Jäitkö avioliittoon ns. lasten takia - Mitä ajattelet päätöksestä nyt jälkikäteen?

Mulla ei ole ollut vastaavaa tilannetta, mutta ketjun luettuani ajattelin, että jos kaverisuhteessa oleminen on ihan mukavaa eikä tarvitse luopua omista toiveistaan, niin mikä ettei. Eroaa sitten, kun lapset ovat muuttaneet omilleen. Suurin ongelmahan tuossa mun mielestäni on, että jos kaipaa romanttista  rakkautta, joutuu olemaan ilman sitä. Ainakin siihen asti, että lapset ovat aikuisia. Mutta jos ei kaipaa eikä toinen estä toteuttamasta omia suunnitelmiaan ja toiveitaan muutenkaan, niin onhan kimppa-asumisessa omat hyvätkin puolensa kuten asumiskulujen jakaminen. 

Vierailija kirjoitti:

Kiitos tästä fiksusta ja asiallisesta ketjusta.

Tämä antoi minulle paljon ajattelun aihetta ja toivoakin.

En siis ole Ap, mutta saman tapaisessa tilanteessa elän.

Olen ollut mieheni kanssa yhdessä ihan nuoresta tytöstä lähtien ja nyt 45-vuotiaana liitto on kyllä väljähtänyt.

Pari vuotta sitten oli vaihe, jolloin riitelimme paljon ja päädyimme asumuseroon. Puoli vuotta erillään oltuamme päätimme kuitenkin vielä yrittää, mutta aika nihkeää on.

Pariterapiakin tuli kokeiltua, mutta mieheni on sitä puhumatonta tyyppiä, jota avautuminen, etenkin vieraan, edessä ahdistaa.

Päädyimme ratkaisuun, että pidämme liittoamme käynnissä ikään kuin business-pohjalta, tämä on hyvä diili kaikille, jos vain jaksamme muutaman vuoden vielä.

Lapset ovat yläkoululaisia teinejä, ja perheemme on kaikesta huolimatta tiivis yksikkö, lapsilla on hyvät ja läheiset välit molempiin vanhempiin. Mieheni ei ehkä enää niin viehätä minua puolisona, mutta on valtavan hyvä isä lapsillemme.

Kannattaako tätä yksikköä hajottaa? Aikuisena kyllä pärjään kaveriliitossakin, mutta teinit surisivat eroa hirveästi.

Taloudellista puoltakin on pakko miettiä. Olemme molemmat keskituloisissa vakitöissä. On isohko talo, auto, lapsilla harrastukset jne.

Teini-ikä on huomattavasti kalliimpi ikävaihe kuin pikkulapsiaika. Mutta ihan yhtä herkkä vaihe.

Haluaisin lapsilleni tasaisen ja onnellisen nuoruuden, saavat keskittyä koulun käyntiin, harrastuksiin, kavereihin. Me vanhemmat turvallisina tukijoukkoina.

Annan lisää pohdittavaa, kun vauhtiin pääsit.

Jos voitte hyvin ja kaikki on periaatteessa hyvin, niin miksi siinä tapauksessa tuota pakkaa pitäisi sekoittaa? Oletko onnellinen? Voiko joku tuon suhteen vuoksi huonosti? Puhut "jaksamisesta" ja "pärjäämisestä" mikä kyllä viittaa siihen, että tuo suhde vie resursseja ainakin itseltäsi, varmaan toiseltakin.

Mitä odotat erolta? Ihan vaan rauhaa ja vapautta? Vai uutta rakkautta, huumaa? Vai vähän kaikkea? Ehkä et tunnista itsekään kaikkia toiveita ja tarpeita vielä?

Oletteko siis päättäneet varmuudella erota joskus tulevaisuudessa eikä muu enää tule kummallekaan kyseeseen?

