70-luvun kasvatus ja vihamielinen suhtautuminen lapsiin

Vierailija kirjoitti:

Olen syntynyt 1973, enkä ole ikinä kokenut yhtäkään kohtaa ap:n listalta! Ei suhtauduttu tippaakaan vihamielisesti, päinvastoin. Ei ikinä naurettu eikä pilkattu. Saavutuksia ei todellakaan mitätöity eikä epäonnistumisilla retosteltu. Koskaan ei kuritettu fyysisesti, pari kertaa sain muistaakseni tukkapöllyä. Ihme väitteitä! En tiedä ikäryhmästäni ketään, joka kokisi lapsuutensa noin. Se ei tietenkään todista, etteikö niin olisi voinut tapahtua, mutta tuskin sentään kovin yleisesti.

Sama juttu. Mun äiti on syntynyt kymmenlapsiseen perheeseen nuorimpana vuonna 1954, ja minä synnyin 1974. Kukaan äidin sisaruksista ei ollut ilkeä lapsille, ei omilleen eikä mulle, ei myöskään mun vanhemmat. En tiedä yhtään kavereiden vanhempaa joka olisi ollut tuollainen kuin ap kuvaa. Jos joku on noin kohdellut lastaan, niin on ollut mielisairas, ei se ole ollut mikään vuosikymmenen vaiva, vaan jokaisella vuosikymmenellä on myös päästään vialla olevia ihmisiä joiden ei koskaan pitäisi antaa hankkia lapsia, tai edes eläimiä.

Ap ja moni muu on tässä taas siinä omassa kuplassaan, ja kuvittelee että kaikilla on ollut sellaista kuin heillä itsellä. Jos se nyt olisi ollut joku normi että noin kammottavasti kohdellaan lapsia, olisi siitä puhuttu julkisesti jo pitkään, tehty tutkimuksia jne.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen syntynyt 1973, enkä ole ikinä kokenut yhtäkään kohtaa ap:n listalta! Ei suhtauduttu tippaakaan vihamielisesti, päinvastoin. Ei ikinä naurettu eikä pilkattu. Saavutuksia ei todellakaan mitätöity eikä epäonnistumisilla retosteltu. Koskaan ei kuritettu fyysisesti, pari kertaa sain muistaakseni tukkapöllyä. Ihme väitteitä! En tiedä ikäryhmästäni ketään, joka kokisi lapsuutensa noin. Se ei tietenkään todista, etteikö niin olisi voinut tapahtua, mutta tuskin sentään kovin yleisesti.

Sama juttu. Mun äiti on syntynyt kymmenlapsiseen perheeseen nuorimpana vuonna 1954, ja minä synnyin 1974. Kukaan äidin sisaruksista ei ollut ilkeä lapsille, ei omilleen eikä mulle, ei myöskään mun vanhemmat. En tiedä yhtään kavereiden vanhempaa joka olisi ollut tuollainen kuin ap kuvaa. Jos joku on noin kohdellut lastaan, niin on ollut mielisairas, ei se ole ollut mikään vuosikymmenen vaiva, vaan jokaisella vuosikymmenellä on myös päästään vialla olevia ihmisiä joiden ei koskaan pitäisi antaa hankkia lapsia, tai edes eläimiä.

Ap ja moni muu on tässä taas siinä omassa kuplassaan, ja kuvittelee että kaikilla on ollut sellaista kuin heillä itsellä. Jos se nyt olisi ollut joku normi että noin kammottavasti kohdellaan lapsia, olisi siitä puhuttu julkisesti jo pitkään, tehty tutkimuksia jne.

Minusta tuntuu siltä, että molemmat ääripäät ovat omassa kuplassaan ja yleistävät omasta kokemuksestaan keskenään täysin samalla tavalla. Suunnilleen kaikki varmaan tekevät jossain määrin niin, minä itsekin teen. Mutta omassa tapauksessani se johtaa eri lopputulokseen, sillä oma kasvatukseni oli suunnilleen puolivälissä AP:n kuvaamaa kasvatusta ja sinun kuvaamaasi kasvatusta. Joten minulla ei ole vaikeuksia uskoa, että teidän molempien kaltaisia kokemuksia on ollut ja että ne ovat ihan todellisia.

