Lue keskustelun säännöt.
Jäitkö avioliittoon ns. lasten takia - Mitä ajattelet päätöksestä nyt jälkikäteen?
23.03.2022 |
Olen reilu nelikymppinen nainen. Avioliitossa on mennyt huonosti jo useamman vuoden, ollaan etäännytty toisistamme, ei tunnu enää samalta kuin joskus, mitään yhteisiä kiinnostuksen kohteita, harrastuksia tai oikeastaan edes arvoja meillä ei ole, seksiä harrastettiin joskus puoli vuotta viimeksi, yhteiselo sujuu ns. asialliselta kaveripohjalta. Meillä ei riidellä, huudeta eikä ilmapiiri ole mielestäni mitenkään kireä - arki on tosiaan tällaista asiallisen kaverillista.
Erosta on pariin otteeseen puhuttu. Meidän molempien kanta on, että lasten takia emme halua erota, emme halua että lapset rupeavat reissaamaan kahden kodin välissä, tulee uusperhekuvioita tms. Mies sanoi ihan suoraan, että katsellaan muutama vuosi, kun nyt teini-ikää lähestyvät lapset ovat kasvaneet - käytännössä tämä tarkoittanee noin viittä vuotta.
Nyt mietin, että onko tämä oikea ratkaisu? Aina sanotaan, että lasten takia ei kannata yhteen jäädä. Toisaalta joku asiantuntija totesi, että jos eroa voi siirtää muutamalla vuodella esim. lasten ollessa pahimmassa teini-iässä, niin se kannattaa tehdä. Kuulisin mielelläni kokemuksia ja ajatuksia muilta, ehkä saman päätöksen joskus jo aiemmin tehneiltä. Miten meni?
Kommentit (160)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun vanhemmillani kävi tuo uhkapeliefekti, eli oli pakko kituuttaa yhdessä vaikka kuinka ei kiinnostanut. Mutta kun suhteeseen oli satsattu niin paljon, niin oli pakko jäädä. Lopputuloksena hirveä kaaos, pikkusisarukset eivät ole toipuneet vieläkään. Nyt päräyttävä tieto, mutta olen naimisissa ja liitto voi hyvin, mutta olen oppinut pitämään puoleni enkä suostu kaikkeen mitä miehet ehdottavat. Tämän opin katselemalla mitä äiti tekee.
Kun hän erosi vihdoin isästä, niin tilalle tuli taas uusi suhde vanhalla dynamiikalla. Homma ei toiminut alkuunkaan, mutta sitä piti jatkaa, koska sitä piti jatkaa. Kului kokonaista 8 vuotta seuraten sitä parisuhteen irvikuvaa, johon mahtui kaikenlaista.
Ensimmäinen parisuhteeni 18-vuotiaana olikin sitten toisintoa noista näytöksistä. Luulin, että suhteessa ollaan sen pituuden vuoksi, pitää pitäytyä yhdessä ja kärvistellä. Onneksi tuli Sinkkuelämää ja opin, että buumereilla on aivan sairaan kaksinaismoralistiset käsitykset parisuhteista.
Kerro ihmeessä tästä kaksinaismoralismista. Mitä oikein tarkoitat?
Etkö muka tiedä? Taisat lukea aika harvoin tätä palstaa.
Buumerit ovat olleet varsinkin tietyn ikäryhmän tyttölapsille tosi tiukkoja kaksinaismoralistiseen sävyyn pukeutumisesta seksiin ja kuuluttaneet kaikkia parisuhdesääntöjään, joihin lukeutuu esim. "ei saa erota", "avioliitto päättyy hautaan", "Pidä kulissit pystyssä" ja plaaplaa. Samaan aikaan itse nussittiin ristiin rastiin, sikailtiin pikkujouluissa ja laivoilla ja mietittiin kuka on kenenkin isä.
Kun aikanaan sinkkuelämää- tyyppiset sarjat yleistyivät ja naisten valinnanvapaudesta puhuttiin avoimemmin, niin nämä pahimmat tapaukset varsinkin naisista aloittivat tämän "Toivottavasti nuoriso ei matki tuota sarjaa!" vaikka itse olivat pahimpia hyppelijöitä.
Olin yllättynyt kun sain täältä vertaistukea ja lukea miten muillakin mennyt teini-ikä seuratessa vanhempien kulissiliittoa ja riitelyä ja kuunnellessa mitä oudoimpia suhdeneuvoja.
