Mitä halusitte pienenä, mutta ette ikinä saaneet?

Nukkekoti, sellainen tavallinen. Isä teki itse Barbielle sopivan nukkekodin. Pöytä, penkit ja sänky siinä ainakin oli. Se oli ihana. Silti kun kylässä näin ns. oikean nukkekodin, toivoin sellaista. En kyllä muista sanoinko toivettani koskaan ääneen. Kiitos isälle itse tehdystä nukkekodista. Periytyi veljen lapsille ja muistan joskus kissan nukkuneen siinä.

Suikkarin naapurin Tiinalta, piti odottaa 15 vuotiaaksi asti.

Hienot nukenvaunut, leikkikeittiön, sisaruksia. Harmitti kun kysyttiin: "Onk hän ainokainen? Sit on hemmoteltu."   Naapurin täti sanoi: "Sun täytyy pyytää Joulupukilta."  Äiti ei yhtään tykännyt, kun ei halunnut

lisää lapsia.

Olisin halunnut isän, joka ei lyö.

Kampauspään ja stigan. Molempia minulle lupailtiin, mutten sitten saanutkaan. Olisin halunnut viulutunneille, mutta jotenkin päädyin sen sijaan pianotunneille, ja hyvä niin.

Vierailija kirjoitti:

Polkupyörän.

Minäkään en saanut. Ensimmäisestä kesätyöpaikasta saaduilla rahoilla ostin oman polkupyörän.

Fleur-merkkisen.

Lemmikin.

Hoidin sitten paljon muiden lemmikkejä ja kävin tallilla päivittäin.

Ja korjasin tilanteen heti kun muutin pois kotoa, otin ensimmäisen koiran :)

Olisin halunnut Barbien asumuksen, jossa oli tiara mukana. En enää muista, että oliko se kartano, linna vai vain hieno talo, mutta se oli joka tapauksessa vuosia haaveeni ja ykköstoive sekä joululahjalistallani että syntymäpäivätoiveena. En itse asiassa tiedä, miksen sitä saanut, sillä näin niitä myynnissä Suomessa ja rahasta asia ei ollut kiinni. 

Toinen on Legot. Minulla oli vain yksi Lego-setti, jota sitten rakentelin uudelleen ja uudelleen. Mahdollisuuksia ei ollut monia ja asia harmitti, kun olisin mielelläni rakennellut enemmän ja erilaisia juttuja. Minäkin olen ottanut "vahinkoa" takaisin aikuisena ja olen hankkinut lapsilleni Legoja ja rakentelemme yhdessä settejä ja vapaasti taloja, linnoja ja milloin mitäkin. 

Kokemuksistani oppineena olen kuunnellut lasten toiveita huomattavasti vanhempiani herkemmin ja hankkinut heille lahjaksi heidän toivomiaan juttuja. Lasten iloa onkin ollut mahtavaa seurata ja mielenkiintoista kyllä, he ovat vuosia leikkineet toivomillaan leluilla ja tavaroilla, kun taas ne muut saadut jutut jäävät lähes aina sivuun ja unohduksiin. 

Mä sain kyllä joskus mitä toivoin mutta useammiten jotain korviketta. 

Joskus 5 vuotiaana oli muotia mollamaijat, vahemmat oli tyypilliseen tapaan viime tipassa liikkeellä, joten kaikki olivat loppu. Sain sitten kaksi muuta nukkea mutta eihän se ollut sama.

Monchhichi-villityksen aikaa sain pienimmän mahdollisen, kun isommat oli jo loppu.

Hieman isompana toivoin saavani pianon ja pääseväni pianotunneille. Sain sähköurut ja sähköurkutunnit. Oliko sama? No ei!

Nuorena aikuisena toivoin joululahjaksi punaista Mariskoolia, sain kaksi vaaleansinistä.

Pari harrastusta -olivat liian kalliita. Oltiin jo jonottamassa 80-luvulla luisteluryhmään kun äidille selvisi paljonko se maksaa, käännyttiin tiskiltä pois:(

Toinen olisi ollut hevosharrastus, liian kallis tai vaarallinen, en päässyt.

Mutta en myös ollut kovin omatoiminen lapsena. Luokkakaveri ei päässyt myöskään ratsastustunneille, mutta meni vaan talleille hengaamaan ja sai hommia sieltä, palkaksi pääsi vähän ratsastamaankin.

Näin aikuisena en muista mitään sellaista toivottua mutta saamatta jäänyttä asiaa, joka olisi vielä mieltä kaihertamassa.

En koskaan mitään erikoista toivonutkaan... 

Omasta lapsuudestani muistan enemmänkin niitä, jotka sain. On hyvät muistot.

Lasteni lapsuudesta tämä laittaa miettimään, että ovat varmaankin paljolti saaneet mitä ovat halunneet. Silti askarruttaa, että olen(mme)ko jossain kohtaa mokanneet. Vanhempana oleminen ei ole ihan helppoa, vuosien tai vuosikymmenten takaa voi tulla eteen tämmöisiä juttuja... 

Hevosen! Meillä oli maatila ja aina mittailin paikkoja että tässä olisi hevoselle hyvä pilttuun paikka. Onneksi heppakuume sitten laski iän myötä.

En saanut mitään pelikonsolia, onneksi tietokoneen sain koska sen pystyin isälle perustelemaan järkisyillä ja sillä pystyi sitten pelaamaan.

Vierailija kirjoitti:

Ponin

Mä sain ponin, mut siskolle ostettiin sen lempiheppa ratsastuskoulusta. Olin siskolle kateellinen.

Lapset on kiittämättömiä.

Kunnon perheen, jossa olisi ollut ruoka-ajat ja rakkautta. Ponista haaveilin ja haaveilen vieläkin.

Yh-äidin keskimmäinen tyttölapsi ei juurikaan kotona viihtynyt, veljeltä perityt vaatteet. Koulussa kävin vain syömässä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihan mitä koskaan toivoinkin, sain siitä halpakopion, en koskaan sitä oikeeta. Sama kuin ei olis saanut lainkaan.

Joo mulla sama ihan kaikkien kanssa:D

Samoin, isosiskolle ostettiin aina ekana aidot. Mä sain sit perässä halpiskopiot.

Pianotunneille en päässyt koska sisko oli ollut poikkihuilua opiskelemassa ja kyllästyi siihen, niin mun ei annettu edes koittaa musiikkiopiston aloittamista.

Haaveilin, että olisin saanut viettää normaalia lapsuutta. Mutsi ja faija hakkasi ja brodi kiusasi. Ihme että selvisin edes kohtuujärjissäni.

Gameboy Advance

Halusin hevosen, mutta tietenkään en saanut. Niinkuin en päässyt balettitunneillekaan, vaikka se olisi ollut jotenkin hienoa.