Lue keskustelun säännöt.
Jäitkö avioliittoon ns. lasten takia - Mitä ajattelet päätöksestä nyt jälkikäteen?
23.03.2022 |
Olen reilu nelikymppinen nainen. Avioliitossa on mennyt huonosti jo useamman vuoden, ollaan etäännytty toisistamme, ei tunnu enää samalta kuin joskus, mitään yhteisiä kiinnostuksen kohteita, harrastuksia tai oikeastaan edes arvoja meillä ei ole, seksiä harrastettiin joskus puoli vuotta viimeksi, yhteiselo sujuu ns. asialliselta kaveripohjalta. Meillä ei riidellä, huudeta eikä ilmapiiri ole mielestäni mitenkään kireä - arki on tosiaan tällaista asiallisen kaverillista.
Erosta on pariin otteeseen puhuttu. Meidän molempien kanta on, että lasten takia emme halua erota, emme halua että lapset rupeavat reissaamaan kahden kodin välissä, tulee uusperhekuvioita tms. Mies sanoi ihan suoraan, että katsellaan muutama vuosi, kun nyt teini-ikää lähestyvät lapset ovat kasvaneet - käytännössä tämä tarkoittanee noin viittä vuotta.
Nyt mietin, että onko tämä oikea ratkaisu? Aina sanotaan, että lasten takia ei kannata yhteen jäädä. Toisaalta joku asiantuntija totesi, että jos eroa voi siirtää muutamalla vuodella esim. lasten ollessa pahimmassa teini-iässä, niin se kannattaa tehdä. Kuulisin mielelläni kokemuksia ja ajatuksia muilta, ehkä saman päätöksen joskus jo aiemmin tehneiltä. Miten meni?
Kommentit (160)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mutta mitä tekemistä romanttisella Disney-suhteella on pitkäaikaisen parisuhteen kanssa? Disney-kuvaukset kuvastaa rakastumisvaihetta, usein vielä aika sellaista toksista uupas-eipäs-tunteiden vuoristorataa. Alkaako olla vaiko ei. Ne ei juuri koskaan kuvaa pitkää perheellistä liittoa.
Psykologit sanovat, että ihmiset kokevat onnettomuutta liitoissaan osittain juuri siksi, että vertaavat liittoaan median rakastumisvaiheen kuvauksiin. Ehkä nuorillekin pitäisi tarjota muutakin esikuvaa kuin Hollywoodia. :)
"Disney-suhteen" saa toimimaan. Eli minusta se tarkoittaa sitä, että molemmat osapuolet ovat valmiita kunnioittamaan, arvostamaan ja rakastamaan toisiaan. Kun molemmat tekevät noin, on arki yhtä "Disney-suhdetta" vuosienkin jälkeen. En muuten tietäisi, mutta puhun kokemuksesta. Meidän parisuhteemme toimii 18 vuoden kokemuksella näin:
- Molemmat sanovat positiivisia asioita toiselle joka päivä. "Rakastan sinua", "Kiitos", "Olet ihana", "Näytät upealta/kauniilta/komealta". Viimeisenä ennen nukkumaan menoa: "Kiitos tästä päivästä". Laitamme toisillemme rakastavia viestejä, sydänhymiöitä ja muita.
- Pieniä riidanaiheita tulee, mutta niistä sovitaan. Nukkumaan ei mennä, ennen kuin asiat on selvitetty ja molemmat (tai vähintään riidan aloittanut) pyytää anteeksi ja halataan. Ylipäätään puhumme paljon ja selvitämme asiat puhumalla.
- Joka päivä osoitamme hellyyttä toisillemme. Halaamme joka päivä. Annamme aina ennen nukkumaanmenoa tai ennen töihin tai vaikka kauppaan lähtöä lähtöpusun ja usein myös halauksenkin.
- Teemme yhdessä kivoja asioita. Käymme lenkillä, kahvilla, "minitreffeillä" ja vietämme aikaa myös ilman lapsia - ei yleensä pitkiä aikoja, mutta tunti silloin tällöin päivällä riittää aikaa. Etätöitä tehtäessä lounastamme yhdessä jne.
- Harrastamme hyvää seksiä, eli siis rakastelemme. Kerran tai kaksi viikossa, välillä tulee toki taukoja, välillä sitten on kiihkeämpiä kausia. Teemme hyviä asioita toinen toisellemme, annamme hellyyttä, orgasmeja, läheisyyttä, osoitamme rakkautemme myös fyysisesti. Arvostamme toisiamme fyysisesti. Jos on mahdollista, olemme rakastelun jälkeen aina sylikkäin toisiamme silitellen hyvän tovin.
Ei tämä mitään rakettitiedettä ole. Koen silti olevani "Disney-liitossa", eli rakastan puolisoani yhtä paljon kuin suhteen alkuvaiheessa.
Tämä kuulostaa tosi ihanalta, mutta ihan rehellisesti sanottuna itse epäilen, kuinka monessa pitkässä esim. yli 20 vuotta kestäneessä suhteessa tuo on realistista?
Ihmiset kyllästyvät toisiinsa, toinen on vain liian tuttu, ei keksi enää puhuttavaa, seksistä tulee tylsää rutiinia, tiedät jo toisen huokauksesta mikä hän seuraavaksi tulee sanomaan.
