Lue keskustelun säännöt.
Jäitkö avioliittoon ns. lasten takia - Mitä ajattelet päätöksestä nyt jälkikäteen?
23.03.2022 |
Olen reilu nelikymppinen nainen. Avioliitossa on mennyt huonosti jo useamman vuoden, ollaan etäännytty toisistamme, ei tunnu enää samalta kuin joskus, mitään yhteisiä kiinnostuksen kohteita, harrastuksia tai oikeastaan edes arvoja meillä ei ole, seksiä harrastettiin joskus puoli vuotta viimeksi, yhteiselo sujuu ns. asialliselta kaveripohjalta. Meillä ei riidellä, huudeta eikä ilmapiiri ole mielestäni mitenkään kireä - arki on tosiaan tällaista asiallisen kaverillista.
Erosta on pariin otteeseen puhuttu. Meidän molempien kanta on, että lasten takia emme halua erota, emme halua että lapset rupeavat reissaamaan kahden kodin välissä, tulee uusperhekuvioita tms. Mies sanoi ihan suoraan, että katsellaan muutama vuosi, kun nyt teini-ikää lähestyvät lapset ovat kasvaneet - käytännössä tämä tarkoittanee noin viittä vuotta.
Nyt mietin, että onko tämä oikea ratkaisu? Aina sanotaan, että lasten takia ei kannata yhteen jäädä. Toisaalta joku asiantuntija totesi, että jos eroa voi siirtää muutamalla vuodella esim. lasten ollessa pahimmassa teini-iässä, niin se kannattaa tehdä. Kuulisin mielelläni kokemuksia ja ajatuksia muilta, ehkä saman päätöksen joskus jo aiemmin tehneiltä. Miten meni?
Kommentit (160)
Vierailija kirjoitti:
Lapset eivät välitä siitä, jos vanhemmat ovat vain "kavereita", eikä lasten tarvitse nähdä vanhempiensa pusuttelua ym. Se ei kasvata ketään kieroon.
voi kun sinä et toitottaisi totuuksia muiden puolesta.
Kun ensimmäisen kerran menin appivanhemmille kylään, kaikki halasivat minua. Jähmetyin ihan totaalisesti. Sanon kumppanilleni ehkä kerran kvartaalissa, että rakastan. En halaa spontaanisti. Ystäväni pitävät minua kylmänä ja rationaalisena, paitsi kaikkein lähimmät, jotka tietävät, etten pidättyneisyydestäni huolimatta ole tunteeton. Ajattelen automaatisesti, että olen nokkimisjärjestyksessä tai tärkeysjärjestyksessä viimeinen, en osaa ilmaista tarpeitani asiallisesti, koska koen ettei minulla ole lupaa vaatia. Kun mitta sitten viimein tulee täyteen ilmaisen ketutukseni riitelemällä.
Erohan tuosta tuli, siis ajautuminen ensin kaveriliittoon, sitä kautta miehen pettäminen ja sitten ero. Nyt tuoreessa suhteessani yritän kovasti muuttua, vaikka tunteiden ja tarpeiden osoittaminen tuntuu yhä vaivaannuttavalta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mutta mitä tekemistä romanttisella Disney-suhteella on pitkäaikaisen parisuhteen kanssa? Disney-kuvaukset kuvastaa rakastumisvaihetta, usein vielä aika sellaista toksista uupas-eipäs-tunteiden vuoristorataa. Alkaako olla vaiko ei. Ne ei juuri koskaan kuvaa pitkää perheellistä liittoa.
Psykologit sanovat, että ihmiset kokevat onnettomuutta liitoissaan osittain juuri siksi, että vertaavat liittoaan median rakastumisvaiheen kuvauksiin. Ehkä nuorillekin pitäisi tarjota muutakin esikuvaa kuin Hollywoodia. :)
"Disney-suhteen" saa toimimaan. Eli minusta se tarkoittaa sitä, että molemmat osapuolet ovat valmiita kunnioittamaan, arvostamaan ja rakastamaan toisiaan. Kun molemmat tekevät noin, on arki yhtä "Disney-suhdetta" vuosienkin jälkeen. En muuten tietäisi, mutta puhun kokemuksesta. Meidän parisuhteemme toimii 18 vuoden koke
Tuohon vaaditaan aina kaksi... Yritäppä ylläpitää samaa fiilistä yksin. Rakastella, kun tiedät toisen rakastelevan myös muiden kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Kyllä aika lailla kuolleeseen tai kaverilliseen liittoon voi jäädä mutta älä tee sitä virhettä että esität sen olevan onnellinen. Se on se pahin asia, valheessa ja kulisseja ylläpitäen eläminen.
