Lue keskustelun säännöt.
Jäitkö avioliittoon ns. lasten takia - Mitä ajattelet päätöksestä nyt jälkikäteen?
23.03.2022 |
Olen reilu nelikymppinen nainen. Avioliitossa on mennyt huonosti jo useamman vuoden, ollaan etäännytty toisistamme, ei tunnu enää samalta kuin joskus, mitään yhteisiä kiinnostuksen kohteita, harrastuksia tai oikeastaan edes arvoja meillä ei ole, seksiä harrastettiin joskus puoli vuotta viimeksi, yhteiselo sujuu ns. asialliselta kaveripohjalta. Meillä ei riidellä, huudeta eikä ilmapiiri ole mielestäni mitenkään kireä - arki on tosiaan tällaista asiallisen kaverillista.
Erosta on pariin otteeseen puhuttu. Meidän molempien kanta on, että lasten takia emme halua erota, emme halua että lapset rupeavat reissaamaan kahden kodin välissä, tulee uusperhekuvioita tms. Mies sanoi ihan suoraan, että katsellaan muutama vuosi, kun nyt teini-ikää lähestyvät lapset ovat kasvaneet - käytännössä tämä tarkoittanee noin viittä vuotta.
Nyt mietin, että onko tämä oikea ratkaisu? Aina sanotaan, että lasten takia ei kannata yhteen jäädä. Toisaalta joku asiantuntija totesi, että jos eroa voi siirtää muutamalla vuodella esim. lasten ollessa pahimmassa teini-iässä, niin se kannattaa tehdä. Kuulisin mielelläni kokemuksia ja ajatuksia muilta, ehkä saman päätöksen joskus jo aiemmin tehneiltä. Miten meni?
Kommentit (160)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kotoa opittu parisuhdemalli todistetusti periytyy lapsille. Mieti ap haluaisitko sinä lastesi olevan sellaisessa liitossa, jonka mallia nyt lapsillesi näytät? Siinähän tässä pohjimmiltaan on kyse, lapsista, ei sinusta.
Tätä olen miettinyt, kun olen todennut, että en taida puolisoani enää rakastaa, että millaisen mallin lapset saa pitkästä parisuhteesta. Me ei kyllä tapella normaalia enemmän (siis erimielisyyksiä on silloin tällöin, mutta ei tosiaankaan päivittäin, eikä edes viikottain) ja tehdään yhdessä perheenä asioita. Mutta siis kovin romanttisia me ei puolison kanssa olla, vaikka ollaankin hyvissä väleissä. Kuvailisin että me ollaan läheisiä ystäviä, jotka tuntevat toisensa todella hyvin.
Tavallaan mun lapset saa siis ihan ok kuvan pitkästä parisuhteesta, eli että se on kumppanuutta ja yhdess
Tämä. Omat vanhempani ovat sillä tavalla tekopyhiä, että pysyvät väkisin yhdessä, vaikka tuskin sietävät toisiaan. Tajusin perineeni häneltä sellaisen väen vängällä yrittämisen asenteen, että tehdään kaikesta mukavaa, laitetaan kotia ja leikitään kotia, vaikka olisi kuinka kamalaa. Ja sen, että mitä tahansa kuraa pitää vain toiselta sietää, ja teeskennellään, että kaikki on hyvin. Kun muutimme pois kotoa, vanhemmat alkoivat avoimesti puhua toisistaan todella rumasti, mutta pysyvät edelleen yhdessä. Itselläkin oli pitkään sellainen asenne, että pelkkä suhteen pituus kertoo suhteen hyvyydestä. Nykyään tiedän, että pitkä suhteeni johtui vain opituista malleista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Puolensa ja puolensa. Itse en haluaisi näyttää tuollaista mallia parisuhteesta lapsille, että eletään kämppiksinä. Enkä muutenkaan pystyisi elämään tuolla tavalla. Mä kaipaan intohimoa ja fyysistä läheisyyttä, keittiössä vaihdettuja suukkoja, vaivihkaisia kosketuksia, himokkaita katseita, yhdessä tekemistä ja nauramista. Kaikkea sitä mitä rakastuneena tuntee.
