Lue keskustelun säännöt.
Parisuhteessa sen vahvemman rooliin joutuminen
11.03.2022 |
Miehellä oli koko viime vuoden kriisi läheisen menettämisestä. Jotenkin odottelin, että se menisi ohi ajan kanssa (tietenkään mitään määräaikaa ei ole eikä ole koskaan "suru suoritettu". Ymmärrän ja olen ollut kärsivällinen.
Itsellänikin on vaikeuksia , mutta päädyn aina käsittelemään ne pääni sisällä. Käytän paljon voimia itsesäätelyyn, jotta pysyisin tasapainossa. Tällöin ulospäin näkyy rauhallinen kuori. Saatan olla juuri ja juuri löytänyt rauhan, kun mies tulee purkamaan omaa mieltään ja ongelmia minulle. Vaikka minulla ei ole yhtään mitään annettavaa jäljellä, kun energia on mennyt sisäiseen managerointiin, yritän sitten kuunnella ja olla empaattinen.
Tästä seuraa katkeruus, että "se minun vuoro ei tulekaan ja miksi minun pitää olla aina se vahva kannattelija, vaikka juuri ja juuri pidän itseni kasassa". Tätä en sano ääneen, mutta pelkään että se alkaa syödä minua sisältä ja näkyä muuten suhteessa.
Enkä kerro miehelle huoliani, koska hänestä näkee ettei hänellä ole niille tilaa. Siirrän omia tarpeitani johonkin tulevaisuuteen, mutta olen tehnyt tätä jo vuoden.
Kommentit (125)
Toivottavasti ei tule tilannetta jossa oikeasti tarvitsisit häneltä tukea.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen aika passiivinen ja aloitekyvytön mies ja olen tullut siihen johtopäätökseen, ettei näillä eväillä taida kannattaa parisuhteeseen lähteä vaikka nytkin olisi kiinnostunut nainen. Siinä ei taida muuten mukava olemus kauheasti auttaa, kun nainen hetken päästä myös huomaa mikä vedettävä reki olen.
Miksi et sitten aikuistu ja reipastu? Olen jättänyt yhden kaltaisesi, on kohtuutonta jos parisuhteessa vain toinen on vastuullinen aikuinen, ja se toinen pelkkä "ihan sama", joka ei ota kantaa mihinkään.
Ei kyse ole mistään aikuistumisesta ja reipastumisesta, minä vain olen tällainen. Aivan kuten sinä olet se "reipas aikuinen" etkä osaa muuta olla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Enkä kerro miehelle huoliani, koska hänestä näkee ettei hänellä ole niille tilaa." Jos vaikka kertoisit silti, etkä olettele asioita.
Jos toinen ääneen puhkuu ja puhisee stressiä ja ilmaisee sen sanoilla, viesti on selvä .
Voi tehdä hänelle ihan hyvääkin saada olla siinä auttavassa ja tukevassa asemassa.
Sanot vaan "tarvitsisin nyt sun tukea, mun mieltä painaa x, voisitko halata mua" tms. Yritä oikeasti, älä kuvittele ettei miehesi pysty reagoimaan tohon.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Enkä kerro miehelle huoliani, koska hänestä näkee ettei hänellä ole niille tilaa." Jos vaikka kertoisit silti, etkä olettele asioita.
Jos toinen ääneen puhkuu ja puhisee stressiä ja ilmaisee sen sanoilla, viesti on selvä .
Silloin sinun pitää haastaa takaisin eikä vetäytyä ja marttyroitua.
Ai niin kuin miten???
Kerran räjähdin valtaisasti kun itsellä oli monta kiveä kannettavana ylämäkeen ja pitkäaikaista stressiä sukulaisten takia. Ja hän kehtasi valitta jostain tyhjänpäiväisestä yksittäisestä asiasta joka sitä paitsi oli jo takanapäin.
Sen jälkeen tuntuu että tajusi vihdoin että mullakin voi olla raskasta ja ehkä hänenkin pitäis vaikka yhden kerran älytä antaa tukeaan minulle ettei se tukeminen aina olisi yksisuuntaista vain minulta hänelle.
Jotkut sanoo suoraan että naisen ja miehen aivot ovat biologisesti erilaisia. Kai se sitten juuri tällaisessa näkyy selvimmin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kiitos, tämä on hyvä muistaa.
Miehessä on hyvinä aikoina paljon hyvää. Ottaa vastuuta kotitöistä ym. eli en käytännön asioissa ole se hallitsevampi. Mutta jotenkin tämä tunnepuolen kannattelu kaatuu minun niskaan.
En ehkä edes haluaisi kylmähermoista kumppania. Sellaisestakin on kokemusta.
Olen yrittänyt vahvistaa itseäni, mutta en tiedä miten. Ideoita?