No en kyllä tunne tuollaista ilmiötä. Ja veikkaan et olen samaa ikäluokkaa sun kanssa. Kyllä ne konservatiivit ovat eläneet itsekin konservatiivisesti (eikä todellakaan ole ollut eri sääntöjä eri sukupuolille esim avioeron suhteen! Miten edes voisi toimia? Jos naiset eivät saa erota mutta miehet saavat, niin eihän parit pysyis yhdessä) Ja itse pettäneet ovat kyllä olleet myös... avarakatseisempia eikä ole muilta mitään koskemattomuutta odottaneet.
En tiedä missä piireissä olet kasvanut.
Ja Sinkkuelämää saanut noin suuren painoarvon elämässä? Oikeesti?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Isäni jaksoi odottaa isoveljeni aikuistumista, mutta ei enää minun. Olin lukion ekalla, kun hän lähti. Meillä oli ihan hyvä perhe ja vanhempani olivat lapsen silmin hyvissä väleissä. Touhuttiin yhdessä kaikkea; lasketeltiin, reissattiin, pelattiin sulkapalloa yms. Sitten työreissulla isäni yhtäkkkä rakastui ja muutti laakista satojen kilometrien päähän uuden perheensä luo.
Kiukkuisena teininä en halunnut olla isäni kanssa vuosiin yhteydessä, eikä hänkään kyllä yrittänyt huumassaan välejä korjata. Eikä meillä kymmenien vuosien jälkeenkään mitkään hyvät välit ole, lapsenlapsetkin jäivät vaarille kovin etäisiksi. Lapsuuskuviani en ole katsonut enää koskaan, tuntuvat melko valheellisilta. Että traumat jäi, olisi nyt sen pari vuotta vielä ollut äitini kanssa edes siinä kaveriliitossa.
Oliko siis se sinun vanhemmaltasi kokema loukkaava teko se, että hän erosi äidistäsi vai se, että hän ihan kirjaimellisesti hylkäsi lapsensa muuttamalla kauas asumaan ja olemalla pitämättä huolta yhteydenpidosta?
Tietysti tuo viimeinen vaihtoehto. Mutta silti olen sitä mieltä, että ero kaveriliitosta otetaan lasten ollessa pieniä, jolloin jopa viranomaiset ovat mukana sopimassa tapaamisaikoja yms. Tai sitten vasta, kun lapset ovat oikeasti aikuisia.
Teini on niin heikoilla tuossa kohtaa. Pitää näytellä kavereille välinpitämätöntä ja ketään aikuista ei enää kiinnosta ison lapsen kokemus erosta. Samalla näitä eroja pohtivia kannustan miettimään myös sitä vaihtoehtoa, että teini voi todellakin katkaista suutuspäissään välit, vaikka vanhempi kuinka yrittäisi. Ne välit ei välttämättä korjaannu enää koskaan.
Jotain muutakin on pielessä, jos teini kimpaantuu pysyvästi eron ottaneelle aikuiselle.. 😂
En ole tuo kenelle vastaat, mutta kommentoin silti. Sehän menee niin, että teini voi suuttua sillä hetkellä eron ottaneeseen vanhempaan. Jos on ollut vanhemmilla ihan hyvät välit, kuten tässä ketjussa monilla on, niin ero tulee usein teinille yllätyksenä. Perusturvallisuus järkkyy, varallisuus usein heikkenee, ainakin joku muuttaa pois, pitäisi yhtäkkiä viettää viikonloppuja muualla kuin kotona, ehkä joku vieras ihminen astuu elämään jne.jne.
Toki aikuistunut ”teini” siitä ajan myötä leppyy, mutta aika voi olla heidän välillään ajanut ohi. Ollaan vaan jo vähän vieraannuttu, eikä ole enää niin luontevaa yhdessäoloa. Tässä kohtaa voi astua kuvaan myös appivanhemmat, jolloin näitä vanhemmilla kyläilyjä on monessa eri paikassa. Tuolloin tuo vähiten luonteva paikka jää vähimmille ja jäädään vaan lopullisesti vähän etäisiksi, vaikkei varsinaista riitaa olekaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mutta mitä tekemistä romanttisella Disney-suhteella on pitkäaikaisen parisuhteen kanssa? Disney-kuvaukset kuvastaa rakastumisvaihetta, usein vielä aika sellaista toksista uupas-eipäs-tunteiden vuoristorataa. Alkaako olla vaiko ei. Ne ei juuri koskaan kuvaa pitkää perheellistä liittoa.
