Lue keskustelun säännöt.
Parisuhteessa sen vahvemman rooliin joutuminen
11.03.2022 |
Miehellä oli koko viime vuoden kriisi läheisen menettämisestä. Jotenkin odottelin, että se menisi ohi ajan kanssa (tietenkään mitään määräaikaa ei ole eikä ole koskaan "suru suoritettu". Ymmärrän ja olen ollut kärsivällinen.
Itsellänikin on vaikeuksia , mutta päädyn aina käsittelemään ne pääni sisällä. Käytän paljon voimia itsesäätelyyn, jotta pysyisin tasapainossa. Tällöin ulospäin näkyy rauhallinen kuori. Saatan olla juuri ja juuri löytänyt rauhan, kun mies tulee purkamaan omaa mieltään ja ongelmia minulle. Vaikka minulla ei ole yhtään mitään annettavaa jäljellä, kun energia on mennyt sisäiseen managerointiin, yritän sitten kuunnella ja olla empaattinen.
Tästä seuraa katkeruus, että "se minun vuoro ei tulekaan ja miksi minun pitää olla aina se vahva kannattelija, vaikka juuri ja juuri pidän itseni kasassa". Tätä en sano ääneen, mutta pelkään että se alkaa syödä minua sisältä ja näkyä muuten suhteessa.
Enkä kerro miehelle huoliani, koska hänestä näkee ettei hänellä ole niille tilaa. Siirrän omia tarpeitani johonkin tulevaisuuteen, mutta olen tehnyt tätä jo vuoden.
Kommentit (125)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Romahda itse ja lakkaa tekemästä tuota emotional labor.
Miten lakata jos toinen jatkaa omien ongelmien vuodattamista?
Niin, miten? Käytännössä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minusta kaikkein loukkaavinta on sellainen, että mies ei yhtään "read the room" eli tarkista ensin, millä mielellä olen, mikä mun energiataso on, ennen kuin alkaa kertoa omia asioitaan. On kuin kuulijalla ei olisi väliä vaan olen pelkkä kohde johon voi heittää liian kuuman perunan eli tunteet joita ei itse siedä.
Ei kai kukaan lue huonetta. Liikaa vaadittu.
Aamuisin "voi #&@*, se heräsi" eikä "ihanaa, se heräsi"
On väärin käyttää puolisoa terapeuttina. Asioista toki pitää puhua mutta vuosikausien jauhaminen samoista asioista samalle ihmiselle kuluttaa sen ihmisen voimavarat. Moni on eronnut kun ei ole jaksanut olla henk.kohtainen tukipylväs. Surun, masennuksen ym keskelläkin normaalijärjellä ja empatiakyvyllä varustettu ihminen ymmärtää ettei puolison voimavarat riitä kannattelemaan kahta pitkään. Kertoisin nämä asiat ap:n puolisolle asumusero tms jos ei mikään muutu. Muuten ap:n tien päässä odottaa uupumus ja totaalinen burn out.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hän luulee että sääli on rakkautta.
Miehelle joku nuori, hoivaviettinen ja miellyttämisenhaluinen ystävä kuuntelijaksi. Eikä haittaa, jos on hyvän näköinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hei, olin jonkin aikaa samanlaisessa tilanteessa ja pakotin poikaystäväni terapiaan, monta asiaa selvisi, hänen itsetuntonsa ja mielialansa koheni ja suhteessa menee nyt todella, todella paljon paremmin. Suosittelen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen aika passiivinen ja aloitekyvytön mies ja olen tullut siihen johtopäätökseen, ettei näillä eväillä taida kannattaa parisuhteeseen lähteä vaikka nytkin olisi kiinnostunut nainen. Siinä ei taida muuten mukava olemus kauheasti auttaa, kun nainen hetken päästä myös huomaa mikä vedettävä reki olen.
Miksi et sitten aikuistu ja reipastu? Olen jättänyt yhden kaltaisesi, on kohtuutonta jos parisuhteessa vain toinen on vastuullinen aikuinen, ja se toinen pelkkä "ihan sama", joka ei ota kantaa mihinkään.
