70-luvun kasvatus ja vihamielinen suhtautuminen lapsiin

Vierailija kirjoitti:

[quote author="Vierailija" time="28.07.2015 klo 12:28"]

Tutulta kuulostaa, mutta nyt vallitseva toinen ääripää ei sekään ole hyvä. Joistakin nuorista aikuisista näkee, että vanhemmat ovat hurranneet jokaista onnistunutta pottaan kakkausta ja lapsille on kerrottu, että kenestä tahansa voi isona tulla mitä tahansa. Ei voi, sen verran suuria ovat ihmisten väliset kyvykkyyserot. Nyt nämä samat ex-lapset kasvattavat omat lapsensa samaan epärealistiseen maailmankuvaan potenssiin kaksi. Näille penskoille on luvassa kylmää kyytiä joskus tulevaisuudessa. Ihan oikeasti, jokaisesta ei voi tulla lääkäriä, juristia tai menestyvää taiteilijaa tms.

Mitä pahaa siinä on että uskoo itseensä ja omiin mahdollisuuksiinsa, vaikka sellaisia ei olisikaan? Kokeilemalla se selviää. Tympeä ja ummehtunut ajattelutapa tuollainen ettei kannata yrittää, koska voi epäonnistua tai että kaikista ei ole siihen mistä unelmoi. Vanhempien ja muiden kasvattavien aikuisten pitää olla realistisia. Toivon todella, että nöyryytys ja pilkka olisivat jääneet pois kasvatuksesta ihan ikiajoiksi. Mutta sen tilalle ei silti voi ottaa ihan posketonta epärealistista kehumista ja jalustalle nostoa. Kannustusta ja kiitosta on hyvä käyttää niin, että lapsi tietää yrittämisen ja harjoittelun avulla tekevänsä tuloksia. Huonosti ja hutiloiden tehtyä ei ikinä kannata palkita, vaan näyttää, että yritys oli hyvä, mutta tehdäänpä uudestaan ja paremmin. Ja on tiedettävä mitä voi kunkin ikäiseltä lapselta odottaa, huomioiden myös yksilölliset kyvyt. 

Tämä vie aikaa, vaivaa ja vaatii kärsivällisyyttä. Onneksi nykyään ollaan paljon paremmin perillä kasvatustehtävän vaativuudesta. 70-luvulla ei tainnut edes ehkäisy olla kovin tunnettua, sillä vahinkolappsia ja pakkoavioliittoja oli vielä paljon. Uskon, että se on osaltaan vaikuttanut vanhemmuuteen. 

Nykyään ei pilkata ja vihata lapsia, mutta jos vanhempi tekee virheen, niin siitä huudetaan päät punaisina ja niitä omia traumoja puretaan ja/tai itseä ylennetään täysin estoitta. Mielestäni ihminen on sivistynyt vasta, kun osaa kohdella yhtä ystävällisesti ja myötätuntoisesti kaikkia ihmisiä, ikään katsomatta. Moni, joka pitää itse itseään erinomaisena ihmisenä ja etenkin kasvattajana, lapsiensa selän takana ja joskus edessäkin, kuitenkin pilkkaa ja halveksii muita ihmisiä, joita pitää alempiarvoisina. Tällainen ihminen ei ole hyvä eikä edes sivistynyt. 

Isäni oli työnarkomaani, joka vapaa-aikansa ryyppäsi, kunnes lähti toisen naisen matkaan kun olin 9v. Siksi puhun vain äidistä tässä, kun joku aiemmin isien roolia jo kyseli. Nyt isä on jo kuollut.

Äitini on syntynyt 50-luvulla, ja saanut ensimmäiset lapsensa 70-luvulla. Kyllä monet tämänkin ketjun kokemukset kuulostavat tutuilta, sitä samaa saimme minä ja siskonikin kokea vaikka ikäeroa meillä on yli 10 vuotta. Tyypillistä oli sellainen tunnetason kylmyys, ei koskaan mitään rohkaisevaa, välittävää tai lämmintä sanaa tai tekoa tullut äidin suunnalta. Jos laitoin oven liian lujaa kiinni tai olin pahalla päällä, äiti uhkaili että antaa pois lastenkotiin. Selkään sain usein, tukkapöllyä myös. En vieläkään osaa kunnolla näyttää tunteitani tämän takia.