Joka tapauksessa tässä ketjussa, ja sen AP:n kertoman mukaan innoittaneessa paljon pidemmässä "70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?" -ketjussa, on niin paljon samanlaisista huonoista lapsuuskokemuksista kertovia viestejä ja yläpeukutuksia niille, että on käytännössä mahdotonta, että se kaikki olisi jotain trollausta.

Miksi ihmiset teki lapsia, jos niitä piti vain piestä sitten? Kai ehkäisy oli jo keksitty?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen syntynyt 1973, enkä ole ikinä kokenut yhtäkään kohtaa ap:n listalta! Ei suhtauduttu tippaakaan vihamielisesti, päinvastoin. Ei ikinä naurettu eikä pilkattu. Saavutuksia ei todellakaan mitätöity eikä epäonnistumisilla retosteltu. Koskaan ei kuritettu fyysisesti, pari kertaa sain muistaakseni tukkapöllyä. Ihme väitteitä! En tiedä ikäryhmästäni ketään, joka kokisi lapsuutensa noin. Se ei tietenkään todista, etteikö niin olisi voinut tapahtua, mutta tuskin sentään kovin yleisesti.

Sama juttu. Mun äiti on syntynyt kymmenlapsiseen perheeseen nuorimpana vuonna 1954, ja minä synnyin 1974. Kukaan äidin sisaruksista ei ollut ilkeä lapsille, ei omilleen eikä mulle, ei myöskään mun vanhemmat. En tiedä yhtään kavereiden vanhempaa joka olisi ollut tuollainen kuin ap kuvaa. Jos joku on noin kohdellut lastaan, niin on ollut mielisairas, ei se ole ollut mikään vuosikymmenen vaiva, vaan jokaisella vuosikymmenellä on myös päästään vialla olevia ihmisiä joiden ei koskaan pitäisi antaa hankkia lapsia, tai edes eläimiä.

Ap ja moni muu on tässä taas siinä omassa kuplassaan, ja kuvittelee että kaikilla on ollut sellaista kuin heillä itsellä. Jos se nyt olisi ollut joku normi että noin kammottavasti kohdellaan lapsia, olisi siitä puhuttu julkisesti jo pitkään, tehty tutkimuksia jne.

Minusta tuntuu siltä, että molemmat ääripäät ovat omassa kuplassaan ja yleistävät omasta kokemuksestaan keskenään täysin samalla tavalla. Suunnilleen kaikki varmaan tekevät jossain määrin niin, minä itsekin teen. Mutta omassa tapauksessani se johtaa eri lopputulokseen, sillä oma kasvatukseni oli suunnilleen puolivälissä AP:n kuvaamaa kasvatusta ja sinun kuvaamaasi kasvatusta. Joten minulla ei ole vaikeuksia uskoa, että teidän molempien kaltaisia kokemuksia on ollut ja että ne ovat ihan todellisia.

Joka tapauksessa tässä ketjussa, ja sen AP:n kertoman mukaan innoittaneessa paljon pidemmässä "70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?" -ketjussa, on niin paljon samanlaisista huonoista lapsuuskokemuksista kertovia viestejä ja yläpeukutuksia niille, että on käytännössä mahdotonta, että se kaikki olisi jotain trollausta.

Ei se varmasti olekaan trollausta, mutta kaikki kokoontuu sinne, täällähän käy varmasti satoja tuhansia eri ihmisiä. Ja jokaisella vuosikymmenellä on ollut huonoja ja hyviä vanhempia, äitejä ja isiä, toki ajat muuttuu, mutta ei ajat tee ihmisestä ilkeää omalle lapselle, sota-aikoina ja muina pahoina aikoina, suurin osa rakastaa lapsiaan siinä kuin hyvinäkin aikoina, vain mielenterveysongelmaiset kohtelevat lapsiaan huonosti, ainakaan muuten kuin satunnaisesti.

En minäkään ole aina ollut hyvä vanhempi lapsilleni, mutta ei mun lapset voi siitä tehdä mitään päätelmiä koko sukupolvesta että kun mun äiti on syntynynyt 50-luvulla ja minä 70-luvulla niin kaikki mun tekemät virheet johtuu siitä, ja isoäiti oli syntynyt 1910-luvulla... siitäkin varmaan kaikki johtuu...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos vanhemmilla ei ole tarjota muuta rangaistusta kuin satuttaminen ja nöyryyttäminen, kuinka paljon tahansa.

Näin juuri kasvatetaan lapsia jotka eivät tottele mitään eivätkä ketään, koska mitään tuntuvaa ei heille seuraa,  tekivät he mitä tahansa. "Humaanilla" kasvatuksella on hintansa.