Ei kyse ole mistään aikuistumisesta ja reipastumisesta, minä vain olen tällainen. Aivan kuten sinä olet se "reipas aikuinen" etkä osaa muuta olla.
Kyllä minä osaan muutakin, olen jättänyt kaltaisesi vätyksen, ja nykyinen mies on oikeasti aikuinen, ei mikään pikkupoika. Miksi sinä et edes yritä aikuistua, vaan olet lastuna laineilla? Itseään voi muuttaa, jos haluaa. Vätykset ei ole haluttuja, ani harva nainen oikeasti haluaa lapsen tasolla olevan miehen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kohtalotoveri täällä. Alkuhuuman jälkeen olen havahtunut siihen, että mies on passiivinen ja aloitekyvytön. Kaikki isot päätökset kaatuvat minun tehtäväkseni, ja luultavasti mikään projekti ei etenisi, ellen olisi tirehtöörinä. Tunteista ja tarpeista puhuminen on kiinni minun aloitteestani, samoin seksi. En todellakaan halunnut tätä roolia. Suhteessa on paljon hyvääkin, joten eroaminen tuntuu kurjalta vaihtoehdolta.
Täysin sama tilanne 😨 Ja tämä tuli kyllä yllätyksenä vasta yhdessä asumisen myötä, sillä olen tuntenut mieheni pitkään ennen suhdettamme. Mutta se kaikki aikaisempi energisyys ja tekemisen meininki sekä johtajuus ja vastuunotto onkin liittynyt hänen työhönsä, sen ulkopuolella kun ei kukaan ole käskemässä, eikä ole ylhäältä päin annettuja tavotteita, ei tapahdu mitään. Ei mitään.
Miehenä sitä kun repii töissä menemään, haluaa kotiin tullessaan ihan vain olla ja nauttia. En ymmärrä miksi nainen ei tätä tajua, eikä osaa olla paikallaan sekuntiakaan.
Ja luulet ettei nainen tahtoisi vaan olla ja nauttia työpäivän jälkeen? Mutta lapsiperheessä tämä ei ole vaihtoehto, jonkun vaan on pakko tehdä ja päättää. Kun ei ole reilua pistää lapsia maksamaan velttoilusta.
Vierailija kirjoitti:
Miehelle joku nuori, hoivaviettinen ja miellyttämisenhaluinen ystävä kuuntelijaksi. Eikä haittaa, jos on hyvän näköinen.
Piristyy alta aikayksikön. Alkaa kuntoilua ja pukeutua paremmin. Kiinnostuu taas harrastuksistaan. Parempaa kuin terapia! Tosin exäni jäi sille tielleen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä olen myös aina se vahvin. Tosin se sopii hyvin persoonaani, osaan olla kuormittumatta toisten huolista tiettyyn pisteeseen asti. Viime kevät oli minullekkin rankka, lapsilla, miehellä, ystävällä ja itselläni on paljon huolia ja kuormitusta. Silloin vain jotain muuta on laitettava syrjään ja annettava muille vastuuta omien asioiden järjestykseen laittamiseen.
Puoliso myös tietää että minä puolisona en ole hänen terapeutti vaan voin mahdollistaa hänelle vähemmän kuormitusta mutta muutoin en voi liikaa puuttua. Jutellaan toki paljon mutta terapeutti en ole, kuuntelen kyllä.
Minulle on usein sanottu että sopisin hyvin johonkin työhön mikä edistää mielenterveyttä ja itseasiassa nyt lähdin opiskelemaan alaa. Ehkä tämä kyky aidosti kuunnella ihmistä, jäsentää asiat sekä toivon lempeä luominen on joku supervoimani josta en itse hirveästi kuormitu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kohtalotoveri täällä. Alkuhuuman jälkeen olen havahtunut siihen, että mies on passiivinen ja aloitekyvytön. Kaikki isot päätökset kaatuvat minun tehtäväkseni, ja luultavasti mikään projekti ei etenisi, ellen olisi tirehtöörinä. Tunteista ja tarpeista puhuminen on kiinni minun aloitteestani, samoin seksi. En todellakaan halunnut tätä roolia. Suhteessa on paljon hyvääkin, joten eroaminen tuntuu kurjalta vaihtoehdolta.