Mitään ei meille opettanut, ei saatu itse edes opetella vaan heti oltiin haukkumassa "ette kuitenkaan osaa" ja äiti marttyyrina teki sitten itse. Sitten haukkui tutuille kun kakarat ei siivoa. Mikä helvetin logiikka tossakin on?! Kaikesta epäonnistumisesta oltiin nälvimässä, kaikki ideat ja unelmat piti tuhota tuolla "et kuitenkaan onnistu" -mantralla. Vaan jos jossain onnistui, se oli heti äidin ansiota. Nyt kun olemme aikuisia, haukkuu silti selän takana, ainoastaan kun olimme lapsia äiti uskalsi haukkua päin naamaa. Nykyään ne haukut on aika samanlaisia, mitään ei osata, opiskelemani ala yliopistossa on turha, siskon työura on täyttä paskaa jne. Äiti itse käynyt pelkän kansakoulun ja maannut työttömänä 20 vuotta ennen kuin eläkkeen sai, kova vaan on muita kritisoimaan. Tuttua on myös tuo, että jos jossain asiassa on eri mieltä, se on heti henkilökohtainen loukkaus häntä kohtaan. Jos äiti tekee jossain väärin, vaikka valehtelee päin naamaa isoista ja vakavista asioista, hän onnistuu uhriutumaan tilanteessa kuin tilanteessa jos jää kiinni. Syyllistäminen, uhriutuminen, marttyyri-itku, itsemurhauhkaukset... Tuttua.

Minulla oli jo lapsena tunne, että äiti vihaa minua. Pyysin usein häneltä suoraan anteeksi olemassaoloani, eikä äiti koskaan sanonut mitään. Paistatteli varmaan ylemmyyden tunteessaan kun sai pienen lapsen alistettua. Tuntuu, että hän tahtoi vaan purkaa kaiken paskan olonsa minun niskaani, puolustuskyvyttömän lapsen joka kaipasi vain rakkautta ja huomiota. Jos halusin lapsena edes halausta, äiti väänsi naamansa niin kuvottuneeseen irvistykseen ja kavahti poispäin, ettei tehnyt mieli halailla enää. Mietin itsemurhaa ensimmäisen kerran 8-vuotiaana :( koska isä ei ollut läsnä oikein koskaan, sisko oli paljon minua vanhempi ja äiti oli onnistunut luonteellaan karkottamaan kaikki läheisensä, ei minulla ollut yhtäkään turvallista aikuista ympärillä kasvaessani. Tuli pahat ahdistukset ja masennukset käytyä läpi, myös rankka koulukiusaaminen. Joskus suren vielä nykyäänkin sitä, ettei minulla ole koskaan ollut ketään rakastavaa lähelläni lapsuudessani. Kun pienen elämänsä tunsi itsensä niin inhotuksi, vihatuksi ja epätoivotuksi, se jättää kyllä jälkensä. Sisälläni on ajoittain edelleen se pieni lapsi, joka kaipaisi hellyyttä ja rakkautta :') äitiin en ole enää väleissä. Kauhulla odotan, josko hän alkaa inistä apua vanhuuden vaivoihinsa lähivuosina.

N26

Vierailija kirjoitti:

Suuret ikäluokat on syypäänä nykyiseen tilanteeseen Suomessa...

Tuskin nyt sentään, sillä suuria ikäluokkia on n. 300.000 elossa ja eläkeläisiä on 1,5 milj.

Paljon tuttuja kokemuksia tässä ketjussa. Itse olen kuopus ja selvinnyt paljon vähemmällä kuin 60-luvulla syntyneet muut sisarukset, en tiedä oliko syynä ajan muuttuminen vai vanhempien henkinen kasvu.

Mutta kun isosisarukseni kirjoittivat suvun ensimmäisiksi ylioppilaiksi vieläpä oikein hyvin arvosanoin, yo-juhlat olivat kauheaa piikittelyä: et sinä vielä mitään ole... Ja juhlien jälkeen juhlakalulle rönttävaatteet päälle ja navettahommiin.