Miksi ette vain myönnä avoimesti kaikille että elätte yhdessä nyt vain kavereina? Silloin poistuu paljon kaikkea turhaa kitkaa myös tiedän väliltänne.
Mitä se kenellekään muulle kuuluu, millaisessa suhteessa joku toinen elää?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kiitos tästä fiksusta ja asiallisesta ketjusta.
Tämä antoi minulle paljon ajattelun aihetta ja toivoakin.
En siis ole Ap, mutta saman tapaisessa tilanteessa elän.
Olen ollut mieheni kanssa yhdessä ihan nuoresta tytöstä lähtien ja nyt 45-vuotiaana liitto on kyllä väljähtänyt.
Pari vuotta sitten oli vaihe, jolloin riitelimme paljon ja päädyimme asumuseroon. Puoli vuotta erillään oltuamme päätimme kuitenkin vielä yrittää, mutta aika nihkeää on.
Pariterapiakin tuli kokeiltua, mutta mieheni on sitä puhumatonta tyyppiä, jota avautuminen, etenkin vieraan, edessä ahdistaa.
Päädyimme ratkaisuun, että pidämme liittoamme käynnissä ikään kuin business-pohjalta, tämä on hyvä diili kaikille, jos vain jaksamme muutaman vuoden vielä.
Lapset ovat yläkoululaisia teinejä, ja perheemme on kaikesta huolimatta tiivis yksikJa jos naisella on ikää 33 ja on haaveissa uusi kumppani ja uusi perhe, niin ei siinäkään ole aikaa hukattavaksi...
Vierailija kirjoitti:
Kyllä aika lailla kuolleeseen tai kaverilliseen liittoon voi jäädä mutta älä tee sitä virhettä että esität sen olevan onnellinen. Se on se pahin asia, valheessa ja kulisseja ylläpitäen eläminen.
Miksi ette vain myönnä avoimesti kaikille että elätte yhdessä nyt vain kavereina? Silloin poistuu paljon kaikkea turhaa kitkaa myös tiedän väliltänne.
Niin ja miksi ei voisi uudelleen tutustua siihen kumppaniin? Kyllähän ihmiset muuttuvat. Itsestäänselvyys on huono juttu- tai, jos sitä ei osaa kunnioittaa ja arvostaa, että siinä rinnalla on luotettava kumppani. Jos teillä on ollut rakkaus. Jos teillä ei ole pettämistä tai alkoholismia, niin teillä on kaikki mahdollisuudet tutustua uudelleen siihen vanhaan kumppaniin.
Jos olisitte uteliaita?
Voihan sitä yhdessä miettiä, että ollaan tässä uudessa tilanteessa avuttomia miten tässä tomisimme.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Joskus voisi antaa aikaa ja pikkusen yrittää ja olla utelias.
Teitä on siinä kaksi aikuista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä aika lailla kuolleeseen tai kaverilliseen liittoon voi jäädä mutta älä tee sitä virhettä että esität sen olevan onnellinen. Se on se pahin asia, valheessa ja kulisseja ylläpitäen eläminen.
Miksi ette vain myönnä avoimesti kaikille että elätte yhdessä nyt vain kavereina? Silloin poistuu paljon kaikkea turhaa kitkaa myös tiedän väliltänne.
Niin ja miksi ei voisi uudelleen tutustua siihen kumppaniin? Kyllähän ihmiset muuttuvat. Itsestäänselvyys on huono juttu- tai, jos sitä ei osaa kunnioittaa ja arvostaa, että siinä rinnalla on luotettava kumppani. Jos teillä on ollut rakkaus. Jos teillä ei ole pettämistä tai alkoholismia, niin teillä on kaikki mahdollisuudet tutustua uudelleen siihen vanhaan kumppaniin.
Jos olisitte uteliaita?