Psykologit sanovat, että ihmiset kokevat onnettomuutta liitoissaan osittain juuri siksi, että vertaavat liittoaan median rakastumisvaiheen kuvauksiin. Ehkä nuorillekin pitäisi tarjota muutakin esikuvaa kuin Hollywoodia. :)
"Disney-suhteen" saa toimimaan. Eli minusta se tarkoittaa sitä, että molemmat osapuolet ovat valmiita kunnioittamaan, arvostamaan ja rakastamaan toisiaan. Kun molemmat tekevät noin, on arki yhtä "Disney-suhdetta" vuosienkin jälkeen. En muuten tietäisi, mutta puhun kokemuksesta. Meidän parisuhteemme toimii 18 vuoden kokemuksella näin:
- Molemmat sanovat positiivisia asioita toiselle joka päivä. "Rakastan sinua", "Kiitos", "Olet ihana", "Näytät upealta/kauniilta/komealta". Viimeisenä ennen nukkumaan menoa: "Kiitos tästä päivästä". Laitamme toisillemme rakastavia viestejä, sydänhymiöitä ja muita.
- Pieniä riidanaiheita tulee, mutta niistä sovitaan. Nukkumaan ei mennä, ennen kuin asiat on selvitetty ja molemmat (tai vähintään riidan aloittanut) pyytää anteeksi ja halataan. Ylipäätään puhumme paljon ja selvitämme asiat puhumalla.
- Joka päivä osoitamme hellyyttä toisillemme. Halaamme joka päivä. Annamme aina ennen nukkumaanmenoa tai ennen töihin tai vaikka kauppaan lähtöä lähtöpusun ja usein myös halauksenkin.
- Teemme yhdessä kivoja asioita. Käymme lenkillä, kahvilla, "minitreffeillä" ja vietämme aikaa myös ilman lapsia - ei yleensä pitkiä aikoja, mutta tunti silloin tällöin päivällä riittää aikaa. Etätöitä tehtäessä lounastamme yhdessä jne.
- Harrastamme hyvää seksiä, eli siis rakastelemme. Kerran tai kaksi viikossa, välillä tulee toki taukoja, välillä sitten on kiihkeämpiä kausia. Teemme hyviä asioita toinen toisellemme, annamme hellyyttä, orgasmeja, läheisyyttä, osoitamme rakkautemme myös fyysisesti. Arvostamme toisiamme fyysisesti. Jos on mahdollista, olemme rakastelun jälkeen aina sylikkäin toisiamme silitellen hyvän tovin.
Ei tämä mitään rakettitiedettä ole. Koen silti olevani "Disney-liitossa", eli rakastan puolisoani yhtä paljon kuin suhteen alkuvaiheessa.
Tämä kuulostaa tosi ihanalta, mutta ihan rehellisesti sanottuna itse epäilen, kuinka monessa pitkässä esim. yli 20 vuotta kestäneessä suhteessa tuo on realistista?
Ihmiset kyllästyvät toisiinsa, toinen on vain liian tuttu, ei keksi enää puhuttavaa, seksistä tulee tylsää rutiinia, tiedät jo toisen huokauksesta mikä hän seuraavaksi tulee sanomaan.
Lisäksi ihmiset muuttuvat. Itselleni kävi niin, että huomasin 40-vuotiaana olevani naimisissa täysin erilaisen miehen kanssa kuin johon oli 20-vuotiaana rakastunut. Miehen arvomaailma oli muuttunut kokonaan sananmukaisesti vasemmalta oikealle, hän oli kiva poikaystävänä mutta pikkulapsiperheen isänä surkea jne. Uusia piirteitä, joita en ollut osannut todellakaan odottaa ja ennakoida.
No meillä ei ole vielä 20 vuotta takana, mutta 17 ja ollaan tosi onnellisia. Mutta me ollaankin ns. toisella kierroksella eli löydettiin toisemme aikuisina, jonka jälkeen ihminen muuttuu paljon vähemmän kuin ikävuosina 20-35.
Tai sit kyse on siitä, että pahimmat ruuhkavuodet ja paineet kasaantuu noille aikuisvuosille ennen tasaisempaa elämänvaihetta keski-iässä.
