70-luvun kasvatus ja vihamielinen suhtautuminen lapsiin

Vierailija kirjoitti:

Hmm..Johtuukohan tästä, kun -70 syntynyt serkkuni on mieleltään sekaisin, käynyt terapiassa koska hänellä on niin huono itsetunto, ei osaa pitää huolta itsestään. Työelämässä ja opiskeluissa kuitenkin aina pärjännyt loistavasti. Hän puhuu useita kieliä ja on korkeakoulutettu. Siis hyvin ristiriitaista, mutta nyt en ihmettele miksi, kun tämän ketjun luin.

Terv. 80-luvulla syntynyt

Ei se nyt ihan niin mene, että 70-luvulla syntyneet ovat automaattisesti "mieleltään sekaisin" ja sinä 80-luvulla syntynyt oletkin ihan toista maata. Jokaiselle vuosikymmenelle mahtuu kaikkea, niin hyvää kuin huonoakin lapsuutta.

Liitän tuontyyppisen käytöksen ehdottomasti yksilöiden ongelmiin, en aikakauteen! Kuulostaa todellakin tunnekylmien hirviöiden toiminnalta. Meidän suvussa lapsia kyllä rakastettiin ja arvostettiin ja opetettiin sivistyneiden ihmisten tavoille myös omalla käytöksellä.

Kaikki kohdat ap:n listalta ovat tuttuja. Ja silti vanhemmat edelleen odottavat "kiitollisuutta" eli mielistelyä, nöyristelyä ja matalemista. Ei kiitos, en rupea. Lisänä mun kohdalla sopassa vielä se, että vanhemmat eivät tajua kuolla ajallaan, että jäisi vielä jotain perintöäkin jaettavaksi. 

Itse olen 70-luvun lapsena saanut useasti tukkapöllyä ja remmiä. En muista, että varsinaisesti olisi haluttu nöyryyttää tai haukkua. Meistä vain yritettiin piiskata paha käytös pois. Melko järkyttävää....

 Kysyin joskus äidiltä, että miten ihmeessä olette voinut meitä lapsia ruumiillisesti kurittaa, niin hän totesi, että no, se nyt vain oli silloin tapana. 

Tunnistan meidän perheen 2010-luvulla. Muun muassa ruumillinen kuritus (lyöminen, kaataminen maahan, pään hakkaaminen seinään) jatkui siihen saakka kunnes pääsin muuttamaan pois kotoa muutama vuosi takaperin. Myöskin henkistä väkivaltaa käytettiin paljon, kukaan ei vaan koskaan saanut tietää mitään. Eli tapahtuu sitä nykyäänkin.

Vierailija kirjoitti:

Itse olen 70-luvun lapsena saanut useasti tukkapöllyä ja remmiä. En muista, että varsinaisesti olisi haluttu nöyryyttää tai haukkua. Meistä vain yritettiin piiskata paha käytös pois. Melko järkyttävää....

 Kysyin joskus äidiltä, että miten ihmeessä olette voinut meitä lapsia ruumiillisesti kurittaa, niin hän totesi, että no, se nyt vain oli silloin tapana. 

Tuntuu, että tuon sukupolven vanhemmilla oli ääretön tarve myös tehdä asiat samoin kuin kaikki muut. Oli sitten kysymys kurista tai mistä tahansa.

Ei minuakaan tuettu tai kannustettu, en päässyt kalliisiin harrastuksiin, mutta hämmästyksekseni sain Levikset ihan vain sillä perusteella, että joka ainoalla luokkakaverillakin ne olivat.

Vierailija kirjoitti:

Tää liittyy vähän siihen 70-luvun äidit ketjuun mutta näkökulma on yleinen, ei yksilökohtainen. Tunnistitteko muut 70-luvun lapsetseuraavia asenteita:

- lapsiin suhtauduttiin vihamielisesti, siis esim aina jos lapsi teki jotain väärin niin huudettiin jotain tyyliin "taasko tyhmä teit väärin", "ikinä et osaa", "senkin idiootti", "susta ei tule koskaan mitään"

- lapselle naurettiin ivallisesti, pilkattiin, naurettiin jos lapsi tosissaan hritti jotain, tai kommentoitiin halveksivasti että onpa lapsellista. Lapsellisuus oli siis paheista suurin, lapsen piti olla looginen ja analyyttinen pikkuaikuinen

- lapsen saavutukset mitätöitiin (samaa tehdään aikuiselle lapselle)

- lapsen epäonnistumisella retosteltiin ja naurettiin/ivattiin ("sanoinhan ettet onnistu")

- isompana lapseen suhtauduttiin kilpailijana eli lapsi ei saa saavuttaa samoja asioita kuin vanhempansa (esim suhtaudutaan kaunaisesti jos lapsi saakin oaremman koulutuksen tai elintason)

- lasta kuritettiin fyysisesti ja usein, ja aivan mitättömistä asioista (unohtaa sulkea oven, unohtaa maitopurkin pöydälle).

