Miten ihmiset käy töissä, opiskelee, harrastaa ja elämänsä pidettyä kasassa?

Päätin nauttia elämästä. Opiskelen niin hitaasti kuin voi, koska se on taloudellisesti mahdollista. Töissä käyn enää vain minimin, että on edes jotain kokemusta. En hakenut vaativampia töitä, joita olisin aiemmin tässä kohtaa hakenut, koska en halua opetella yhtään mitään lisää. Lapsia en varmaan hanki muista syistä ja siinä tapauksessa elämä on tosi helppoa yhteiskunnan vaatimusten osalta.

Vierailija kirjoitti:

Päätin nauttia elämästä. Opiskelen niin hitaasti kuin voi, koska se on taloudellisesti mahdollista. Töissä käyn enää vain minimin, että on edes jotain kokemusta. En hakenut vaativampia töitä, joita olisin aiemmin tässä kohtaa hakenut, koska en halua opetella yhtään mitään lisää. Lapsia en varmaan hanki muista syistä ja siinä tapauksessa elämä on tosi helppoa yhteiskunnan vaatimusten osalta.

Minulla oli/on jonkin sortin trauma ja siitä parantumisen yhteydessä opin, että tämä yhteiskunta on sairas ja perustuu huijaukseen. Trauma liittyy suoraan siihen. Kuinka Suomessakin kohdellaan ihmisiä ja lapsia. Miten politiikka, yhteiskunnan rakenteet ja talous toimii. Ihmisten käytös on todella sairasta, heidänkin, jotka ulkoisesti ovat olevinaan sivistynyttä väkeä.

Minä en ole koskaan ollu hyvä tässä. Kai se on sitä elämänhallintaa. Pystyn nykyään käymään töissä (vaatiiva sellainen) ja harrastamaan/treenaamaan suht reippaasti. Parisuhdetta tai lapsia ei ole, ja sosiaalinen elämä muutenkin aika laihaa.  Pystyn hoitamaan talouteni, siivoamaan kämppääni, myymään ylimääräiset kirppareilla, pitämään itseäni asiallisen näköisenä. Olen lopettanut alkoholin juomisen. Nuorempana pystyi viinan voimalla tekemään hieman enemmän, mutta sitten paloi loppuun. En olis pärjänny vanhempana kauhean hyvin, tai jos olisi ollut rikas mies niin ettei olisi tarvinnu miettiä toimeentuloa olisi helpottanut. 

Olen myös opiskellut ja käynyt töissä sekä jaksoittain vain opiskellut. Silloin kun ei ollu töitä opintojen ohella pystyi paremmin hoitamaan kuntoaan ja sosialisoimaan. 

Tuo esimerkkiaikataulu ei sopis mulle, jos meen nukkumaan klo 23 herään vasta klo 8.  en nuku 9 h joka yö, mutta nukahtamiseen ja heräilyyn menee aikaa. 

Tuttavapiirissä olen huomannu, että aika moni joka tekee ja on suorittavinaan hirveesti eivät saa juuri mitään aikaiseksi. Tai siis jos heillä on yksi lapsi niin kasvattavat ja hoitavat kyllä sen, mutta kaikki yritykset edetä uralla ja laihduttaa, nostaa kuntoa tms epäonnistuu kerta toisensa jälkeen.  Niin ne boomerit vaan teki kaikkea, mutta olivat satavarmasti huonompia kasvattajia.

Minä lopetin työssäkäynnin syksyllä -15 kun näin mihin minun ansiotyö verot käytettiin.

Hyvin olen reilut 6 vuotta pärjännyt kelan diskorahalla.

Omalla kohdallani vasta työuupumus ja sitä seurannut terapia opetti ymmärtämään etten vain pysty elämään 40h töitä viikossa ja 8h unta yössä-elämää. Syy siihen miksi en pysty, ei ole selvinnyt, mutta epäily autismin kirjon häiriöstä on.

Lakkasin vertailemasta itseäni muihin ja hyväksyin sen etten kykene enempään kuin osa-aika työhön (25h/vko) ja tarvitsen unta 9-10h yössä. Lopetin myös somen käytön jotta olisi helpompi olla vertailematta itseä muihin.

Ihailen niitä ihmisiä jotka kykenevät kokopäivätyön lisäksi opiskelemaan, harrastamaan, hoitamaan lapsia ja laittamaan ruokaa (ja kaiken lisäksi somettamaan tästä kaikesta), mutta hyväksyn sen etten itse kuulu heihin.

Tärkeintä mitä voit tehdä, on olla sinä.