Täysin sama tilanne 😨 Ja tämä tuli kyllä yllätyksenä vasta yhdessä asumisen myötä, sillä olen tuntenut mieheni pitkään ennen suhdettamme. Mutta se kaikki aikaisempi energisyys ja tekemisen meininki sekä johtajuus ja vastuunotto onkin liittynyt hänen työhönsä, sen ulkopuolella kun ei kukaan ole käskemässä, eikä ole ylhäältä päin annettuja tavotteita, ei tapahdu mitään. Ei mitään.
Miehenä sitä kun repii töissä menemään, haluaa kotiin tullessaan ihan vain olla ja nauttia. En ymmärrä miksi nainen ei tätä tajua, eikä osaa olla paikallaan sekuntiakaan.
Ja luulet ettei nainen tahtoisi vaan olla ja nauttia työpäivän jälkeen? Mutta lapsiperheessä tämä ei ole vaihtoehto, jonkun vaan on pakko tehdä ja päättää. Kun ei ole reilua pistää lapsia maksamaan velttoilusta.
Mutta jos ei nyt puhuta lapsista ja muista pakollisista asioista, en tarkoittanut niitä.
Vierailija kirjoitti:
Minä olen myös aina se vahvin. Tosin se sopii hyvin persoonaani, osaan olla kuormittumatta toisten huolista tiettyyn pisteeseen asti. Viime kevät oli minullekkin rankka, lapsilla, miehellä, ystävällä ja itselläni on paljon huolia ja kuormitusta. Silloin vain jotain muuta on laitettava syrjään ja annettava muille vastuuta omien asioiden järjestykseen laittamiseen.
Puoliso myös tietää että minä puolisona en ole hänen terapeutti vaan voin mahdollistaa hänelle vähemmän kuormitusta mutta muutoin en voi liikaa puuttua. Jutellaan toki paljon mutta terapeutti en ole, kuuntelen kyllä.
Minulle on usein sanottu että sopisin hyvin johonkin työhön mikä edistää mielenterveyttä ja itseasiassa nyt lähdin opiskelemaan alaa. Ehkä tämä kyky aidosti kuunnella ihmistä, jäsentää asiat sekä toivon lempeä luominen on joku supervoimani josta en itse hirveästi kuormitu.
Ei kai kukaan tuon enempää odotakaan kumppanilta. Täällä tulee sellainen kuva, että parisuhteessa ei saisi koskaan olla murheita ja tarvita toiselta tukea mihinkään, koska MINÄ EN MIKSIKÄÄN TERAPEUTIKSI RUPEA ÄÄÄÖÄÖÖÄÖÄÄÖÄÖÄÖÄÄÄÄ
Toivottavasti naiset jotka ihmettelevät miksi miehet ei näytä tunteitaan lukevat tämän ketjun. Onko tosiaan noin vastenmielistä tukea miestä vaikeina hetkinä? Miten kehtaatte vaatia miestä tukemaan itseänne kun että halua tukea miestä?
Ehkä olet oikeasti se heikompi?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Enkä kerro miehelle huoliani, koska hänestä näkee ettei hänellä ole niille tilaa." Jos vaikka kertoisit silti, etkä olettele asioita.
Jos toinen ääneen puhkuu ja puhisee stressiä ja ilmaisee sen sanoilla, viesti on selvä .
Silloin sinun pitää haastaa takaisin eikä vetäytyä ja marttyroitua.
Tämä on ongelman ydin, mutta miten sen käytännössä ratkaisen?
Minusta kaikkein loukkaavinta on sellainen, että mies ei yhtään "read the room" eli tarkista ensin, millä mielellä olen, mikä mun energiataso on, ennen kuin alkaa kertoa omia asioitaan. On kuin kuulijalla ei olisi väliä vaan olen pelkkä kohde johon voi heittää liian kuuman perunan eli tunteet joita ei itse siedä.