Mutta mitä tekemistä romanttisella Disney-suhteella on pitkäaikaisen parisuhteen kanssa? Disney-kuvaukset kuvastaa rakastumisvaihetta, usein vielä aika sellaista toksista uupas-eipäs-tunteiden vuoristorataa. Alkaako olla vaiko ei. Ne ei juuri koskaan kuvaa pitkää perheellistä liittoa.

Psykologit sanovat, että ihmiset kokevat onnettomuutta liitoissaan osittain juuri siksi, että vertaavat liittoaan median rakastumisvaiheen kuvauksiin. Ehkä nuorillekin pitäisi tarjota muutakin esikuvaa kuin Hollywoodia. :)

Jäätiin lasten takia. Mitään ongelmia ei ollut, mutta koko liitto oli enemmän kämppissuhde. Ei kaduta jääminen. Vuosien jälkeen yllättäen löytyi kipinä uudestaan ja nyt kaikki on taas hyvin. Monta kertaa on mietitty miten hyvä tuuri, että kumpikaan ei jaksanut aloittaa eroprosessia noiden väljähtäneiden vuosien aikana.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kotoa opittu parisuhdemalli todistetusti periytyy lapsille. Mieti ap haluaisitko sinä lastesi olevan sellaisessa liitossa, jonka mallia nyt lapsillesi näytät? Siinähän tässä pohjimmiltaan on kyse, lapsista, ei sinusta.

Tätä olen miettinyt, kun olen todennut, että en taida puolisoani enää rakastaa, että millaisen mallin lapset saa pitkästä parisuhteesta.  Me ei kyllä tapella normaalia enemmän (siis erimielisyyksiä on silloin tällöin, mutta ei tosiaankaan päivittäin, eikä edes viikottain) ja tehdään yhdessä perheenä asioita. Mutta siis kovin romanttisia me ei puolison kanssa olla, vaikka ollaankin hyvissä väleissä. Kuvailisin että me ollaan läheisiä ystäviä, jotka tuntevat toisensa todella hyvin. 

Tavallaan mun lapset saa siis ihan ok kuvan pitkästä parisuhteesta, eli että se on kumppanuutta ja yhdessä tekemistä, mutta jää niiltä näkemättä ehkä se miten kaksi aikuista osoittaa romanttisia tunteita ja hellyyttä toisiaan kohtaan (meillä halaillaan paljon kyllä, mutta ei me ikinä esim. suudella). Sitten taas onhan osa ihmisistä sellasia, että ne ei hirveesti hellyydenosoituksia jakele, vaikka rakastaisivatkin. 

Eikä kyse ole pelkästä hellyydestä. Lapsi kyllä vaistoaa kun toinen vanhempi mukautuu toisen tahtoon vähän pitkin hampain, kun sitä rakkauden puskuria ei siinä välissä ole. Näin ainakin itse sain ns. kärvistelyn mallin äidiltäni ja muutama ensimmäinen suhde olikin osaltani hyvin pitkälti äidin mallin toistamista. Kun pitäähän sitä sietää. Joo, ehkä siinä vaiheessa kun on talolainat ja 20 v historia, mutta en minä sitä 17-vuotiaana ymmärtänyt, vaan kuvittelin että se vaan kuuluu automaattisesti parisuhteeseen kun siltähän se minulle näytti. Eikä ollut edes mistään huutoriitelyistö kyse äidillä, mutta ihan semmoisesta että kummankin naamasta näkyi että molemmat on väsyneitä ja tympääntyneitä tilanteeseen mutta se pitää vaan silti porskuttaa.

Mutta minä en mukaudu toisen tahtoon. Kuten sanoin, niin minä koen että puoliso on ystäväni. Minä en tunne fyysistä halua häntä kohtaan, mutta ihan mielelläni olen hänen kanssaan samassa tilassa. Mutta pelottaa, jos tosiaan lapset jotenkin aistii sen, että tässä suhteessa ei ole ns. oikeasta rakkaudesta kyse, vaan enemmänkin siitä, että ollaan yhdessä, kun se nyt on  helpoin ja miellyttävin ratkaisu. Ei välttämättä siis ideaali tai intohimoisin, mutta helpoin. 