Lisäksi ihmiset muuttuvat. Itselleni kävi niin, että huomasin 40-vuotiaana olevani naimisissa täysin erilaisen miehen kanssa kuin johon oli 20-vuotiaana rakastunut. Miehen arvomaailma oli muuttunut kokonaan sananmukaisesti vasemmalta oikealle, hän oli kiva poikaystävänä mutta pikkulapsiperheen isänä surkea jne. Uusia piirteitä, joita en ollut osannut todellakaan odottaa ja ennakoida.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ero "hyvästäkin" liitosta tulee ottamaan koville vaikka kuinka ajattelee että erotaan kavereina. Jos eroat nyt kun lapset teinejä joudut samassa mylläkässä käsittelemään omat tunteet ja lasten tunteet. Näiden äitien selitykset että lapset kesti tosi hyvin---kuinka paljon kaadoitte ongelmia lasten niskaan "meidän on nyt pakko pärjätä" ja paljonko lapset esittivät pärjäävänsä paremmin vanhempien vuoksi ettei tuota turhaa taakkaa kun äidillä/isillä nyt vaikeaa. Kun lapset ovat lähteneet pesästä voit tempaista vaikka vuorotteluvapaan tms ja lähteä maailmalle selvittelemään omaa päätään ihan rauhassa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kaveriliitto voi toimia, jos olette siinä yhteisestä päätöksestä, edelleen arvostatte toisianne ja pystytte sopimaan asioista.
Omalla kohdalla se ei olisi toiminut, mies ei olisi halunnut seksitöntä suhdetta tai vaikka olisi suostunut siihen, olisi taatusti vonkunut seksiä. Hänelle seksi=rakkaus ja välittäminen, joten meidän välisemme suhde ilman seksiä tarkoitti hänen mielestään, että minä inhoan häntä.
Myös keskinäinen arvostus oli heikoilla. Onneksi päätin jättää hänet silloin kun jätin, niin että eron jälkeen osaamme taas arvostaa toisen hyviä puolia. Auttaa kovasti, kun lasten takia ollaan kuitenkin vielä tekemisissä. Uskon, että viimeinenkin arvostus olisi kadonnut, jos liittoa olisi yritetty pitkittää vielä pidempään.
Tämä on se mitä monet naiset eivät miehistä usein tajua. Ilmeisesti naisten ajatusmaailma on tässä niin erilainen.
Mutta miehelle se että nainen haluaa hänen kanssaan seksiä on se kaikkein suurin luottamuksen ja erityisesti hyväksymisen osoitus jonka nainen voi miehelle osoittaa. Monen miehen on hankala tuntea itsensä rakastetuksi ja hyväksytyksi miehenä jos nainen ei häntä enää halua. Näin se vain menee.
Kyllä, on todella vaikea käsittää, että 15 vuoden yhteisen elämän jälkeen viikko ilman seksiä oikeuttaa kiukuttelun ja uhkailun erolla. Minusta rakkaus ja välittäminen ei katoa hetkessä, ei edes vuosissa. Rakkaus ja seksi yhdessä on parasta, mutta ei toisensa poissulkevaa.
Useimmiten tosin käy niin, että suhteen muuttuessa epäeroottiseksi myös rakkaus loppuu. Eli harvassa ovat totaaliseksittömät suhteet, jotka ovat onnellisia, tai edes siedettäviä. Ei viikko ilman seksiä oikeuta kiukuttelemaan tai uhkailemaan erolla, mutta jossakin kohtaa parisuhdetta seksin loppuminen ajaa eroon - oli mukana sitten kiukuttelua tai ei (usein on).
"Entäs sitten ikäihmiset", voisi joku heittää. Tiesittekö, että ikäihmistenkin hyvät parisuhteet perustuvat erotiikkaan? Se ei tarkoita tietenkään mitään jatkuvaa yhdyntäseksiä, mutta koskettelua, läheisyyttä, lämpöä ja intiimiyttä se silti useimmiten tarkoittaa - iän ja voinnin mukaan. Ikäihmiset hyvässä parisuhteessa tietävät, että se toinen osapuoli ei ole varsinaisesti koskaan lopettanut haluamasta eikä rakastamasta - vaikka seksuaaliset kyvyt ovatkin kenties jo hävinneet.
Joku totesi aikanaan hyvin, että seksi ei hyvästä parisuhteesta häviä 100-vuotiaanakaan - koska hyvässä parisuhteessa hyvää seksiä on ollut sen verran riittävästi, että siitä riittää muisteltavaksi vaikka neljännesvuosisadan ajaksi.
Ihan fiksua,ettei tee "pakkoratkaisua", jos ns.mitään oikeaa hätää ei ole. Mutta entäpä jos yrittäisitte nyt yhdessä ollessanne, vaikka sen pari vuotta, muuttaa suuntaa? Meillä kävi niin,että lapsiperhe-elämä oli nostanut roolit,jotka ei vastanneet kummankaan ihanne kumppania ja ihannesuhdetta, toisaalta oltiin kasvettua ohi jo siitä nuoruuden itsestämme, joihin ihastuttiin. Meillä ei sinänsä ollut mitään oikeaa kitkaa suhteessa, mutta jotenkin kipinä uupui ja oltiin itsestään selvyyksiä toisillemme, emme kuitenkaan halunneet erota. - meitä yhdistää tosin samanlainen arvomaailma, mitä teillä puuttuu- ja juteltiin ja opeteltiin uudestaan yhdessä löytämään suhde, joka palvelee meitä nyt. Minä kaipaan puhumista ja läheisyyttä, mies kivaa yhdessäoloa arjessa ja silti omia harrastuksia.
Se, että päätettiin haluta olla yhdessä, auttoi tuohon muutosprosessiin. Meidän suhde on muuttunut parissa vuodessa paljon,ja edelleen sitä harjoitellaan. Mutta kannatti.
Vierailija kirjoitti:
Mä jäin liittoon väkivaltaisen miehen kamssa kunnes kuopus oli 5 vuotta. Koska en halunnut antaa pientä lasta isän luokse. Tein oikein. Ihmettelen vieläkin miten kestin, mutta ajattelin itseni ihmiskilpenä silloin. Mistään muusta syystä en olisi suostunut.
