Jäitkö avioliittoon ns. lasten takia - Mitä ajattelet päätöksestä nyt jälkikäteen?

En ole kokenut eroa enkä itse ole erolapsi - vanhempani ovat edelleen yhdessä. Mutta olen kokenut tätä auvoista uusperheonnea, ja todellakin aion tehdä kaikkeni vaikka sitten sitä hammasta purren vielä 15v, etten altista lastani tällaiseen pelleilyyn. Mikäli mies ei ole väkivaltainen, en aio erota vaikka mikä tulisi ja veikkaan ettei miehenikään eroa enää toistamiseen. 

Olen ollut tässä suhteessa nyt 8v ja meillä yksi yhteinen pieni lapsi. Vielä meidän tilanne ei ehkä ole aivan noin paha kuin aloittajalla mutta kovin kireää ja riitaisaa ollut pari vuotta. Välillä hyviä jaksoja, välillä näitä huonompia. Mutta lasten kuullen ei ikinä riidellä mistään, puhutaan toisillemme asiallisesti kun muita läsnä ja sitten vaikka esitetään sitä onnellista perhettä mikäli tarvis.  

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kotoa opittu parisuhdemalli todistetusti periytyy lapsille. Mieti ap haluaisitko sinä lastesi olevan sellaisessa liitossa, jonka mallia nyt lapsillesi näytät? Siinähän tässä pohjimmiltaan on kyse, lapsista, ei sinusta.

Tähän kyllä kaipaan vähän nyt jotain faktaa väitteiden tueksi. Jos tarkastelen ketä tahansa sisarusporukoita, kaikkien parisuhteet ovat olleet niin toisistaan poikkeavia, ettei kovin vahvassa "peritty" malli ole ilmeisesti ollut.

Ja mitä vikaa on kaverillisessa, asiallisessa suhteessa, jossa ei ole riitoja? Miltä sen suhteen tulisi näyttäytyä lapsille? Ei lapset tiedä (toivottavasti) vanhempiensa intiimielämästä tai sen puuttumisesta mitään.

Kyllä oman käsitykseni mukaan on ihan tutkittua faktaa että avioeroperheissä kasvaneet lapset eroavat todennäköisemmin myös itse sitten omissa liitoissaan. Joten kyllä se vaikuttaa ihan kaikkiin siinä perheessä kasvaneisiin vaikka ei heidän liittonsa tietenkään automaattisesti samanlaisia ole.

Kun minähän nimenomaan peräänkuulutin jotain faktatietoa nyt tåhän.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaveriliitto voi toimia, jos olette siinä yhteisestä päätöksestä, edelleen arvostatte toisianne ja pystytte sopimaan asioista.

Omalla kohdalla se ei olisi toiminut, mies ei olisi halunnut seksitöntä suhdetta tai vaikka olisi suostunut siihen, olisi taatusti vonkunut seksiä. Hänelle seksi=rakkaus ja välittäminen, joten meidän välisemme suhde ilman seksiä tarkoitti hänen mielestään, että minä inhoan häntä.

Myös keskinäinen arvostus oli heikoilla. Onneksi päätin jättää hänet silloin kun jätin, niin että eron jälkeen osaamme taas arvostaa toisen hyviä puolia. Auttaa kovasti, kun lasten takia ollaan kuitenkin vielä tekemisissä. Uskon, että viimeinenkin arvostus olisi kadonnut, jos liittoa olisi yritetty pitkittää vielä pidempään. 

Tämä on se mitä monet naiset eivät miehistä usein tajua. Ilmeisesti naisten ajatusmaailma on tässä niin erilainen.

Mutta miehelle se että nainen haluaa hänen kanssaan seksiä on se kaikkein suurin luottamuksen ja erityisesti hyväksymisen osoitus jonka nainen voi miehelle osoittaa. Monen miehen on hankala tuntea itsensä rakastetuksi ja hyväksytyksi miehenä jos nainen ei häntä enää halua. Näin se vain menee. 

Todella hyvin sanottu. Jos naiselle kyse on "vain seksistä" voi olla vaikea tätä ymmärtää. Ei koskaan pitäisi lytätä sitä toisen tarvetta vähempiarvoisena.