Oma lapsuus oli järkyttävän kurja, keskiluokkaiset vanhemmat olivat täysin tunnekylmiä hirviöitä ja v***umaisia lapsilleen. Aloin miettimään että mikä ihme tuota vuosikymmentä vaivasi? Lisäksi omat vanhemmat lähes heittivät lapsen pihalle kun 18v tuli täyteen ja missään ei ole autettu koskaan. Ei opiskelussa, ei rahapulassa, ei lastenhoidossa, ei kriisi tai hätätilanteessa. Penniäkään rahatukea tai yhtään henkistä tukea ei tullut. Ja aina olin kiltti, hiljainen lapsi joka vain yritti miellyttää vanhempiaan.

Suuret ikäluokat ovat kummallisia. Tiedän rttä kaikilla ei ollut tällaista, oli hyviäkin perheitä, mutta aika järkyttävän monella meno oli tätä. Ja ne vanhemmat....ne oli hirviöitä sillon, ja samanlaisia nyt. Itsekkäitä, aina ajattelivat omaa etuaan, ei koskaan lapsen. Surullista.

En tunnista. Menin kouluun, kun 70-luku alkoi, eli en ole suurten ikäluokkien kasvatti, vaan vanhempani olivat sotalapsia. Minulla siis varhaislapsuus osui 60-luvulle, mutta kansakouluikäinen olin kyllä 70-luvulla. On toki totta, että fyysistäkin kuritusta oli, eikä lapsia ehkä kannustettu aivan samalla tavalla, kuin tänä päivänä, mutta perheissä oli isoja vaihteluja. Ei läheskään joka perheessä fyysistä kurutusta ollut ja tosi harvassa perheessä se oli säännöllistä. Toisaalta taas ei meitä lapsia myöskään hyysätty ja lellitty, kuten nykyään, vaan saatiin melko vapaasti tehdä, touhuta ja harrastaa. 

Olen syntynyt v. 1994, ja kaikki kohdat aloituksessa ovat tuttuja fyysistä väkivaltaa lukuunottamatta. Luulin pitkään että kasvatukseni olisi ollut hyvä, kun mitään "näkyvää" pahaa ei tapahtunut.

Me lapset olimme jotenkin tiellä aikuisten elämässä. Perhe-elämä oli hymytöntä ja tunnelma kotona kireä. Ei halailtu tai juteltu mukavia. Ei olisi tullut mieleenkään kertoa jotain huolia kummallekaan vanhemmalle. Isä oli todellinen kotityranni ja äiti keskittyi pitämään isää tyytyväisenä. Satunnaiset tukkapöllyt eivät olleet mitään, mutta se jatkuva vähättely, haukkuminen ja nöyryyttäminen nujersivat. Näin jatkui siihen asti, kunnes sain pikkusiskon ja meille kahdelle kehkeytyi ihan oma maailma, jossa oli leppoisaa ja rentoa. Kun isä joi ja huusi ja mölisi kännissä, menimme usein mummulle yöksi. Siellä oli rauhallista ja saatiin pelata koko ilta korttia ja syödä lämpimiä voileipiä. Niin vähästä saa lapsi turvallisuuden tunteen elämäänsä.

Itse olen vm -95, mutta vuonna 1972 syntynyt isäni sisaruksineen koki juuri tuota nöyryytystä, piiskaamista (pappa löi vyön solkipäällä), halveksuntaa, mitätöintiä, huutoa ja vastapainoksi erittäin vähän rakkautta. Sama meno jatkuu vielä, piiskaaminen tosin loppui, kun isä ja tädit olivat päälle 10v.

Tällä hetkellä kaikki kolme ovat päihdeongelmaisia ja kaksi heistä sairaseläkkeellä.