Vierailija kirjoitti:

Esimerkki omasta päivästäni:

6-7-30 lenkki ja aamupala

8-16 töitä (töissä lounas ja pieni välipala)

17-18 päivällinen

18-20/21 opiskelu ja jumppa

21-22 telkkaria, nettiä tms.

viimeistään 23 nukkumaan 

Järkyttävä aikataulu, jumppa illalla ja 06 jälleen lenkki/aamupala. Tunti päivässä, 21-22 ei riitä millään palautumiseen, ja missä välissä ehdit hoitaa kodin siivouksen/kaupassakäynnin ja muut arkiasiat?

Itse en sitten niikun yhtään millään

T: traumatausta ja adhd :D

kaikki aikaa vaan valuu mun käsistä jonnekin kuiluun

Mutta sain kyllä hyvän vinkin kaverilta jolla myös adhd ja mt-ongelma taustaa: ei saa asettaa rimaa niin korkealle tavoitteissaan.

Esim. mun käsitys kuntoilusta sisältää hienot salivaatteet ja rituaalinomaisen valmistautumisen kuntosalille, näytänhän tarpeeks ihmiseltä peilistä jne, ja siellä salillakin vedellään pitkän kaavan kautta täydet sarjat ja kotiin ihan rättiväsyneenä.

Mun kaverin mielestä taas kuntoiluks lasketaan muutamat pikapunnerrukset lounastauolla tai vähän vaa nostelee pelkkii käsipainoja kotona samal kun kattoo telkkaria. Huvittavinta tässä on se, että se on paljon paremmassa kunnossa kuin mä. Et se ois toi pikkutavoiteet ja pitkäjänteisyys (tai sit se käy vaa salaa bodaamassa salilla)

Itselläni ainakin huomaan, et mitä vähemmän on tekemistä niin sitä laiskemmaksi muuttuu.

Mun kaksi keinoa aikaansaamiseen on nämä: 1. huvittamisen sijaan keskitytään suorittamiseen 2. aikatauluttaminen. 

Hyvin harvoin huvittaa joku ikävä juttu (siivoaminen, remontointi, laskujen maksu, joulukorttien kirjoittaminen jne.) mutta kun se on merkitty kalenteriin, niin se tulee tehtyä. Ajattelen että kaiken pitäisi tehdä -murehtimisen tai motivaation odottelun sijaan voin vain tehdä sen jutun ja sitten se on tehty. 

Aikatauluttaminen on oman elämäni ja meidän perhe-elämän pelastus. Meillä on joitain sääntöjä, joiden avulla paketti pysyy kasassa: 1. sunnuntaisin käydään koko perhe yhdessä läpi seuraava viikko 2. kaikki merkitään kalenteriin (kaupassakäynnit, parturit, puhelinliittymien kilpailutukset, mummin nimipäivät), kaikilla perheenjäsenillä on eri värikoodi ja pääsy kalenteriin (google) 3. joka toinen viikonloppu on rentoiluviikonloppu (vain pyykinpesu) ja joka toinen kotityöviikonloppu (viikkosiivous, pyykinpesu ja joku ekstrajuttu (varaston siivous, parvekkeen siivous, saunan pesu ja lauteiden öljyäminen jne) ja lisäksi tavallista rentoa kotona olemista perheen kesken). Rentoiluviikonloppuna on perheen yhteinen päiväreissu tai reissu sukulaisten luo, toisen vanhemman oma loma kotona tai ystävien kanssa tai sitten vanhempien oma loma ja lapset menevät kavereille tai sukulaisille. 

Ollaan automatisoitu paljon meidän elämää. Uudella paikkakunnalla tai uudessa elämäntilanteessa (esim. lapsen syntymä) ensin menee vähän aikaa, että löytää omalle perheelle toimivat ratkaisut. Sen jälkeen toimitaan aina niin. Me käydään esim. aina S-Marketissa, koska se on lähimpänä ja sieltä saa noutaa kauppatilaukset noutolaatikosta. Ostoslista on tallessa Foodiessa ja se on sama lähes joka viikko. Kaupassa käydään kerran viikossa/tilataan ruokatavarat noudettavaksi. Lapsen päivähoitolaukun pakkaus on aina sunnuntaina ja sen sisällä on laminoitu lista, josta voi tarkistaa mitä siellä pitää olla aina. Matkoja varten on valmiiksi tehdyt pakkauslistat ja kosmetiikkalaukut matkalaukuissa. On jaettu vastuualueet vanhemmittain: toinen kilpailuttaa sähköt ja toinen puhelinliittymät kerran vuodessa. Lapsen vaatteet tilataan aina yhdestä ja samasta kaupasta, koska tuon merkin vaatteet tuntuvat herkkäihoisesta mukavimmalta. Jne. Ja näistä kaikista on muistutukset kalenterissa. 