Itse olen tuntuvasti nuorempi, ja kun kirjoitin 90-luvulla, minun L:istäni oltiin jo suorastaan ylpeitä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suuret ikäluokat on syypäänä nykyiseen tilanteeseen Suomessa...

Aika pieni on jo nykyään se "suuret ikäluokat", joka kätevästi näyttää olevan syyllinen ihan kaikkeen.

Alkaa tuntua jo vähän väsyneeltä.

Etenkin kun suuret ikäluokat ovat jo eläkeläisiä. Useita vuosikymmeniä on myön nuorempaa väkeä ollut sekä työelämässä, että politiikassa ja me suuren ikäluokan jälkeläiset olemme mekin jo 40-50 vuotiaita enimmäkseen. Tässä ikäluokassa tuntuu olevan etenkin syyllistäjiä ja uhriutujia ihan kiitettävästi. Kyllä mää muuten, mutku äiti... Tai mies on sika. Joku muu joka tapauksessa. 

Vierailija kirjoitti:

Isäni oli työnarkomaani, joka vapaa-aikansa ryyppäsi, kunnes lähti toisen naisen matkaan kun olin 9v. Siksi puhun vain äidistä tässä, kun joku aiemmin isien roolia jo kyseli. Nyt isä on jo kuollut.

Äitini on syntynyt 50-luvulla, ja saanut ensimmäiset lapsensa 70-luvulla. Kyllä monet tämänkin ketjun kokemukset kuulostavat tutuilta, sitä samaa saimme minä ja siskonikin kokea vaikka ikäeroa meillä on yli 10 vuotta. Tyypillistä oli sellainen tunnetason kylmyys, ei koskaan mitään rohkaisevaa, välittävää tai lämmintä sanaa tai tekoa tullut äidin suunnalta. Jos laitoin oven liian lujaa kiinni tai olin pahalla päällä, äiti uhkaili että antaa pois lastenkotiin. Selkään sain usein, tukkapöllyä myös. En vieläkään osaa kunnolla näyttää tunteitani tämän takia.

Mitään ei meille opettanut, ei saatu itse edes opetella vaan heti oltiin haukkumassa "ette kuitenkaan osaa" ja äiti marttyyrina teki sitten itse. Sitten haukkui tutuille kun kakarat ei siivoa. Mikä helvetin logiikka tossakin on?! Kaikesta epäonnistumisesta oltiin nälvimässä, kaikki ideat ja unelmat piti tuhota tuolla "et kuitenkaan onnistu" -mantralla. Vaan jos jossain onnistui, se oli heti äidin ansiota. Nyt kun olemme aikuisia, haukkuu silti selän takana, ainoastaan kun olimme lapsia äiti uskalsi haukkua päin naamaa. Nykyään ne haukut on aika samanlaisia, mitään ei osata, opiskelemani ala yliopistossa on turha, siskon työura on täyttä paskaa jne. Äiti itse käynyt pelkän kansakoulun ja maannut työttömänä 20 vuotta ennen kuin eläkkeen sai, kova vaan on muita kritisoimaan. Tuttua on myös tuo, että jos jossain asiassa on eri mieltä, se on heti henkilökohtainen loukkaus häntä kohtaan. Jos äiti tekee jossain väärin, vaikka valehtelee päin naamaa isoista ja vakavista asioista, hän onnistuu uhriutumaan tilanteessa kuin tilanteessa jos jää kiinni. Syyllistäminen, uhriutuminen, marttyyri-itku, itsemurhauhkaukset... Tuttua.