Palstalla on joka päivä ketjuja missä joku äiti tai isä valittaa, että ei mahda mitään lapsensa käytökselle. Tulee mieleen, että se entisaikojen remmi taisi sittenkin olla toimivampi kasvatuskeino kuin nykypäivänä käytetty "sanoitus".

Olen itse -85, mutta meillä taisi olla 70-luvun kasvatus. Puolustelet remmiä, mutta itse en koe, että siitä olisi ollut kohdallani hyötyä, mielestäni osasin olla oikeasti pahollani, kun tajusin tehneeni jotain väärin ja siitä sanottiin.

Esimerkki, olin 11 tai 12 vuotta silloin. Olin saanut uudet ihanat valkoiset kevätkengät ja halusin laittaa ne heti kouluun. Äiti kuitenkin kielsi, koska oli kurakeli ja sanoi, että vasta kun on kuivaa, ja nyt pitää laittaa kumisaappaat. Halusin kuitenkin kovasti kokeilla uusia kenkiä ja laitoin ne silti. Kengät kuraantuneita tulin kotiin ja äiti oli tietysti vihainen ja torui ja itsekin heti ymmärsin, että olin tehnyt tyhmästi, vaikka enhän tarkoittanut tietenkään uusia kenkiä liata, eli minua itsekin harmitti, että ne oli nyt likaiset.

Tämä kaikki olisi riittänyt kyllä rangaistukseksi. Kuitenkin, koska olin ollut tottelematon, sain sitten, kun isä oli tullut kotiin vielä sen vyöllä kurituksen, mikä on mielestä aika kova rangaistus tällaisesta. Vai mitä mieltä olette? Kyllä itse olisin tajunnut ilman tätä kuritustakin olla enää toista kertaa kuraamatta kenkiä.

Raukkamaista, että äiti päättää kurittamisesta, mutta laittaa isän hommiin.

Vierailija kirjoitti:

Isäni oli työnarkomaani, joka vapaa-aikansa ryyppäsi, kunnes lähti toisen naisen matkaan kun olin 9v. Siksi puhun vain äidistä tässä, kun joku aiemmin isien roolia jo kyseli. Nyt isä on jo kuollut.

Äitini on syntynyt 50-luvulla, ja saanut ensimmäiset lapsensa 70-luvulla. Kyllä monet tämänkin ketjun kokemukset kuulostavat tutuilta, sitä samaa saimme minä ja siskonikin kokea vaikka ikäeroa meillä on yli 10 vuotta. Tyypillistä oli sellainen tunnetason kylmyys, ei koskaan mitään rohkaisevaa, välittävää tai lämmintä sanaa tai tekoa tullut äidin suunnalta. Jos laitoin oven liian lujaa kiinni tai olin pahalla päällä, äiti uhkaili että antaa pois lastenkotiin. Selkään sain usein, tukkapöllyä myös. En vieläkään osaa kunnolla näyttää tunteitani tämän takia.

Mitään ei meille opettanut, ei saatu itse edes opetella vaan heti oltiin haukkumassa "ette kuitenkaan osaa" ja äiti marttyyrina teki sitten itse. Sitten haukkui tutuille kun kakarat ei siivoa. Mikä helvetin logiikka tossakin on?! Kaikesta epäonnistumisesta oltiin nälvimässä, kaikki ideat ja unelmat piti tuhota tuolla "et kuitenkaan onnistu" -mantralla. Vaan jos jossain onnistui, se oli heti äidin ansiota. Nyt kun olemme aikuisia, haukkuu silti selän takana, ainoastaan kun olimme lapsia äiti uskalsi haukkua päin naamaa. Nykyään ne haukut on aika samanlaisia, mitään ei osata, opiskelemani ala yliopistossa on turha, siskon työura on täyttä paskaa jne. Äiti itse käynyt pelkän kansakoulun ja maannut työttömänä 20 vuotta ennen kuin eläkkeen sai, kova vaan on muita kritisoimaan. Tuttua on myös tuo, että jos jossain asiassa on eri mieltä, se on heti henkilökohtainen loukkaus häntä kohtaan. Jos äiti tekee jossain väärin, vaikka valehtelee päin naamaa isoista ja vakavista asioista, hän onnistuu uhriutumaan tilanteessa kuin tilanteessa jos jää kiinni. Syyllistäminen, uhriutuminen, marttyyri-itku, itsemurhauhkaukset... Tuttua.