En tuntisi olevani elossa missään kaverisuhteessa. Ja kyllä ne lapsetkin sen aistii, että nyt on jotain kotona kytemässä pinnan alla. Sullakin on vain yksi elämä. Haluatko tuhlata sen tuollaiseen? Ei erokaan varmasti pelkkää herkkua olisi, eikä ole varmaa, että uutta rakkautta löytyy. Mutta olisi ainakin mahdollisuus elää täyttä elämää. Ja lapset kyllä sopeutuvat. Voittehan jatkossakin viettää vaikka jouluja tai lomia yhdessä porukalla. Aikuiset ihmiset osaavat kyllä erota sovussa ja säilyttää välit. Eikö se kaverivanhemmuus siis onnistuisi eron jälkeenkin, jos nytkin sujuu.
Selvästi tilanne kuitenkin syö sua jollain tasolla, etkä ole tyytyväinen. Ei sekään kuulosta hyvältä. Mitä jos kävisit juttelemassa jonkun ammattilaisen kanssa asiasta? Saisit vähän perspektiiviä ja työkaluja asian miettimiseen.
Vierailija kirjoitti:
Omat vanhempani oli toisilleen etäisiä kämppiksiä varmasti ainakin kymmenen viimeisen avioliittovuotensa ajan, eli suuren osan yhdessäoloajastaan, lasten takia pysyivät yhdessä. Jäi todella ankea kuva parisuhteesta ja perhe-elämästä, lisäksi loppuvaiheilla kumpikin vanhemmistani voi jo todella huonosti suhteessa ja kumpikin purki vitutuksensa meihin lapsiin. Kotona oli aina hyytävä tunnelma, yhtenäinen ja turvallinen rakastava perheidylli oli asia, josta meidän perheessä oli turha edes vitsailla.
Joten miettikää mitä se lasten takia uhrautuminen lapsen näkökulmasta katsottuna sisältää
Sama täällä. Jäi niin ankea ja iloton kuva perhe-elämästä, että en ole halunnut lapsia ollenkaan. Mieluummin elän vaikka ikuisesti yksin, kun kutistan itseni väkisin johonkin tulahduttavaan suhteeseen.
Miettikää minkälaisen mallin parisuhteesta annatte lapsillenne.
Vierailija kirjoitti:
Vuoroviikko on lasten kannalta järkyttävää. Jos lapset saavat asua yhdessä asunnossa ja siitä huolimatta tavata lähellä asuvaa toista vanhempaa joustavasti siten, että vanhemmilla säilyy edelleen toverilliset välit niin eroaminen voi olla ihan hyvä idea. Eroaminen sillä toteutuksella että lapsista tulee kodittomia ikimuuttajia... ei koskaan.
Mitä kamalaa siinä on, jos lapsilla on kaksi kotia? En ymmärrä. Ei meillä ainakaan lapsi ole valittanut isälle menemisestä ikinä. Siellä omat lelut ja naapurissa kavereita ihan kuten äidilläkin.
Voihan tuon kuvion sitenkin järjestää, että vanhemmat vaihtavat kotia eivätkä lapset. Vuoroviikoin sitten aikuiset asuvat jossain muualla.
Vierailija kirjoitti:
Lapset eivät välitä siitä, jos vanhemmat ovat vain "kavereita", eikä lasten tarvitse nähdä vanhempiensa pusuttelua ym. Se ei kasvata ketään kieroon.
Mistä sinä sen tiedät? Itse sain huonon parisuhteen mallin ja en ole koskaan kyennyt sitten itsekään toimivaan parisuhteeseen, vaikka kaipaan sitä kipeästi. Kärsin tästä älyttömän paljon. En vaan jotenkin osaa vastaanottaa sellaista rakkautta, jota haluaisin yli kaiken.
Kyllä perityt mallit vaikuttavat TODELLA paljon eli älä puhu pasketta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Omat vanhempani pysyivät yhdessä meidän lasten takia. Täytyy sanoa, että en arvostanut uhrausta, en koskaan oppinut kotoa hyvän parisuhteen mallia ja vaati aikaa opetella aikuisena tyhjästä, mitä parisuhteen pitäisi oikeasti olla. Toisaalta nykyään ajattelen että heidän elämänsähän se, ja jos haluavat heittää vuosia hukkaan niin mitäpä se minulle kuuluu.
