä aika vapaasti, tosin ei siellä mitään huonekaluja tehdä.

Nukkekodin 

Tasapainoisen lapsuuden, olla lapsi ja myös oma itsensä, vanhemmat jotka välittävät ja kuuntelevat, ovat lapsen puolella. Rakkautta ja rajoja, ennakoitavuutta ja hyväksyntää.

Autoradan

Minä olisin halunnut ihan tavallisen perheen, kuten mun kavereilla. Meillä kotona ei mikään ollut tavallista😭

Kauniit nukenvaunut. Omani olivat kuomuttomat (irronnut jossain vaiheessa) ja pyörät veivät vinoon.

Myös pikkusiskoa (vauvaa) toivoin, mutta en muista puhuinko siitä ääneen.

Yhden kerran kyllä sain joululahjaksi sen mitä toivoin. Kirjoitin joulupukin kirjeeseen, että iso nalle ja vähän muuta. Tehosi vanhempiini sen kerran. Vaatimattomuus.

Halusin pienestä asti vuodesta toiseen Legolandiin. Unelmaa ruokittiin mahdollisena, mutta en koskaan päässyt sinne. Nyt kun oma lapsi (2v) kasvaa, odotan innolla tuonne pääsyä, vaikka Legot eivät enää kiinnosta ollenkaan. Muistan kuitenkin vahvasti sen tunteen, miltä olisi tuntunut päästä tuonne. Nyt kun asia tuli mieleen, olen jopa hieman surullinen että en päässyt tuonne silloin kun sillä olisi ollut minulle iso merkitys.

Vierailija kirjoitti:

Olisin halunnut muumitalon ja merenhuiske-laivan (missä on niitä pieniä muumifigureita mukana.)

Olen vähän katkera kun en saanut niitä. Syy oli kuulemma opettaa "kaikkea ei voi saada". Sain sitten paljon turhaa roskaa ja halpoja rumia leluja. Muumitaloon olisi ollut HELPOSTI rahaa.

Minun vanhemmillani oli samanlaisia kasvatusajatuksia. Toivoin monena vuonna, varmaankin ikävuosien kolme ja kahdeksan välillä, joko Barbien taloa tai autoa, sekä synttärinä että jouluna. En koskaan saanut kumpaakaan. Kaikkea muuta kyllä sain, sellaista mitä en toivonut. Tai sitten mainitsemallasi tavalla paljon pientä sälää, jonka yhteenlasketulla hinnalla olisi saanut sen talon tai auton. Äitini sanoi yhtenä vuonna, että oli kyllä sitä autoa lelukaupassa katsellut, mutta ei sitten raaskinut ostaa. 

En ymmärrä tätä logiikkaa. Mitä se opettaa lapselle, että hänen hyväkseen käytettäviä varoja ei koskaan voida käyttää sellaisiin asioihin joita hän haluaa?

Vierailija kirjoitti:

Hevosen. Maailman paras isäni sitten rakensi mulle sellaisen puusta, niin ison että sillä pystyi ratsastamaan.

Tiedän, että kuulostan hirveän kiittämättömältä nyt, mutta...

Minä sain sen monien haaveileman ihan oikean, elävän ponin. Olin 11 ja ratsastus- sekä muu kokemus hevosista oli yhtä kuin yksi viiden päivän mittainen alkeisratsastusleiri (yhteensä 10 tuntia ratsastusta plus ehkä pari kolme tuntia päivässä hevosten hoitamista ja teoriaa).

Toivoin monen monta kertaa, että isäni olisi tehnyt mulle puuhevosen mieluummin. Tai että olisin päässyt ratsastustunneille, jotka vanhempani kielsivät, koska se olisi ollut liian vaarallista (!!!). Sehän ei ollutkaan vaarallista, että käytännössä täysin kokemattomalle lapselle ostetaan oma poni, vaikkei edes perheen aikuisilla ole mitään, siis yhtään mitään, kokemusta hevosista. On ihme, ettei minulta katkennut ikinä edes ranne tai solisluu, niin monet kerrat ratsastusyritykseni päättyivät pukkilaukasta putoamiseen. Lopulta en enää uskaltanut nousta satulaan ollenkaan ja poni jäi pelkäksi "pullaponiksi".

Anttilan kuvastosta ei tilattu minulle polkuautoa. Leikkasin niitä kuvia ja liimasin vihkoon. Tämä 1960-luvulla. Oli varmaankin liian kallis ja ei niitä tytölle tilattu.

Iloa. lämpöä ja valoa.

Vierailija kirjoitti:

Iloa. lämpöä ja valoa.

Halaus! Toivottavasti oelt saanut sitä muualta!