Moni toisella kierroksella nauttii siitä seesteisemmästä ajasta ihan sen takia. Ei kyse ole välttämättä puolison paremmuudesta tai että itse osasi valita paremmin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Isäni jaksoi odottaa isoveljeni aikuistumista, mutta ei enää minun. Olin lukion ekalla, kun hän lähti. Meillä oli ihan hyvä perhe ja vanhempani olivat lapsen silmin hyvissä väleissä. Touhuttiin yhdessä kaikkea; lasketeltiin, reissattiin, pelattiin sulkapalloa yms. Sitten työreissulla isäni yhtäkkkä rakastui ja muutti laakista satojen kilometrien päähän uuden perheensä luo.
Kiukkuisena teininä en halunnut olla isäni kanssa vuosiin yhteydessä, eikä hänkään kyllä yrittänyt huumassaan välejä korjata. Eikä meillä kymmenien vuosien jälkeenkään mitkään hyvät välit ole, lapsenlapsetkin jäivät vaarille kovin etäisiksi. Lapsuuskuviani en ole katsonut enää koskaan, tuntuvat melko valheellisilta. Että traumat jäi, olisi nyt sen pari vuotta vielä ollut äitini kanssa edes siinä kaveriliitossa.
Oliko siis se sinun vanhemmaltasi kokema loukkaava teko se, että hän erosi äidistäsi vai se, että hän ihan kirjaimellisesti hylkäsi lapsensa muuttamalla kauas asumaan ja olemalla pitämättä huolta yhteydenpidosta?
Tietysti tuo viimeinen vaihtoehto. Mutta silti olen sitä mieltä, että ero kaveriliitosta otetaan lasten ollessa pieniä, jolloin jopa viranomaiset ovat mukana sopimassa tapaamisaikoja yms. Tai sitten vasta, kun lapset ovat oikeasti aikuisia.
Teini on niin heikoilla tuossa kohtaa. Pitää näytellä kavereille välinpitämätöntä ja ketään aikuista ei enää kiinnosta ison lapsen kokemus erosta. Samalla näitä eroja pohtivia kannustan miettimään myös sitä vaihtoehtoa, että teini voi todellakin katkaista suutuspäissään välit, vaikka vanhempi kuinka yrittäisi. Ne välit ei välttämättä korjaannu enää koskaan.
Jotain muutakin on pielessä, jos teini kimpaantuu pysyvästi eron ottaneelle aikuiselle.. 😂
En ole tuo kenelle vastaat, mutta kommentoin silti. Sehän menee niin, että teini voi suuttua sillä hetkellä eron ottaneeseen vanhempaan. Jos on ollut vanhemmilla ihan hyvät välit, kuten tässä ketjussa monilla on, niin ero tulee usein teinille yllätyksenä. Perusturvallisuus järkkyy, varallisuus usein heikkenee, ainakin joku muuttaa pois, pitäisi yhtäkkiä viettää viikonloppuja muualla kuin kotona, ehkä joku vieras ihminen astuu elämään jne.jne.
Toki aikuistunut ”teini” siitä ajan myötä leppyy, mutta aika voi olla heidän välillään ajanut ohi. Ollaan vaan jo vähän vieraannuttu, eikä ole enää niin luontevaa yhdessäoloa. Tässä kohtaa voi astua kuvaan myös appivanhemmat, jolloin näitä vanhemmilla kyläilyjä on monessa eri paikassa. Tuolloin tuo vähiten luonteva paikka jää vähimmille ja jäädään vaan lopullisesti vähän etäisiksi, vaikkei varsinaista riitaa olekaan.
Isät on olleet tässä kuviossa varsinkin aiemmin siinä luulossa, että lapsi aina kunnioittaa ja rakastaa isäänsä, vaikka isä käyttäytyisi miten huonosti tahansa. Tai rakkautta on ostettu rahalla, kun se on ollut helpointa, eikä muutakaan osaa.
Oman mieheni isäsuhteen pelasti kesämökki, joka on kaikille perheen miehille tärkeä paikka, sukupolvesta toiseen. Ainoa asia, mistä osaavat järkevästi kommunikoida on metsän kaato, veneen vesillelasku ja traktorin huolto.
Omat vanhempani oli toisilleen etäisiä kämppiksiä varmasti ainakin kymmenen viimeisen avioliittovuotensa ajan, eli suuren osan yhdessäoloajastaan, lasten takia pysyivät yhdessä. Jäi todella ankea kuva parisuhteesta ja perhe-elämästä, lisäksi loppuvaiheilla kumpikin vanhemmistani voi jo todella huonosti suhteessa ja kumpikin purki vitutuksensa meihin lapsiin. Kotona oli aina hyytävä tunnelma, yhtenäinen ja turvallinen rakastava perheidylli oli asia, josta meidän perheessä oli turha edes vitsailla.
