70-luvun kasvatus ja vihamielinen suhtautuminen lapsiin

Vierailija kirjoitti:

Kysymys on pikemminkin yhteiskunnallinen muutos, eikä pelkästään Suomessa, vaan myös muualla Euroopassa, kun elintaso alkoi nousta.

Lapsen ja naisen yhteiskunnallinen muutos on ollut valtava viimeisen 100 vuoden aikana ja erityisesti viimeisen 60 vuoden aikana. Nyt heillä on samat oikeudet ja lain tuoma turva kuin miehillä.

Ja mainitsemasi ruumiillinen kuritus oli ihan laissa hyväksyttyä tai jopa naisen raiskaus parisuhteessa.

Eli siinä mielessä turhaan vihottelet vanhemmillesi, vaan he olivat oman aikakautensa vanhempia ja 70-luku oli todella asenne muutosten aikaa.

Niin että kun sai päivittäin nyrkistä, niin mitäpä siitä vihoittelemaan? Onneksi nyt on vallassa hedonismi, ei tarvitse auttaa muita, koskee erityisesti nyt näitä eläkeläisiä. Turha vihoitella kun ei apua heru, nyt eletään hedonismin aikakautta.

En usko, että tuollainen kasvatusmalli on mihinkään hävinnyt. Miksi häviäisi? Lapsia on kiva kiusata. Minuakin kiusattiin pienenä, koska se oli vanhemmistani kivaa. Ainakin jos se juuri otetaan esimerkkinä, että lapsen virheille nauretaan. Eli kiusaaminen on kivaa. Etenkin lapsen kiusaaminen, koska se on niin avuton, eikä pistä luuta sulle kurkkuun.

t.kivikissaäiti

Vierailija kirjoitti:

Kylläpäs tuli paha mieli AP:n ja muiden huonoista kokemuksista :( Miten ihmiset on voineet olla niin kylmäkiskoisia ja suorastaan kusipäisiä pieniä lapsia kohtaan? Olikohan heillä jotain päänsisäisiä ongelmia? Siis kun minäkään en isäksi tule vielä varmaan vuosikymmenneen, mutta ei silti tulisi mieleenkään alkaa viattomia lapsia kiusaamaan.

Ei ollut mitään päänsisäisiä ongelmia, vaan maailma jossa elettiin oli toinen.

Lapsen asemaan alettiin kiinnittämään huomiota jo 60-70-luvulla ja monia parannuksia tehtiin lakiin.

Jo silloin lapsen asema oli hyvä ja lasta kohdeltiin ihmisenä,

kun vielä 1920-1930 huutokaupattiin raskaisiin maatalous ja tehdastöihin ja osa vaelteli kerjäläisenä. Monet kävivät kiertokoulua vain muutaman päivän.

Olen syntynyt 1970 enkä tunnista ensimmäistäkään kohtaa ap:n listasta.

Vierailija kirjoitti:

Tää liittyy vähän siihen 70-luvun äidit ketjuun mutta näkökulma on yleinen, ei yksilökohtainen. Tunnistitteko muut 70-luvun lapsetseuraavia asenteita:

- lapsiin suhtauduttiin vihamielisesti, siis esim aina jos lapsi teki jotain väärin niin huudettiin jotain tyyliin "taasko tyhmä teit väärin", "ikinä et osaa", "senkin idiootti", "susta ei tule koskaan mitään"

- lapselle naurettiin ivallisesti, pilkattiin, naurettiin jos lapsi tosissaan hritti jotain, tai kommentoitiin halveksivasti että onpa lapsellista. Lapsellisuus oli siis paheista suurin, lapsen piti olla looginen ja analyyttinen pikkuaikuinen

- lapsen saavutukset mitätöitiin (samaa tehdään aikuiselle lapselle)

- lapsen epäonnistumisella retosteltiin ja naurettiin/ivattiin ("sanoinhan ettet onnistu")

- isompana lapseen suhtauduttiin kilpailijana eli lapsi ei saa saavuttaa samoja asioita kuin vanhempansa (esim suhtaudutaan kaunaisesti jos lapsi saakin oaremman koulutuksen tai elintason)

- lasta kuritettiin fyysisesti ja usein, ja aivan mitättömistä asioista (unohtaa sulkea oven, unohtaa maitopurkin pöydälle).