Minulla oli jo lapsena tunne, että äiti vihaa minua. Pyysin usein häneltä suoraan anteeksi olemassaoloani, eikä äiti koskaan sanonut mitään. Paistatteli varmaan ylemmyyden tunteessaan kun sai pienen lapsen alistettua. Tuntuu, että hän tahtoi vaan purkaa kaiken paskan olonsa minun niskaani, puolustuskyvyttömän lapsen joka kaipasi vain rakkautta ja huomiota. Jos halusin lapsena edes halausta, äiti väänsi naamansa niin kuvottuneeseen irvistykseen ja kavahti poispäin, ettei tehnyt mieli halailla enää. Mietin itsemurhaa ensimmäisen kerran 8-vuotiaana :( koska isä ei ollut läsnä oikein koskaan, sisko oli paljon minua vanhempi ja äiti oli onnistunut luonteellaan karkottamaan kaikki läheisensä, ei minulla ollut yhtäkään turvallista aikuista ympärillä kasvaessani. Tuli pahat ahdistukset ja masennukset käytyä läpi, myös rankka koulukiusaaminen. Joskus suren vielä nykyäänkin sitä, ettei minulla ole koskaan ollut ketään rakastavaa lähelläni lapsuudessani. Kun pienen elämänsä tunsi itsensä niin inhotuksi, vihatuksi ja epätoivotuksi, se jättää kyllä jälkensä. Sisälläni on ajoittain edelleen se pieni lapsi, joka kaipaisi hellyyttä ja rakkautta :') äitiin en ole enää väleissä. Kauhulla odotan, josko hän alkaa inistä apua vanhuuden vaivoihinsa lähivuosina.

N26

Voi miten tutulta kuulostaa. Äitini on paljon nuorempi, mutta juuri täsmälleen tuollaista minullakin oli. Erityisen tuttua on tuo siivoushomma. Hirveä huuto siitä etten siivoa, mutta yhtä kova huuto siitä, että teen kaiken väärin. No oliko se yllätys, kun neuvomaan äiti ei ikinä suostunut, olisi pitänyt jonain maagisena syntymälahjana osata kaikki. Esim. äiti vaati minua pesemään omat pyykkini, mutta leikki kuuroa kun pyysin ohjeita siihen miten konetta käytetään. Aivan kuin lapsi tuollaisen tietäisi jostain selkärangasta. N25

Vierailija kirjoitti:

Suurten ikäluokkien kasvatti kirjoitti:

Olen kanssa huomannut suurten ikäluokkien jonkinlaisen kateuden lapsilleen. Lapsella ei saa mennä yhtään paremmin kuin heillä, elämä ei saa olla helpompaa lapsilla kuin heillä. Tulee jonkinlainen sairas kilpailuasetelma, mitä en ymmärrä. Minä ainakin haluan, että omalla lapsellani menee paremmin kuin minulla. Jotenkin on tunne, että en saisi olla ylpeä mistään mitä olen saavuttanut, koska ilman heitä se ei olisi ollut mahdollista. Tuohan nyt ei tietenkään ole totta. Omalla päällä ne opiskelut on hoidettu jne. Sellainen jatkuva kamala syyllisyyden tunne vaivaa ainakin minua. Että anteeksi,että olen olemassa ja vien teiltä ilmaa ja aikaa ja mitä milloinkin. Jos pyydät ja saat apua, jäät siitä kiitollisuuden velkaan ikiajoiksi ja siitä muistutetaan aina tiukan paikan tullen. Onko tämä normaalia? Ahdistava ilmapiiri todellakin.

Minunkin isästäni on uuden vaimonsa myötä tullut tuommoinen (tai varmaan sen siemen oli hänessä aiemminkin olemassa). Olin käymässä katsomassa häntä hoivakodissa, ja sanoin, että minulla on mummin (isän äidin) helmet kaulassani, ajatellen sen ilahduttavan häntä, koska mummi on kuollut, mutta että hän elää meidän koruissamme ja muistoissamme. Niin isäni vain tuijotti helmiäni, eikä sanonut mitään. Hänet tuntien tiesin, että hänen päässään raksutti tietynlainen kateus siitä, että minä olen vielä elinvoimainen kun hän ei ole, ja voin kulkea ja nauttia näistä helmistä, kun hän ei voi, koska on enää vanha ja raihnainen. Tuli sellainen olo, että mitäpä mä nyt tästäkään nautin, koska siitä muistuttaminen on selkeästikin häneltä pois.

t.kivikissaäiti

Mistä sun isä olisi ollut sinulle kateellinen, kun 60-luvun jälkeen syntyneillä ei ole ollut suuria yhteiskunnallisia mullistuksia, vaan elämä on ollut melko tasalta ja vain harvat ovat saaneet kokea suuria elämyksiä ja ihmetyksiä, toisin kun heitä aikaisemmat sukupolvet. Esim. Teknologian suurimmat ihmeet kokettiin jo ennen 70-lukua.