Luojan kiitos en jäänyt!

Avioliittomme oli ns perushyvä eli ei alkoa eikä pahoinpitelyjä - pettäminenkin paljastui vasta eron jälkeen. Olisi siinä voinut kituuttaa vielä muutaman vuoden mutta miten oudon kuvan parisuhteesta lapset olisivat saaneet?? Esikoispoikakin ehti jo saamaan vaikutteita siitä miten vaimo ja äiti on kaikessa se välttämätön paha ja aina hännillä kaikessa ilman että meillä edes haukuttiin toista ääneen. Ilmapiiri vain oli kaikkea muuta kuin arvostava ja rakastava. 

3 vuotta yh:na oli vapauttavaa meille kaikille, rahaa oli vähän mutta rakkautta minun ja lasten välillä paljon ja sitä sai vapaasti osoittaa. Elämästä sai nauttia eikä kukaan paheksunut. 

Sitten löytyi mies joka halusi meidät 4 ja olemme olleet perhe 26 vuotta. Vuosiin on mahtunut paljon naurua, yhdessäoloa, toistensa kannustamista ja hyväksymistä. Pikkusiskokin 6v yhdessäolon jälkeen. Lapset ovat monesti sanoneet miten onnellisia ovat olleet meidän kanssamme. LIsäksi ehtivät saamaan rakastavan parisuhteen mallin omiin avioliittoihinsa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaveriliitto voi toimia, jos olette siinä yhteisestä päätöksestä, edelleen arvostatte toisianne ja pystytte sopimaan asioista.

Omalla kohdalla se ei olisi toiminut, mies ei olisi halunnut seksitöntä suhdetta tai vaikka olisi suostunut siihen, olisi taatusti vonkunut seksiä. Hänelle seksi=rakkaus ja välittäminen, joten meidän välisemme suhde ilman seksiä tarkoitti hänen mielestään, että minä inhoan häntä.

Myös keskinäinen arvostus oli heikoilla. Onneksi päätin jättää hänet silloin kun jätin, niin että eron jälkeen osaamme taas arvostaa toisen hyviä puolia. Auttaa kovasti, kun lasten takia ollaan kuitenkin vielä tekemisissä. Uskon, että viimeinenkin arvostus olisi kadonnut, jos liittoa olisi yritetty pitkittää vielä pidempään. 

Tämä on se mitä monet naiset eivät miehistä usein tajua. Ilmeisesti naisten ajatusmaailma on tässä niin erilainen.

Mutta miehelle se että nainen haluaa hänen kanssaan seksiä on se kaikkein suurin luottamuksen ja erityisesti hyväksymisen osoitus jonka nainen voi miehelle osoittaa. Monen miehen on hankala tuntea itsensä rakastetuksi ja hyväksytyksi miehenä jos nainen ei häntä enää halua. Näin se vain menee. 

Kyllä, on todella vaikea käsittää, että 15 vuoden yhteisen elämän jälkeen viikko ilman seksiä oikeuttaa kiukuttelun ja uhkailun erolla. Minusta rakkaus ja välittäminen ei katoa hetkessä, ei edes vuosissa. Rakkaus ja seksi yhdessä on parasta, mutta ei toisensa poissulkevaa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hyvin toimiva kaveriliitto kannattaa. Siinä saat myös omaa aikaa harrastuksillesi ym sen minkä sovitte kun ei ole enää tarvetta tehdä pariskuntana asioita.

Todellakin kadun ettei laitettu miehen kanssa jäitä hattuun pariksi vuodeksi. Olin todella väsynyt vastaanottamaan lasten kipuiluja tilanteesta ja säätämään joka viikottaista kodin vaihtoa. Plus toinen teini heittäytyi niin hankalaksi että olin ihan hikipäässä hänessä kiinni koko oman viikkoni kykenemättä lähtemään töiden jälkeen kotoa edes kauppaan jos en saanut häntä raahattua mukanani. Oli aivan h****tillinen vuosi.

Nykyään onneksi jo parempi tilanne, mutta kaikki oltaisiin säästytty paljolta mikäli oltaisiin pidetty meidän talo ja koti sellaisenaan vielä pari vuotta.