Tottakai ne lapset sen aistii, ei ne tyhmiä ole. Koko muu maailma työntää mallia romanttisesta disney-suhteesta ja kotona näkyy platoniset välit. Ei siinä ihmeitä vaadita että osaa laskea 1+1. Mutta jos haluat että lapsillasi on omiin puolisoihin sitten korkea todennäköisyys olla myös vain muodollisen platoninissa väleissä niin eihän siinä sitten mitään. Jos siis olet sitä mieltä että se on itsellesi ok ja lapsillesi vuorostaan aikanaan myös.

Vähän kyseenalaistan sitäkin että (kärjistäen) riittääkö jos toinen ei hakkaa ja hauku. Mikä tekee hyvän suhteen. Normaalit käytöstavat ei mielestäni ihan riitä.

Eli elämän pitäisi olla kuin elokuvaa?? Ei taida olla ihan todellisuutta kuitenkaan.

Itse lykkäsin eroa pitkään ja se kävi henkisesti todella raskaaksi, ahdistuin, masennuin ja kaikki ilo hävisi elämästä. Mieskin oli koko ajan ärtynyt ja kireä ja purki sitä lapsiin. Elämään tuli muuta kriisiä jonka seurauksena sitten myös erosin. Lapset oli tässä vaiheessa jo isoja teinejä. Eron jälkeen kesti kaksi vuotta kesti toipua masennuksesta ja ahdistuksesta. Lasten kanssa on mennyt paremmin, kumpikin vanhemmista jaksaa olla parempi versio itsestään.

Omat vanhemmat eivät eronneet kun asuin kotona, sain sieltä parisuhdemallin jossa ei tehdä mitään yhdessä, ei kosketa, ei puhuta toiselle oikeastaan mitään. Tämä oli aika suuri rasite omassa avioliitossani - en osannut läheisyyttä ollenkaan ja toivoisin että olisin saanut nähdä onnellisen avioliiton myös lapsuuden perheessäni. 

Nykyään maailma täynnä yh-äitejä, joilla useilla hiertää todella pahasti päässä. Itse pitkässä parisuhteessa, mutta monia mameja tavannut seksin merkeissä tai muuten vain tutustunut. Vaikka olis usein muuten molempien mielestä mätsännyt oikein hyvin, niin heitä kun vertaa omaan vaimoon, jonka kanssa menee hyvin, tulee usein olo että ei olis kyllä kiva olla tuonkaan lasten isä. Pienintäkään estettä eivät ylitä, on elämä aika heikoilla pohjalla monilla...

Vierailija kirjoitti:

Itse lykkäsin eroa pitkään ja se kävi henkisesti todella raskaaksi, ahdistuin, masennuin ja kaikki ilo hävisi elämästä. Mieskin oli koko ajan ärtynyt ja kireä ja purki sitä lapsiin. Elämään tuli muuta kriisiä jonka seurauksena sitten myös erosin. Lapset oli tässä vaiheessa jo isoja teinejä. Eron jälkeen kesti kaksi vuotta kesti toipua masennuksesta ja ahdistuksesta. Lasten kanssa on mennyt paremmin, kumpikin vanhemmista jaksaa olla parempi versio itsestään.

Omat vanhemmat eivät eronneet kun asuin kotona, sain sieltä parisuhdemallin jossa ei tehdä mitään yhdessä, ei kosketa, ei puhuta toiselle oikeastaan mitään. Tämä oli aika suuri rasite omassa avioliitossani - en osannut läheisyyttä ollenkaan ja toivoisin että olisin saanut nähdä onnellisen avioliiton myös lapsuuden perheessäni. 

