Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Vanhemmillani ei ole enää muuta puhuttavaa kuin sairauskertomuksensa
14.03.2022 |
Iät heillä 60 ja 70 vuoden välissä, ja tätä on jatkunut jo vuosia, koko ajan pahentuen. Välimatkaa on sen verran paljon, että käydään heidän luonaan kerran kuussa tai kahdessa. Ovat itse sanojensa mukaan liian heikkoja matkustamaan, vaikka toinen on vielä työelämässäkin.
Elämään ei kuulu mitään muuta kuin sairaudet. Taas kuuntelin saman kelan, jonka kuulin jo viime kesänä. Katsoin mielenkiinnosta kelloa, ja kahden päivän vierailusta kului yhteensä viisi tuntia heidän sairauksiensa kuunteluun. Mihin nyt kolottaa, mitä lääkkeitä ja hoitoja kokeiltu, mikään ei toimi, voi voi, jne. Monologia ei oikein saa poikki, jos saa, niin pariksi minuutiksi kunnes voivottelu alkaa taas. Isä jättää teatraalisesti dosenttinsa aina ruokapöytään levälleen joka ruuan ja kahvin jälkeen.
Olen yrittänyt kannustaa heitä ihmisten ilmoille ja puhumaan positiivisemmista asioista, mistä he eivät pidä. 14-vuotias tyttäreni kertoi, että mummo ja pappa ovat alkaneet puhua hänelle vaivoistaan. Mummo on näyttänyt hänelle jotain reumatismipatteja sekä mustelmaa, ja kertonut tytölle mitä lääkkeitä käyttää, ja voivotellut miten kipeä on. Eli valitus alkaa kaatua lasteni niskaan, jos en itse kuuntele. Vanhempani suuttuvat ja loukkaantuvat, äiti jopa itkee jos sanon yhtään kovemmin, että jutut kuormittaa ja puhutaan välillä jostain muusta. Mikä eteen?
Kommentit (58)
Ymmärrän ap:ta, vähän sama tilanne itselläkin, vaikka puhutaan kyllä onneksi muustakin.
Omissa vanhemmissa ärsyttää eniten uhriutuminen. Koko ikänsä ovat liikkuneet vähänlaisesti, aina autolla lyhyetkin matkat, syöneet epäterveellisesti, käyttäneet reippaasti alkoholia. Nyt sitten 60-70 v. elintasosairauksien puhjettua voivotellaan huonoa tuuria(!) kun on sairastuttu. Oman elämäntyylin vaikutuksia ei vieläkään haluta nähdä. Valitellaan lääkkeiden paljoutta samalla kuin haukataan makkaraa jääkaapista ja mennään takaisin tv:tä katsomaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Sama se on sulla edessä kun vanhaksi tulet. Ei niiltä kaikilta vaivoilta ja kivuilta kauaksi matkusteta hyvä kun lähikauppaan pääset..
Kaikki eivät pura omia vaivojaan ja katkeruuksia ympäristöönsä, niin että olet puhelun tai käynnin jälkeen energia nollassa ja lähinnä vihainen.
Minä en ole kertonut sairauksistani. Vakavin niistä tappaa yhtäkkisesti. Siksi en ota lapsia enää hoitoon, jos olen yksin.
Aplle: tosi ikävä kuulla! Itselläni on vähän päälle 70-vuotiaat vanhemmat ja etenkin isäni on nykyään pelkkää sairauskertomusta, joutuu kuuntelemaan pitkiä selostuksia joiden aiheena on pääasiassa suolen toiminta tai eturauhasvaivat. Hän ei siis ole oikeasti vakavasti sairas, ei mitään mikä välittömästi tai edes vuoden sisään uhkaisi henkeä, on vain normaaleja ikääntymiseen liittyviä vaivoja.
Luulen että vanheneminen on tullut molemmille vähän yllätyksenä, etenkin isälleni. Olen tulkinnut että keskittyminen sairauksiin ja vaivoihin on jonkinlaista masennusta ja pakoa elämän tylsyydestä. Tai huomiontarvetta. Heillä ei ole yhtään ystäviä tai ketään jota nähdä meidän lasten ja perheinemme lisäksi ja mekin asumme sen verran kaukana että käyntikerrat on ehkä kerran kuussa. (Eikä oikein huvita nähdä useammin jos kanssakäyminen on ihan yhdensuuntaista. Viheliäinen noidankehä, tosiaan!)