Miksi tällaiset ihmiset vastaa tähän ketjuun? Kun ei puhuta ollenkaan tällaisesta tilanteesta
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mutta mitä tekemistä romanttisella Disney-suhteella on pitkäaikaisen parisuhteen kanssa? Disney-kuvaukset kuvastaa rakastumisvaihetta, usein vielä aika sellaista toksista uupas-eipäs-tunteiden vuoristorataa. Alkaako olla vaiko ei. Ne ei juuri koskaan kuvaa pitkää perheellistä liittoa.
Psykologit sanovat, että ihmiset kokevat onnettomuutta liitoissaan osittain juuri siksi, että vertaavat liittoaan median rakastumisvaiheen kuvauksiin. Ehkä nuorillekin pitäisi tarjota muutakin esikuvaa kuin Hollywoodia. :)
"Disney-suhteen" saa toimimaan. Eli minusta se tarkoittaa sitä, että molemmat osapuolet ovat valmiita kunnioittamaan, arvostamaan ja rakastamaan toisiaan. Kun molemmat tekevät noin, on arki yhtä "Disney-suhdetta" vuosienkin jälkeen. En muuten tietäisi, mutta puhun kokemuksesta. Meidän parisuhteemme toimii 18 vuoden kokemuksella näin:
- Molemmat sanovat positiivisia asioita toiselle joka päivä. "Rakastan sinua", "Kiitos", "Olet ihana", "Näytät upealta/kauniilta/komealta". Viimeisenä ennen nukkumaan menoa: "Kiitos tästä päivästä". Laitamme toisillemme rakastavia viestejä, sydänhymiöitä ja muita.
- Pieniä riidanaiheita tulee, mutta niistä sovitaan. Nukkumaan ei mennä, ennen kuin asiat on selvitetty ja molemmat (tai vähintään riidan aloittanut) pyytää anteeksi ja halataan. Ylipäätään puhumme paljon ja selvitämme asiat puhumalla.
- Joka päivä osoitamme hellyyttä toisillemme. Halaamme joka päivä. Annamme aina ennen nukkumaanmenoa tai ennen töihin tai vaikka kauppaan lähtöä lähtöpusun ja usein myös halauksenkin.
- Teemme yhdessä kivoja asioita. Käymme lenkillä, kahvilla, "minitreffeillä" ja vietämme aikaa myös ilman lapsia - ei yleensä pitkiä aikoja, mutta tunti silloin tällöin päivällä riittää aikaa. Etätöitä tehtäessä lounastamme yhdessä jne.
- Harrastamme hyvää seksiä, eli siis rakastelemme. Kerran tai kaksi viikossa, välillä tulee toki taukoja, välillä sitten on kiihkeämpiä kausia. Teemme hyviä asioita toinen toisellemme, annamme hellyyttä, orgasmeja, läheisyyttä, osoitamme rakkautemme myös fyysisesti. Arvostamme toisiamme fyysisesti. Jos on mahdollista, olemme rakastelun jälkeen aina sylikkäin toisiamme silitellen hyvän tovin.
Ei tämä mitään rakettitiedettä ole. Koen silti olevani "Disney-liitossa", eli rakastan puolisoani yhtä paljon kuin suhteen alkuvaiheessa.
Tämä kuulostaa tosi ihanalta, mutta ihan rehellisesti sanottuna itse epäilen, kuinka monessa pitkässä esim. yli 20 vuotta kestäneessä suhteessa tuo on realistista?
Ihmiset kyllästyvät toisiinsa, toinen on vain liian tuttu, ei keksi enää puhuttavaa, seksistä tulee tylsää rutiinia, tiedät jo toisen huokauksesta mikä hän seuraavaksi tulee sanomaan.
Lisäksi ihmiset muuttuvat. Itselleni kävi niin, että huomasin 40-vuotiaana olevani naimisissa täysin erilaisen miehen kanssa kuin johon oli 20-vuotiaana rakastunut. Miehen arvomaailma oli muuttunut kokonaan sananmukaisesti vasemmalta oikealle, hän oli kiva poikaystävänä mutta pikkulapsiperheen isänä surkea jne. Uusia piirteitä, joita en ollut osannut todellakaan odottaa ja ennakoida.
Realistista se on niin kauan, kuin molemmat jaksavat siihen uskoa ja tehdä töitä parisuhteen eteen.
En oikein osaa nähdä tuota tylsistymistä minään muuna kuin luovuttamisena ja toisen muuttuminen "yllätyksenä" kuulostaa siltä, että yhdessä ei loppujen lopuksikaan olla oltu kovin tiiviisti. Ehkä ei olla keskusteltu ja tehty yhdessä asioita enää samalla tavalla?
Molemmat ovat yksinkertaisesti alkaneet kulkea omia latujaan, ja sitten huomataan, että tuo toinen onkin ihan vieras ihminen. Ja (tässä tapauksessa) mies on näköjään vähentänyt sitoutumistaan, ja alkanut vältellä vastuutaan puolisona ja isänä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kaveriliitto voi toimia, jos olette siinä yhteisestä päätöksestä, edelleen arvostatte toisianne ja pystytte sopimaan asioista.
Omalla kohdalla se ei olisi toiminut, mies ei olisi halunnut seksitöntä suhdetta tai vaikka olisi suostunut siihen, olisi taatusti vonkunut seksiä. Hänelle seksi=rakkaus ja välittäminen, joten meidän välisemme suhde ilman seksiä tarkoitti hänen mielestään, että minä inhoan häntä.