Oliko läheisyyttä teitä lapsia kohtaan?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kotoa opittu parisuhdemalli todistetusti periytyy lapsille. Mieti ap haluaisitko sinä lastesi olevan sellaisessa liitossa, jonka mallia nyt lapsillesi näytät? Siinähän tässä pohjimmiltaan on kyse, lapsista, ei sinusta.

Tätä olen miettinyt, kun olen todennut, että en taida puolisoani enää rakastaa, että millaisen mallin lapset saa pitkästä parisuhteesta.  Me ei kyllä tapella normaalia enemmän (siis erimielisyyksiä on silloin tällöin, mutta ei tosiaankaan päivittäin, eikä edes viikottain) ja tehdään yhdessä perheenä asioita. Mutta siis kovin romanttisia me ei puolison kanssa olla, vaikka ollaankin hyvissä väleissä. Kuvailisin että me ollaan läheisiä ystäviä, jotka tuntevat toisensa todella hyvin. 

Tavallaan mun lapset saa siis ihan ok kuvan pitkästä parisuhteesta, eli että se on kumppanuutta ja yhdessä tekemistä, mutta jää niiltä näkemättä ehkä se miten kaksi aikuista osoittaa romanttisia tunteita ja hellyyttä toisiaan kohtaan (meillä halaillaan paljon kyllä, mutta ei me ikinä esim. suudella). Sitten taas onhan osa ihmisistä sellasia, että ne ei hirveesti hellyydenosoituksia jakele, vaikka rakastaisivatkin. 

Eikä kyse ole pelkästä hellyydestä. Lapsi kyllä vaistoaa kun toinen vanhempi mukautuu toisen tahtoon vähän pitkin hampain, kun sitä rakkauden puskuria ei siinä välissä ole. Näin ainakin itse sain ns. kärvistelyn mallin äidiltäni ja muutama ensimmäinen suhde olikin osaltani hyvin pitkälti äidin mallin toistamista. Kun pitäähän sitä sietää. Joo, ehkä siinä vaiheessa kun on talolainat ja 20 v historia, mutta en minä sitä 17-vuotiaana ymmärtänyt, vaan kuvittelin että se vaan kuuluu automaattisesti parisuhteeseen kun siltähän se minulle näytti. Eikä ollut edes mistään huutoriitelyistö kyse äidillä, mutta ihan semmoisesta että kummankin naamasta näkyi että molemmat on väsyneitä ja tympääntyneitä tilanteeseen mutta se pitää vaan silti porskuttaa.

Mutta minä en mukaudu toisen tahtoon. Kuten sanoin, niin minä koen että puoliso on ystäväni. Minä en tunne fyysistä halua häntä kohtaan, mutta ihan mielelläni olen hänen kanssaan samassa tilassa. Mutta pelottaa, jos tosiaan lapset jotenkin aistii sen, että tässä suhteessa ei ole ns. oikeasta rakkaudesta kyse, vaan enemmänkin siitä, että ollaan yhdessä, kun se nyt on  helpoin ja miellyttävin ratkaisu. Ei välttämättä siis ideaali tai intohimoisin, mutta helpoin. 

Tottakai ne lapset sen aistii, ei ne tyhmiä ole. Koko muu maailma työntää mallia romanttisesta disney-suhteesta ja kotona näkyy platoniset välit. Ei siinä ihmeitä vaadita että osaa laskea 1+1. Mutta jos haluat että lapsillasi on omiin puolisoihin sitten korkea todennäköisyys olla myös vain muodollisen platoninissa väleissä niin eihän siinä sitten mitään. Jos siis olet sitä mieltä että se on itsellesi ok ja lapsillesi vuorostaan aikanaan myös.

Vähän kyseenalaistan sitäkin että (kärjistäen) riittääkö jos toinen ei hakkaa ja hauku. Mikä tekee hyvän suhteen. Normaalit käytöstavat ei mielestäni ihan riitä.