Joten miettikää mitä se lasten takia uhrautuminen lapsen näkökulmasta katsottuna sisältää
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vuoroviikko on lasten kannalta järkyttävää. Jos lapset saavat asua yhdessä asunnossa ja siitä huolimatta tavata lähellä asuvaa toista vanhempaa joustavasti siten, että vanhemmilla säilyy edelleen toverilliset välit niin eroaminen voi olla ihan hyvä idea. Eroaminen sillä toteutuksella että lapsista tulee kodittomia ikimuuttajia... ei koskaan.
Ainutkertaista elämää ei kannattaisi pilata. Jos ei ole mikään hätä lähteä, eikä mikään kauheasti kalva, niin pysy vaan, mutta jos koko ajan kalvaa esim. läheisyyden puute ja "kumppanin" mulkaisut alkaa ottaa pattiin, niin kannattaa lähteä. Meillä oli yli kymmenen vuotta kylmää liittoa, ja sitten pettämistä, mutta eipä tuo enää missään tuntunut. Eihän sitä suhdetta ollut.
Jotkut kestää, minä en kestänyt. Alkoi käydä itsetunnon päälle ja pahemman kerran. Lapsetkin ovat nyt onnellisempia, vaikka varsinkin nuorimmalle osui ikävästi ensin, oli 14. Vanhin oli jo muuttanut.
Huomasin vaan, että ei vaan jaksa, koko ajan pientä halveksuntaa ja inhottavuuksia. Komentelua ja kiukuttelua. Joka riita loppui "no, ota ero"- lauseeseen. Sehän siitä tuli. Kauan kuitenkin olin lasten takia, yli kymmenen vuotta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Riippuu suhteesta eli tuleeko toimeen sekä siitä miten paljon laittaa painoarvoa romantiikalle ja seksille, mutta sekin kannattaa ottaa huomioon että miten lapsiin vaikuttaa se että joutuvat katselemaan kuollutta suhdetta.
Ex-vaimoni on draamaan taipuvainen ja en halunnut erota lasten ollessa ihan pieniä, sillä heille oli turvallisempaa että kotona oli yksi vakaa aikuinen. Ero tapahtui liukuen kun hankin asunnon toiselta paikkakunnalta työn takia. Kävin aluksi kotona joka viikonloppuna. Nuorin lapsista oli eron astuessa voimaan 6-vuotias.
En kadu eroa, vaikka tuolloin teki pahaa ja näen lapsia nykyisin vain harvoin. Elämänlaatu on parempi nyt, kun minulla on järkevä, maltillinen ja suunnitelmallinen naisystävä, joka puhuu tunteistaan eikä oksenna niitä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kiitos tästä fiksusta ja asiallisesta ketjusta.
Tämä antoi minulle paljon ajattelun aihetta ja toivoakin.
En siis ole Ap, mutta saman tapaisessa tilanteessa elän.
Olen ollut mieheni kanssa yhdessä ihan nuoresta tytöstä lähtien ja nyt 45-vuotiaana liitto on kyllä väljähtänyt.
Pari vuotta sitten oli vaihe, jolloin riitelimme paljon ja päädyimme asumuseroon. Puoli vuotta erillään oltuamme päätimme kuitenkin vielä yrittää, mutta aika nihkeää on.
Pariterapiakin tuli kokeiltua, mutta mieheni on sitä puhumatonta tyyppiä, jota avautuminen, etenkin vieraan, edessä ahdistaa.
Päädyimme ratkaisuun, että pidämme liittoamme käynnissä ikään kuin business-pohjalta, tämä on hyvä diili kaikille, jos vain jaksamme muutaman vuoden vielä.
Lapset ovat yläkoululaisia teinejä, ja perheemme on kaikesta huolimatta tiivis yksikkö, lapsilla on hyvät ja läheiset välit molempiin vanhempiin. Mieheni ei ehkä enää niin viehätä minua puolisona, mutta on valtavan hyvä isä lapsillemme.
Kannattaako tätä yksikköä hajottaa? Aikuisena kyllä pärjään kaveriliitossakin, mutta teinit surisivat eroa hirveästi.
Taloudellista puoltakin on pakko miettiä. Olemme molemmat keskituloisissa vakitöissä. On isohko talo, auto, lapsilla harrastukset jne.