Mitä tarkoitat tunnepuolen kannattelulla? Yritätkö suojella miestä "romahtamiselta"? Oma kokemukseni surutyöstä opetti, että täytyy romahtaa, ennemmin tai myöhemmin. Lakata suojaamasta itseään omilta tunteiltaan ja parkua tuska ulos, tai miten kukin sen ilmaiseekaan. Vain siten pääsee eteenpäin. Saavuttaa hyväksynnän.
Mun mielestä vahvuutta on se, että uskaltaa kohdata kaikki tunteensa, myös ne, jotka usein tuomitaan "heikkoudeksi". Eivät ne ole heikkoutta, vaan vain ihmisyyttä. Terapeutin tuella opin, ettei maailma kaadu, vaikka välillä romahteleekin. Se vain puhdistaa ja keventää oloa, ja eteenpäin pääsee jatkamaan rehellisemmin. Kenenkään ei tarvitse kannatella toista, kulkea vain rinnalla, myötätunnolla, ja tämän tulisi toimia kumpaankin suuntaan. Elämä kantaa. Kaikki on hyvin silloinkin, kun ei ole. On turvallista tuntea ja romahdella.
Omalla kohdallani toistin kuviota jossa aina olin se vahva ja toinen sitten ikäänkuin vapaamatkustaja siinä siivellä.
Kaksi parisuhdetta meni näin, ennenkuin heräsin tajuamaan että jokin minussa itsessäni sai aikaan sen että vedin puoleeni tämänkaltaisia miehiä.
Molemmissa suhteissa jouduin olemaan kuin äiti lapselle, järjestää kaiken ja potkia eteenpäin. Toisessa suhteessa mies jopa pyysi minua ilmoittamaan työpaikalleen että on kipeä! Tälle miehelle tein myös työhakemuksia koska hän ei osannut. Väsyin totaalisesti kunnes tajusin mitä teen. Siihen loppui sekin suhde.
Nyt elän yksin enkä todellakaan enää huoli miestä joka tarvitsee äidin, ei tasavertaista kumppania tasavertaiseen suhteeseen. Pärjään hienosti yksin eikä tarvitse polttaa päreitään aikuisen lapsen takia.
Onneksi heräsin. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Siis mitä juttuja teidän pitää kannatella puolison puolesta? Asun yksin eikä mulla ole mitään juttuja kannateltavana edes omasta puolestani.
Vierailija kirjoitti:
Olen aika passiivinen ja aloitekyvytön mies ja olen tullut siihen johtopäätökseen, ettei näillä eväillä taida kannattaa parisuhteeseen lähteä vaikka nytkin olisi kiinnostunut nainen. Siinä ei taida muuten mukava olemus kauheasti auttaa, kun nainen hetken päästä myös huomaa mikä vedettävä reki olen.
Passiivinen ja aloitekyvytön mieskin on ihan ok, jos osaa huolehtia itsestään ja huolehtii omasta tunne-elämästään edes jossain määrin. Mua ei haittaisi (hypoteettisesti puhun, olen sinkku) olla arjen Tirehtööri, mutta miehen pitää olla mukana suhteessa muuten. En haluisi olla vastuussa kaikista tunneasioista ja seksistä niin kuin ylempi vastaaja. Haluan tuntea olevani rakastettu ilman että sitä pitää sanoa miehen puolesta itselleni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Siis mitä juttuja teidän pitää kannatella puolison puolesta? Asun yksin eikä mulla ole mitään juttuja kannateltavana edes omasta puolestani.
Onneksi olkoon.
Mulla puoliso kiukuttelee, jos en anna sympatiaa stressiin, huoliin ja murheisiin.
Mieheni on outo. Kun asioista päätetään alkaa riiteleen että hän vaan päättää. Mutta kun siitä ei ole kuitenkaan päättämään mitään. Asiat jää puolitiehen ja alkaa selittely että ei ehtinyt ym. Miksi ei anna minun tomerana naisena tehdä asioita meidän parhaaksi ainakin välillä. Menee hermot kun tiedän että se ei hoida kumminkaan asioita vaikka lupaa, joudun vihaisena tekemään samat asiat kuitenkin. Mikä tommosta ihmistä vaivaa eli miksi on noin?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä olen aina ollut suvussa toisarvoinen kun ei ole lapsia. Lapsiperheelliset ovat aina etusijalla ja sovitut tapaamiset peruttiin aina kun lapsiperheelliset tarvitsivat apua. Kyllä siinä tulee väkisinkin tunne ettei ole minkään arvoinen ja ihan kaikki muut laitetaan aina etusijalle. Lopulta sanoin ettei sovita yhtään mitään ja kuljen sitten yksikseni. Olen aina tarkka ja ajallaan tapaamisissa ja mitä sovitaan ja enkä voi sietää jos sovittuja aikoja aletaan perumaan koko ajan niin loppuu se tapaaminen kokonaan. Äitiäni kun käytettiin pitkään hoito automaattina moniin vuosiin lapsen lapsi perheen johdosta niin me emme käyneet yhdessä enää missään kuten aiemmin kävimme shoppailemassa yhdessä kauppa keskuksissa ja vietimme aikaa yhdessä.