Minulla oli jo lapsena tunne, että äiti vihaa minua. Pyysin usein häneltä suoraan anteeksi olemassaoloani, eikä äiti koskaan sanonut mitään. Paistatteli varmaan ylemmyyden tunteessaan kun sai pienen lapsen alistettua. Tuntuu, että hän tahtoi vaan purkaa kaiken paskan olonsa minun niskaani, puolustuskyvyttömän lapsen joka kaipasi vain rakkautta ja huomiota. Jos halusin lapsena edes halausta, äiti väänsi naamansa niin kuvottuneeseen irvistykseen ja kavahti poispäin, ettei tehnyt mieli halailla enää. Mietin itsemurhaa ensimmäisen kerran 8-vuotiaana :( koska isä ei ollut läsnä oikein koskaan, sisko oli paljon minua vanhempi ja äiti oli onnistunut luonteellaan karkottamaan kaikki läheisensä, ei minulla ollut yhtäkään turvallista aikuista ympärillä kasvaessani. Tuli pahat ahdistukset ja masennukset käytyä läpi, myös rankka koulukiusaaminen. Joskus suren vielä nykyäänkin sitä, ettei minulla ole koskaan ollut ketään rakastavaa lähelläni lapsuudessani. Kun pienen elämänsä tunsi itsensä niin inhotuksi, vihatuksi ja epätoivotuksi, se jättää kyllä jälkensä. Sisälläni on ajoittain edelleen se pieni lapsi, joka kaipaisi hellyyttä ja rakkautta :') äitiin en ole enää väleissä. Kauhulla odotan, josko hän alkaa inistä apua vanhuuden vaivoihinsa lähivuosina.

N26

Jos alkaa inistä apua vanhuuden vaivoihinsa, niin väännät vaan ilmeesi kuvottuneeseen irvistykseen ja kavahdat pois päin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen syntynyt 1973, enkä ole ikinä kokenut yhtäkään kohtaa ap:n listalta! Ei suhtauduttu tippaakaan vihamielisesti, päinvastoin. Ei ikinä naurettu eikä pilkattu. Saavutuksia ei todellakaan mitätöity eikä epäonnistumisilla retosteltu. Koskaan ei kuritettu fyysisesti, pari kertaa sain muistaakseni tukkapöllyä. Ihme väitteitä! En tiedä ikäryhmästäni ketään, joka kokisi lapsuutensa noin. Se ei tietenkään todista, etteikö niin olisi voinut tapahtua, mutta tuskin sentään kovin yleisesti.

Sama juttu. Mun äiti on syntynyt kymmenlapsiseen perheeseen nuorimpana vuonna 1954, ja minä synnyin 1974. Kukaan äidin sisaruksista ei ollut ilkeä lapsille, ei omilleen eikä mulle, ei myöskään mun vanhemmat. En tiedä yhtään kavereiden vanhempaa joka olisi ollut tuollainen kuin ap kuvaa. Jos joku on noin kohdellut lastaan, niin on ollut mielisairas, ei se ole ollut mikään vuosikymmenen vaiva, vaan jokaisella vuosikymmenellä on myös päästään vialla olevia ihmisiä joiden ei koskaan pitäisi antaa hankkia lapsia, tai edes eläimiä.

Ap ja moni muu on tässä taas siinä omassa kuplassaan, ja kuvittelee että kaikilla on ollut sellaista kuin heillä itsellä. Jos se nyt olisi ollut joku normi että noin kammottavasti kohdellaan lapsia, olisi siitä puhuttu julkisesti jo pitkään, tehty tutkimuksia jne.

Minusta tuntuu siltä, että molemmat ääripäät ovat omassa kuplassaan ja yleistävät omasta kokemuksestaan keskenään täysin samalla tavalla. Suunnilleen kaikki varmaan tekevät jossain määrin niin, minä itsekin teen. Mutta omassa tapauksessani se johtaa eri lopputulokseen, sillä oma kasvatukseni oli suunnilleen puolivälissä AP:n kuvaamaa kasvatusta ja sinun kuvaamaasi kasvatusta. Joten minulla ei ole vaikeuksia uskoa, että teidän molempien kaltaisia kokemuksia on ollut ja että ne ovat ihan todellisia.