Myös keskinäinen arvostus oli heikoilla. Onneksi päätin jättää hänet silloin kun jätin, niin että eron jälkeen osaamme taas arvostaa toisen hyviä puolia. Auttaa kovasti, kun lasten takia ollaan kuitenkin vielä tekemisissä. Uskon, että viimeinenkin arvostus olisi kadonnut, jos liittoa olisi yritetty pitkittää vielä pidempään.
Tämä on se mitä monet naiset eivät miehistä usein tajua. Ilmeisesti naisten ajatusmaailma on tässä niin erilainen.
Mutta miehelle se että nainen haluaa hänen kanssaan seksiä on se kaikkein suurin luottamuksen ja erityisesti hyväksymisen osoitus jonka nainen voi miehelle osoittaa. Monen miehen on hankala tuntea itsensä rakastetuksi ja hyväksytyksi miehenä jos nainen ei häntä enää halua. Näin se vain menee.
Kyllä, on todella vaikea käsittää, että 15 vuoden yhteisen elämän jälkeen viikko ilman seksiä oikeuttaa kiukuttelun ja uhkailun erolla. Minusta rakkaus ja välittäminen ei katoa hetkessä, ei edes vuosissa. Rakkaus ja seksi yhdessä on parasta, mutta ei toisensa poissulkevaa.
En millään suostu uskomaan, että asia on noin yksioikoinen. En todellakaan. Varmasti teillä oli asiasta muita erimielisyyksiä/epämääräistä valtapeliä pohjalla. Tuo on toki versio, jota sinä kerrot.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mutta mitä tekemistä romanttisella Disney-suhteella on pitkäaikaisen parisuhteen kanssa? Disney-kuvaukset kuvastaa rakastumisvaihetta, usein vielä aika sellaista toksista uupas-eipäs-tunteiden vuoristorataa. Alkaako olla vaiko ei. Ne ei juuri koskaan kuvaa pitkää perheellistä liittoa.
Psykologit sanovat, että ihmiset kokevat onnettomuutta liitoissaan osittain juuri siksi, että vertaavat liittoaan median rakastumisvaiheen kuvauksiin. Ehkä nuorillekin pitäisi tarjota muutakin esikuvaa kuin Hollywoodia. :)
"Disney-suhteen" saa toimimaan. Eli minusta se tarkoittaa sitä, että molemmat osapuolet ovat valmiita kunnioittamaan, arvostamaan ja rakastamaan toisiaan. Kun molemmat tekevät noin, on arki yhtä "Disney-suhdetta" vuosienkin jälkeen. En muuten tietäisi, mutta puhun kokemuksesta. Meidän parisuhteemme toimii 18 vuoden kokemuksella näin:
- Molemmat sanovat positiivisia asioita toiselle joka päivä. "Rakastan sinua", "Kiitos", "Olet ihana", "Näytät upealta/kauniilta/komealta". Viimeisenä ennen nukkumaan menoa: "Kiitos tästä päivästä". Laitamme toisillemme rakastavia viestejä, sydänhymiöitä ja muita.
- Pieniä riidanaiheita tulee, mutta niistä sovitaan. Nukkumaan ei mennä, ennen kuin asiat on selvitetty ja molemmat (tai vähintään riidan aloittanut) pyytää anteeksi ja halataan. Ylipäätään puhumme paljon ja selvitämme asiat puhumalla.
- Joka päivä osoitamme hellyyttä toisillemme. Halaamme joka päivä. Annamme aina ennen nukkumaanmenoa tai ennen töihin tai vaikka kauppaan lähtöä lähtöpusun ja usein myös halauksenkin.
- Teemme yhdessä kivoja asioita. Käymme lenkillä, kahvilla, "minitreffeillä" ja vietämme aikaa myös ilman lapsia - ei yleensä pitkiä aikoja, mutta tunti silloin tällöin päivällä riittää aikaa. Etätöitä tehtäessä lounastamme yhdessä jne.
- Harrastamme hyvää seksiä, eli siis rakastelemme. Kerran tai kaksi viikossa, välillä tulee toki taukoja, välillä sitten on kiihkeämpiä kausia. Teemme hyviä asioita toinen toisellemme, annamme hellyyttä, orgasmeja, läheisyyttä, osoitamme rakkautemme myös fyysisesti. Arvostamme toisiamme fyysisesti. Jos on mahdollista, olemme rakastelun jälkeen aina sylikkäin toisiamme silitellen hyvän tovin.
Ei tämä mitään rakettitiedettä ole. Koen silti olevani "Disney-liitossa", eli rakastan puolisoani yhtä paljon kuin suhteen alkuvaiheessa.
Tämä kuulostaa tosi ihanalta, mutta ihan rehellisesti sanottuna itse epäilen, kuinka monessa pitkässä esim. yli 20 vuotta kestäneessä suhteessa tuo on realistista?
Ihmiset kyllästyvät toisiinsa, toinen on vain liian tuttu, ei keksi enää puhuttavaa, seksistä tulee tylsää rutiinia, tiedät jo toisen huokauksesta mikä hän seuraavaksi tulee sanomaan.
Lisäksi ihmiset muuttuvat. Itselleni kävi niin, että huomasin 40-vuotiaana olevani naimisissa täysin erilaisen miehen kanssa kuin johon oli 20-vuotiaana rakastunut. Miehen arvomaailma oli muuttunut kokonaan sananmukaisesti vasemmalta oikealle, hän oli kiva poikaystävänä mutta pikkulapsiperheen isänä surkea jne. Uusia piirteitä, joita en ollut osannut todellakaan odottaa ja ennakoida.