Voihan sitä yhdessä miettiä, että ollaan tässä uudessa tilanteessa avuttomia miten tässä
No entäs sitten kun se kumppani on rikkonut luottamuksen? On ollut pettämistä ja valehtelua? Sitten onkin lupa erota, vai? Ei tarvitse enää yrittää?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä aika lailla kuolleeseen tai kaverilliseen liittoon voi jäädä mutta älä tee sitä virhettä että esität sen olevan onnellinen. Se on se pahin asia, valheessa ja kulisseja ylläpitäen eläminen.
Miksi ette vain myönnä avoimesti kaikille että elätte yhdessä nyt vain kavereina? Silloin poistuu paljon kaikkea turhaa kitkaa myös tiedän väliltänne.
Niin ja miksi ei voisi uudelleen tutustua siihen kumppaniin? Kyllähän ihmiset muuttuvat. Itsestäänselvyys on huono juttu- tai, jos sitä ei osaa kunnioittaa ja arvostaa, että siinä rinnalla on luotettava kumppani. Jos teillä on ollut rakkaus. Jos teillä ei ole pettämistä tai alkoholismia, niin teillä on kaikki mahdollisuudet tutustua uudelleen siihen vanhaan kumppaniin.
Jos olisitte uteliaita?
Voihan sitä yhdessä miettiä, että ollaan
Ei edes lasten takia? Ja kuka sen määrittelee, mitä suhteessa pitää suvaita ja mitä ei? Jollekin jokin muu asia voisi olla vielä isompi loukkaus, kuin pettäminen. Ihmiset suhtautuvat asioihin eri tavalla.
Vierailija kirjoitti:
Tästä on ihan tutkimuksia, ja lasten kannalta väljähtänyt kulissiliitto (pois lukien väkivalta tms.) on parempi kuin ero. Tilastojen valossa ero on aina riski lasten hyvinvoinnille.
Itse olisin koska tahansa jatkanut kaverillista järkiliittoa, mutta mies päätti toisin. Arki on todella paljon monimutkaisempaa nyt, kun kuvioissa on uusia kumppaneita, lasten mustasukkaisuutta ja oireilua. Ennen eroa ei ollut juurikaan riitoja, mutta nykyään vaaditaan tosi pitkiä vääntöjä ennen kuin konsensus löytyy. Ex väittää olevansa onnellisempi näin (mutta minusta hän käyttäytyy epävakaasti), itse olen paljon onnettomampi. Lapset ovat onnettomampia ja väsyneitä kahden kodin malliin.
Tuossa tapauksessa onnettomuutenne johtuu toimimattomista kuvioista, ei itse erosta. Vaikea kuvitella, että avioliittonnekaan on ollut kovin terveellinen/toimiva, jos yhteisymmärryksen löytyminen vaatii suurta vääntöä eronkin jälkeen. Ehkä liittonne oli epätasapainoinen, jossa sinä päätit kaikesta, ja nyt on vaikeaa kun et niin enää saakaan tehdä? Älä ainakaan jää uhriutumaan ja syyttelemään exää, sillä vain pahennat lastesi oloa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mutta mitä tekemistä romanttisella Disney-suhteella on pitkäaikaisen parisuhteen kanssa? Disney-kuvaukset kuvastaa rakastumisvaihetta, usein vielä aika sellaista toksista uupas-eipäs-tunteiden vuoristorataa. Alkaako olla vaiko ei. Ne ei juuri koskaan kuvaa pitkää perheellistä liittoa.
Psykologit sanovat, että ihmiset kokevat onnettomuutta liitoissaan osittain juuri siksi, että vertaavat liittoaan median rakastumisvaiheen kuvauksiin. Ehkä nuorillekin pitäisi tarjota muutakin esikuvaa kuin Hollywoodia. :)
"Disney-suhteen" saa toimimaan. Eli minusta se tarkoittaa sitä, että molemmat osapuolet ovat valmiita kunnioittamaan, arvostamaan ja rakastamaan toisiaan. Kun molemmat tekevät noin, on arki yhtä "Disney-suhdetta" vuosienkin jälkeen. En muuten tietäisi, mutta puhun kokemu
Jaa. Minä "tylsistyin" nimenomaan siksi, että yritin ja yritin, mutta toinen ei tullut kuin silloin tällöin vastaan. Mulle ei riittänyt, että toinen on hyvä silloin kun jaksaa ja huvittaa, ja muulloin saa olla tyly, etäinen, passiivis-aggressiivinen, koska se huono käytös vaikutti kaikkeen paljon pitempään kuin sen hetken mitä hän kuvitteli. Näennäisesti oltiin kuitenkin "toimivassa kaveriliitossa" ja osattiin olla riitelemättä lasten nähden ja hoitaa perhekuviot asiallisesti. Ihan kiva, mutta olin täysin onneton rakkaudettomassa suhteessa.