Sama kokemus. Samaa mieltä. Eron jälkeen osaan todella arvostaa niitä kaveriliiton vakauttavia puolia arjessa.

Meillä on lapsi suoraan sanonut, että yläasteella ei aio enää venkslata kahden kodin väliä. Monta vuotta yritetty, mutta tälle lapselle se on ollut tosi rankka järjestely. Osa lapsista ja nuorista sopeutuu helpommin, osa ei.

Onko pakko roudata sitä lasta vuoroviikoin? EIkä hänellä voisi suosiolla olla yksi koti, josta hän saa liikkua tapaamaan isäänsä tai äitiään milloin jaksaa ja ehtii eikä pidettäisi kynsin ja hampain kiinni noista teknisistä ajoista? 

Tiedän perheitä, joissa ratkaisuun on päädytty. Ensin sitä vastusti isä (jota ei hirveästi lapset ennen koko ehdotusta kiinnostaneet), ja sen jälkeen äiti, joka keksi että se olisi epäreilua muille lapsille. Muut lapset taas sanoivat ettei heitä kiinnosta mitä isosisarus tekee (oli harvinaisen älykäs 8 vuotiaaksi), joten lopulta 13-vuotias sai luvan pysyä äidillään. Hän kävi oman halunsa mukaan isänsä luona ja joskus teki yökyläilyjä. Kaikki rauhottui tuon jälkeen. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kotoa opittu parisuhdemalli todistetusti periytyy lapsille. Mieti ap haluaisitko sinä lastesi olevan sellaisessa liitossa, jonka mallia nyt lapsillesi näytät? Siinähän tässä pohjimmiltaan on kyse, lapsista, ei sinusta.

Tähän kyllä kaipaan vähän nyt jotain faktaa väitteiden tueksi. Jos tarkastelen ketä tahansa sisarusporukoita, kaikkien parisuhteet ovat olleet niin toisistaan poikkeavia, ettei kovin vahvassa "peritty" malli ole ilmeisesti ollut.

Ja mitä vikaa on kaverillisessa, asiallisessa suhteessa, jossa ei ole riitoja? Miltä sen suhteen tulisi näyttäytyä lapsille? Ei lapset tiedä (toivottavasti) vanhempiensa intiimielämästä tai sen puuttumisesta mitään.

Kyllä oman käsitykseni mukaan on ihan tutkittua faktaa että avioeroperheissä kasvaneet lapset eroavat todennäköisemmin myös itse sitten omissa liitoissaan. Joten kyllä se vaikuttaa ihan kaikkiin siinä perheessä kasvaneisiin vaikka ei heidän liittonsa tietenkään automaattisesti samanlaisia ole.

Kun minähän nimenomaan peräänkuulutin jotain faktatietoa nyt tåhän.

Mun avioerolapseni on ollut avioliitossaan nyt 20v ja tuskin tuosta mihinkään on lähdössä. 

mun vanhemmat ei eronneet vaikka riitaa ja draamaa oli ihan liikaa. Onneksi kuitenkin joskus, harvakseltaan, myös hassuttelua ja lämpimiä eleitä toisiaan kohtaan.

Kuitenkin, olen oppinut lapsuuden kodista sellaisen perhemallin, jossa jokainen elää vähän irrallaan toisistaan, tunteita ja välittämistä ei näytetä. Ehkä vanhempien keskinäinen jatkuva taistelu vei voimat osoittaa meille lapsille lämpöä tai luoda tunnetta yhteenkuuluvuudesta. Tätä mallia toistan äärimmäisen helposti myös omassa pienessä perheessäni, vaikka suhteeni mieheeni ei ole ollenkaan niin vaikea kuin vanhempieni välinen. Tunnen että välittämisen osoittaminen on falskia.

Tämän sain perintönä kodista, jonka vanhemmat pysyivät yhdessä lasten ja talouden vuoksi.

Vierailija kirjoitti:

Pitääkää avioliitto kaveri- ja talouspohjalta ja sopikaa avoimesta suhteesta. Kotiin ei tuoda seksikumppaneita ja seksikumppaneille ei valehdella tilanteesta. Tämä siis jos kaipaatte seksuaalista suhdetta. Voi tosin olla riskialtista suhteelle, jos rakastuu.