Mun vanhemmat myös. Olen käsitellyt ja käsittelen edelleen traumoja puhumattomuudesta, ja siitä kuinka pitää sinnitellä vaikka mikään ei toimi, mutta sitä ei voi myöntää, koska kulissit ja muka lasten etu. Kukaan ei kysynyt meiltä lapsilta, miltä meistä tuntuu tai miten meillä menee. Meillä vanhemmat myös riiteli välillä. Mutta älkää luulko että se riidattomuus tarkoittaa sitä, ettei lapset havaitse teidän välejä tai teidän välistä dynamiikkaa tai mahdollista etäisyyttä tai turhautumista, vaikka
Minusta tuli samanlainen ilmapuntari, jolla on jatkuvasti tuntosarvet pystyssä. Aistin pienenkin muutoksen ilmapiiristä ja edelleen tunnen olevani vastuussa muiden tunteista. Tai oikeammin niiden tasaamisesta ja toisten tekemisestä iloisiksi omalla kustannuksellani.
Lapset kyllä aistivat, jos pinnan alla muhii ongelmia tai tyytymättömyyttä. Itse koin lapsena, että syy tähän oli minussa jotenkin. Lapsen ajatusmaailma on sellainen. Koen edelleen aikuisena kelpaamattomuutta ja että rakkaus pitää ansaita miellyttömällä muita.
Näistä kaavoista on aivan helvetin vaikea päästä eroon. En onnistu saamaan myöskään toimivaa suhdetta, kun poltan itseni loppuun tuolla miellyttämisellä ja rakkauden ansaitsemisella. Sitten meneekin maku siihen toiseen, joka mielestäni hyväksikäyttää mun kiltteyttä. Takana kaksi burnista, koska tuo heijastuu myös työelämään. Lisäksi kärsin aivan helvetillisestä huikarisyndroomasta, vaikka olen koulutettu ja tatkkanäköinen nainen.
Seuraukset voi olla arvaamattomia siis lapselle. Ei lapset osaa näitä asioita sanoittaa. En minäkään osannut. Siksi rn ymmärrä miksi täälläkin valtaosa on sitä mieltä, että tuollainen kuvio olisi lapselle jotenkin parempi, kun kerran ei ole riitoja. Ei niitä tarvitsekaan olla. Tilanne voi silti olla vahingollinen monella tapaa.
Ei lapset ole tyhmiä. Kyllä aistivat vanhempiensa parisuhteen huonouden ja tämä voi suuressa määrin vaikuttaa heidän omaan aikuistumiseensa ja tulevaan parisuhteeseen.
En siis millään muotoa käsitä, miksi jumitetaan niissä huonoissa suhteissa!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Huonosta suhteesta voi joskus myös tehdä hyvän eikä vaan jumittaa siinä huonoudessa tai erota heti.
Omat vanhempani olivat kylmässä suhteessa ja lapsena toivoin heidän eroavan, että heistä voisi tulla onnelliset omilla tahoillaan. Kun muutin kotoa itse, lähti isä melkein samalla ovenavauksella. Minusta se oli äitiä kohtaan todella väärin että hän jäi yhtäkkiä kertakaikkisen yksin. Sittemmin äidin kävi lopulta paremmin uuden puolisonsa kanssa kuin isän.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oli täysin oikea päätös. Nähtyäni nyt paljon eroperheiden lapsia niin oli hyvä että meillä mentiin lapset edellä. Ei ongelmia, ei oireilua, onnelliset jälkeläiset.
En jäänyt ja olen erittäin tyytyväinen ratkaisuun.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jäin kaverilliseen suhteeseen. Suhteessa kuitenkin kummallakin lupa nautiskella suhteen ulkopuolisten ihmisten kanssa jos sopiva tulee vastaan.
Olen tyytyväinen, että jäin.