Lisäksi asetan itselleni vuositavoitteita tai ehkä paremminkin nimeän teemavuosia: vuodet 2017 ja 2018 olivat opiskeluvuosia, vuosi 2019 remonttivuosi, vuosi 2020 uuden työn vuosi ja vuosi 2021 kuntoiluvuosi. Tänä vuonna teemana on tavata mahdollisimman paljon ystäviä ja panostaa retkeilyyn. Saavutan enemmän kun panostan yhden vuoden aikana ylimääräiset energiat tiettyyn kohteeseen ja edistän sitä.

Näillä systeemeillä meidän perheessä tehdään 40+ ja 35+ työviikkoa, molemmilla vanhemmilla on  harrastusaikaa viikossa ja lapsilla säännölliset harrastukset. Koti on siisti ja koira pääsee lenkille joka päivä. 

Vierailija kirjoitti:

Omalla kohdallani vasta työuupumus ja sitä seurannut terapia opetti ymmärtämään etten vain pysty elämään 40h töitä viikossa ja 8h unta yössä-elämää. Syy siihen miksi en pysty, ei ole selvinnyt, mutta epäily autismin kirjon häiriöstä on.

Lakkasin vertailemasta itseäni muihin ja hyväksyin sen etten kykene enempään kuin osa-aika työhön (25h/vko) ja tarvitsen unta 9-10h yössä. Lopetin myös somen käytön jotta olisi helpompi olla vertailematta itseä muihin.

Ihailen niitä ihmisiä jotka kykenevät kokopäivätyön lisäksi opiskelemaan, harrastamaan, hoitamaan lapsia ja laittamaan ruokaa (ja kaiken lisäksi somettamaan tästä kaikesta), mutta hyväksyn sen etten itse kuulu heihin.

Tärkeintä mitä voit tehdä, on olla sinä.

Tää oli ihanasti kirjoitettu. Hienoa että saat olla sinä

Saatanaa palvoen aika kuluu (mustilla) siivillä. Pajautan myös 24/7, joten energiaa palvomiseen (usein ”unimeditointia”) on runsaasti.

Vierailija kirjoitti:

Jotkut vain on hyvin kurinalaisia, suunnitelmallisia ja tehokkaita. Suurin osa ei ole, eli iso osa niistä jotka tekee kaikkea tuota, ei tee esim töitä tehokkaasti, vaan lähinnä tauottaa ja saa päivässä pari juttua aikaan.

On  niillä helppo työ kun voi vaan jättää osan tekemättä...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse opiskelen, pyöritän yritystoimintaa, harrastan aktiivisesti ja hoidan lapseperheen arkea samaan aikaan.

Mulla on valtava intohimo kaikkea kohtaan, mitä teen. Lisäksi ihana mies ja hyvät tukiverkostot. Vaatii järjestelmällisyyttä ja aikatauluttamista, mutta onnistuu.

Joo teidänlaiset tiedetään. Muut opiskelukaverit tekee kaikki ryhmätyöt, mies hoitaa lapset ja yritys on joku sellainen joka pyörii itsestään. Itse käyt vain salilla ja otat kuvia instaan.

Miksei mies saisi hoitaa lapsia?? Palstalaisille ok että nainen kantaa päävastuun ja isi on pikku apuri, joskus kun ennättää. Toisinpäin ei olekaan ok.

Niinpä..

Tässä just itkua nieleskellen kun mies lähti taas yksin Prismaan ostamaan ruokaostokset koska mä en vaan jaksa. Työni on raskasta, olen ravintolapäällikkö, eli sekä vastuuta että fyysisesti raskasta. Joku aiemmin kirjoitti, että tuskin juuri kukaan tekee työtä missä kirjaimellisesti paahdetaan menemään 8h putkeen. Minä teen, syön samalla kun hoidan tiskejä keittiössä tms. Tänään oli niin kiire että unohdin käydä koko päivänä vessassa, en siis edes ehtinyt tuntea vessahätää. Tajusin vasta kun istahdin tunnin mittaiselle kotimatkalle bussiin. Toki toimistopäiviä on, mutta ne on sitten eri tavalla stressaavia. Nukuin just tunnin päikkärit. Tänään en tule edes suihkussa käymään, olen niin poikki. Ja en tee edes täyttä työviikkoa :D Hatunnostot niille jotka pystyy

Vaikeen kysyit. Jos ihan normiarjessa tuntuu, ettei työn/opiskelun jälkeen jaksa mitään, ehkä työn (tai jonkun muun elämän osa-alueen) kuormittavuuteen pitäisi puuttua?

