Mitä halusitte pienenä, mutta ette ikinä saaneet?

Kaunoluistimet.

En saanut, koska minun olisi kuulunut luistella seitsemän vuotta vanhemman siskoni vanhoilla kaunareilla.  Ne vaan oli numeroa 39, ja minun jalkani ei koskaan ole ollut isompi kuin 36.  Isä vaan huusi, että laitat fylliä sekaan, villasukkaa vaan!  Se nyt ei mitään auttanut, luistimet oli liian leveätkin jalkaani ja oli vaikeata saada niissä tasapainoa.

En oppinut koskaan luistelemaan.  Olinkin kova tyttö sitten hiihtämään, sukset sentään sain omat, koska sisko katkoi kaikki suksensa rämäpäisyyttään.

Oma polkupyörä olisi myös ollut kiva, mutta ei ikinä.  Siskolla oli tietysti oma pyörä, mutta se ei koskaan antanut minun sillä ajaa, koska siinä vaiheessa kun minä olisin halunnut sillä ajella, sisko oli jo teini-iässä ja se tarvitsi pyöräänsä joka ilta johonkin menoihinsa.  Semmoista se on, kun on keskimmäinen ja kuopus kovasti kaivattu poikalapsi, joka sitten sai jo kaiken mitä halusi.  

Nämä on jo vanhoja asioita, 60-luvulle sijoittuvia, mutta ihmeellisesti ne vieläkin mielessä joskus kummittelee.  Lähinnä ihmettelen vanhempiani, jotka ei tuntuneet yhtään näkevän, että minä olin pienikokoinen, lyhyt ja laiha, kun taas sisko oli iso ja kookas vähän joka puolelta.  Ja isäeroakin seitsemän vuotta.  Silti minun olisi pitänyt käyttää kaikki häneltä jääneet vaatteensa ja kenkänsä.  

Yksi käännekohta taisi tulla sitten, kun olin itse jotain 13-14 -vuotias ja halusin farkut (niitä sanottiin silloin jameksiksi tai vain farmareiksi) ja minulle kiikutettiin tietysti taas siskolta jääneet pökät.  Kuulemma käy kun vaan käärin lahkeita.  Näytin äidille, että haluatko todella minun näitä käyttävän, ja suomensin sen, mitä sisko oli englanniksi kirjoittanut takapuolen kohdalle kynsilakalla, että "rahalla saa persettä."  

Ei tarvinnut niitä käyttää.

Oman hevosen. Rikkaiden lapsilla oli, mulla ei ollut.

Kunnon C kääntäjää Amigalle. Seka assemblerilla sitten mentiin

Olisin halunnut soittotunneille, opetella pianon soittoa, ei käynyt, oli pelkkää humpuukkia vanhempien mielestä, rahasta se ei ollut kiinni. Kaikki maksulliset harrastukset oli muutenkin kielletty. Omille lapsilleni kustansin kaikki harrasteet mitä halusivat kokeilla pienoismallikerhosta taitoluisteluun.

Olisin halunnut saada syödäkseni niin paljon mansikoita, että olisin oksentanut. Olin kateellinen kavereille, jotka kertoivat tällaisesta kokemuksestaan (yllättäen aika monella sellainen oli). Eihän siinä mitään järkeä tietenkään olisi syödä yhtään mitään oksentamiseen saakka, mutta mulle se oli merkki siitä että olisi saanut syödä sitä mansikkaa kerrankin niin paljon kuin itse olisi halunnut. Kyllä niitä aina joskus oli, mutta aina lapsiminän mielestä liian vähän ja loppuivat kesken (eli maltillisesti). Semiköyhästä perheestä kun olen. Nyt aikuisena en ole pihistellyt mansikoissa kertaakaan vaan ostan niitä aina kun mieli tekee, tänäkin kesänä vaikka maksoivat aivan törkeän paljon. Mutta se yrjökokemus taitaa jäädä väliin, kun en mä nyt enää pysty sellaisia määriä yhtään mitään itseeni survomaan että laatta lentäisi :D Lapsena sitä ei vielä tiennyt omia rajojaan.

Toivoin henkisesti terveitä vanhempia. Molemmat olivat mielisairaita. Kauheaa riitaa, sisko osti äidille äitienpäivänä ruusun. Voi sitä huutoa,kun äiti huusi mitä tuhlaatte rahaa.

Vierailija kirjoitti:

Balettitunnille. Tajusin kyllä, ettei musta olisi tullut tanssijaa, mutta olisin halunnut nähdä, millaista se on. Se oli ainoa harrastus, johon pyysin, en päässyt.

Sen voi aloittaa aikuisenakin! Itse aloitin ihan vasta. Aikuisilta ei odoteta mitään kuminauhan joustavuutta vaan mennään terveys edellä, mutta ihan sitä samaa tanssia ja sulokkuutta siinäkin on. Ihan paras päätös oli mennä sinne <3 Ehkä jopa parempi nyt aikuisena koska itseni tuntien olisin varmaan korahtanut anoreksiaan teini-ikäisenä sen lajin parissa...