Olen ajatellut että tätä se nyt on sitten, jotkut ihmiset taantuvat vanhetessaan. Lapsesta tulee se kypsempi osapuoli ja vanhemmista jälleen lapsenomaisia. Ei auta muuta kuin yrittää olla myötätuntoinen ja kuunnella, toki oman jaksamisen rajoissa... tiedän kyllä että oman toimintakyvyn laskeminen voi olla tosi ahdistavaa ja siinä voi helposti jäädä jauhamaan omaa kohtaloaan (minulla diagnosoitiin reuma kun olin kolmikymppinen ja olen syönyt vuosia solumyrkkyä ja muita lääkkeitä, joten tiedän miltä tuntuu kun oma keho ei toimi ja on kipeä)
Toivoisin vain että itse pystyisin vanhenemaan niin että elämässäni olisi myös ilon aiheita enkä keskittyisi vain vastoinkäymisiini! Ja jaksaisin kiinnostua muidenkin asioista.
Vierailija kirjoitti:
Minä en ole kertonut sairauksistani. Vakavin niistä tappaa yhtäkkisesti. Siksi en ota lapsia enää hoitoon, jos olen yksin.
Miksi haluat järkyttää perheesi jättämällä kertomatta?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Isän pöydälle jätetty dosentti 😂♥️
Sellaistahan se alkaa ikääntyneiden vanhempien kohdalla olla. Toisaalta, kun niiden sairauksien takia lähinnä ollaan kotona ja käydään kerran viikossa kaupassa, niin siinä ne puheenaiheet alkavat käydä vähiin.
Itse pyydän äidiltä ohjeita koskien esimerkiksi käsitöitä tai leivontaa ja ruuanlaittoa. Niistä hän jaksaa innostua samoin kuin siitä, täytämme yhdessä sanaristikoita. Isän kanssa juttelemme uutisaiheista ja maailman tapahtumista. Välillä sitten muistellaan vanhoja ja katsellaan valokuvia.
Koviahan nuo ovat kinaamaan keskenään ja se on kenkumpaa kuunneltavaa kuin tarinat terveyskeskuksesta ja uusista lääkkeistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Me sanotaan dosettia desantiksi tai klosetiksi.
Vierailija kirjoitti:
Sääli, että olet perinyt noin huonot geenit molemmilta vanhemmiltasi. Tyttäresi joutuu pian kuuntelemaan sinunkin vaivojasi.
Nimen omaan omena ei kauas puusta putoa! Mitä teet omille vanhemillesi ja puhut heistä.Samoin tulevat omat lapsesi kohtelemaan sinua.Mallin sinä annat ihan livenä heille!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mitä te horilot nyt yhtäkkiä ap: n kimppuun hyökkäätte?
Ja ap, ei ole normaalia, että 60+ korvilla aletaan hieromaan vanhuutta omaan ja muiden lärviin. Saattavat elää vielä 20-30 vuotta. Sitä paitsi tosiaan useiden tuon ikäisten pitäisi pärjätä vielä työelämässäkin. Kuuntele kohteliaasti pari minuuttia ja vaihda puheenaihetta. Jos ei auta, vähennä tapaamiskertoja.
että heitä tulee rangaista jos puheenaihe ei vaihdu. Voi hyvä ihme sentään toivon ettei sinulla ole vanhempia enää..
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sama se on sulla edessä kun vanhaksi tulet. Ei niiltä kaikilta vaivoilta ja kivuilta kauaksi matkusteta hyvä kun lähikauppaan pääset..
Kaikki eivät pura omia vaivojaan ja katkeruuksia ympäristöönsä, niin että olet puhelun tai käynnin jälkeen energia nollassa ja lähinnä vihainen.
sinulta puuttuu kärsivällisyyttä ja ymmärrystä. Sitä tulee kun kasvaa aikuiseksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sääli, että olet perinyt noin huonot geenit molemmilta vanhemmiltasi. Tyttäresi joutuu pian kuuntelemaan sinunkin vaivojasi.
Nimen omaan omena ei kauas puusta putoa! Mitä teet omille vanhemillesi ja puhut heistä.Samoin tulevat omat lapsesi kohtelemaan sinua.Mallin sinä annat ihan livenä heille!
Isäni oli ihan järkevä ja fiksu lähes loppuun asti. Äitini sen sijaan on myrkyllinen ja katkera. Millaista esimerkkiä siis tulen antamaan lapsille? Kenenkään ei ole pakko olla jonkun likasankona.
-ohis
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sama se on sulla edessä kun vanhaksi tulet. Ei niiltä kaikilta vaivoilta ja kivuilta kauaksi matkusteta hyvä kun lähikauppaan pääset..
Kaikki eivät pura omia vaivojaan ja katkeruuksia ympäristöönsä, niin että olet puhelun tai käynnin jälkeen energia nollassa ja lähinnä vihainen.
sinulta puuttuu kärsivällisyyttä ja ymmärrystä. Sitä tulee kun kasvaa aikuiseksi.