No meillä ei ole vielä 20 vuotta takana, mutta 17 ja ollaan tosi onnellisia. Mutta me ollaankin ns. toisella kierroksella eli löydettiin toisemme aikuisina, jonka jälkeen ihminen muuttuu paljon vähemmän kuin ikävuosina 20-35.
Vierailija kirjoitti:
Isäni jaksoi odottaa isoveljeni aikuistumista, mutta ei enää minun. Olin lukion ekalla, kun hän lähti. Meillä oli ihan hyvä perhe ja vanhempani olivat lapsen silmin hyvissä väleissä. Touhuttiin yhdessä kaikkea; lasketeltiin, reissattiin, pelattiin sulkapalloa yms. Sitten työreissulla isäni yhtäkkkä rakastui ja muutti laakista satojen kilometrien päähän uuden perheensä luo.
Kiukkuisena teininä en halunnut olla isäni kanssa vuosiin yhteydessä, eikä hänkään kyllä yrittänyt huumassaan välejä korjata. Eikä meillä kymmenien vuosien jälkeenkään mitkään hyvät välit ole, lapsenlapsetkin jäivät vaarille kovin etäisiksi. Lapsuuskuviani en ole katsonut enää koskaan, tuntuvat melko valheellisilta. Että traumat jäi, olisi nyt sen pari vuotta vielä ollut äitini kanssa edes siinä kaveriliitossa.
Oliko siis se sinun vanhemmaltasi kokema loukkaava teko se, että hän erosi äidistäsi vai se, että hän ihan kirjaimellisesti hylkäsi lapsensa muuttamalla kauas asumaan ja olemalla pitämättä huolta yhteydenpidosta?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ero ei väistämättä tarkoita lapsille kahta kotia. Meillä lapset asuvat vanhaan tapaan aiemmassa yhteisessä talossamme ja me vanhemmat vuoroviikoin siellä ja vuoroviikoin omissa asunnoissamme.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kaveriliitto voi toimia, jos olette siinä yhteisestä päätöksestä, edelleen arvostatte toisianne ja pystytte sopimaan asioista.
Omalla kohdalla se ei olisi toiminut, mies ei olisi halunnut seksitöntä suhdetta tai vaikka olisi suostunut siihen, olisi taatusti vonkunut seksiä. Hänelle seksi=rakkaus ja välittäminen, joten meidän välisemme suhde ilman seksiä tarkoitti hänen mielestään, että minä inhoan häntä.
Myös keskinäinen arvostus oli heikoilla. Onneksi päätin jättää hänet silloin kun jätin, niin että eron jälkeen osaamme taas arvostaa toisen hyviä puolia. Auttaa kovasti, kun lasten takia ollaan kuitenkin vielä tekemisissä. Uskon, että viimeinenkin arvostus olisi kadonnut, jos liittoa olisi yritetty pitkittää vielä pidempään.
Tämä on se mitä monet naiset eivät miehistä usein tajua. Ilmeisesti naisten ajatusmaailma on tässä niin erilainen.
Mutta miehelle se että nainen haluaa hänen kanssaan seksiä on se kaikkein suurin luottamuksen ja erityisesti hyväksymisen osoitus jonka nainen voi miehelle osoittaa. Monen miehen on hankala tuntea itsensä rakastetuksi ja hyväksytyksi miehenä jos nainen ei häntä enää halua. Näin se vain menee.
Kyllä, on todella vaikea käsittää, että 15 vuoden yhteisen elämän jälkeen viikko ilman seksiä oikeuttaa kiukuttelun ja uhkailun erolla. Minusta rakkaus ja välittäminen ei katoa hetkessä, ei edes vuosissa. Rakkaus ja seksi yhdessä on parasta, mutta ei toisensa poissulkevaa.
Useimmiten tosin käy niin, että suhteen muuttuessa epäeroottiseksi myös rakkaus loppuu. Eli harvassa ovat totaaliseksittömät suhteet, jotka ovat onnellisia, tai edes siedettäviä. Ei viikko ilman seksiä oikeuta kiukuttelemaan tai uhkailemaan erolla, mutta jossakin kohtaa parisuhdetta seksin loppuminen ajaa eroon - oli mukana sitten kiukuttelua tai ei (usein on).
"Entäs sitten ikäihmiset", voisi joku heittää. Tiesittekö, että ikäihmistenkin hyvät parisuhteet perustuvat erotiikkaan? Se ei tarkoita tietenkään mitään jatkuvaa yhdyntäseksiä, mutta koskettelua, läheisyyttä, lämpöä ja intiimiyttä se silti useimmiten tarkoittaa - iän ja voinnin mukaan. Ikäihmiset hyvässä parisuhteessa tietävät, että se toinen osapuoli ei ole varsinaisesti koskaan lopettanut haluamasta eikä rakastamasta - vaikka seksuaaliset kyvyt ovatkin kenties jo hävinneet.
Joku totesi aikanaan hyvin, että seksi ei hyvästä parisuhteesta häviä 100-vuotiaanakaan - koska hyvässä parisuhteessa hyvää seksiä on ollut sen verran riittävästi, että siitä riittää muisteltavaksi vaikka neljännesvuosisadan ajaksi.
Tuntuu, että et vieläkään täysin ymmärrä mistä puhun. Seksin loppumisesta ei olisi seurannut välinpitämättömyys vaan riitelyä. Minä olisin todennäköisesti voinut olla kaveriliitossa ainakin hetken, rakkauteni oli hiipunut tai oikeastaan muuttunut muuksi kuin romanttiseksi rakkaudeksi. Mies sen sijaan olisi käyttäytynyt kuin uhmaikäinen, jolta viedään lempilelu. Mikään lasten vuoksi tehty järkiratkaisu ei olisi toiminut. Olin vuosia harrastanut seksiä suurimpana syynä miehen mielialojen hallitseminen.