No enpä kyllä tahtoisi että ne mitään Disney-kuvaakaan saa suhteesta. 

"Näin miehen kerran, nyt olen valmis uhraamaan ääneni ja hylkäämään tuntemani elämän, että saisin olla hänen kanssaan"

"Tyyppi kidnappasi isäni, mutta menen hänen tilalleen panttivangiksi ja vähitellen rakastun vangitsijaani"

"Nukuin, kun joku tyyppi tuli lupaa kyselemättä suutelemaan. Aijon mennä naimisiin hänen kanssaan."

Joo lasten takia ollaan mekin kimpassa. Näyttää sopivan kaikille tää järjestely, niin eikai siinä.

Olen itse kolmannen sukupolven eronnut. Kun tätä asiaa tarkastelen niin erolapsen, erovanhemman kuin erolapsenlapsen näkökulmasta, niin kyllä ydinperheellä on ihan syystä vakauttava funktio yhteiskunnassa. Erojen vaikutukset on usein monisukupolvellisia, vaikuttavat esim. isovanhemmuuteen. Se vanhemman sen hetkinen onnellisuus tai onnettomuus on vain yksi muuttuva tekijä muiden joukossa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kotoa opittu parisuhdemalli todistetusti periytyy lapsille. Mieti ap haluaisitko sinä lastesi olevan sellaisessa liitossa, jonka mallia nyt lapsillesi näytät? Siinähän tässä pohjimmiltaan on kyse, lapsista, ei sinusta.

Tätä olen miettinyt, kun olen todennut, että en taida puolisoani enää rakastaa, että millaisen mallin lapset saa pitkästä parisuhteesta.  Me ei kyllä tapella normaalia enemmän (siis erimielisyyksiä on silloin tällöin, mutta ei tosiaankaan päivittäin, eikä edes viikottain) ja tehdään yhdessä perheenä asioita. Mutta siis kovin romanttisia me ei puolison kanssa olla, vaikka ollaankin hyvissä väleissä. Kuvailisin että me ollaan läheisiä ystäviä, jotka tuntevat toisensa todella hyvin. 

Tavallaan mun lapset saa siis ihan ok kuvan pitkästä parisuhteesta, eli että se on kumppanuutta ja yhdessä tekemistä, mutta jää niiltä näkemättä ehkä se miten kaksi aikuista osoittaa romanttisia tunteita ja hellyyttä toisiaan kohtaan (meillä halaillaan paljon kyllä, mutta ei me ikinä esim. suudella). Sitten taas onhan osa ihmisistä sellasia, että ne ei hirveesti hellyydenosoituksia jakele, vaikka rakastaisivatkin. 

Eikä kyse ole pelkästä hellyydestä. Lapsi kyllä vaistoaa kun toinen vanhempi mukautuu toisen tahtoon vähän pitkin hampain, kun sitä rakkauden puskuria ei siinä välissä ole. Näin ainakin itse sain ns. kärvistelyn mallin äidiltäni ja muutama ensimmäinen suhde olikin osaltani hyvin pitkälti äidin mallin toistamista. Kun pitäähän sitä sietää. Joo, ehkä siinä vaiheessa kun on talolainat ja 20 v historia, mutta en minä sitä 17-vuotiaana ymmärtänyt, vaan kuvittelin että se vaan kuuluu automaattisesti parisuhteeseen kun siltähän se minulle näytti. Eikä ollut edes mistään huutoriitelyistö kyse äidillä, mutta ihan semmoisesta että kummankin naamasta näkyi että molemmat on väsyneitä ja tympääntyneitä tilanteeseen mutta se pitää vaan silti porskuttaa.