Oma lapsuus oli järkyttävän kurja, keskiluokkaiset vanhemmat olivat täysin tunnekylmiä hirviöitä ja v***umaisia lapsilleen. Aloin miettimään että mikä ihme tuota vuosikymmentä vaivasi? Lisäksi omat vanhemmat lähes heittivät lapsen pihalle kun 18v tuli täyteen ja missään ei ole autettu koskaan. Ei opiskelussa, ei rahapulassa, ei lastenhoidossa, ei kriisi tai hätätilanteessa. Penniäkään rahatukea tai yhtään henkistä tukea ei tullut. Ja aina olin kiltti, hiljainen lapsi joka vain yritti miellyttää vanhempiaan.

Suuret ikäluokat ovat kummallisia. Tiedän rttä kaikilla ei ollut tällaista, oli hyviäkin perheitä, mutta aika järkyttävän monella meno oli tätä. Ja ne vanhemmat....ne oli hirviöitä sillon, ja samanlaisia nyt. Itsekkäitä, aina ajattelivat omaa etuaan, ei koskaan lapsen. Surullista.

Millaisia isukit sitten olivat? Puhut vain äideistä.... :)

Vierailija kirjoitti:

Tää liittyy vähän siihen 70-luvun äidit ketjuun mutta näkökulma on yleinen, ei yksilökohtainen. Tunnistitteko muut 70-luvun lapsetseuraavia asenteita:

- lapsiin suhtauduttiin vihamielisesti, siis esim aina jos lapsi teki jotain väärin niin huudettiin jotain tyyliin "taasko tyhmä teit väärin", "ikinä et osaa", "senkin idiootti", "susta ei tule koskaan mitään"

- lapselle naurettiin ivallisesti, pilkattiin, naurettiin jos lapsi tosissaan hritti jotain, tai kommentoitiin halveksivasti että onpa lapsellista. Lapsellisuus oli siis paheista suurin, lapsen piti olla looginen ja analyyttinen pikkuaikuinen

- lapsen saavutukset mitätöitiin (samaa tehdään aikuiselle lapselle)

- lapsen epäonnistumisella retosteltiin ja naurettiin/ivattiin ("sanoinhan ettet onnistu")

- isompana lapseen suhtauduttiin kilpailijana eli lapsi ei saa saavuttaa samoja asioita kuin vanhempansa (esim suhtaudutaan kaunaisesti jos lapsi saakin oaremman koulutuksen tai elintason)

- lasta kuritettiin fyysisesti ja usein, ja aivan mitättömistä asioista (unohtaa sulkea oven, unohtaa maitopurkin pöydälle).

 

Oma lapsuus oli järkyttävän kurja, keskiluokkaiset vanhemmat olivat täysin tunnekylmiä hirviöitä ja v***umaisia lapsilleen. Aloin miettimään että mikä ihme tuota vuosikymmentä vaivasi? Lisäksi omat vanhemmat lähes heittivät lapsen pihalle kun 18v tuli täyteen ja missään ei ole autettu koskaan. Ei opiskelussa, ei rahapulassa, ei lastenhoidossa, ei kriisi tai hätätilanteessa. Penniäkään rahatukea tai yhtään henkistä tukea ei tullut. Ja aina olin kiltti, hiljainen lapsi joka vain yritti miellyttää vanhempiaan.

Suuret ikäluokat ovat kummallisia. Tiedän rttä kaikilla ei ollut tällaista, oli hyviäkin perheitä, mutta aika järkyttävän monella meno oli tätä. Ja ne vanhemmat....ne oli hirviöitä sillon, ja samanlaisia nyt. Itsekkäitä, aina ajattelivat omaa etuaan, ei koskaan lapsen. Surullista.[/quot

Minut on kasvatettu juuri noin.

Isosiskon toimesta. Äiti ulkoisti perheen kasvatushommat hänelle.

Suurten ikäluokkien kasvatti kirjoitti:

Olen kanssa huomannut suurten ikäluokkien jonkinlaisen kateuden lapsilleen. Lapsella ei saa mennä yhtään paremmin kuin heillä, elämä ei saa olla helpompaa lapsilla kuin heillä. Tulee jonkinlainen sairas kilpailuasetelma, mitä en ymmärrä. Minä ainakin haluan, että omalla lapsellani menee paremmin kuin minulla. Jotenkin on tunne, että en saisi olla ylpeä mistään mitä olen saavuttanut, koska ilman heitä se ei olisi ollut mahdollista. Tuohan nyt ei tietenkään ole totta. Omalla päällä ne opiskelut on hoidettu jne. Sellainen jatkuva kamala syyllisyyden tunne vaivaa ainakin minua. Että anteeksi,että olen olemassa ja vien teiltä ilmaa ja aikaa ja mitä milloinkin. Jos pyydät ja saat apua, jäät siitä kiitollisuuden velkaan ikiajoiksi ja siitä muistutetaan aina tiukan paikan tullen. Onko tämä normaalia? Ahdistava ilmapiiri todellakin.