Joka tapauksessa tässä ketjussa, ja sen AP:n kertoman mukaan innoittaneessa paljon pidemmässä "70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?" -ketjussa, on niin paljon samanlaisista huonoista lapsuuskokemuksista kertovia viestejä ja yläpeukutuksia niille, että on käytännössä mahdotonta, että se kaikki olisi jotain trollausta.

Ei se varmasti olekaan trollausta, mutta kaikki kokoontuu sinne, täällähän käy varmasti satoja tuhansia eri ihmisiä. Ja jokaisella vuosikymmenellä on ollut huonoja ja hyviä vanhempia, äitejä ja isiä, toki ajat muuttuu, mutta ei ajat tee ihmisestä ilkeää omalle lapselle, sota-aikoina ja muina pahoina aikoina, suurin osa rakastaa lapsiaan siinä kuin hyvinäkin aikoina, vain mielenterveysongelmaiset kohtelevat lapsiaan huonosti, ainakaan muuten kuin satunnaisesti.

En minäkään ole aina ollut hyvä vanhempi lapsilleni, mutta ei mun lapset voi siitä tehdä mitään päätelmiä koko sukupolvesta että kun mun äiti on syntynynyt 50-luvulla ja minä 70-luvulla niin kaikki mun tekemät virheet johtuu siitä, ja isoäiti oli syntynyt 1910-luvulla... siitäkin varmaan kaikki johtuu...

No, itse olen ymmärtänyt, että tämä vuosikymmenistä puhuminen tarkoittaa pitkälti sitä, että tietyt asiat olivat esim. 1970-luvulle luonteenomaisia nimenomaan nykyhetkeen, 2010-2020-lukuun verrattuna. Ehkä se 1970-lukua koskeva ihmettely on vielä tavallista korostuneempaa, koska Suomi alkoi juuri niihin aikoihin olla jo kehittynyt, maailman mittapuussa rikas valtio, jossa elintaso oli noussut aivan humahtaen 10-20 vuodessa, ja jossa ikään kuin olivat jo läsnä nykyisen Suomen "siemenet".

Ja sitten toinen näkökohta on se, että "kipukynnys" negatiivisten lapsuuskokemusten suhteen sijaitsee eri ihmisyksilöillä eri paikassa. Esimerkiksi oma äitini ei ollut millään tavalla mielenterveysongelmainen, mutta hän kuitenkin antoi piiskaa tyyliin kerran vuodessa, tukisti ehkä muutaman kerran vuodessa, haukkui ja nälvi minua ehkä kuukauden tai kahden välein jne. En muista 1970-80-luvun lapsuuttani huonona lapsuutena, koska ensinnäkin saan "sellaista se oli siihen aikaan niin monella muullakin" -ajatuksen, ja toiseksi ne huonot kasvatusjutut eivät minun tapauksessani olleet jokapäiväisiä tai edes jokaviikkoisia. Ei siis ollut mitään sellaista jatkuvaa ankeudessa ja ilottomuudessa ja pelossa elämistä päivästä päivään.

Silti en voi olla ajattelematta, että joku aivan hieman erilainen ihminen kuin minä saattaisi muistaa täsmälleen samanlaiset kokemukset sisältäneen lapsuuden huonona, koska se on ikään kuin "ihan siinä rajalla". Minullakin on saman ikäisiä ja siis saman sukupolvikokemuksen omaavia ystäviä, joille olen kertonut lapsuudestani, ja he ovat olleet oman erilaisen kasvatuksensa pohjalta yleistäen kauhuissaan ja jopa ihmetelleet, miksi en ole katkaissut välejä vanhempiini kokonaan.

Vierailija kirjoitti:

Ap. on vain oman aikakautensa lapsi, eikä ne liity millään tavalla johonkin tiettyyn vuosilukuun tai edes vanhempiin, vaan lapsen asemaan yhteiskunnassa, tosin lapsen asema ja oikeudet juuri 70-luvulla alkoivat parantua ja ne jopa kirjoitetiin lakiin. Lapsen asema ja oikeudet ovat valtavasti muuttuneet 50-100-vuodessa Suomessa ja kaikkialla maailmassa, kun elintaso ja sivistys on kasvanut.