Me erottiin. Nyt lapset oireilevat edelleen ja siitä on 15 vuotta aikaa. Ovat siis nuoria aikuisia. Kukaan ei seurustele, masennusta, terapiaa jne. Tosin ex-mies on täysi mulkero ja emme varmaan olisi hengissä, jos liittoa olisi jatkettu. Mutta siis kärsivät erosta todella paljon ja kaikki on mennyt riitelyksu eron jälkeen. Toki sekin vaikuttaa. Sinun miehesi on varmasti aikuisempi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
On yksilöllistä, ehkä ei tarvitse viittä vuotta kulisseja ylläpitää. Jotkut nuoret kypsyvät ja aikuistuvat aikaisemmin kuin toiset ja heidän kanssaan voi aikuisen tasolla asiat tulla käsitellyiksi ja ymmärretyiksi, haluavat itsekin itsenäistyä nopeasti.
Vierailija kirjoitti:
No, tilanteenne kuulostaa aika tyypilliseltä keski-ikäisten ihmisten avioliitolta. Jos ei kerran suurempia riitoja ole, eikä kuvioissa ainakaan vakavasti otettavia kolmansia pyöriä, niin sinnitelkää vielä muutama vuosi.
Monet eroavat ja mahdollisesti uusperheellistyvät eivät oikeasti tule ajatelleeksi, millainen rumba se arki saattaa pahimmillaan olla, kun sovitellaan yhtään monen aikuisen työvuoroja ja -matkoja, lapset reissaa kodista toiseen, aikuiset muuttavat jne. Itse koin sen niin kuluttavaksi välillä, että jopa kaduin eroani hetkittäin.
Tässä ei ole muuta kuin se että ikävä kyllä jossain kohtaa toinen, ehkä mies, lankeaa ja pettåå, ja sit ero ei ole siisti
Vierailija kirjoitti:
Kyllä aika lailla kuolleeseen tai kaverilliseen liittoon voi jäädä mutta älä tee sitä virhettä että esität sen olevan onnellinen. Se on se pahin asia, valheessa ja kulisseja ylläpitäen eläminen.
Miksi ette vain myönnä avoimesti kaikille että elätte yhdessä nyt vain kavereina? Silloin poistuu paljon kaikkea turhaa kitkaa myös tiedän väliltänne.
Hyvin sanottu.
On se kuitenkin hankalaa kun sitten pitäisi maksaa asuminen ja laskut yksin. Harvalla on niin paljon fyrkkaa, että se ei tuntuisi missään.
Ero on helpompaa jos ei ole lapsia. Kun lapset on mukana, tilanne muuttuu täysin.
Jokainen, ihan jokainen lapsi toivoo vanhempiensa olevan yhdessä ja onnellisia jos ovat normaaleja ihmisiä. Jos mitään peruuttamatonta vahinkoa ei ole suhteelle tapahtunut kuten pettämistä, yrittäisin tietenkin korjata sitä.
Etääntynyt suhde on mahdollista korjata, mutta se vaatii tahtoa. Jos olette naimisissa, et luvannut alttarilla rakastaa häntä myötä- ja vastoinkäymisissä vaan TAHTOA rakastaa. Aina on mahdollista rakastua puolisoon uudelleen.
Vierailija kirjoitti:
Jos teillä kaikki toimii ja välit on kuitenkin hyvät ja lämpimät niin jäisin lasten takia.
Itse erosin nimenomaan lasten takia kun oma jaksaminen huonossa liitossa heikkeni niin kovasti vaikka kaikkeni yritin. Mies alkoi nelikymppisenä elää uutta nuoruuttaan jossa ei ollut perheelle tilaa.
Hyvä pointti. Oletteko käyneet parisuhdeterapiassa? Suosittelen lämpimästi. Tunteet kuolevat jos niille ei anna mahdollisuutta. Vaikka tuntuu hullulta- teillä on mahdollisuus jopa "löytää" toisenne vielä uudestaan. Voimia 🙏
Saat tuon kuulostamaan siltä, että kuka vain voisi rakastaa ketä vain, kunhan tekee mainitsemasi asiat. Eikö rakkaus olekaan kiinni siitä, että olet itsellesi hyvän ja sopivan ihmisen kanssa? Eikä siitä kuinka monta esydänemojia hänelle laitat? Kyllä sitä vaan tapahtuu, että ihminen tajuaa olevansa vääränlaisen ihmisen kanssa, tai muututaan liikaa, niin ettei sitä ole pakko sietää, vaikka olisi lapsiakin. Eron voi hoitaa asiallisesti, ja niin että lasten elämä muuttuu mahdollisimman vähän.