Minunkin isästäni on uuden vaimonsa myötä tullut tuommoinen (tai varmaan sen siemen oli hänessä aiemminkin olemassa). Olin käymässä katsomassa häntä hoivakodissa, ja sanoin, että minulla on mummin (isän äidin) helmet kaulassani, ajatellen sen ilahduttavan häntä, koska mummi on kuollut, mutta että hän elää meidän koruissamme ja muistoissamme. Niin isäni vain tuijotti helmiäni, eikä sanonut mitään. Hänet tuntien tiesin, että hänen päässään raksutti tietynlainen kateus siitä, että minä olen vielä elinvoimainen kun hän ei ole, ja voin kulkea ja nauttia näistä helmistä, kun hän ei voi, koska on enää vanha ja raihnainen. Tuli sellainen olo, että mitäpä mä nyt tästäkään nautin, koska siitä muistuttaminen on selkeästikin häneltä pois.

t.kivikissaäiti

Kaikki tuosta todella, todella tuttua. Mitätöinti, kyykyttäminen ja kotoa ajaminen.

Ja se auttaminen sitten? Itse en ole ikinä saanut apua. Jos sitä on jotain saanut, siihen on liittynyt koukku kuunnella loputtomia syytössaarnoja siitä, miten esim sairaus on oma vika. Tai sitten siitä on pitänyt maksaa tai on velvoitettu johonkin ns vastavuoroisesti. Eli saatu tekosyy roikkumiseen ja elämän urkkimiseen.

Samaten sellainen jatkuva negatiivinen huomauttelu jatkuu heti: listoja siitä mikä menee metsään.

Ja se kummallinen kilpailuasetelma, jota en tajua. Että ei siis edes oman lapsen haluta menestyvän vaan oikein vetämällä vedetään alas. Viimekis minulle saarnattiin miten minun olisi vaan pitänyt jäädä kauppaan töihin, kun se selkeästi ol minulle oikea työ. Ja siis olin siellä 18-vuotiaana ennen yliopistoon menoa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tää liittyy vähän siihen 70-luvun äidit ketjuun mutta näkökulma on yleinen, ei yksilökohtainen. Tunnistitteko muut 70-luvun lapsetseuraavia asenteita:

- lapsiin suhtauduttiin vihamielisesti, siis esim aina jos lapsi teki jotain väärin niin huudettiin jotain tyyliin "taasko tyhmä teit väärin", "ikinä et osaa", "senkin idiootti", "susta ei tule koskaan mitään"

- lapselle naurettiin ivallisesti, pilkattiin, naurettiin jos lapsi tosissaan hritti jotain, tai kommentoitiin halveksivasti että onpa lapsellista. Lapsellisuus oli siis paheista suurin, lapsen piti olla looginen ja analyyttinen pikkuaikuinen

- lapsen saavutukset mitätöitiin (samaa tehdään aikuiselle lapselle)

- lapsen epäonnistumisella retosteltiin ja naurettiin/ivattiin ("sanoinhan ettet onnistu")

- isompana lapseen suhtauduttiin kilpailijana eli lapsi ei saa saavuttaa samoja asioita kuin vanhempansa (esim suhtaudutaan kaunaisesti jos lapsi saakin oaremman koulutuksen tai elintason)

- lasta kuritettiin fyysisesti ja usein, ja aivan mitättömistä asioista (unohtaa sulkea oven, unohtaa maitopurkin pöydälle).

Oma lapsuus oli järkyttävän kurja, keskiluokkaiset vanhemmat olivat täysin tunnekylmiä hirviöitä ja v***umaisia lapsilleen. Aloin miettimään että mikä ihme tuota vuosikymmentä vaivasi? Lisäksi omat vanhemmat lähes heittivät lapsen pihalle kun 18v tuli täyteen ja missään ei ole autettu koskaan. Ei opiskelussa, ei rahapulassa, ei lastenhoidossa, ei kriisi tai hätätilanteessa. Penniäkään rahatukea tai yhtään henkistä tukea ei tullut. Ja aina olin kiltti, hiljainen lapsi joka vain yritti miellyttää vanhempiaan.