Mutta minä en mukaudu toisen tahtoon. Kuten sanoin, niin minä koen että puoliso on ystäväni. Minä en tunne fyysistä halua häntä kohtaan, mutta ihan mielelläni olen hänen kanssaan samassa tilassa. Mutta pelottaa, jos tosiaan lapset jotenkin aistii sen, että tässä suhteessa ei ole ns. oikeasta rakkaudesta kyse, vaan enemmänkin siitä, että ollaan yhdessä, kun se nyt on  helpoin ja miellyttävin ratkaisu. Ei välttämättä siis ideaali tai intohimoisin, mutta helpoin. 

Tottakai ne lapset sen aistii, ei ne tyhmiä ole. Koko muu maailma työntää mallia romanttisesta disney-suhteesta ja kotona näkyy platoniset välit. Ei siinä ihmeitä vaadita että osaa laskea 1+1. Mutta jos haluat että lapsillasi on omiin puolisoihin sitten korkea todennäköisyys olla myös vain muodollisen platoninissa väleissä niin eihän siinä sitten mitään. Jos siis olet sitä mieltä että se on itsellesi ok ja lapsillesi vuorostaan aikanaan myös.

Vähän kyseenalaistan sitäkin että (kärjistäen) riittääkö jos toinen ei hakkaa ja hauku. Mikä tekee hyvän suhteen. Normaalit käytöstavat ei mielestäni ihan riitä.

Noinhan moni sitä selittää, kun ITSE kaipaa sitä disney-huumaa, että lapset siitä hyötyvät.

Kaverin perheessä oli todella ihanan lämpimät välit näillä vanhemmilla ja elivät aina hyvässä sopusoinnussa. Ihanteellinen pari ja käsittääkseni ovat sitä edelleen, vaikka ovat jo vanhoja. Sekä tämän pariskunnan naisen siskolla (kaverini tädillä) oli katastrofaalinen ihmissuhdehistoria, että tämän pariskunnan omilla lapsilla (kaverillani ja siskolla) todella repaleista, lapsia sinnetänne, on todella jopa sairaalloisia piirteitä parisuhteissa.

Miten tämä selittyy?

Meillä ei vanhemmat koskaan olleet läheisiä, välillä oli todella riitaisaa, välillä rauhallista, erosivat kun me lapset olimme isompia. Meillä on erilaisia parisuhdekohtaloita vaihtelevalla menestyksellä. Kaksi meistä on pitkissä, hyvissä liitoissa, on ikisinkku, ja useasti eronneita pari.

Miten selittyy?

Vierailija kirjoitti:

Jäätiin lasten takia. Mitään ongelmia ei ollut, mutta koko liitto oli enemmän kämppissuhde. Ei kaduta jääminen. Vuosien jälkeen yllättäen löytyi kipinä uudestaan ja nyt kaikki on taas hyvin. Monta kertaa on mietitty miten hyvä tuuri, että kumpikaan ei jaksanut aloittaa eroprosessia noiden väljähtäneiden vuosien aikana.

Ihana tarina, kiitos kun jaoit. Vastaavaa olen kuullut vanhuksilta. Oli saattanut olla huonot ja rankat 10 vuotta, mutta löysivät lopulta toisensa uudestaan uudessa elämänvaiheessa. Nykyään ei vaan jäädä katsomaan uutta vaihetta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kotoa opittu parisuhdemalli todistetusti periytyy lapsille. Mieti ap haluaisitko sinä lastesi olevan sellaisessa liitossa, jonka mallia nyt lapsillesi näytät? Siinähän tässä pohjimmiltaan on kyse, lapsista, ei sinusta.

Tähän kyllä kaipaan vähän nyt jotain faktaa väitteiden tueksi. Jos tarkastelen ketä tahansa sisarusporukoita, kaikkien parisuhteet ovat olleet niin toisistaan poikkeavia, ettei kovin vahvassa "peritty" malli ole ilmeisesti ollut.

Ja mitä vikaa on kaverillisessa, asiallisessa suhteessa, jossa ei ole riitoja? Miltä sen suhteen tulisi näyttäytyä lapsille? Ei lapset tiedä (toivottavasti) vanhempiensa intiimielämästä tai sen puuttumisesta mitään.