Tottahan minäkin ymmärrän seksin merkityksen hyvään parisuhteeseen, enkä mielestäni ole sitä missään kohtaa kiistänyt. Toivon kuitenkin jatkossa omalle kohdalle parisuhdetta, joka kestää seksittömät vaiheet ilman että rakkaus muuttuu molemmin puoliseksi inhoksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Isäni jaksoi odottaa isoveljeni aikuistumista, mutta ei enää minun. Olin lukion ekalla, kun hän lähti. Meillä oli ihan hyvä perhe ja vanhempani olivat lapsen silmin hyvissä väleissä. Touhuttiin yhdessä kaikkea; lasketeltiin, reissattiin, pelattiin sulkapalloa yms. Sitten työreissulla isäni yhtäkkkä rakastui ja muutti laakista satojen kilometrien päähän uuden perheensä luo.
Kiukkuisena teininä en halunnut olla isäni kanssa vuosiin yhteydessä, eikä hänkään kyllä yrittänyt huumassaan välejä korjata. Eikä meillä kymmenien vuosien jälkeenkään mitkään hyvät välit ole, lapsenlapsetkin jäivät vaarille kovin etäisiksi. Lapsuuskuviani en ole katsonut enää koskaan, tuntuvat melko valheellisilta. Että traumat jäi, olisi nyt sen pari vuotta vielä ollut äitini kanssa edes siinä kaveriliitossa.
Oliko siis se sinun vanhemmaltasi kokema loukkaava teko se, että hän erosi äidistäsi vai se, että hän ihan kirjaimellisesti hylkäsi lapsensa muuttamalla kauas asumaan ja olemalla pitämättä huolta yhteydenpidosta?
Tietysti tuo viimeinen vaihtoehto. Mutta silti olen sitä mieltä, että ero kaveriliitosta otetaan lasten ollessa pieniä, jolloin jopa viranomaiset ovat mukana sopimassa tapaamisaikoja yms. Tai sitten vasta, kun lapset ovat oikeasti aikuisia.
Teini on niin heikoilla tuossa kohtaa. Pitää näytellä kavereille välinpitämätöntä ja ketään aikuista ei enää kiinnosta ison lapsen kokemus erosta. Samalla näitä eroja pohtivia kannustan miettimään myös sitä vaihtoehtoa, että teini voi todellakin katkaista suutuspäissään välit, vaikka vanhempi kuinka yrittäisi. Ne välit ei välttämättä korjaannu enää koskaan.
Vierailija kirjoitti:
Kiitos tästä fiksusta ja asiallisesta ketjusta.
Tämä antoi minulle paljon ajattelun aihetta ja toivoakin.
En siis ole Ap, mutta saman tapaisessa tilanteessa elän.
Olen ollut mieheni kanssa yhdessä ihan nuoresta tytöstä lähtien ja nyt 45-vuotiaana liitto on kyllä väljähtänyt.
Pari vuotta sitten oli vaihe, jolloin riitelimme paljon ja päädyimme asumuseroon. Puoli vuotta erillään oltuamme päätimme kuitenkin vielä yrittää, mutta aika nihkeää on.
Pariterapiakin tuli kokeiltua, mutta mieheni on sitä puhumatonta tyyppiä, jota avautuminen, etenkin vieraan, edessä ahdistaa.
Päädyimme ratkaisuun, että pidämme liittoamme käynnissä ikään kuin business-pohjalta, tämä on hyvä diili kaikille, jos vain jaksamme muutaman vuoden vielä.
Lapset ovat yläkoululaisia teinejä, ja perheemme on kaikesta huolimatta tiivis yksikkö, lapsilla on hyvät ja läheiset välit molempiin vanhempiin. Mieheni ei ehkä enää niin viehätä minua puolisona, mutta on valtavan hyvä isä lapsillemme.
Kannattaako tätä yksikköä hajottaa? Aikuisena kyllä pärjään kaveriliitossakin, mutta teinit surisivat eroa hirveästi.
Taloudellista puoltakin on pakko miettiä. Olemme molemmat keskituloisissa vakitöissä. On isohko talo, auto, lapsilla harrastukset jne.
Teini-ikä on huomattavasti kalliimpi ikävaihe kuin pikkulapsiaika. Mutta ihan yhtä herkkä vaihe.
Haluaisin lapsilleni tasaisen ja onnellisen nuoruuden, saavat keskittyä koulun käyntiin, harrastuksiin, kavereihin. Me vanhemmat turvallisina tukijoukkoina.
Tuo on juuri sitä elämää mitä yritän itse välttää viimeiseen asti, että järjestäisin koko elämäni teinien ehdoilla. Lapset eivät ole uniikkeja lumihiutaleita, jotka menisivät rikki ja jos puoliso ei suostu kommunikoimaan, niin en näkisi muuta vaihtoehtoa. Omaa ainutkertaista elämäänsä ei kannata tuhlata tällaiseen melkeinkivaan elämään missä tehdään vielä itsensä kannalta tautisen huonoja busineksia. Kai kaikki on vielä miehen nimissä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Isäni jaksoi odottaa isoveljeni aikuistumista, mutta ei enää minun. Olin lukion ekalla, kun hän lähti. Meillä oli ihan hyvä perhe ja vanhempani olivat lapsen silmin hyvissä väleissä. Touhuttiin yhdessä kaikkea; lasketeltiin, reissattiin, pelattiin sulkapalloa yms. Sitten työreissulla isäni yhtäkkkä rakastui ja muutti laakista satojen kilometrien päähän uuden perheensä luo.