Suuret ikäluokat ovat kummallisia. Tiedän rttä kaikilla ei ollut tällaista, oli hyviäkin perheitä, mutta aika järkyttävän monella meno oli tätä. Ja ne vanhemmat....ne oli hirviöitä sillon, ja samanlaisia nyt. Itsekkäitä, aina ajattelivat omaa etuaan, ei koskaan lapsen. Surullista.

Millaisia isukit sitten olivat? Puhut vain äideistä.... :)

Isukit eivät koskaan mm. ukistaneet ja antaneet remmistä vai mitä? :)

Ja yllättäin vastausta ei kuulu kun isukeista kysytään.... :) 

Ei kovinkaan älykästä ottaa vain omat  kehnot vanhemmat esimerkiksi. Seuraavaksi tehdä oikein luettelo heidän virheistään ja sitten yleistää se koskemaan yhtä kokonaista ikäluokkaa. 70-luvulla oli trendinä vapaa kasvatus ja lapset saivat paljon sellaisia oikeuksia ja vapauksia, joista edellinen sukupolvi saattoi vain uneksia. Myös elintason nousu vaikutti lastenkin elämään. 50-luvun eli pula-ajan lapsille ruuan puute, kehno vaatetus sekä karut asuinolot eivät olleet mitenkään outoja.

Suuret ikäluokat on syypäänä nykyiseen tilanteeseen Suomessa...

En jaksa enää muistella 70-lukua, siitä on niin kauan :) Ihan hyvä lapsuus ja nuoruus oli, enkä saanut mitään vihantunnetta niskaani mistään.

Sen olen huomannut että 80-luvulla syntyneet ovat kasvattaneet ja kasvattavat lapsensa huutamalla. Koko perhe huutaa ja pitää elämää kuin hullujenhuoneella, olivat sitten kotona kerrostalossa, marketissa, lentokoneessa, lomakohteessa.

Vaikka toinen perheenjäsen seisoisi metrin päässä niin sille huudetaan kaikki asiat kuin vähintään korttelin päähän! 80-lukulaisten omat lapset huutavat kuin elukat pihalla, eivät osaa leikkiä nätisti vaan kirkuvat, kiljuvat ja karjuvat keskenään.

Olen syntynyt 1974 ja meillä oli pitkälti henkinen ilmasto samanlainen, tosin fyysistä kuritusta meillä ei käytetty. Mutta tosiaan, olisi pitänyt olla pikkuaikuinen ja jos siinä ei onnistunut niin kasvatettiin aina häpeän kautta: "AINA SINÄ teet väärin!", "hävettää että minulla on tuommoinen mukula kun kaikkien muiden lapset sitä ja tätä...". Muistan kun käytiin mummolassa jonne matkaa oli parin tunnin ajomatka, niin koko kotimatkan aina äiti mäkätti ja natkutti minulle siitä mitä olin TAAS tehnyt väärin. Nämä olivat oikeakstaan pikkuasioita tyyliin että menin ottamaan heti karkkia jos kutsuttiin  enkä kursaillut kuten nöyrän lapsen pitää, tai että puhuin liian kovalla äänellä, tai innostuksissani puhuin vähän aikuisen päälle. 

Kouluaikana minullle koko ajan puhuttiin, että meidän suvussa ei ole lukupäätä joten mitään minusta ei tule. Murrosiän lähestyessä ja murrosiässä äitini myös avoimesti pilkkasi ulkonäköäni. Hän itse oli ollut hyvin kaunis, mutta minä olin harmaa tavis, ja äitini tuntui tuntevan suurta iloa siitä, että minäpä en koskaan saisi miestä eikä minusta tulisi yhtään mitään kun olen sellainen hissukka ja "maatiaisrotuinen" kuten hän sanoi. Isääni tullut. 

Isä sitten... Hän oli vanhanajan hyvä isä, eli toi tunnollisesti rahat perheeseen ja huolehti ns. miesten työt, mutta lasten kasvatus ja niiden kanssa oleminen oli yksin äidin työtä. Isä jäi varsin etäiseksi, ja nyt kun hän on seitsenkymppinen leski, on vähän vaikea hänen kanssaan jutella luontevasti kun häntä käyn katsomassa, koska en tunne häntä yhtään. Hän on kuitenkin hyvä ihminen joka teki parhaansa sen mukaan minkä itse ymmärsi ja oli omasta lapsuudestaan oppinut, joten en mitenkään voi hylätäkään häntä vanhana.