Mutta nää vaihtelee elämän aikana. Kun muutin omilleni opiskelemaan, en ikinä "ehtinyt" lukea tentteihin, en "ehtinyt" laittaa ruokaa ja syödä, enkä käynyt lenkillä varmaan vuoteen (aiemmin olin päivittäin kävellyt edes vähän). En tiedä, mihin aika muka kului, jos opiskelua oli n. 7 tuntia päivässä. Ei ollut lapsia, ei lemmikkejä, ei osa-aikatöitä, ei harrastuksia. Silti olin koko ajan ihan loppu. En muistaakseni ollut kuitenkaan masentunut, vaan ihan ok mieliala.

Vierailija kirjoitti:

Menetin elämänilon, kun läheiseni kuoli yllättäen, hajosin.

Itkin lääkärissä, itken nytkin.

Lääkäri kirjotti lähetteen psykiatrille, jolla kävin taas itkemässä sain masislääkettä joka ei auttanut. Psykiatri näki että vapisen joten lääkettä siihenkin.

Oon nyt ollu neljä vuotta masentunut se vaan muuttui vaikeaksi, ja itsetuhoisuus nurkan takana.

En kykene töihin, en opiskelemaan, en harrasta mitään. Ajatus pyörii ympyrää, kun ymmärsin mitä sain kokea sen läheiseni kanssa, en voi enää syyttää mistään.

Mutta hän tuhosi elämäni.

Suru ei lähde lääkkeillä. Vain aika ja itkeminen korjaa tilanteen. Pitää saada itkeä, surra.

Eikös se oo se superäitihuume, pirillä siivous sujuu.

En jaksa nyt lukea ketjua läpi, mutta olen itse miettinyt tuota samaa. Minulla on sujuneet kotityöt suurin piirtein jos en ole ollut töissä tai opiskelemassa. Jos olen töissä tai opiskelen, niin kotitöiden tekemisestä ei toivoakaan.

Kauan minäkin ihmettelin, miten joku jaksaa vielä töiden jälkeen jotain harrastaa ja millä voimilla ne siivoaa ja laittaa ruokaa. Sitten sain ADHD-diagnoosin j50-vuotiaana ja lääkityksen myötä jaksaminen parani. En ollutkaan työpäivän jälkeen aivan rättipoikki.

Ilman diagnoosia ja lääkitystä työelämässä tai opinnoissa tarpominen on todella raskasta ja väsyttävää. Eikä sitä tajua, ennen kuin saa lääkityksen. Lääkityksen kanssa vasta tajusi, miten paljon helpommalla muut pääsevät. Helppo heidän on katsoa nenänvartta pitkin niitä, joille tavallinen arki on liikaa ja haukkua heitä laiskoiksi.

Vierailija kirjoitti:

Muistan, että jo lukioikäisenä painuin koulupäivien jälkeen suoraan päikkäreille siinä missä kaverini tapasivat toisiaan ja lähtivät harrastuksiin. 

Minä nukahdin kotimatkalla usein bussiin. Pari kertaa nukuin oman pysäkkini ohi ja kerran nukuin päätepysäkille asti. Kuljettaja koputti bussin ikkunaa lähelläni niin että heräsin ja ulkona olevat pojat naureskelivat. Nolotti kovasti.

Nolotti minua silloinkin, kun nukuin bussissa ja välillä löin pääni ikkunaan tai edellä istuvan selkänojaan.

50-vuotiaana vasta sain ADHD-diagnoosin ja jaksan lääkittynä ihan eri tavalla.

Vierailija kirjoitti:

Esimerkki omasta päivästäni:

6-7-30 lenkki ja aamupala

8-16 töitä (töissä lounas ja pieni välipala)

17-18 päivällinen

18-20/21 opiskelu ja jumppa

21-22 telkkaria, nettiä tms.

viimeistään 23 nukkumaan 

Onko sinulla lapsia? Mikäli on, niin tämä lista on osoitus siitä, ettet pysty elämään tasapainoista elämää, sillä tuohon aikatauluun ei mahdu (tarpeeksi) lapsille annettava aika. Lapsettomalle tuo on ok muuten paitsi yöunien osalta jotka jäävät turhan lyhyeksi.