Ap. kertoo juuri niitä tarinoita ja kasvatusmenetelmiä, mitkä olivat yleisesti käytössä ja jopa kasvatusopppaat näin neuvoivat tekemään ja jos niitä vertaa aikaisempiin vuosikymmeniin lapsen elämä ja oikeudet olivat vielä kurjemmat esim. ap. omilla vanhemmilla ja heidän vanhemmillaan esim. lapsia saatettiin myydä huutolaisena koteihin raskaisiin töihin, ruumilliinen kuritus oli sallittua ja arvoasteikossa miehen jälkeen tulivat  terveet naiset ja vasta sitten lapset ja vähemmän työkykyiset.

Lapsen asema yhteiskunnassa, tämä. 

Sota-aika ei selitä aiempaa huonoa kohteloa, moni Euroopan maa kärsi sodassa paljon enemmän kuin me - Suomea ei miehitetty, täältä ei kerätty junalasteittain ihmisiä tapettavaksi. Yksi harvoista Euroopan maista, joka ei kärsinyt miehityksestä, miehitys on nimenomaan kärsimistä ja mielivaltaisia lakeja ja siviilien tappamista, ja silti täällä keksitään syyttää sotaa ihmisten tunnekylmyydestä! 

70-luvulla osa boomereista kapinoi omaa kurinalaista lapsuuttaan kohtaan ja lanseerattiin vapaa kasvatus. Se aito, oikea vapaa kasvatus. Se on tuolta ajalta. 

Kuulin vasta aikuisena, että serkkuni kasvatettiin tuolla periaatteella (me ollaan kaikki synnytty 70-luvulla). Minut kasvatettiin nolaamalla, huutamisella, kylmyydellä ja kaikki kiellettiin. Serkkujen perheessä  sen sijaan ei lapsille koskaan huudettu ja saivat tehdä kivoja asioita, mentiin rannalle, ostettiin irtokarkkia, siellä oli ihanaa viettää aikaa. Olin serkulleni kateellinen. 

Aikuisena vielä enemmän, kun kuulin syyn erilaiseen kodin ilmapiiriin.

Omat vanhempani vieläpä tarkoituksella kasvattivat kurilla, tavoite oli (siis oikea tavoite! Ei vain vahinko, vaan tarkoitus!) että emme luule itsestämme liikoja. 

Se oli heidän mielestään hyvä tavoite kasvatuksessa. 

Kyllä, olen katkera, pelonsekaisesta lapsuudesta, huonosta itsetunnosta, siitä että tunsi / tuntee olevansa yksin. Ei ole perhettä tukena, vaikka olemassa ovat kyllä. Mitään tukea ei sieltä saa. 

Ja etenkin kun he valitsivat sen. 70-luvulla oli tosiaan jo muitakin tuulia kasvatuksessa, vanhemmat valitsivat oman "suuntauksensa". 

Vierailija kirjoitti:

Ja sitten toinen näkökohta on se, että "kipukynnys" negatiivisten lapsuuskokemusten suhteen sijaitsee eri ihmisyksilöillä eri paikassa. Esimerkiksi oma äitini ei ollut millään tavalla mielenterveysongelmainen, mutta hän kuitenkin antoi piiskaa tyyliin kerran vuodessa, tukisti ehkä muutaman kerran vuodessa, haukkui ja nälvi minua ehkä kuukauden tai kahden välein jne. En muista 1970-80-luvun lapsuuttani huonona lapsuutena, koska ensinnäkin saan "sellaista se oli siihen aikaan niin monella muullakin" -ajatuksen, ja toiseksi ne huonot kasvatusjutut eivät minun tapauksessani olleet jokapäiväisiä tai edes jokaviikkoisia. Ei siis ollut mitään sellaista jatkuvaa ankeudessa ja ilottomuudessa ja pelossa elämistä päivästä päivään.

Ihan normaalia kasvatusta. Tuohon aikaan ei oltu vielä keksitty tunteiden sanoitusta, joten vanhemmilla ei oikeastaan ollut muuta vaihtoehtoa kuin olla negatiivinen silloin jos halusivat puuttua lapsen johonkin kiellettyyn käytökseen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos vanhemmilla ei ole tarjota muuta rangaistusta kuin satuttaminen ja nöyryyttäminen, kuinka paljon tahansa.

Näin juuri kasvatetaan lapsia jotka eivät tottele mitään eivätkä ketään, koska mitään tuntuvaa ei heille seuraa,  tekivät he mitä tahansa. "Humaanilla" kasvatuksella on hintansa.

Palstalla on joka päivä ketjuja missä joku äiti tai isä valittaa, että ei mahda mitään lapsensa käytökselle. Tulee mieleen, että se entisaikojen remmi taisi sittenkin olla toimivampi kasvatuskeino kuin nykypäivänä käytetty "sanoitus".