Useimmat aikuiset ovat töissä, sitten on vielä omat lapset. Nukun huonosti. Äitini soittaa likasankopuheluitaan iltaisin, nukun entistä huonommin.
Olen kuullut lapsesta lähtien miten huonosti käyttäytyvää aikuista pitää "ymmärtää". Äidin suku on täynnä persoonallisuushäiriöisiä, enkä minä aio olla heidän katkeruuksiensa kuuntelija.
Jokainen saa ja jokaisen pitää asettaa rajat omalle jaksamiselleen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä te horilot nyt yhtäkkiä ap: n kimppuun hyökkäätte?
Ja ap, ei ole normaalia, että 60+ korvilla aletaan hieromaan vanhuutta omaan ja muiden lärviin. Saattavat elää vielä 20-30 vuotta. Sitä paitsi tosiaan useiden tuon ikäisten pitäisi pärjätä vielä työelämässäkin. Kuuntele kohteliaasti pari minuuttia ja vaihda puheenaihetta. Jos ei auta, vähennä tapaamiskertoja.
että heitä tulee rangaista jos puheenaihe ei vaihdu. Voi hyvä ihme sentään toivon ettei sinulla ole vanhempia enää..
Nimenomaan on vanhemmat ja heihin hyvät ja lämpimät välit. Ymmärrämme molemmat, että tasavertainen aikuisten ihmisten välinen yhteydenpito ei ole sitä, että toinen osapuoli toimii tunkiona. Autamme toki toisiamme tarvittaessa.
Sairauksiakin heillä on, mutta eivät ne ole pääpuheenaiheena tavatessamme. Kuten ei myöskään minun terveysongelmani tai ongelmani ylipäätään.
Miksi täällä luullaan, että tämä on provo? Ihmiset eivät tajua, että tällaista on. Ap, itse kärsin ihan samasta. Äitini mielenterveysongelmista saanut kuulla ikäni ja nyt kun on 70, lisäksi vanhuuden vaivoista. Vissiin muilla sitten kivat positiiviset perheet, kun tätä on niin vaikea tajuta.
Olen itse 60+ ja laskin juuri, että äitini on jo yli puolen vuosisataa marmattanut terveys- ja muista ongelmistaan. Kun olin alle kouluikäinen, hän pelotteli minua että hän lähtee ja jättää tai hän pian kuolee. Keksinyt itselleen syöpäoireita että saisi sääliä ja huomiota.
.
Että eiköhän jo ala riittää moisen jeremiaadin kuuntelu. Itselläkin on vaivoja mutta en pyri pitämään niitä ylimmäisenä keskustelunaiheena ihan joka välissä.
.
Nuorena kun jouduin kerran oikein sairaalaan ja leikkaukseen enkä sen takia ihan heti pystynyt palvelemaan häntä, niin hän nauroi ja pilkkasi vaivaani.
.
Koko elämäni olen häntä kuunnellut ja puhelinkeskustelut ovat vain entisestään koostuneet hänen myrtyneestä marmatuksestaan ja loputtomista voivotteluistaan.
.
Eiköhän jokaisen elämässä kuitenkin sentään jotain myönteistäkin juteltavaa olisi.
Vierailija kirjoitti:
Provohan tämä on.
Ei ole.
Alue: Aihe vapaa
Tulee mieleen mun mummoni, joka aloitti tuon jo kuulemma 40-vuotiaana. Oli narsistinen luonne, ei nyt narsisti sentään mutta kutsuimme Diivaksi. Ongelma paheni, kun oli 50-veenä pahassa onnettomuudessa ja toipui siitä. Huomiota sai silloin paljon. Asui myös leskenä yksin.
Toipumisen jälkeen puhelut meni pelkän valituksen kuunteluksi. Ei kysellyt mitä kuuluu, vaan valitusvirsi alkoi samantien.
Oli myös liian heikko matkustamaan, kun huimasi ja pyörrytti niin. Särki polvea, otti pumpusta.....
Lopulta ei enää huvittanut soittaa mummolle kuin pari kertaa vuodessa.
Ongelma oikeastaan helpotti, kun mummu muutti rintamamiestalosta 75-veenä palvelutaloon omaan yksiöön, ja sai ikäistään seuraa ja siellä oli kaikenlaista toimintaa vanhoille. Alkoi sen myötä kiinnostua muustakin kuin omista vaivoistaan. Lastenlastenlapsia tuli, ja ne kiinnosti mummia, oli helpompi jutella vanhoista ajoista ja hänen lapsuudestaan ja omista lapsista pienenä.
Mummu kuitenkin heitti veivinsä vasta -91 vuotiaana!