En jäänyt.
Arvostin itseäni, elämääni ja lapsiani niin paljon etten lähtenyt "feikkaamaan" onnellista parisuhdetta. Onneksi sillä eron jälkeen selvisi myös "korkeamoraalisen" mieheni uskottomuus.
Tiesin että päätös oli oikea kun vuosi eron jälkeen 11v tytär ihmetteli: äiti sä naurat, mä en ole koskaan nähnyt sun nauravan!
Sen jälkeen onkin naurua riittänyt myös 2. avioliitossa joka on kestänyt jo 28v
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ero silloin, kun lapset ovat yläkouluikäisiä on riski lapsille. Mieheni suvussa on vielä teini-iässä puhjenneita mielen sairauksia, joten en voi ottaa riskiä. Toisaalta ajatus asunnon myymisestä ja tyhjentämisestä on niin raskas, että en jaksa. Eroamme ehkä, kun lapset ovat muuttaneet omiin asuntoihinsa. "Ehkä" siksi, että minulla on nyt todettu vakava sairaus. Joka tapauksessa olen onnellinen, jos/kun lapset löytävät oman paikkansa maailmassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapset eivät välitä siitä, jos vanhemmat ovat vain "kavereita", eikä lasten tarvitse nähdä vanhempiensa pusuttelua ym. Se ei kasvata ketään kieroon.
voi kun sinä et toitottaisi totuuksia muiden puolesta.
Kun ensimmäisen kerran menin appivanhemmille kylään, kaikki halasivat minua. Jähmetyin ihan totaalisesti. Sanon kumppanilleni ehkä kerran kvartaalissa, että rakastan. En halaa spontaanisti. Ystäväni pitävät minua kylmänä ja rationaalisena, paitsi kaikkein lähimmät, jotka tietävät, etten pidättyneisyydestäni huolimatta ole tunteeton. Ajattelen automaatisesti, että olen nokkimisjärjestyksessä tai tärkeysjärjestyksessä viimeinen, en osaa ilmaista tarpeitani asiallisesti, koska koen ettei minulla ole lupaa vaatia. Kun mitta sitten viimein tulee täyteen ilmaisen ketutukseni riitelemällä.
Erohan tuosta tuli, siis ajautuminen ensin kaveriliittoon,
Kuvailit minut lähes täydellisesti. Eniten ongelmaa ihmissuhteissa tulee tuosta, kun ilmaisen omat tarpeeni vasta kun mitta on tullut täyteen, jolloin tilanne menee riidaksi. Voin myös itse olla siinä kohtaa jo pisteessä, että aivan sama mitä korjausliikkeitä toinen enää tekee, olen loukkaantunut enkä pääse enää asiasta yli. Eli välien poikkimeneminen siinä sitten tapahtuu.
Itse en enää aio edes yrittää parisuhdetta, kun sama kaava vain toistuisi.
Miten olisi parisuhdeterapia?
- Anju
Toki on mennyt hyvin. Meillä kävi kylläkin niin, että syntyi iltatähti. Eroa oltiin haudottu, kun ei tuntunut olevan myönteisiä tunteita toista kohtaan kummallakaan. Siinä tuli tunteellisiakin vaiheita. Oli eri makuuhuoneet, minä nukuin tyttären kanssa samassa. Jossain vaiheessa tuli melankolisia tunteita, yhteisen historian vuoksi ja siksi, että kuitenkin välitti toisesta. Yhtenä tuollaisena nostalgisena hetkenä päädyttiin sänkyyn ja jonkin ajan kuluttua huomasin olevani raskaana. Se taas oli molemmille sellainen yllätys, että ei hemmetti, ei tässä näin pitänyt käydä. Koska minä en kykene aborttiin, enkä antaisi sitä itselleni anteeksi, vauva sai syntyä. Hyvin on mennyt, ei ole isompia riitoja ja vauvakin on jo 10-vuotias. Vanhin lapsi armeijassa ja keskimmäinenkin kohta täysi-ikäinen. Eihän sitä vielä tiedä, erotaanko jossain vaiheessa, mutta nyt ei tunnu siltä.