Itse aloitin seksisuhteen työkaverin kanssa. Toimi loistavasti noin 2kk kunnes tajusin olevani korvia myöten rakastunut. Päätimme miehen kanssa erosta, asuimme vielä puoli vuotta yhdessä eropäätöksen jälkeen, meillä kun oli kaksi alle kouluikäistä lasta.

Nyt, kolme vuotta myöhemmin seurustelen avoimesti tämän työkaverini kanssa mutta emme asu yhdessä. Lasten isälle ero oli ok kunnes tajusi minun oikeasti rakastuneen ja alkoi tehdä kaiken maailman kiusaa. Lapset vk-vk ja välillä on aika vääntö.

Mun vanhemmillani kävi tuo uhkapeliefekti, eli oli pakko kituuttaa yhdessä vaikka kuinka ei kiinnostanut. Mutta kun suhteeseen oli satsattu niin paljon, niin oli pakko jäädä. Lopputuloksena hirveä kaaos, pikkusisarukset eivät ole toipuneet vieläkään. Nyt päräyttävä tieto, mutta olen naimisissa ja liitto voi hyvin, mutta olen oppinut pitämään puoleni enkä suostu kaikkeen mitä miehet ehdottavat. Tämän opin katselemalla mitä äiti tekee. 

Kun hän erosi vihdoin isästä, niin tilalle tuli taas uusi suhde vanhalla dynamiikalla. Homma ei toiminut alkuunkaan, mutta sitä piti jatkaa, koska sitä piti jatkaa. Kului kokonaista 8 vuotta seuraten sitä parisuhteen irvikuvaa, johon mahtui kaikenlaista. 

Ensimmäinen parisuhteeni 18-vuotiaana olikin sitten toisintoa noista näytöksistä. Luulin, että suhteessa ollaan sen pituuden vuoksi, pitää pitäytyä yhdessä ja kärvistellä. Onneksi tuli Sinkkuelämää ja opin, että buumereilla on aivan sairaan kaksinaismoralistiset käsitykset parisuhteista. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen jäänyt. Eikä se ehkä lopulta ole ollut hyvä idea.

Suhteemme on samalla tavalla kaverillinen. Tulemme toimeen keskenämme, emme juuri riitele.

Mutta millaisen kuvan lapsemme ovat saaneet parisuhteesta, kun tässä näkemässään ei koskaan pussailla, ei halailla, ei minkäänlaista hellyyden osoitusta toista kohtaan?

Kuinka monet lapset oikeasti haluavat nähdä pussailua muutenkaan?

Minusta on vale, että lasten pitää nähdä aikuisten välistä hellyyttä, tai ainakin se riippuu lapsesta eikä mitään yleispätevää ohjetta ole. 

Eivät lapset halua varmaan nähdä mitään epämiellyttävän näköistä kismailua ja nuoleskelua.

Mutta todennäköisesti lapset voivat paremmin, jos näkevät vanhempiensa jo heti alusta asti osoittavan hellyyttä ja huomiota toisilleen ja tietenkin myös lapsilleen. Miettikääpä, että Etelä-Euroopassa normaaliin kanssakäymiseen kuuluvat poskipusut, eikä siinä ole lapsien eikä aikuisien mielestä mitään vaivaannuttavaa. Etelä-Euroopassa yleistä on myös muiden näkyvien hellyydenosoitusten antaminen puolisoiden välillä.

Vain täällä Pohjolan perukoilla eletään sellaisessa sarvikuonojen maassa, jossa jollakulla tulee mieleen, että aviopuolisoidenkin väliset hellyydenosoitukset pitäisi piilottaa lapsilta. Voi jeesus.

Itse aion ainakin osoittaa hellyyttä vaimolleni niin kauan, kuin hän suostuu sellaista vastaanottamaan, ajattelivatpa lapset mitä tahansa. Myös lapsiani aion suukotella ja halailla siihen asti kunnes kieltävät sen. Esikoinen on nyt 8 v, eikä ainakaan vielä ole kieltänyt pusuja tai haleja, vaan pitää niitä tärkeinä, ja haluaa muutenkin läheisyttä, välillä roikkuen minussa kuin apina.

