Lue keskustelun säännöt.
Parisuhteessa sen vahvemman rooliin joutuminen
11.03.2022 |
Miehellä oli koko viime vuoden kriisi läheisen menettämisestä. Jotenkin odottelin, että se menisi ohi ajan kanssa (tietenkään mitään määräaikaa ei ole eikä ole koskaan "suru suoritettu". Ymmärrän ja olen ollut kärsivällinen.
Itsellänikin on vaikeuksia , mutta päädyn aina käsittelemään ne pääni sisällä. Käytän paljon voimia itsesäätelyyn, jotta pysyisin tasapainossa. Tällöin ulospäin näkyy rauhallinen kuori. Saatan olla juuri ja juuri löytänyt rauhan, kun mies tulee purkamaan omaa mieltään ja ongelmia minulle. Vaikka minulla ei ole yhtään mitään annettavaa jäljellä, kun energia on mennyt sisäiseen managerointiin, yritän sitten kuunnella ja olla empaattinen.
Tästä seuraa katkeruus, että "se minun vuoro ei tulekaan ja miksi minun pitää olla aina se vahva kannattelija, vaikka juuri ja juuri pidän itseni kasassa". Tätä en sano ääneen, mutta pelkään että se alkaa syödä minua sisältä ja näkyä muuten suhteessa.
Enkä kerro miehelle huoliani, koska hänestä näkee ettei hänellä ole niille tilaa. Siirrän omia tarpeitani johonkin tulevaisuuteen, mutta olen tehnyt tätä jo vuoden.
Kommentit (125)
Meillä mennyt samoin, tosin otan tuota vastuuta muista ja roolia muissakin ihmissuhteissa. Alkoholistiperheen esikoinen, jotenkin tuntuu omalta. Miehellä oli suhteen alkupuolella mt-ongelmia/romahdus, odotin ja tuin että tokeni. Sitten tuli toinenkin sellainen huono kausi, taas joustin omista tarpeistani vain. Sitten mies alkoi yrittäjäksi ja stressaa melko paljon ja mulla on joku muusan rooli tässä, että kuuluu ymmärtää, tukea, ymmärtää, mutta samalla huomioida sitä miehen jaksamista ja ymmärtää ettei miehestä ole minua tukemaan. Aion kyllä lähteä tietyn ajan kuluttua ja mieskin selviää helpommalla jos ei meininki maagisesti muutu. Puhuminen ei kyllä auta kun kaikki tietää, että minä en pysty heittäytymään vastuuttomaksi ja jättää muita oman onnensa nojaan. Huomaan kuitenkin, että käsitykseni muista ihmisistä on tämän myötä kyynisempi, pidän monia heikkoina hyötyjinä, jotka eivät pärjää omin avuin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
"Enkä kerro miehelle huoliani, koska hänestä näkee ettei hänellä ole niille tilaa." Jos vaikka kertoisit silti, etkä olettele asioita.
Jos toinen ääneen puhkuu ja puhisee stressiä ja ilmaisee sen sanoilla, viesti on selvä .
Vierailija kirjoitti:
Naiset haluaa että mies määrää kaapin paikan. Jos joutuu tossukan puolisoksi, niin nainen on onneton. Siksi vahva ja dominoiva alfauros on joka naisen haave.
No, voihan jotkut justiinat olla tyytyväisiä kun saavat tossuttaa.
Nyt naiset uhriutuvat, kun joutuvat tekemään päätöksiä ja käyttämään valtaa.
Naisille ei kelpaa mikään. Ensin miehet olivat etuoikeutettuja, kun heillä oli vastuu kaikesta. Nyt miehet ovat etuoikeutettuja, koska heidän ei tarvitse tehdä päätöksiä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen aika passiivinen ja aloitekyvytön mies ja olen tullut siihen johtopäätökseen, ettei näillä eväillä taida kannattaa parisuhteeseen lähteä vaikka nytkin olisi kiinnostunut nainen. Siinä ei taida muuten mukava olemus kauheasti auttaa, kun nainen hetken päästä myös huomaa mikä vedettävä reki olen.
Minulla on vähän samantyyppistä vikaa, mutta lähden pikemminkin siitä etten kerta kaikkiaan keksi että mitä aloitteita minun pitäisi tehdä ja mitä rekeä missäkin tilanteessa pitäisi vetää. Olen perustyytyväinen ihminen, ei ole jatkuvaa tarvetta johonkin rekeen mikä naisilla tuntuu koko ajan olevan.