Olen itse -85, mutta meillä taisi olla 70-luvun kasvatus. Puolustelet remmiä, mutta itse en koe, että siitä olisi ollut kohdallani hyötyä, mielestäni osasin olla oikeasti pahollani, kun tajusin tehneeni jotain väärin ja siitä sanottiin.

Esimerkki, olin 11 tai 12 vuotta silloin. Olin saanut uudet ihanat valkoiset kevätkengät ja halusin laittaa ne heti kouluun. Äiti kuitenkin kielsi, koska oli kurakeli ja sanoi, että vasta kun on kuivaa, ja nyt pitää laittaa kumisaappaat. Halusin kuitenkin kovasti kokeilla uusia kenkiä ja laitoin ne silti. Kengät kuraantuneita tulin kotiin ja äiti oli tietysti vihainen ja torui ja itsekin heti ymmärsin, että olin tehnyt tyhmästi, vaikka enhän tarkoittanut tietenkään uusia kenkiä liata, eli minua itsekin harmitti, että ne oli nyt likaiset.

Tämä kaikki olisi riittänyt kyllä rangaistukseksi. Kuitenkin, koska olin ollut tottelematon, sain sitten, kun isä oli tullut kotiin vielä sen vyöllä kurituksen, mikä on mielestä aika kova rangaistus tällaisesta. Vai mitä mieltä olette? Kyllä itse olisin tajunnut ilman tätä kuritustakin olla enää toista kertaa kuraamatta kenkiä.

Jäätävän karulta kuulostaa. Älytöntä, että vaaditaan lapsen olevan täydellisen tottelevainen. Ei se ole inhimillistä, että ei koskaan mokaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos vanhemmilla ei ole tarjota muuta rangaistusta kuin satuttaminen ja nöyryyttäminen, kuinka paljon tahansa.

Näin juuri kasvatetaan lapsia jotka eivät tottele mitään eivätkä ketään, koska mitään tuntuvaa ei heille seuraa,  tekivät he mitä tahansa. "Humaanilla" kasvatuksella on hintansa.

Palstalla on joka päivä ketjuja missä joku äiti tai isä valittaa, että ei mahda mitään lapsensa käytökselle. Tulee mieleen, että se entisaikojen remmi taisi sittenkin olla toimivampi kasvatuskeino kuin nykypäivänä käytetty "sanoitus".

Olen itse -85, mutta meillä taisi olla 70-luvun kasvatus. Puolustelet remmiä, mutta itse en koe, että siitä olisi ollut kohdallani hyötyä, mielestäni osasin olla oikeasti pahollani, kun tajusin tehneeni jotain väärin ja siitä sanottiin.

Esimerkki, olin 11 tai 12 vuotta silloin. Olin saanut uudet ihanat valkoiset kevätkengät ja halusin laittaa ne heti kouluun. Äiti kuitenkin kielsi, koska oli kurakeli ja sanoi, että vasta kun on kuivaa, ja nyt pitää laittaa kumisaappaat. Halusin kuitenkin kovasti kokeilla uusia kenkiä ja laitoin ne silti. Kengät kuraantuneita tulin kotiin ja äiti oli tietysti vihainen ja torui ja itsekin heti ymmärsin, että olin tehnyt tyhmästi, vaikka enhän tarkoittanut tietenkään uusia kenkiä liata, eli minua itsekin harmitti, että ne oli nyt likaiset.

Tämä kaikki olisi riittänyt kyllä rangaistukseksi. Kuitenkin, koska olin ollut tottelematon, sain sitten, kun isä oli tullut kotiin vielä sen vyöllä kurituksen, mikä on mielestä aika kova rangaistus tällaisesta. Vai mitä mieltä olette? Kyllä itse olisin tajunnut ilman tätä kuritustakin olla enää toista kertaa kuraamatta kenkiä.

Jäätävän karulta kuulostaa. Älytöntä, että vaaditaan lapsen olevan täydellisen tottelevainen. Ei se ole inhimillistä, että ei koskaan mokaa.

Kannattaa kuitenkin muistaa, että remmin käyttö ei välttämättä tarkoittanut tuohon aikaan sitä, että oltiin vihamielisiä lasta kohtaan. Se saattoi olla opittu tapa, että näin pitää tehdä ja se olisi lapsen parhaaksi.