Teini-ikä on huomattavasti kalliimpi ikävaihe kuin pikkulapsiaika. Mutta ihan yhtä herkkä vaihe.
Haluaisin lapsilleni tasaisen ja onnellisen nuoruuden, saavat keskittyä koulun käyntiin, harrastuksiin, kavereihin. Me vanhemmat turvallisina tukijoukkoina.Tuo on juuri sitä elämää mitä yritän itse välttää viimeiseen asti, että järjestäisin koko elämäni teinien ehdoilla. Lapset eivät ole uniikkeja lumihiutaleita, jotka menisivät rikki ja jos puoliso ei suostu kommunikoimaan, niin en näkisi muuta vaihtoehtoa. Omaa ainutkertaista elämäänsä ei kannata tuhlata tällaiseen melkeinkivaan elämään missä tehdään vielä itsensä kannalta tautisen huonoja busineksia. Kai kaikki on vielä miehen nimissä?
Ne teinit ovat teinejä vain muutaman vuoden.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ero ei väistämättä tarkoita lapsille kahta kotia. Meillä lapset asuvat vanhaan tapaan aiemmassa yhteisessä talossamme ja me vanhemmat vuoroviikoin siellä ja vuoroviikoin omissa asunnoissamme.
Todella monet eroavat eivät edes harkitse tätä vaihtoehtoa, "koska on niin vaivalloista vaihtaa kotia viikon välein". Niinpä. Lapsillehan se ei onneksi ole yhtään vaivalloista...
Koittakaa elvyttää kipinä. Puhumattomuudella se ei onnistu. Ja voin kertoa kokemuksesta että uusperhekuviot on ihan kamalia. Jos eroaa, kannattaa jäädä yksin kunnes lapset muuttaneet pois. Tai hommata joku toyboy.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Joskus ollaan oltu lähempänä eroa, mutta lapset suurimpana syynä lykätä asiaa ja onkin saatu asiat toimimaan. Mitään tuollaista puolen vuoden taukoa seksissä meillä ei kyllä ole ollut, korkeintaan pari viikkoa kiireiden vuoksi, joten pelkästään kaverilliseksi suhde ei ole koskaan muuttunut. En siis voi verrata kokemuksia. Ongelmahan on silloin jo toinen tai molemmat eivät ole suhteeseen tyytyväisiä ja kaipaavat muuta.
Omat vanhempani kuitenkin erosivat, lapset olimme ala-asteikäisiä. He muuttivat samaan taloyhtiöön omiin asuntoihinsa ja saimme tavata molempia mielemme mukaan. Lisäksi hyvää oli, että molemmat vanhempamme pysyivät kartalla lasten arjesta ja elämästä. Mitään uusioperheviritelmiä ei koskaan perustettu vaikka molemmat löysivät myöhemmin uudet kumppanit. Muuttivat saman katon alle vasta lasten aikuistuttua. Voisin kuvitella, että etenkin tuollaisen kaverillisen liiton voisi lopetalla samoin asumuseron kautta, arki pysyisi käytännöllisenä. Toimi ainakin minun vanhemmillani ja myös lasten näkökulmasta vaikka itse ero heillä tekikin kipeää. Jos ei sitten ole kovaa tarvetta hävittää eksä elämästään totaalisesti, mutta silloin tosiaan lasten elämästä tulee sitä vuoroviikkoasumista, josta kumpikaan ei ole niin hyvin perillä.