No sama, olen vähään tyytyväinen "tylsä tyyppi" ja sen vähän perusteella mitä naisten kanssa ollut tekemisissä, olen huomannut ettei heille oikein tuppaa riittämään ja tylsistyvät nopeasti. Vaikka nainen vaikuttaisi alkuun yhtä tylsältä tyypiltä, niin pian hänenkin pitää olla menemässä ja tekemässä jatkuvasti jotain. Minulta sellainen ei vaan tule luonnostaan kun ei ole mitään tarvetta, olen vaan sellanen naisten paheksuma "möllöttäjä".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen monella tapaa aapeen asemassa, ollut tässä nyt 30 vuotta jatkuneessa suhteessani aina. Koska minä OLEN se vahvempi tai ainakin resilientimpi.
Mutta minulla on aapeelle myös neuvo: Älä jää odottamaan, että "tulee sinun vuorosi". Vahvemman rooliin ja tehtävään kuuluu myös OTTAA se vuoronsa: Puhua itselle vaikeista asioista ja pyytää apua ja tukea. Tiedän, että vaikeista asioista puhuminen ja tuen pyytäminen on "vahvalle" helposti vaikeaa, mutta jollet tee niin, et ole oikeasti vahva, vaan ainoastaan sitä, mitä joissain self help oppaissa nimitetään vahvuuteen sairastumiseksi. JA vielä: jollet puhu ja pyydä tukea, et oikeastaan koskaan anna miehellesi edes tilaisuutta olla tukena: miten hän voisi etukäteen arvata, että nyt sitä tarvitaan, jollet puhu? Jos jäät vain odottamaan, että "milloin sopiva hetki tulee", sitä ei tule ikinä. On sun tehtävä tehdä se.
Ja kas, kun näin tekee, se mies kyllä nousee tilanteen tasalle myös. Ainakin sen tilanteen ajaksi.
Vierailija kirjoitti:
No, mä olen aina ollut perheen pää ja vastannut kaikesta ja tehnyt päätökset. Se vahvempi vaan joutuu siihen rooliin ja joskus se on nainen.
Mä olen päätynyt siihen aina. Siks olin tosi pitkään (yli 10v) tarkoituksella sinkkuna (yyhoona), koska en halunnut joutua enää suhteeseen jossa mun on oltava vahvempi ja kantavampi osapuoli. Nykyisen tavatessani en alkanut hänenkään kanssa parisuhteeseen vuosiin, vaan olimme alkuun ystäviä. Suhteen aloittaessani sanoin, etten suostu siihen osaan, että kantaisin suurimman osan vastuusta ja olisin hänen tukipilarinsa kaiken aikaa, vaan haluan itselleni samaa ja oikeutta itsekin joskus heittäytyä toisen vahvuuden varaan. Hän piti tätä itsestään selvänä ja lupasi. Mut pskan marjat. Taas olen samassa tilanteessa ja se ketuttaa. Kaiketi se vaan sit menee niin että sitä taakkaa ja vastuuta kertyy sen mitä kykenee kantamaan, kun jonkunhan se on kannettava.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kannattaa sanoa se miehelle. Meillä se ainakin on puhdistanut ilmaa. Minä olen neuroottinen, ahdistunut ja saamaton luuserimies - täysin päinvastainen kuin vaimoni, joka sanoo, ettei hänen energiansa riitä minun terapoimiseen ja äitinä olemiseen. En ymmärrä, miten tämä muutoinkin nitisevä kuvio voisi pysyä kasasassa, ellemme keskustelisi asioista suoraan.
Vierailija kirjoitti:
Olen aika passiivinen ja aloitekyvytön mies ja olen tullut siihen johtopäätökseen, ettei näillä eväillä taida kannattaa parisuhteeseen lähteä vaikka nytkin olisi kiinnostunut nainen. Siinä ei taida muuten mukava olemus kauheasti auttaa, kun nainen hetken päästä myös huomaa mikä vedettävä reki olen.