Vierailija kirjoitti:

Mun vanhemmillani kävi tuo uhkapeliefekti, eli oli pakko kituuttaa yhdessä vaikka kuinka ei kiinnostanut. Mutta kun suhteeseen oli satsattu niin paljon, niin oli pakko jäädä. Lopputuloksena hirveä kaaos, pikkusisarukset eivät ole toipuneet vieläkään. Nyt päräyttävä tieto, mutta olen naimisissa ja liitto voi hyvin, mutta olen oppinut pitämään puoleni enkä suostu kaikkeen mitä miehet ehdottavat. Tämän opin katselemalla mitä äiti tekee. 

Kun hän erosi vihdoin isästä, niin tilalle tuli taas uusi suhde vanhalla dynamiikalla. Homma ei toiminut alkuunkaan, mutta sitä piti jatkaa, koska sitä piti jatkaa. Kului kokonaista 8 vuotta seuraten sitä parisuhteen irvikuvaa, johon mahtui kaikenlaista. 

Ensimmäinen parisuhteeni 18-vuotiaana olikin sitten toisintoa noista näytöksistä. Luulin, että suhteessa ollaan sen pituuden vuoksi, pitää pitäytyä yhdessä ja kärvistellä. Onneksi tuli Sinkkuelämää ja opin, että buumereilla on aivan sairaan kaksinaismoralistiset käsitykset parisuhteista. 

Kerro ihmeessä tästä kaksinaismoralismista. Mitä oikein tarkoitat?

Mä jäin liittoon väkivaltaisen miehen kamssa kunnes kuopus oli 5 vuotta. Koska en halunnut antaa pientä lasta isän luokse. Tein oikein. Ihmettelen vieläkin miten kestin, mutta ajattelin itseni ihmiskilpenä silloin. Mistään muusta syystä en olisi suostunut.

jos teillä on oikeasti kaverilliset välit ja molemmat uskotte sen muutaman vuoden kestävän, niin onhan se ihan fiksua tarjota lapsille turvalliset olot kunnes lentävät pesästä. Ero maksaa yllättävän paljon ja elintaso tulee tippumaan, se voi olla lapsille vaikeampaa ymmärtää kun vanhemmille. Kun lapset on lentäneet pesästä voit katsoa suoraan itselleen jonkun kivan oman kodin, missä ei tarvitse mennä muiden ehdoilla. Tässä vaiheessa voi jo varmistaa että itsellä on verkostoja ja harrastuksia ettei koko elämä lopu sitten eroon.

Parilliset kaverit tulee ottamaan kivasti etäisyyttä kun ero tulee ettei se vain "tartu". Moni hehkuttaa uusia suhteita, mutta eron jälkeen saattaa yhtä hyvin tulla fiilis ettei halua moneen vuoteen suhdetta eli sinänsä ihan sama meneekö jonkun vuoden kaveripohjalta.

Vierailija kirjoitti:

Mutta mitä tekemistä romanttisella Disney-suhteella on pitkäaikaisen parisuhteen kanssa? Disney-kuvaukset kuvastaa rakastumisvaihetta, usein vielä aika sellaista toksista uupas-eipäs-tunteiden vuoristorataa. Alkaako olla vaiko ei. Ne ei juuri koskaan kuvaa pitkää perheellistä liittoa.

Psykologit sanovat, että ihmiset kokevat onnettomuutta liitoissaan osittain juuri siksi, että vertaavat liittoaan median rakastumisvaiheen kuvauksiin. Ehkä nuorillekin pitäisi tarjota muutakin esikuvaa kuin Hollywoodia. :)

"Disney-suhteen" saa toimimaan. Eli minusta se tarkoittaa sitä, että molemmat osapuolet ovat valmiita kunnioittamaan, arvostamaan ja rakastamaan toisiaan. Kun molemmat tekevät noin, on arki yhtä "Disney-suhdetta" vuosienkin jälkeen. En muuten tietäisi, mutta puhun kokemuksesta. Meidän parisuhteemme toimii 18 vuoden kokemuksella näin:

- Molemmat sanovat positiivisia asioita toiselle joka päivä. "Rakastan sinua", "Kiitos", "Olet ihana", "Näytät upealta/kauniilta/komealta". Viimeisenä ennen nukkumaan menoa: "Kiitos tästä päivästä". Laitamme toisillemme rakastavia viestejä, sydänhymiöitä ja muita.