Muistan lukeneeni lehdestä jonkun psykoterapeutin sanoneen, että ihmisillä on vääristynyt käsitys avioliitosta koko elämän kestävänä yhteisenä matkana. Hän antoi siunauksensa sille, että mikäli lapset on kasvatettu ja kaksi aikuista ei näe enää yhteistä tulevaisuutta, on aivan ok erota. Enemmän tuolla deittipalstoilla roikkuu katkeroituneita keski-ikäisiä, jotka ovat jääneet asumaan yhteen ihmisen kanssa, jota kohtaan tunteet ovat kuolleet jo kauan sitten. Yhteiskunta kuitenkin jollain tavalla velvoittaa elämään yhdessä hautaan saakka, mutta se ei tarkoita että aikuiset olisivat onnellisia keskenään. Vanhemmasta väestöstä näitä kaveriavioliittoja - ettei peräti järjestettyjä - löytyy pilvin pimein. Pidettiin yllä kulissia koska haluttiin näyttää moraalisesti edustavalta suvun ja naapurin silmissä. Nykyään vanhempikin väestö uskaltaa erota esim. 70-80 - vuotiaana ja elää sitä oikeaa elämää ne vuodet, jotka on jäljellä. Vanhemmassa väestössä on paljon esim. homoseksuaaleja, jotka ovat eläneet kulissiavioliitossa, ehkä tapailleet miestä tai naista siinä sivussa ja vasta viime vuosikymmenen aikana ovat uskaltautuneet tulemaan kaapista ulos omana itsenään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Omat vanhempani erosivat, kun olimme jo veljeni kanssa omillamme asuneet ja pitkäänkin. Vanhempien ero ei tullut yllätyksenä, lähinnä ihmettelin, mikseivät olleet eronneet jo aiemmin. Muistan, että ekan kerran oli puhetta kahdesta kodista, kun olin 10-12-vuotias. Kun vanhemmat päättivät jatkaa avioelämää, niin rakkautta vanhempien välillä ei näkynyt. Ei halailua, ei pussailua eikä kutsuttu toisia lempinimillä. Juhlapyhät oli sentään kivoja, kun antoivat toisilleen esim. joululahjat ja kaikki pyhät vietettiin yhdessä, ei siis mitään, että äiti menee tonne ja isä johonkin muualle. Perheenä tehtiin kaikki, ulkomaanmatkoja myöten, vanhemmat yhteisessä hotellihuoneessa, ei ongelmia. Mutta olivat kuin kämppikset, jotka kasvattivat lapsia. Molemmilla oli omat harrastuksensa, omat kaveripiirinsä ja omat rahansa (paitsi perheen yhteinen ruoka- ja matkatili).
Jälkeen päin ajateltuja olen melko varma, että ainakin äidilläni oli sutinaa jonkun miehen kanssa, ellei useamman. Ja kyllä, jälkeen päin ajateltuna olisi ehkä kuitenkin ollut parempi, että olisivat eronneet jo aiemmin. Olisivat voineet olla onnellisempia.
Nyt erosta on jo muutamia vuosia ja molemmat vanhempani loistaa onnellisuuttaan. Ovat vielä tekemisissä, kun yhteisiä lapsenlapsiakin on.
Vierailija kirjoitti:
Ero ei väistämättä tarkoita lapsille kahta kotia. Meillä lapset asuvat vanhaan tapaan aiemmassa yhteisessä talossamme ja me vanhemmat vuoroviikoin siellä ja vuoroviikoin omissa asunnoissamme.
Me tehtiin tätä myös pari vuotta aluksi. Sitten käytäntö alkoi lipsua sellaiseksi, että kun isä oli vuoroviikot vanhempiensa kodissa niin pyrimme välttelemään tätä yhdistelemällä matkoja ja mökkeilyä lapsen kanssa, että isän tarvitsisi punkata vanhemmillaan mahdollisimman vähän. Lapsikin oli lopulta useammin ja useammin öitä minun asunnollani ja halusi lopulta sinne oman tilan, jossa viettää äiti-viikkonsa. Kerrostaloasuminen oli hänelle vähän sellainen jännittävä seikkailu.
Nyt teininä hän on oppinut täysimääräisesti hyödyntämään kahden kodin elämäänsä, hyvässä ja pahassa...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ero ei väistämättä tarkoita lapsille kahta kotia. Meillä lapset asuvat vanhaan tapaan aiemmassa yhteisessä talossamme ja me vanhemmat vuoroviikoin siellä ja vuoroviikoin omissa asunnoissamme.
Todella monet eroavat eivät edes harkitse tätä vaihtoehtoa, "koska on niin vaivalloista vaihtaa kotia viikon välein". Niinpä. Lapsillehan se ei onneksi ole yhtään vaivalloista...
Ei se lapselle varmasti ole ihanteellinen tilanne, kuten ei aikuisillekaan. Olin itse lama-ajan lapsi ja useiden ystävien isät joutuivat asumaan viikot toisella paikkakunnalla töissä. Ikävä oli ja vaikutti perheen suhteisiin, monelle tuli alkoholiongelmaakin. ..mutta sellaista se elämä vaan on, tulee vastoinkäymisiä ja murheita.
Jos kuitenkin vanhempiinkin kohdistuvissa vaatimuksissa pidettäisi jonkinlainen suhteellisuudentaju mukana. Parisuhde on rikki niin ei siinä ole hyvä kenenkään olla, tärkeintä on vaan huolehtia, että eroasiat tulee hoidettua lasten hyvinvoinnin huomioiden.