Miksi et sitten aikuistu ja reipastu? Olen jättänyt yhden kaltaisesi, on kohtuutonta jos parisuhteessa vain toinen on vastuullinen aikuinen, ja se toinen pelkkä "ihan sama", joka ei ota kantaa mihinkään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihan ehdottomasti teidän pitää puhua tuosta. Voisitte kumpikin harkita myös ulkopuolisen avun hankkimista.
Tiedän kokemuksesta, että tuollaisenaan tilanne on kestämätön. Oma suhteeni pelastui vasta kun aloimme avoimesti puhumaan voimavaroistamme ja kuinka pitää kiinni omasta hyvinvoinnista mutta olla silti tukena. Kumpikin on myös terveydenhuollon kautta hakenut lisätukea, ettei olla vain toistemme varassa. Edelleenkin meillä on henk.koht. vaikeuksia, mutta itse parisuhteella menee silti todella hyvin.
Ei se mikään kestämätön ole. Olen jo 20vuotts ollut naisena perheen pää, päätän asiat,johdan” perhettä. Olen ammatiltani myös ylintä johtoa joten kai mies mielellään sen vastuun mulle sysii. Ihan olen jo 20v kestänyt tätä ja aion kestää jatkossakin.
No hienoa sinulle. Tilanteesi ei kuitenkaan ole ap:n kaltainen, joten kommenttini ei koske sinua.
Ap sanoi: "Tästä seuraa katkeruus, että "se minun vuoro ei tulekaan ja miksi minun pitää olla aina se vahva kannattelija, vaikka juuri ja juuri pidän itseni kasassa". Tätä en sano ääneen, mutta pelkään että se alkaa syödä minua sisältä ja näkyä muuten suhteessa."
Tuollaisenaan tilanne on kestämätön.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihan ehdottomasti teidän pitää puhua tuosta. Voisitte kumpikin harkita myös ulkopuolisen avun hankkimista.
Tiedän kokemuksesta, että tuollaisenaan tilanne on kestämätön. Oma suhteeni pelastui vasta kun aloimme avoimesti puhumaan voimavaroistamme ja kuinka pitää kiinni omasta hyvinvoinnista mutta olla silti tukena. Kumpikin on myös terveydenhuollon kautta hakenut lisätukea, ettei olla vain toistemme varassa. Edelleenkin meillä on henk.koht. vaikeuksia, mutta itse parisuhteella menee silti todella hyvin.
Ei se mikään kestämätön ole. Olen jo 20vuotts ollut naisena perheen pää, päätän asiat,johdan” perhettä. Olen ammatiltani myös ylintä johtoa joten kai mies mielellään sen vastuun mulle sysii. Ihan olen jo 20v kestänyt tätä ja aion kestää jatkossakin.
No hienoa sinulle. Tilanteesi ei kuitenkaan ole ap:n kaltainen, joten kommenttini ei koske sinua.
Ap sanoi: "Tästä seuraa katkeruus, että "se minun vuoro ei tulekaan ja miksi minun pitää olla aina se vahva kannattelija, vaikka juuri ja juuri pidän itseni kasassa". Tätä en sano ääneen, mutta pelkään että se alkaa syödä minua sisältä ja näkyä muuten suhteessa."
Tuollaisenaan tilanne on kestämätön.
Eikä ole. Olen ollut sen 20v perheen pää ja mun vuoro ei ole koskaan tullut eikä tule niin käymään jatkossakaan. Ei tää ole kestämätöntä. Se että SINÄ ET KESTÄ ei tarkoita että muut ei kestä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihan ehdottomasti teidän pitää puhua tuosta. Voisitte kumpikin harkita myös ulkopuolisen avun hankkimista.
Tiedän kokemuksesta, että tuollaisenaan tilanne on kestämätön. Oma suhteeni pelastui vasta kun aloimme avoimesti puhumaan voimavaroistamme ja kuinka pitää kiinni omasta hyvinvoinnista mutta olla silti tukena. Kumpikin on myös terveydenhuollon kautta hakenut lisätukea, ettei olla vain toistemme varassa. Edelleenkin meillä on henk.koht. vaikeuksia, mutta itse parisuhteella menee silti todella hyvin.
Ei se mikään kestämätön ole. Olen jo 20vuotts ollut naisena perheen pää, päätän asiat,johdan” perhettä. Olen ammatiltani myös ylintä johtoa joten kai mies mielellään sen vastuun mulle sysii. Ihan olen jo 20v kestänyt tätä ja aion kestää jatkossakin.