- Pieniä riidanaiheita tulee, mutta niistä sovitaan. Nukkumaan ei mennä, ennen kuin asiat on selvitetty ja molemmat (tai vähintään riidan aloittanut) pyytää anteeksi ja halataan. Ylipäätään puhumme paljon ja selvitämme asiat puhumalla.

- Joka päivä osoitamme hellyyttä toisillemme. Halaamme joka päivä. Annamme aina ennen nukkumaanmenoa tai ennen töihin tai vaikka kauppaan lähtöä lähtöpusun ja usein myös halauksenkin.

- Teemme yhdessä kivoja asioita. Käymme lenkillä, kahvilla, "minitreffeillä" ja vietämme aikaa myös ilman lapsia - ei yleensä pitkiä aikoja, mutta tunti silloin tällöin päivällä riittää aikaa. Etätöitä tehtäessä lounastamme yhdessä jne.

- Harrastamme hyvää seksiä, eli siis rakastelemme. Kerran tai kaksi viikossa, välillä tulee toki taukoja, välillä sitten on kiihkeämpiä kausia. Teemme hyviä asioita toinen toisellemme, annamme hellyyttä, orgasmeja, läheisyyttä, osoitamme rakkautemme myös fyysisesti. Arvostamme toisiamme fyysisesti. Jos on mahdollista, olemme rakastelun jälkeen aina sylikkäin toisiamme silitellen hyvän tovin.

Ei tämä mitään rakettitiedettä ole. Koen silti olevani "Disney-liitossa", eli rakastan puolisoani yhtä paljon kuin suhteen alkuvaiheessa.

Vierailija kirjoitti:

Omat vanhempani pysyivät yhdessä meidän lasten takia. Täytyy sanoa, että en arvostanut uhrausta, en koskaan oppinut kotoa hyvän parisuhteen mallia ja vaati aikaa opetella aikuisena tyhjästä, mitä parisuhteen pitäisi oikeasti olla. Toisaalta nykyään ajattelen että heidän elämänsähän se, ja jos haluavat heittää vuosia hukkaan niin mitäpä se minulle kuuluu.

Mun vanhemmat myös. Olen käsitellyt ja käsittelen edelleen traumoja puhumattomuudesta, ja siitä kuinka pitää sinnitellä vaikka mikään ei toimi, mutta sitä ei voi myöntää, koska kulissit ja muka lasten etu. Kukaan ei kysynyt meiltä lapsilta, miltä meistä tuntuu tai miten meillä menee. Meillä vanhemmat myös riiteli välillä. Mutta älkää luulko että se riidattomuus tarkoittaa sitä, ettei lapset havaitse teidän välejä tai teidän välistä dynamiikkaa tai mahdollista etäisyyttä tai turhautumista, vaikka ette sitä näyttäisi. Lapsilla on kunnon antennit nimittäin päässä. Itse opin todella kävelemään munankuorilla ja lukemaan ihmisten käytöksestä ja huokauksista ja teoista ja tekemättä tai sanomatta jättämisistä tai sanomisista vaikka ja mitä.

Itse erosin lasteni isästä, ja meillä menee nyt paremmin kuin aiemmin koko perheellä, myös lapsilla. Minäkin jaksan olla läsnä ja iloinen lasten kanssa, kun mies ei jatkuvasti tuomitse minua jostain. Oma äitini tuomitsi minut myös, kun en jäänyt lasten vuoksi, kuten hän sanoi tehneensä. En tosiaan halunnut toistaa hänen virhettään tälle, mitä vieläkin terapiassa nelikymppisenä selvittelen jotta oppisin olemaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mutta mitä tekemistä romanttisella Disney-suhteella on pitkäaikaisen parisuhteen kanssa? Disney-kuvaukset kuvastaa rakastumisvaihetta, usein vielä aika sellaista toksista uupas-eipäs-tunteiden vuoristorataa. Alkaako olla vaiko ei. Ne ei juuri koskaan kuvaa pitkää perheellistä liittoa.