Äiti on isäni ikäinen, mutta sekä hänen isänsä että äitinsä olivat niin pahasti kaltoinkohdeltuja lapsina, että tiesivät miltä se tuntui ja päättivät olla toistamatta omien vanhempiensa virheitä.

Jotenkin tulee mieleen, että tähän ketjuun osallistuvat vain ne, joilla on negatiiviasia kokemuksia vanhemmistaan. En halua väheksyä näitä kokemuksia, mutta eivät ne edusta välttämättä mitään yleistä linjaa. perheet ovat erilaisia esim. isoisäni ja venhempani inhosivat lasten ruumiillista kuritusta ja perheessämme sitä ei koskaan harjoitettu..eipä myöskään henkistä alistamista. Tukea heltä tuli niin lapsena, nuorena kuin vielä aikuisena. Perheet ja kasvattajat ovat vaan erilaisia.

Kommenteista kyllä huomaa kuinka tärkeää oikea kasvattaminen on.

Vierailija kirjoitti:

Jotenkin tulee mieleen, että tähän ketjuun osallistuvat vain ne, joilla on negatiiviasia kokemuksia vanhemmistaan. En halua väheksyä näitä kokemuksia, mutta eivät ne edusta välttämättä mitään yleistä linjaa. perheet ovat erilaisia esim. isoisäni ja venhempani inhosivat lasten ruumiillista kuritusta ja perheessämme sitä ei koskaan harjoitettu..eipä myöskään henkistä alistamista. Tukea heltä tuli niin lapsena, nuorena kuin vielä aikuisena. Perheet ja kasvattajat ovat vaan erilaisia.

Kommenteista kyllä huomaa kuinka tärkeää oikea kasvattaminen on.

Kun näitä ketjuja täällä lukee, niin huomaa että pääosin keskusteluissa ovat aktiivisia juuri he joilla on mennyt kaikkein kurjimmin ja heitä komppaa ne joilla on ollut yhtä ankea, tai ainakin melkein yhtä ankea lapsuus.

Minä en näistä 70-luvun ankeuskeskusteluista tunnista omaa, enkä läheisteni/naapurieni lapsuutta lainkaan. Minulle 70-luku oli elämäni onnellista aikaa ja olen ihan tavallisen duunariperheen kakara. Mitään yltäkylläisyyttä ei ollut, mutta kaikkea oli ihan riittävästi. Lapsista välitettiin, mutta ei hyysätty, joten saimme melko vapaasti touhuta omia juttujamme.

Vierailija kirjoitti:

Kysymys kaikille henkisen ja fyysisen kaltoinkohtelun kokeneille: aiotteko vanhempienne vanhetessa osallistua heidän hoivaan, auttamiseen ja hyysäämiseen? Olettavatko vanhempanne tätä itsestään selvyytenä?

Itse olen jo vuosia sitten sanonut äidilleni, etten jaksa tavata häntä enkä puhua hänen kanssaan. En oikeastikaan jaksa. Tein aikani ns. velvollisuuskäyntejä nuorena aikuisena, kunnes tajusin, ettei ole pakko. 

Pitäisi heittää moiset jalat ja kädet nippusiteissä ruskeasuon kaatopaikalle

siinärevanssi kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kysymys kaikille henkisen ja fyysisen kaltoinkohtelun kokeneille: aiotteko vanhempienne vanhetessa osallistua heidän hoivaan, auttamiseen ja hyysäämiseen? Olettavatko vanhempanne tätä itsestään selvyytenä?

Itse olen jo vuosia sitten sanonut äidilleni, etten jaksa tavata häntä enkä puhua hänen kanssaan. En oikeastikaan jaksa. Tein aikani ns. velvollisuuskäyntejä nuorena aikuisena, kunnes tajusin, ettei ole pakko. 

Pitäisi heittää moiset jalat ja kädet nippusiteissä ruskeasuon kaatopaikalle

En.

Kuvottavinta on ollut jaksaa se, että äiti ja siskoni (jotka siitä höykyttämisestä vastasivat) kehtasivat sekaantua minun lastenkasvatukseeni ja arvostella sitä tauotta. Ja koko ajan tunkea tuomaan minun kotiini sitä kauheutta. Oikeasti oksensin monta kertaa.

Ite oon nyt 16 vuotias ja mun vanhemmat on kyllä aivan tuommoisia.. 