No hienoa sinulle. Tilanteesi ei kuitenkaan ole ap:n kaltainen, joten kommenttini ei koske sinua.
Ap sanoi: "Tästä seuraa katkeruus, että "se minun vuoro ei tulekaan ja miksi minun pitää olla aina se vahva kannattelija, vaikka juuri ja juuri pidän itseni kasassa". Tätä en sano ääneen, mutta pelkään että se alkaa syödä minua sisältä ja näkyä muuten suhteessa."
Tuollaisenaan tilanne on kestämätön.
Eikä ole. Olen ollut sen 20v perheen pää ja mun vuoro ei ole koskaan tullut eikä tule niin käymään jatkossakaan. Ei tää ole kestämätöntä. Se että SINÄ ET KESTÄ ei tarkoita että muut ei kestä.
Eli olet 20 vuotta ollut katkera tilanteesta etkä ole ikinä kokenut voivasi kertoa mitään huolia miehellesi? Yksin olet katkerana hautonut sitä, kuinka ikävältä tuntuu?
Onnittelut hienosta kestävyydestä! Pahoittelut, että kehtasin väittää, että yleisesti ottaen ihmistä syövä katkeruus on pitkän päälle kestämätöntä ja johtaa isoihin ongelmiin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kohtalotoveri täällä. Alkuhuuman jälkeen olen havahtunut siihen, että mies on passiivinen ja aloitekyvytön. Kaikki isot päätökset kaatuvat minun tehtäväkseni, ja luultavasti mikään projekti ei etenisi, ellen olisi tirehtöörinä. Tunteista ja tarpeista puhuminen on kiinni minun aloitteestani, samoin seksi. En todellakaan halunnut tätä roolia. Suhteessa on paljon hyvääkin, joten eroaminen tuntuu kurjalta vaihtoehdolta.
Miksi naisilla pitää koko ajan olla jotain projektia? Miksi ette osaa vain olla ja rakastaa?
Tämä on hyvä kysymys?
Miten asiat muuttuvat ellei projektien kautta? Olla vain ja rakastaa on todella kaunista, mutta välillä tulee haluja vastaan joihin tulee pakottava tarve reagoida. Budhalaisin opein tämä on juuri kärsimyksen tie -elämän halu.
Silloin kun on hyvä olla, kärsimystä ei ole. Eli projekteja ei syntyisi jos kaikki olisi koko ajan hyvin, voi tehdä vaikeaa saavuttaa tällainen ympäristö.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Meillä mennyt samoin, tosin otan tuota vastuuta muista ja roolia muissakin ihmissuhteissa. Alkoholistiperheen esikoinen, jotenkin tuntuu omalta. Miehellä oli suhteen alkupuolella mt-ongelmia/romahdus, odotin ja tuin että tokeni. Sitten tuli toinenkin sellainen huono kausi, taas joustin omista tarpeistani vain. Sitten mies alkoi yrittäjäksi ja stressaa melko paljon ja mulla on joku muusan rooli tässä, että kuuluu ymmärtää, tukea, ymmärtää, mutta samalla huomioida sitä miehen jaksamista ja ymmärtää ettei miehestä ole minua tukemaan. Aion kyllä lähteä tietyn ajan kuluttua ja mieskin selviää helpommalla jos ei meininki maagisesti muutu. Puhuminen ei kyllä auta kun kaikki tietää, että minä en pysty heittäytymään vastuuttomaksi ja jättää muita oman onnensa nojaan. Huomaan kuitenkin, että käsitykseni muista ihmisistä on tämän myötä kyynisempi, pidän monia heikkoina hyötyjinä, jotka eivät pärjää omin avuin.
Tämä kaikki on kuin omasta kynästäni, miten voi ollakin. Ainoa, etten ole esikoinen vaan keskimmäinen lapsi.
Päädyin puoli vuotta sitten muuttamaan pois ajattelemaan asioita selviksi ja nyt olen valmis laittamaan eron vireille. Edelleen asumuseron aikanakin olen ajoittain sortunut auttajan rooliin suhteessa exään, mutta enimmäkseen olen kuitenkin onnistunut keskittymään omiin asioihini.