Psykologit sanovat, että ihmiset kokevat onnettomuutta liitoissaan osittain juuri siksi, että vertaavat liittoaan median rakastumisvaiheen kuvauksiin. Ehkä nuorillekin pitäisi tarjota muutakin esikuvaa kuin Hollywoodia. :)

"Disney-suhteen" saa toimimaan. Eli minusta se tarkoittaa sitä, että molemmat osapuolet ovat valmiita kunnioittamaan, arvostamaan ja rakastamaan toisiaan. Kun molemmat tekevät noin, on arki yhtä "Disney-suhdetta" vuosienkin jälkeen. En muuten tietäisi, mutta puhun kokemuksesta. Meidän parisuhteemme toimii 18 vuoden kokemuksella näin:

- Molemmat sanovat positiivisia asioita toiselle joka päivä. "Rakastan sinua", "Kiitos", "Olet ihana", "Näytät upealta/kauniilta/komealta". Viimeisenä ennen nukkumaan menoa: "Kiitos tästä päivästä". Laitamme toisillemme rakastavia viestejä, sydänhymiöitä ja muita.

- Pieniä riidanaiheita tulee, mutta niistä sovitaan. Nukkumaan ei mennä, ennen kuin asiat on selvitetty ja molemmat (tai vähintään riidan aloittanut) pyytää anteeksi ja halataan. Ylipäätään puhumme paljon ja selvitämme asiat puhumalla.

- Joka päivä osoitamme hellyyttä toisillemme. Halaamme joka päivä. Annamme aina ennen nukkumaanmenoa tai ennen töihin tai vaikka kauppaan lähtöä lähtöpusun ja usein myös halauksenkin.

- Teemme yhdessä kivoja asioita. Käymme lenkillä, kahvilla, "minitreffeillä" ja vietämme aikaa myös ilman lapsia - ei yleensä pitkiä aikoja, mutta tunti silloin tällöin päivällä riittää aikaa. Etätöitä tehtäessä lounastamme yhdessä jne.

- Harrastamme hyvää seksiä, eli siis rakastelemme. Kerran tai kaksi viikossa, välillä tulee toki taukoja, välillä sitten on kiihkeämpiä kausia. Teemme hyviä asioita toinen toisellemme, annamme hellyyttä, orgasmeja, läheisyyttä, osoitamme rakkautemme myös fyysisesti. Arvostamme toisiamme fyysisesti. Jos on mahdollista, olemme rakastelun jälkeen aina sylikkäin toisiamme silitellen hyvän tovin.

Ei tämä mitään rakettitiedettä ole. Koen silti olevani "Disney-liitossa", eli rakastan puolisoani yhtä paljon kuin suhteen alkuvaiheessa.

Hieman alentava tuo viimeinen kommentti. Onnittelut että olet onnistunut löytämään sopivan ihmisen, ja että osaatte käsitellä asioita ja huolehtia asioista.

Vierailija kirjoitti:

Luojan kiitos en jäänyt!

Avioliittomme oli ns perushyvä eli ei alkoa eikä pahoinpitelyjä - pettäminenkin paljastui vasta eron jälkeen. Olisi siinä voinut kituuttaa vielä muutaman vuoden mutta miten oudon kuvan parisuhteesta lapset olisivat saaneet?? Esikoispoikakin ehti jo saamaan vaikutteita siitä miten vaimo ja äiti on kaikessa se välttämätön paha ja aina hännillä kaikessa ilman että meillä edes haukuttiin toista ääneen. Ilmapiiri vain oli kaikkea muuta kuin arvostava ja rakastava. 

3 vuotta yh:na oli vapauttavaa meille kaikille, rahaa oli vähän mutta rakkautta minun ja lasten välillä paljon ja sitä sai vapaasti osoittaa. Elämästä sai nauttia eikä kukaan paheksunut. 