Ja minusta tämä osittain ON aikakausijuttu. Se että kaikki vanhemmat eivät olleet tuollaisia ei poista sitä tosiasiaa, se vaan kertoo että ajat olivat jo muuttumassa ja edistyksellisemmissä perheissä puhalsivat uudet raikkaammat tuulet. Mutta monet maalaistaustaiset, vähän koulutetut vanhemmat kuten omat vanhempani menivät kyseenalaistamatta samoilla menetelmillä kuin heitä itseään oli sota-aikoina kasvatettu.

Isäni oli alkoholisti, joka piikitteli ja löi meitä lapsia. Äitini oli onneksi rakastava ja tasapainoinen äiti, mutta valitettavasti hän ei uskaltanut jättää isää. Aloituksesta huomaa, että moni on tehnyt lapset vain tavan vuoksi ja ehkä liian nuorena. Eivät ole itsekään olleet kypsiä vanhemmiksi.

Vierailija kirjoitti:

Suuret ikäluokat on syypäänä nykyiseen tilanteeseen Suomessa...

Aika pieni on jo nykyään se "suuret ikäluokat", joka kätevästi näyttää olevan syyllinen ihan kaikkeen.

Alkaa tuntua jo vähän väsyneeltä.

Mun vanhempani taas eivät olleet koskaan kotona. Saatiin sisarusten kanssa pärjätä keskenämme. Isosiskoni on tällä hetkellä hoidossa psyykkisten syiden takia, koska hän joutui kantamaan niin suuren vastuun pienestä pitäen. Hän uhrautui meidän pikkusisarusten vuoksi. Eikä meidän perhe valitettavasti ole ainoa laatuaan, näitä tositarinoita on vaikka kuinka paljon. Jos jotain positiivista täytyy etsiä, niin vanhempamme eivät onneksi juoneet ja hakanneet meitä.

Olen syntynyt 80-luvulla ja vanhempani 50-luvulla. Hyvin tutun kuuloisia nämä tässä ketjussa kuvaillut metodit: fyysinen kuritus pienimmänkin vahingon sattuessa, ivaaminen ja nolaaminen, mitätöinti tyyliin "et sinä kuitenkaan osaa". Molemmat vanhempani halusivat kyllä kovasti lapsia mutta kumpikaan ei ollut emotionaalisesti kypsä vanhemmuuteen ja heidän odotuksensa perhe-elämästä olivat melkoisen epärealistisia. Lisäksi äitini on aina ollut arka ja huonoitsetuntoinen, ja projisoi täten kaikki omat angstinsa minuun. Hän ottaa vieläkin mm. eriävät mielipiteet henkilökohtaisena loukkauksena.

Minulle on aikojen saatossa muodostunut sellainen kuva, että suurissa ikäluokissa on hyvin paljon itsereflektioon kykenemättömiä ihmisiä, joilla on tapana vastuuttaa muita ihmisiä omista tunnetiloistaan. Lapsi, jos mikä, on kätevä ukkosenjohdatin, koska on puolustuskyvytön ja pitkälti aikuisen armoilla. Olen ilahtunut siitä, että nykyään kipeistä asioista on kanttia puhua julkisestikin ja esimerkiksi tunnetaitoihin kiinnitetään nykyään paljon huomiota. Vanhempieni ja heidän kanssaan samaa ikäluokkaa olevien sukulaisten ja tuttavien suhtautuminen on sen sijaan pilkallista naureskelua, tyyliin "nämäkin tunnetaidot ovat nykyajan hömpötyksiä" ja "kaikesta tehdään nykyään niin vaikeeta". He eivät ole myöskään suostuneet keskustelemaan kanssani lapsuuteni aikaisista tapahtumista ja heillä on selkeästi se mielikuva, että lapsena olin paljon "aidompi" (lue: miellytin heitä rangaistuksen pelossa) kuin nykyään. Olen ottanut sen linjan, etten enää vaadi vanhempiani tilille näistä asioista mutta en myöskään enää jaksa ymmärtää ja hyssytellä. En hyväksy sitä, mitä he ovat tehneet mutta yritän keskittyä tulevaisuuteen ja iloita siitä, että viimein tämä puhumattomuuden ja alistamisen kulttuuri alkaa rapautua.

Näkeehän sen jo tuon ajan lastenohjelmista: seksiä ja politiikkaa tuputettiin joka tuutista. Pikku Kakkonenkin keksittiin, jotta tuon ajan inhottaville lastenohjelmille olisi vaihtoehto. Sehän ei ollut mennä läpi ylelle, kaikki tietävät miksi.