Tässä hyvä kirjoitus, kannattaa odottaa.
https://www.kodinkuvalehti.fi/artikkeli/ilmiot/suorat_sanat/pirjo_riitt…
Aikamme ihannoi suuria tunteita ja oman mielihyvän tavoittelua. Haetaan vain sitä, mikä itsestä tuntuu hyvältä. Asioita voi ajatella myös järjellä eikä pelkästään tunteella. Kun luottaa enemmän järkeen, lopputulos on yleensä parempi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun vanhemmillani kävi tuo uhkapeliefekti, eli oli pakko kituuttaa yhdessä vaikka kuinka ei kiinnostanut. Mutta kun suhteeseen oli satsattu niin paljon, niin oli pakko jäädä. Lopputuloksena hirveä kaaos, pikkusisarukset eivät ole toipuneet vieläkään. Nyt päräyttävä tieto, mutta olen naimisissa ja liitto voi hyvin, mutta olen oppinut pitämään puoleni enkä suostu kaikkeen mitä miehet ehdottavat. Tämän opin katselemalla mitä äiti tekee.
Kun hän erosi vihdoin isästä, niin tilalle tuli taas uusi suhde vanhalla dynamiikalla. Homma ei toiminut alkuunkaan, mutta sitä piti jatkaa, koska sitä piti jatkaa. Kului kokonaista 8 vuotta seuraten sitä parisuhteen irvikuvaa, johon mahtui kaikenlaista.
Ensimmäinen parisuhteeni 18-vuotiaana olikin sitten toisintoa noista näytöksistä. Luulin, että suhteessa ollaan sen pituuden vuoksi, pitää pitäytyä yhdessä ja kärvistellä. Onneksi tuli Sinkkuelämää ja opin, että buumereilla on aivan sairaan kaksinaismoralistiset käsitykset parisuhteista.
Kerro ihmeessä tästä kaksinaismoralismista. Mitä oikein tarkoitat?
Etkö muka tiedä? Taisat lukea aika harvoin tätä palstaa.
Buumerit ovat olleet varsinkin tietyn ikäryhmän tyttölapsille tosi tiukkoja kaksinaismoralistiseen sävyyn pukeutumisesta seksiin ja kuuluttaneet kaikkia parisuhdesääntöjään, joihin lukeutuu esim. "ei saa erota", "avioliitto päättyy hautaan", "Pidä kulissit pystyssä" ja plaaplaa. Samaan aikaan itse nussittiin ristiin rastiin, sikailtiin pikkujouluissa ja laivoilla ja mietittiin kuka on kenenkin isä.
Kun aikanaan sinkkuelämää- tyyppiset sarjat yleistyivät ja naisten valinnanvapaudesta puhuttiin avoimemmin, niin nämä pahimmat tapaukset varsinkin naisista aloittivat tämän "Toivottavasti nuoriso ei matki tuota sarjaa!" vaikka itse olivat pahimpia hyppelijöitä.
Olin yllättynyt kun sain täältä vertaistukea ja lukea miten muillakin mennyt teini-ikä seuratessa vanhempien kulissiliittoa ja riitelyä ja kuunnellessa mitä oudoimpia suhdeneuvoja.
Tämä on muuten niin totta!! Joskus omalle äidille vähä huomautin asiasta niin vastaus oli, että "no tarvitseeko sinun tehdä kaikki samat virheet kuin minä". Ei varmaan tarvitse, mutta kun lapsensa elämää ei voi elää hänen puolestaan, valitsemalla hänen puolestaan sen "oikean" tien, tuomitsemalla ja hurskastelemalla.
No, sitä virhettään en toistanut, että olisin jäänyt alkkiksen kanssa lopun iäksi liittoon. En jäänyt, olin katsellut isän sekoiluja ja krapulaista itsesääliä niin, että vastaava käytös herätti minussa inhon omaa kumppania kohtaan ja lopulta kuoletti kaikki tunteet. Eli ei äiti, ei minun todella tarvitse tehdä samoja virheitä kuin sinä.
Lapset eivät välitä siitä, jos vanhemmat ovat vain "kavereita", eikä lasten tarvitse nähdä vanhempiensa pusuttelua ym. Se ei kasvata ketään kieroon.
Sama, paitsi vuosia 26 ja eka kierros molemmilla edelleen.