Jos meillä oli sovittu aika lähteä niin aina tuli soitto että lapsi sairaana ja tätä kesti kuinka ja kauan kunnes lapsen lapset melko isoja nyt ja toinen vanhemmista jättäytyi työttömäksi siis lopetti työnteon kokonaan niin nyt me olemme päässeet taas jälleen yhteistä aikaa viettämään kauppakeskukseen niin ettei kukaan soita lapsen vahdiksi ja äitini on aika iäkäs jo niin ettei meillä ole yhteistä aikaa ihan loputtomiin.
Niiden lasten omista vanhemmista ei ollut mihinkään vaan olivat pelkkiä hyväksikäyttäjiä perustaen uusperhettä jättäen edelliset muiden harteille. Oli vain pakkomielle tehdä lisää lapsia jotta se uusi suhde olisi toiminut kun ei saanut ensimmäistäkään suhdetta toimimaan lapsilla niin ihan samoja virheitä toistetaan loputtomiin kun ei tarvitse itse muuttua vaan toisten pitäisi muuttua ja aina heti lapsi pitää väsätä tai ei ole yhteenkuuluvaisuuden tunnetta ja lapsen jälkeen sitä ei ole kohta enää vähääkään muuta kuin kamalat riidat. Nyt siis kummmallakin kaikki suhteet loppuneet ja elävät yksin kumpikin tahoillaan vaikka vielä yrittävät jostain tinderistä jotain suhdetta eikä kiinnosta vähääkään lapsen lapset.
Vahvemman rooli on iskostunut elämän myötä ihan kaikessa eikä sota tai mikään pelota. En lähtisi sotaa pakoon vaan jäisin tänne omaa kotimaatani puolustamaan viimeiseen tappiin asti. En ole mikään ressukka joka lähtisi ensimmäiseen maito junaan pois täältä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä sisällä kiehuu kun toinen vaan valittaa valittamasta päästyään, täysin kiittämättömänä saamastaan avusta jota ei ikinä ansainnut, samalla kun itse yrittää selvittää asioita hiljaa itse ja tehdä niille jotain, ja ajatella positiivisesti.
Minä olen mielenterveystyöläisenä sitä mieltä, että kukaan ei voi parisuhteessaan heittäytyä pysyvästi siihen rooliin, että kumppani on terapoija ja hoitaja. Muuten lopputuloksena on toisen uupuminen ja katkeroituminen. Lyhytaikaiset ongelmat ovat tietenkin asia erikseen, mutta teilläkin miehen ongelmat ovat jatkuneet jo vuoden ja niillä on jo selkeä vaikutus parisuhteeseen. Kannustaisin puhumaan tilanteesta avoimesti, ja myös miettiä mistä miehen olisi mahdollista hankkia ulkopuolista keskusteluapua surutyöhönsä. Olisiko esimerkiksi kriisikeskus, työterveyspsykologi tai rahatilanteen salliessa yksityinen terapeutti mahdollisia vaihtoehtoja.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Enkä kerro miehelle huoliani, koska hänestä näkee ettei hänellä ole niille tilaa." Jos vaikka kertoisit silti, etkä olettele asioita.
Jos toinen ääneen puhkuu ja puhisee stressiä ja ilmaisee sen sanoilla, viesti on selvä .
Silloin sinun pitää haastaa takaisin eikä vetäytyä ja marttyroitua.
Ai niin kuin miten???
Minäkin haluaisin tietää.
Mitä aikuisen ihmisen pitäisi tarvita toiselta? Niin kuin mitä ovat nämä täyttymättömät tarpeet, joista parisuhdeterapeutit jauhaa?
Vierailija kirjoitti:
No, mä olen aina ollut perheen pää ja vastannut kaikesta ja tehnyt päätökset. Se vahvempi vaan joutuu siihen rooliin ja joskus se on nainen.
Joskus = yleensä.
Olen ajan myötä yrittänyt opetella tuomaan enemmän miehelleni esiin sitä, että tarvitsen tukea. Pärjäämisen ja yksin selviämisen moodi on ollut minussa tiukasti kiinni ja sen avulla olenkin selvinnyt elämän varrella monista kriiseistä ja hankalista ajanjaksoista. Kääntöpuoli tuolle on tietysti ollut se, että olen sinnitellyt liian pitkälle itsekseen. Mieheni on fiksu muuten, mutta tunne-elämän puolella asioiden käsittely menee jotenkin pintapuolisesti ja suoraviivaisesti. Hän ei osaa tulkita rivien välistä vaan asiat pitää sanoa suoraan. Molemmat olemme siis joutuneet opettelemaan kommunikointia.