Kiukkuisena teininä en halunnut olla isäni kanssa vuosiin yhteydessä, eikä hänkään kyllä yrittänyt huumassaan välejä korjata. Eikä meillä kymmenien vuosien jälkeenkään mitkään hyvät välit ole, lapsenlapsetkin jäivät vaarille kovin etäisiksi. Lapsuuskuviani en ole katsonut enää koskaan, tuntuvat melko valheellisilta. Että traumat jäi, olisi nyt sen pari vuotta vielä ollut äitini kanssa edes siinä kaveriliitossa.
Oliko siis se sinun vanhemmaltasi kokema loukkaava teko se, että hän erosi äidistäsi vai se, että hän ihan kirjaimellisesti hylkäsi lapsensa muuttamalla kauas asumaan ja olemalla pitämättä huolta yhteydenpidosta?
Tietysti tuo viimeinen vaihtoehto. Mutta silti olen sitä mieltä, että ero kaveriliitosta otetaan lasten ollessa pieniä, jolloin jopa viranomaiset ovat mukana sopimassa tapaamisaikoja yms. Tai sitten vasta, kun lapset ovat oikeasti aikuisia.
Teini on niin heikoilla tuossa kohtaa. Pitää näytellä kavereille välinpitämätöntä ja ketään aikuista ei enää kiinnosta ison lapsen kokemus erosta. Samalla näitä eroja pohtivia kannustan miettimään myös sitä vaihtoehtoa, että teini voi todellakin katkaista suutuspäissään välit, vaikka vanhempi kuinka yrittäisi. Ne välit ei välttämättä korjaannu enää koskaan.
Jotain muutakin on pielessä, jos teini kimpaantuu pysyvästi eron ottaneelle aikuiselle.. 😂
Koska teillä ei ole vakavia ristiriitoja tai luottamuspulaa niin mielestäni ei kannata erota vaan pyrkiä tutustumaan toiseen ja omaan itseensä positiivisessa hengessä. Mainitset ettei parisuhde tunnu samalta kuin aiemmin, se on kuitenkin ihan luonnollista. Mikä usein jää tästä puhuttaessa mainitsematta on että se sama leikkisä, huumorintajuinen, rakastava ja rakastettava henkilö on kuitenkin edelleen kanssasi. Noita ruuhkavuosien jyräämiä ominaisuuksia joita parisuhteesi aiemmasta vaiheesta kaipaat, voi herätellä ihan tietoisesti. Huumorilla, leikkisästi, vähän kerallaan, ilman tuomitsemista tai liikaa yrittämistä.
Tässä elämänvaiheessa kärsivällisyys on todellakin suuri hyve, mutta peli ei ole menetetty, ei alkuunkaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mutta mitä tekemistä romanttisella Disney-suhteella on pitkäaikaisen parisuhteen kanssa? Disney-kuvaukset kuvastaa rakastumisvaihetta, usein vielä aika sellaista toksista uupas-eipäs-tunteiden vuoristorataa. Alkaako olla vaiko ei. Ne ei juuri koskaan kuvaa pitkää perheellistä liittoa.
Psykologit sanovat, että ihmiset kokevat onnettomuutta liitoissaan osittain juuri siksi, että vertaavat liittoaan median rakastumisvaiheen kuvauksiin. Ehkä nuorillekin pitäisi tarjota muutakin esikuvaa kuin Hollywoodia. :)
"Disney-suhteen" saa toimimaan. Eli minusta se tarkoittaa sitä, että molemmat osapuolet ovat valmiita kunnioittamaan, arvostamaan ja rakastamaan toisiaan. Kun molemmat tekevät noin, on arki yhtä "Disney-suhdetta" vuosienkin jälkeen. En muuten tietäisi, mutta puhun kokemuksesta. Meidän parisuhteemme toimii 18 vuoden kokemuksella näin:
- Molemmat sanovat positiivisia asioita toiselle joka päivä. "Rakastan sinua", "Kiitos", "Olet ihana", "Näytät upealta/kauniilta/komealta". Viimeisenä ennen nukkumaan menoa: "Kiitos tästä päivästä". Laitamme toisillemme rakastavia viestejä, sydänhymiöitä ja muita.
- Pieniä riidanaiheita tulee, mutta niistä sovitaan. Nukkumaan ei mennä, ennen kuin asiat on selvitetty ja molemmat (tai vähintään riidan aloittanut) pyytää anteeksi ja halataan. Ylipäätään puhumme paljon ja selvitämme asiat puhumalla.
- Joka päivä osoitamme hellyyttä toisillemme. Halaamme joka päivä. Annamme aina ennen nukkumaanmenoa tai ennen töihin tai vaikka kauppaan lähtöä lähtöpusun ja usein myös halauksenkin.
- Teemme yhdessä kivoja asioita. Käymme lenkillä, kahvilla, "minitreffeillä" ja vietämme aikaa myös ilman lapsia - ei yleensä pitkiä aikoja, mutta tunti silloin tällöin päivällä riittää aikaa. Etätöitä tehtäessä lounastamme yhdessä jne.
- Harrastamme hyvää seksiä, eli siis rakastelemme. Kerran tai kaksi viikossa, välillä tulee toki taukoja, välillä sitten on kiihkeämpiä kausia. Teemme hyviä asioita toinen toisellemme, annamme hellyyttä, orgasmeja, läheisyyttä, osoitamme rakkautemme myös fyysisesti. Arvostamme toisiamme fyysisesti. Jos on mahdollista, olemme rakastelun jälkeen aina sylikkäin toisiamme silitellen hyvän tovin.
Ei tämä mitään rakettitiedettä ole. Koen silti olevani "Disney-liitossa", eli rakastan puolisoani yhtä paljon kuin suhteen alkuvaiheessa.