Tähän johtopäätökseen olen tullut, kun kuuntelen äitiäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja isoäitiäni synt. 1916 niin lapsen ja naisten aseman muutos on ollut valtava ja tuskin itse saan kokea koskaan vastaavaa.

Vierailija kirjoitti:

Näkeehän sen jo tuon ajan lastenohjelmista: seksiä ja politiikkaa tuputettiin joka tuutista. Pikku Kakkonenkin keksittiin, jotta tuon ajan inhottaville lastenohjelmille olisi vaihtoehto. Sehän ei ollut mennä läpi ylelle, kaikki tietävät miksi. 

Missä sitä seksiä ja politiikkaa tuputettiin, kun ei ollut telkussa kuin kaksi kanavaa ja ohjelmat loppui alkuillasta. Tv yleistyivät kodissa vasta 60-luvun lopussa.

Ja vielä 70-luvulla sensuroitiin paljon ohjelmia.

Ja kyllä sieltä tuli myös lastenohjelmia - Onniklooni ja Kylli-täti. Ja aika viattomia olivat.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Näkeehän sen jo tuon ajan lastenohjelmista: seksiä ja politiikkaa tuputettiin joka tuutista. Pikku Kakkonenkin keksittiin, jotta tuon ajan inhottaville lastenohjelmille olisi vaihtoehto. Sehän ei ollut mennä läpi ylelle, kaikki tietävät miksi. 

Missä sitä seksiä ja politiikkaa tuputettiin, kun ei ollut telkussa kuin kaksi kanavaa ja ohjelmat loppui alkuillasta. Tv yleistyivät kodissa vasta 60-luvun lopussa.

Ja vielä 70-luvulla sensuroitiin paljon ohjelmia.

Ja kyllä sieltä tuli myös lastenohjelmia - Onniklooni ja Kylli-täti. Ja aika viattomia olivat.

En tiedä osaanko oikein selittää tätä koska olin itsekin pieni silloin, mutta kyllä minusta tuntui että oli jotenkin sellainen seksualisoitunut ja politisoitunut ilmapiiri silti, vaikka olikin rankasti sensuroitua millaista materiaalia sai näyttää. Oikeastaan se että kaikki oli vihjailevaa, ei suoraa ilmaisua, oli melkein ahdistavampaa kuin nykyajan avoin roisius. 

Muistan aina miten ahdistuin tyttönä erityisesti siitä miten nainen esitettiin ihan tavanomaisessa perhemediassa: seksiobjektina ja hyvin stereotyyppisessä roolissa. Hymy-lehden ja vastaavien ällöttävät sarjakuvat, jossa pallorintaiset, pumpatulta barbaralta näyttävät naishahmot istuksivat pomojen polvella, viihdeohjelmien naishahmot joiden tehtävä aina hahmottui tavalla tai toisella miesten kautta: olla miesten iskuyritysten kohteita, miehen komentaja-justiinoita, vaimoja, äitejä. 

Ja siihen politisoituneisuuteen liittyi myös sellainen latautunut, estynyt vire. Toisaalta puheenaihe oli tabu eikä siitä saanut kauheasti puhua, mutta pilapiirroksissa ja viihdeohjelmissa vihjailtiin ahdistavasti politiikasta.

Hmm..Johtuukohan tästä, kun -70 syntynyt serkkuni on mieleltään sekaisin, käynyt terapiassa koska hänellä on niin huono itsetunto, ei osaa pitää huolta itsestään. Työelämässä ja opiskeluissa kuitenkin aina pärjännyt loistavasti. Hän puhuu useita kieliä ja on korkeakoulutettu. Siis hyvin ristiriitaista, mutta nyt en ihmettele miksi, kun tämän ketjun luin.

Terv. 80-luvulla syntynyt

Vierailija kirjoitti:

Isäni oli työnarkomaani, joka vapaa-aikansa ryyppäsi, kunnes lähti toisen naisen matkaan kun olin 9v. Siksi puhun vain äidistä tässä, kun joku aiemmin isien roolia jo kyseli. Nyt isä on jo kuollut.