Tämä liiallisen vastuunkannon ja huolehtimisen rooli istuu kyllä todella tiukassa! Ja tietysti dynamiikka on itseään toistava kehä, jossa toisen puolesta huolehtimalla hän ei koskaan kohtaa tekojensa ja tekemättä jättämisen seurauksia. Itse aloin tätä parin viimeisen vuoden aikana aktiivisesti muuttaa ja jätin miehen oman onnensa nojaan enemmän. On kuitenkin todella vaikeaa, kun yliempaattisena tekisi mieli aina mennä hätiin ja tueksi. Eron lopullisena sysäyksenä oli, kun oma vanhempani kuoli äkillisesti. Mies oli kyllä huolehtivampi ja tuki paremmin kuin olin kuvitellut, mutta silti hyvin nopeasti akuutin tilanteen jälkeen hänen asiansa ja murheensa olivat selvästi oman kokemuksensa keskiössä eikä minullla olisi enää saanut olla erityistarpeita.
Nyt kun vielä saan aikaiseksi lopullisen eron ja rahat yhteisestä kodiata, voin jossain vaiheessa lakata kokonaan selvittämästä asioita hänen puolestaan.
Jaksavatko miehet keskimäärin tuonkin paremmin kuin naiset?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Enkä kerro miehelle huoliani, koska hänestä näkee ettei hänellä ole niille tilaa." Jos vaikka kertoisit silti, etkä olettele asioita.
Jos toinen ääneen puhkuu ja puhisee stressiä ja ilmaisee sen sanoilla, viesti on selvä .
Silloin sinun pitää haastaa takaisin eikä vetäytyä ja marttyroitua.
Vierailija kirjoitti:
Nyt naiset uhriutuvat, kun joutuvat tekemään päätöksiä ja käyttämään valtaa.
Naisille ei kelpaa mikään. Ensin miehet olivat etuoikeutettuja, kun heillä oli vastuu kaikesta. Nyt miehet ovat etuoikeutettuja, koska heidän ei tarvitse tehdä päätöksiä.
Ja sinä et tajua, että parisuhteessa ei tarvita johtajaa, vaan kaksi tasaveroista aikuista. Etpä tietenkään, palstamiehenä oikea elämä on sinulle vierasta.
Vierailija kirjoitti:
Kohtalotoveri täällä. Alkuhuuman jälkeen olen havahtunut siihen, että mies on passiivinen ja aloitekyvytön. Kaikki isot päätökset kaatuvat minun tehtäväkseni, ja luultavasti mikään projekti ei etenisi, ellen olisi tirehtöörinä. Tunteista ja tarpeista puhuminen on kiinni minun aloitteestani, samoin seksi. En todellakaan halunnut tätä roolia. Suhteessa on paljon hyvääkin, joten eroaminen tuntuu kurjalta vaihtoehdolta.
Täysin sama tilanne 😨 Ja tämä tuli kyllä yllätyksenä vasta yhdessä asumisen myötä, sillä olen tuntenut mieheni pitkään ennen suhdettamme. Mutta se kaikki aikaisempi energisyys ja tekemisen meininki sekä johtajuus ja vastuunotto onkin liittynyt hänen työhönsä, sen ulkopuolella kun ei kukaan ole käskemässä, eikä ole ylhäältä päin annettuja tavotteita, ei tapahdu mitään. Ei mitään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nyt naiset uhriutuvat, kun joutuvat tekemään päätöksiä ja käyttämään valtaa.
Naisille ei kelpaa mikään. Ensin miehet olivat etuoikeutettuja, kun heillä oli vastuu kaikesta. Nyt miehet ovat etuoikeutettuja, koska heidän ei tarvitse tehdä päätöksiä.
Ja sinä et tajua, että parisuhteessa ei tarvita johtajaa, vaan kaksi tasaveroista aikuista. Etpä tietenkään, palstamiehenä oikea elämä on sinulle vierasta.
No tuolla logiikallahan se on sinullekin vierasta palstanaisena.
ohis
Minulla on vähän samantyyppistä vikaa, mutta lähden pikemminkin siitä etten kerta kaikkiaan keksi että mitä aloitteita minun pitäisi tehdä ja mitä rekeä missäkin tilanteessa pitäisi vetää. Olen perustyytyväinen ihminen, ei ole jatkuvaa tarvetta johonkin rekeen mikä naisilla tuntuu koko ajan olevan.