Tämä kuulostaa tosi ihanalta, mutta ihan rehellisesti sanottuna itse epäilen, kuinka monessa pitkässä esim. yli 20 vuotta kestäneessä suhteessa tuo on realistista?
Ihmiset kyllästyvät toisiinsa, toinen on vain liian tuttu, ei keksi enää puhuttavaa, seksistä tulee tylsää rutiinia, tiedät jo toisen huokauksesta mikä hän seuraavaksi tulee sanomaan.
Lisäksi ihmiset muuttuvat. Itselleni kävi niin, että huomasin 40-vuotiaana olevani naimisissa täysin erilaisen miehen kanssa kuin johon oli 20-vuotiaana rakastunut. Miehen arvomaailma oli muuttunut kokonaan sananmukaisesti vasemmalta oikealle, hän oli kiva poikaystävänä mutta pikkulapsiperheen isänä surkea jne. Uusia piirteitä, joita en ollut osannut todellakaan odottaa ja ennakoida.
No meillä ei ole vielä 20 vuotta takana, mutta 17 ja ollaan tosi onnellisia. Mutta me ollaankin ns. toisella kierroksella eli löydettiin toisemme aikuisina, jonka jälkeen ihminen muuttuu paljon vähemmän kuin ikävuosina 20-35.
Minkä ikäisiä siis olitte kun aloitte olemaan yhdessä ja saitteko yhdessä lapsia?
Ihminen muuttuu ihan jatkuvasti. En tiedä mihin tuo väite perustuu, että 20-35 v. muuttuu enemmän kuin sen jälkeen. Kyllä keski-iässä tapahtuu paljonkin muutoksia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun vanhemmillani kävi tuo uhkapeliefekti, eli oli pakko kituuttaa yhdessä vaikka kuinka ei kiinnostanut. Mutta kun suhteeseen oli satsattu niin paljon, niin oli pakko jäädä. Lopputuloksena hirveä kaaos, pikkusisarukset eivät ole toipuneet vieläkään. Nyt päräyttävä tieto, mutta olen naimisissa ja liitto voi hyvin, mutta olen oppinut pitämään puoleni enkä suostu kaikkeen mitä miehet ehdottavat. Tämän opin katselemalla mitä äiti tekee.
Kun hän erosi vihdoin isästä, niin tilalle tuli taas uusi suhde vanhalla dynamiikalla. Homma ei toiminut alkuunkaan, mutta sitä piti jatkaa, koska sitä piti jatkaa. Kului kokonaista 8 vuotta seuraten sitä parisuhteen irvikuvaa, johon mahtui kaikenlaista.
Ensimmäinen parisuhteeni 18-vuotiaana olikin sitten toisintoa noista näytöksistä. Luulin, että suhteessa ollaan sen pituuden vuoksi, pitää pitäytyä yhdessä ja kärvistellä. Onneksi tuli Sinkkuelämää ja opin, että buumereilla on aivan sairaan kaksinaismoralistiset käsitykset parisuhteista.
Kerro ihmeessä tästä kaksinaismoralismista. Mitä oikein tarkoitat?
Etkö muka tiedä? Taisat lukea aika harvoin tätä palstaa.
Buumerit ovat olleet varsinkin tietyn ikäryhmän tyttölapsille tosi tiukkoja kaksinaismoralistiseen sävyyn pukeutumisesta seksiin ja kuuluttaneet kaikkia parisuhdesääntöjään, joihin lukeutuu esim. "ei saa erota", "avioliitto päättyy hautaan", "Pidä kulissit pystyssä" ja plaaplaa. Samaan aikaan itse nussittiin ristiin rastiin, sikailtiin pikkujouluissa ja laivoilla ja mietittiin kuka on kenenkin isä.
Kun aikanaan sinkkuelämää- tyyppiset sarjat yleistyivät ja naisten valinnanvapaudesta puhuttiin avoimemmin, niin nämä pahimmat tapaukset varsinkin naisista aloittivat tämän "Toivottavasti nuoriso ei matki tuota sarjaa!" vaikka itse olivat pahimpia hyppelijöitä.
Olin yllättynyt kun sain täältä vertaistukea ja lukea miten muillakin mennyt teini-ikä seuratessa vanhempien kulissiliittoa ja riitelyä ja kuunnellessa mitä oudoimpia suhdeneuvoja.
Joku sarjana alanuolettaa kaikki vastaukset.
Nykyaika liioittelee kuvaa onnellisesta avioliitosta. Ei avioliiton kuulu olla jatkuvaa onnea. Eripuraa on kaikilla välillä. Jos ei ole, ei eletä vapautuneesti vaan päkistellään tunteita. Kaverisuhde on ihan hyvä suhde.
Isäni jaksoi odottaa isoveljeni aikuistumista, mutta ei enää minun. Olin lukion ekalla, kun hän lähti. Meillä oli ihan hyvä perhe ja vanhempani olivat lapsen silmin hyvissä väleissä. Touhuttiin yhdessä kaikkea; lasketeltiin, reissattiin, pelattiin sulkapalloa yms. Sitten työreissulla isäni yhtäkkkä rakastui ja muutti laakista satojen kilometrien päähän uuden perheensä luo.
Kiukkuisena teininä en halunnut olla isäni kanssa vuosiin yhteydessä, eikä hänkään kyllä yrittänyt huumassaan välejä korjata. Eikä meillä kymmenien vuosien jälkeenkään mitkään hyvät välit ole, lapsenlapsetkin jäivät vaarille kovin etäisiksi. Lapsuuskuviani en ole katsonut enää koskaan, tuntuvat melko valheellisilta. Että traumat jäi, olisi nyt sen pari vuotta vielä ollut äitini kanssa edes siinä kaveriliitossa.