Kokemusfaktana olemme veljeni kanssa samanlaisia opitun parisuhdemallin `perijöitä`.

Vanhemmilta puuttuu hellyys, toisen huomiointi, kosketukset ja inhimillinen suhtautuminen.

Saman perin omiin - jo päättyneisiin- parisuhteisiin ja veljeni suhdetta seuranneena hän kantaa tätä samaa taakkaa. Havahduin vasta lähempänä neljää kymppiä kun eron jälkeen tietoisesti lähdin purkamaan perittyjä parisuhde- ja käyttäytymismalleja. 

Jokainen ihminen on toki yksilö mutta ap:lle sanoisin että lapset aistii kaiken ja ymmärtää enemmän kuin

arvaammekaan. Hetkellisesti voi olla hyvä että tasaatte arkea jäämällä mutta se mitä annatte evääksi 

lapsille on se mitä he kantaa pidempään.

Kaveriliitto voi toimia, jos olette siinä yhteisestä päätöksestä, edelleen arvostatte toisianne ja pystytte sopimaan asioista.

Omalla kohdalla se ei olisi toiminut, mies ei olisi halunnut seksitöntä suhdetta tai vaikka olisi suostunut siihen, olisi taatusti vonkunut seksiä. Hänelle seksi=rakkaus ja välittäminen, joten meidän välisemme suhde ilman seksiä tarkoitti hänen mielestään, että minä inhoan häntä.

Myös keskinäinen arvostus oli heikoilla. Onneksi päätin jättää hänet silloin kun jätin, niin että eron jälkeen osaamme taas arvostaa toisen hyviä puolia. Auttaa kovasti, kun lasten takia ollaan kuitenkin vielä tekemisissä. Uskon, että viimeinenkin arvostus olisi kadonnut, jos liittoa olisi yritetty pitkittää vielä pidempään. 

Vierailija kirjoitti:

Jäätiin lasten takia. Mitään ongelmia ei ollut, mutta koko liitto oli enemmän kämppissuhde. Ei kaduta jääminen. Vuosien jälkeen yllättäen löytyi kipinä uudestaan ja nyt kaikki on taas hyvin. Monta kertaa on mietitty miten hyvä tuuri, että kumpikaan ei jaksanut aloittaa eroprosessia noiden väljähtäneiden vuosien aikana.

Harva huvin vuoksi eroaa, se on valtava ponnistus, varsinkin jos on lapsia. Parisuhteessa tai omassa elämässä pitää olla ison muutoksen tarve, että siihen lähtee. 

Teillä ei ollut, joten jäitte. Molemmille väljähtänyt suhde oli siinä kohtaa riittävä. Siinä olette onnekkaita. 

Jäin ja erosin heti kun viimeinenkin oli lentänyt pesästä. Lasteni kannalta varmasti oikea ja hyvä päätös, itseni ja oman elämänlaadun ja onnellisuuden kannalta ei niinkään.

Onneksi oli heti eron jälkeen nuoria miehiä, jotka tykkäsivät kypsistä rehevistä naisista. Sain itsetuntoni takaisin ja nyttemmin olen treenannut itselleni ns. kostovartalon.

Erosta nyt kulunut 8 vuotta ja elän sinkkuna elämäni parasta aikaa, ihan itseellisenä ja omillaan toimeentulevana.

N53, 171/59 ja 5.400 e/kk

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kotoa opittu parisuhdemalli todistetusti periytyy lapsille. Mieti ap haluaisitko sinä lastesi olevan sellaisessa liitossa, jonka mallia nyt lapsillesi näytät? Siinähän tässä pohjimmiltaan on kyse, lapsista, ei sinusta.