Sitten löytyi mies joka halusi meidät 4 ja olemme olleet perhe 26 vuotta. Vuosiin on mahtunut paljon naurua, yhdessäoloa, toistensa kannustamista ja hyväksymistä. Pikkusiskokin 6v yhdessäolon jälkeen. Lapset ovat monesti sanoneet miten onnellisia ovat olleet meidän kanssamme. LIsäksi ehtivät saamaan rakastavan parisuhteen mallin omiin avioliittoihinsa. 

Tämä niin tämä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kotoa opittu parisuhdemalli todistetusti periytyy lapsille. Mieti ap haluaisitko sinä lastesi olevan sellaisessa liitossa, jonka mallia nyt lapsillesi näytät? Siinähän tässä pohjimmiltaan on kyse, lapsista, ei sinusta.

Tätä olen miettinyt, kun olen todennut, että en taida puolisoani enää rakastaa, että millaisen mallin lapset saa pitkästä parisuhteesta.  Me ei kyllä tapella normaalia enemmän (siis erimielisyyksiä on silloin tällöin, mutta ei tosiaankaan päivittäin, eikä edes viikottain) ja tehdään yhdessä perheenä asioita. Mutta siis kovin romanttisia me ei puolison kanssa olla, vaikka ollaankin hyvissä väleissä. Kuvailisin että me ollaan läheisiä ystäviä, jotka tuntevat toisensa todella hyvin. 

Tavallaan mun lapset saa siis ihan ok kuvan pitkästä parisuhteesta, eli että se on kumppanuutta ja yhdessä tekemistä, mutta jää niiltä näkemättä ehkä se miten kaksi aikuista osoittaa romanttisia tunteita ja hellyyttä toisiaan kohtaan (meillä halaillaan paljon kyllä, mutta ei me ikinä esim. suudella). Sitten taas onhan osa ihmisistä sellasia, että ne ei hirveesti hellyydenosoituksia jakele, vaikka rakastaisivatkin. 

Eikä kyse ole pelkästä hellyydestä. Lapsi kyllä vaistoaa kun toinen vanhempi mukautuu toisen tahtoon vähän pitkin hampain, kun sitä rakkauden puskuria ei siinä välissä ole. Näin ainakin itse sain ns. kärvistelyn mallin äidiltäni ja muutama ensimmäinen suhde olikin osaltani hyvin pitkälti äidin mallin toistamista. Kun pitäähän sitä sietää. Joo, ehkä siinä vaiheessa kun on talolainat ja 20 v historia, mutta en minä sitä 17-vuotiaana ymmärtänyt, vaan kuvittelin että se vaan kuuluu automaattisesti parisuhteeseen kun siltähän se minulle näytti. Eikä ollut edes mistään huutoriitelyistö kyse äidillä, mutta ihan semmoisesta että kummankin naamasta näkyi että molemmat on väsyneitä ja tympääntyneitä tilanteeseen mutta se pitää vaan silti porskuttaa.

Mutta minä en mukaudu toisen tahtoon. Kuten sanoin, niin minä koen että puoliso on ystäväni. Minä en tunne fyysistä halua häntä kohtaan, mutta ihan mielelläni olen hänen kanssaan samassa tilassa. Mutta pelottaa, jos tosiaan lapset jotenkin aistii sen, että tässä suhteessa ei ole ns. oikeasta rakkaudesta kyse, vaan enemmänkin siitä, että ollaan yhdessä, kun se nyt on  helpoin ja miellyttävin ratkaisu. Ei välttämättä siis ideaali tai intohimoisin, mutta helpoin. 

Kokemukseni mukaan lapset todella vaistoavat vanhempiensa suhteen l a a d u n. Ainakin minä olen vaistonnut, etteivät omat vanhempani sopineet yhteen (he erosivat, kun olin teini-ikäinen, mikä oli minulle suuri helpotus). Ja nyt jo itsekin naimisissa oleva lapsemme on kertonut aina vaistonneensa, että hänen vanhempansa ovat pysyneet yhdessä, koska he rakastavat toisiaan. Näin siis siitä huolimatta, että avioliitossamme on ollut vaikeitakin aikoja. Eivät aidot tunteet pysy piilossa.

Kyllä ja en. Jäin avioliittoon useaksi vuodeksi lasten takia, mutta erosin lopulta kun tapasin toisen miehen. Molempien parisuhde oli kuollut jo vuosia aiemmin.