Ihana saada vertaistukea. Olen myös saanut kokea vähättelyä, tukasta repimistä, hakkaamista, haukkumista jne. Olen vm -71 ja esikoinen.

Noin 3-vuotiaasta lähtien äitini ja isäpuoleni lähtivät tanssiravintolaan juhlimaan ja jättivät minut yksin kotiin nukkumaan. Tätä jatkui lähes joka viikonloppu kunnes olin 5-vuotias.

En tiedä miksei tähän kukaan ulkopuolinen puuttunut, vaikka varmasti ihmiset tiesivät asiasta. Ehkä se silloin oli tavallista, että lapsi jätettiin yksin kotiin yöksi ja vanhemmat lähtivät juopottelemaan?

Onneksi kesäisin pääsin sukulaisperheen luoksi maalle muutamaksi viikoksi. Lisäksi isoäitini oli minulle tuki ja turva ja hänen ansiostaan minusta kasvoi melko tasapainoinen ihminen.

Olin todella kiltti ja helppo lapsi, tosin varmaan siksi, että pelkäsin vanhempiani valtavasti. Ei puhettakaan, että heitä olisi kiinnostanut tukea tai kannustaa minua.

Lukiosta lähtien olen opintoni omalla työllä rahoittanut, siinä sivussa vielä tehnyt kotityötkin. Mitään rahallista tai henkistä tukea ei kotoa ole todellakaan herunut.  Ruokaakaan en saanut syödä liikaa, etten tule liian kalliiksi.

Nyt aikuisena, kahden lapsen äitinä, minun on hyvin vaikea ymmärtää sitä huonoa kohtelua mitä lapsena sain. Rakastan omia lapsiani enemmän kuin itseäni ja en mitenkään pystyisi kohtelemaan heitä yhtä kurjasti.

Nyt vanhempieni ollessa iäkkäitä olen tehnyt periaatepäätöksen, etten aio uhrata aikaani tai voimia heidän hoivaamiseen tai auttamiseen, sillä he eivät ole sitä todellakaan ansainneet. 

Tuo kateus oman lapsen opiskeluja ja parempaa elintasoa kohtaan on kyllä ala-arvoista käyttäytymistä vanhemmilta, aivan kuin se olisi jotenkin heiltä pois. Itse todellakin toivon, että lapseni saavuttavat enemmän hyviä asioita elämässään kuin minä koskaan.

Vierailija kirjoitti:

Jotenkin tulee mieleen, että tähän ketjuun osallistuvat vain ne, joilla on negatiiviasia kokemuksia vanhemmistaan. En halua väheksyä näitä kokemuksia, mutta eivät ne edusta välttämättä mitään yleistä linjaa. perheet ovat erilaisia esim. isoisäni ja venhempani inhosivat lasten ruumiillista kuritusta ja perheessämme sitä ei koskaan harjoitettu..eipä myöskään henkistä alistamista. Tukea heltä tuli niin lapsena, nuorena kuin vielä aikuisena. Perheet ja kasvattajat ovat vaan erilaisia.

Kommenteista kyllä huomaa kuinka tärkeää oikea kasvattaminen on.

Peesi tähän, vuonna -41 syntyneet vanhempani arvostivat ja tukivat lapsiaan.

Kyllä niitä tunnekylmiä ja lapsia huonosti kohtelevia vanhempia on ollut varmasti joka sukupolvessa niin pitkään kun ihmisiä on ollut olemassa, samoin kuin joka sukupolvessa on ollut lapsia hyvin kohtelevia hyviä vanhempia.

Luulen myös että moni vahingollinen käyttäytymismalli on sotien ajan perintöä, sodan traumoista kärsiviä miehiä yritettiin sopeuttaa ja taas laittaa elämään normaalia perhe-elämää kuin mitään ei olisi tapahtunut. Eihän siitä monissa perheissä mitään tullutkaan ja rikkinäisiä perheitä oli Suomi täynnä, lapset myös kärsijöitä.

Jotain kertoo myös sukupolvien tervehtymisestä se, että lähisuhdeväkivalta on paljon harvinaisempaa kuin ennenvanhaan, sotien aiheuttamat traumat ja muut ongelmat on hiipumassa pikkuhiljaa pois, kun yhä useampi suomalainen on saanut elää rauhan aikana.

T.70 luvun lapsi, jolla on ihan hienojakin lapsuusmuistoja.