Tähän kyllä kaipaan vähän nyt jotain faktaa väitteiden tueksi. Jos tarkastelen ketä tahansa sisarusporukoita, kaikkien parisuhteet ovat olleet niin toisistaan poikkeavia, ettei kovin vahvassa "peritty" malli ole ilmeisesti ollut.

Ja mitä vikaa on kaverillisessa, asiallisessa suhteessa, jossa ei ole riitoja? Miltä sen suhteen tulisi näyttäytyä lapsille? Ei lapset tiedä (toivottavasti) vanhempiensa intiimielämästä tai sen puuttumisesta mitään.

Kyllä oman käsitykseni mukaan on ihan tutkittua faktaa että avioeroperheissä kasvaneet lapset eroavat todennäköisemmin myös itse sitten omissa liitoissaan. Joten kyllä se vaikuttaa ihan kaikkiin siinä perheessä kasvaneisiin vaikka ei heidän liittonsa tietenkään automaattisesti samanlaisia ole.

Vierailija kirjoitti:

Kaveriliitto voi toimia, jos olette siinä yhteisestä päätöksestä, edelleen arvostatte toisianne ja pystytte sopimaan asioista.

Omalla kohdalla se ei olisi toiminut, mies ei olisi halunnut seksitöntä suhdetta tai vaikka olisi suostunut siihen, olisi taatusti vonkunut seksiä. Hänelle seksi=rakkaus ja välittäminen, joten meidän välisemme suhde ilman seksiä tarkoitti hänen mielestään, että minä inhoan häntä.

Myös keskinäinen arvostus oli heikoilla. Onneksi päätin jättää hänet silloin kun jätin, niin että eron jälkeen osaamme taas arvostaa toisen hyviä puolia. Auttaa kovasti, kun lasten takia ollaan kuitenkin vielä tekemisissä. Uskon, että viimeinenkin arvostus olisi kadonnut, jos liittoa olisi yritetty pitkittää vielä pidempään. 

Tämä on se mitä monet naiset eivät miehistä usein tajua. Ilmeisesti naisten ajatusmaailma on tässä niin erilainen.

Mutta miehelle se että nainen haluaa hänen kanssaan seksiä on se kaikkein suurin luottamuksen ja erityisesti hyväksymisen osoitus jonka nainen voi miehelle osoittaa. Monen miehen on hankala tuntea itsensä rakastetuksi ja hyväksytyksi miehenä jos nainen ei häntä enää halua. Näin se vain menee. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaveriliitto voi toimia, jos olette siinä yhteisestä päätöksestä, edelleen arvostatte toisianne ja pystytte sopimaan asioista.

Omalla kohdalla se ei olisi toiminut, mies ei olisi halunnut seksitöntä suhdetta tai vaikka olisi suostunut siihen, olisi taatusti vonkunut seksiä. Hänelle seksi=rakkaus ja välittäminen, joten meidän välisemme suhde ilman seksiä tarkoitti hänen mielestään, että minä inhoan häntä.

Myös keskinäinen arvostus oli heikoilla. Onneksi päätin jättää hänet silloin kun jätin, niin että eron jälkeen osaamme taas arvostaa toisen hyviä puolia. Auttaa kovasti, kun lasten takia ollaan kuitenkin vielä tekemisissä. Uskon, että viimeinenkin arvostus olisi kadonnut, jos liittoa olisi yritetty pitkittää vielä pidempään. 

Tämä on se mitä monet naiset eivät miehistä usein tajua. Ilmeisesti naisten ajatusmaailma on tässä niin erilainen.

Mutta miehelle se että nainen haluaa hänen kanssaan seksiä on se kaikkein suurin luottamuksen ja erityisesti hyväksymisen osoitus jonka nainen voi miehelle osoittaa. Monen miehen on hankala tuntea itsensä rakastetuksi ja hyväksytyksi miehenä jos nainen ei häntä enää halua. Näin se vain menee. 

Tuosta syystä miehille harvoin riittääkään pelkkä kaveriliitto.