Vierailija kirjoitti:
Olen jäänyt. Eikä se ehkä lopulta ole ollut hyvä idea.
Suhteemme on samalla tavalla kaverillinen. Tulemme toimeen keskenämme, emme juuri riitele.
Mutta millaisen kuvan lapsemme ovat saaneet parisuhteesta, kun tässä näkemässään ei koskaan pussailla, ei halailla, ei minkäänlaista hellyyden osoitusta toista kohtaan?
Olisiko kuitenkin parempi asua kahta asuntoa, kun sitä vetoa toisen kylkeen ei vaan ole
Kaverisuhdekin on parempi kuin se ralli, jota seurasin molempien vanhempieni osalta. Oksettavaa touhua.
Vierailija kirjoitti:
En ole kokenut eroa enkä itse ole erolapsi - vanhempani ovat edelleen yhdessä. Mutta olen kokenut tätä auvoista uusperheonnea, ja todellakin aion tehdä kaikkeni vaikka sitten sitä hammasta purren vielä 15v, etten altista lastani tällaiseen pelleilyyn. Mikäli mies ei ole väkivaltainen, en aio erota vaikka mikä tulisi ja veikkaan ettei miehenikään eroa enää toistamiseen.
Olen ollut tässä suhteessa nyt 8v ja meillä yksi yhteinen pieni lapsi. Vielä meidän tilanne ei ehkä ole aivan noin paha kuin aloittajalla mutta kovin kireää ja riitaisaa ollut pari vuotta. Välillä hyviä jaksoja, välillä näitä huonompia. Mutta lasten kuullen ei ikinä riidellä mistään, puhutaan toisillemme asiallisesti kun muita läsnä ja sitten vaikka esitetään sitä onnellista perhettä mikäli tarvis.
Kuulostaa hirveältä.
Vierailija kirjoitti:
Isäni jaksoi odottaa isoveljeni aikuistumista, mutta ei enää minun. Olin lukion ekalla, kun hän lähti. Meillä oli ihan hyvä perhe ja vanhempani olivat lapsen silmin hyvissä väleissä. Touhuttiin yhdessä kaikkea; lasketeltiin, reissattiin, pelattiin sulkapalloa yms. Sitten työreissulla isäni yhtäkkkä rakastui ja muutti laakista satojen kilometrien päähän uuden perheensä luo.
Kiukkuisena teininä en halunnut olla isäni kanssa vuosiin yhteydessä, eikä hänkään kyllä yrittänyt huumassaan välejä korjata. Eikä meillä kymmenien vuosien jälkeenkään mitkään hyvät välit ole, lapsenlapsetkin jäivät vaarille kovin etäisiksi. Lapsuuskuviani en ole katsonut enää koskaan, tuntuvat melko valheellisilta. Että traumat jäi, olisi nyt sen pari vuotta vielä ollut äitini kanssa edes siinä kaveriliitossa.
Ei se ollut mikään kaveriliitto. Kaveriliitossa asiat sujuu, ja molemmat ovat tyytyväisiä, mutta romanttista rakkautta ei ole. Kaveriliitto ei ole sellainen, missä välit ovat jäätävät, vedetään kulissia, juostaan vieraissa tai ollaan hankalia, nihkeitä, ilkeitä tai välinpitämättömiä. Vanhempasi eivät olleet terveessä suhteessa, ja on hyvin todennäköistä, että oireilisit enemmän jos olisit joutunut todistamaan kasvaessasi jotain hampaat irvessä vedettyä showta. Pienempänä et ehkä sitä tajunnut.
Mutta eikös jokainen päätä itse omalta kohdaltaan minkälainen haluaa liittonsa olevan? Tuskin tässä kukaan puhuukaan eroista, joka otetaan heti kun on hieman eripuraa. Kaikille ei kuulu suunnitelmaan elämä kaveriliitossa.