Lapsena en saanut lahjoissa mitään, mitä toivoin. Luulen, että se oli vanhempieni periaate, semmoinen linjaus, että lasten toiveita ei kuunnella ja mitään erityistä ei tarvitse vaivannäöllä hankkia (siis etenkään jos toive vaatisi jotain järjestelyä, ei hoidu tyyliin "menen kauppaan ja ostan mitä on" vaan tarvisi selvittää, missä ja varata tms). Epäilisin että tämä on jonkinlainen vanhan kansan linjaus, vaikka vanhemmat ei niin iäkkääseen polveen kuuluneet, mutta kuitenkin. Se on semmoista, että lapset saavat kyllä hinkua ja toivoa jotain joululahjaa, mutta sitten annetaan sukkahousuja ja muuta käytännöllistä, jotta voidaan olla tyytyväisiä kasvatuslinjaan ja siihen, että meillä ei osteta kaikenlaista markkinoilta.

Ei siitä jää kovin kiva mieli. Selittää varmaan osaksi sitä, miksi itse tykkään aikuisena lahjoista ja kun hommaan jollekulle lahjaa, katson mitä ja mietin jne. Yrittäminen, toisen ajatteleminen, ilahduttaminen, lämpö. 

Noh, nyt on sukulaislapsi sitten päinvastaisessa tilanteessa kuin mie aikoinaan. Hän saa kaikkea ja mikään ei sitten tunnu miltään. 

Että puolensa ja puolensa. 

Juuri vein postiin ko lapselle yllärikirjettä, niin samaan aikaan kassalla oli ulkomaalainen nainen tumman pikkupojan kanssa ja voi kun tää poika katsoi sitä kirjettä, kun siinä oli merirosvon kuvia. Näin heti pojasta, että tässä on lapsi, joka ei saa "turhuuksia" ja olisi ollut mukava antaa hänelle sellainen piristys. Katsoi pitkään perääni kun lähdin viemään pukettia postilaatikkoon. "Siellä joku lapsi saa tuollaisen. Joku jossakin." 

Muistan nää kaihoisat mietteet, kun toivoin lapsena. Mutta niin. 

Jossain päin maailmaa toivotaan ruokaa. 

No toivotaan ja toimitaan. Vähävaraisten joulutukikeräykseen ja lahjalistoihin voi osallistua. Tms.

Tonttupuvun.

Koiran. Nukenrattaat. Hammasraudat. 😳

Olisin halunnut lomamatkalle Thaimaahan tai Malediiveille. Selasin matkaesitettä ja ihastuin kuvien perusteella noiden kohteiden rantoihin ja Thaimaan osalta myös isoihin uima-altaisiin.

Isoveljen.

Oman huoneen ja aikaa vanhempien kanssa.

Kavereita.

Onneksi myöhemmin sain, mutta lapsena se olisi ollut hurjan arvokasta

Niin monia asioita olisin halunnut, mutta juuri mitään en saanut. Olimme aika köyhiä, ei ollut lasten toiveisiin hirveästi rahaa.

Olisin toivonut nätimpiä vaatteita. Olisin toivonut samanlaista nättiä toppapukua, kuin kavereillakin oli, sekä muutaman lelun.

Ja voi miten haaveilin omasta kissasta! Mutta sen minä onneksi sain, olin ikionnellinen!

En silti koe lapsuuttani onnettomana, vaikken saanutkaan kuin ani harvoin mitä halusin. Perheemme oli onnellinen ja sopuisa.

Cowboy-bootseja

kumma kirjoitti:

Partiolaiseksi.

Ei käynyt.

Enkä ymmärrä miksi.

Sama täällä. Olisin halunnut partioon, mutta en saanut mennä. Luulen, että meillä saattoi olla syynä se, että sitä pidettiin parempien perheiden lasten harrastuksena. Me ei todellakaan oltu ns. parempi perhe.

Olisin halunnut alkohololiongelmattoman isän ja oikean lapsuuden.

-mies 53v

Koiraa toivoin ja sitten olisin halunnut jotain aitoa. Jos toivoin jotain, sain halpakopion toivomuksesta. Esim barbie ja My little ponyt olivat jotain markkinoilta ostettuja vähän sinnepäin. Mutta lapsuuteni oli kyllä ihan onnellinen. Pumpernikkeleitä himoitsin aina pienenä kaupassa, en koskaan saanut. Pitäisi ihan ostaa nyt kun saisi.

Yllättävän moni täällä olisi halunnut harrastaa jotain, esim. soittaa pianoa, mutta vastaus on ollut, että et sinä kuitenkaan malta harjoitella tms.

Sama oli minulla. Kaikki harrastusehdotukset tyssäsi väitteeseen, että et sinä kuitenkaan jne.jne..

Eipä ihme, että moni on masentunut jo lapsena, kun niin nollassa on vanhemmilla ollut usko omaan lapseen ja tämän kykyihin. On jo valmiiksi lytätty.