Äitini on syntynyt 50-luvulla, ja saanut ensimmäiset lapsensa 70-luvulla. Kyllä monet tämänkin ketjun kokemukset kuulostavat tutuilta, sitä samaa saimme minä ja siskonikin kokea vaikka ikäeroa meillä on yli 10 vuotta. Tyypillistä oli sellainen tunnetason kylmyys, ei koskaan mitään rohkaisevaa, välittävää tai lämmintä sanaa tai tekoa tullut äidin suunnalta. Jos laitoin oven liian lujaa kiinni tai olin pahalla päällä, äiti uhkaili että antaa pois lastenkotiin. Selkään sain usein, tukkapöllyä myös. En vieläkään osaa kunnolla näyttää tunteitani tämän takia.

Mitään ei meille opettanut, ei saatu itse edes opetella vaan heti oltiin haukkumassa "ette kuitenkaan osaa" ja äiti marttyyrina teki sitten itse. Sitten haukkui tutuille kun kakarat ei siivoa. Mikä helvetin logiikka tossakin on?! Kaikesta epäonnistumisesta oltiin nälvimässä, kaikki ideat ja unelmat piti tuhota tuolla "et kuitenkaan onnistu" -mantralla. Vaan jos jossain onnistui, se oli heti äidin ansiota. Nyt kun olemme aikuisia, haukkuu silti selän takana, ainoastaan kun olimme lapsia äiti uskalsi haukkua päin naamaa. Nykyään ne haukut on aika samanlaisia, mitään ei osata, opiskelemani ala yliopistossa on turha, siskon työura on täyttä paskaa jne. Äiti itse käynyt pelkän kansakoulun ja maannut työttömänä 20 vuotta ennen kuin eläkkeen sai, kova vaan on muita kritisoimaan. Tuttua on myös tuo, että jos jossain asiassa on eri mieltä, se on heti henkilökohtainen loukkaus häntä kohtaan. Jos äiti tekee jossain väärin, vaikka valehtelee päin naamaa isoista ja vakavista asioista, hän onnistuu uhriutumaan tilanteessa kuin tilanteessa jos jää kiinni. Syyllistäminen, uhriutuminen, marttyyri-itku, itsemurhauhkaukset... Tuttua.

Minulla oli jo lapsena tunne, että äiti vihaa minua. Pyysin usein häneltä suoraan anteeksi olemassaoloani, eikä äiti koskaan sanonut mitään. Paistatteli varmaan ylemmyyden tunteessaan kun sai pienen lapsen alistettua. Tuntuu, että hän tahtoi vaan purkaa kaiken paskan olonsa minun niskaani, puolustuskyvyttömän lapsen joka kaipasi vain rakkautta ja huomiota. Jos halusin lapsena edes halausta, äiti väänsi naamansa niin kuvottuneeseen irvistykseen ja kavahti poispäin, ettei tehnyt mieli halailla enää. Mietin itsemurhaa ensimmäisen kerran 8-vuotiaana :( koska isä ei ollut läsnä oikein koskaan, sisko oli paljon minua vanhempi ja äiti oli onnistunut luonteellaan karkottamaan kaikki läheisensä, ei minulla ollut yhtäkään turvallista aikuista ympärillä kasvaessani. Tuli pahat ahdistukset ja masennukset käytyä läpi, myös rankka koulukiusaaminen. Joskus suren vielä nykyäänkin sitä, ettei minulla ole koskaan ollut ketään rakastavaa lähelläni lapsuudessani. Kun pienen elämänsä tunsi itsensä niin inhotuksi, vihatuksi ja epätoivotuksi, se jättää kyllä jälkensä. Sisälläni on ajoittain edelleen se pieni lapsi, joka kaipaisi hellyyttä ja rakkautta :') äitiin en ole enää väleissä. Kauhulla odotan, josko hän alkaa inistä apua vanhuuden vaivoihinsa lähivuosina.

N26

Voi hyvä luoja, mitä urputusta ja ruikutusta. Tuntuu, että kaikki on nykyään enemmän tai vähemmän traumatisoituneita, jos lapsena on moitittu tai saatu selkään. Mun perheessäni on lähdetty lähtökohdasta, että lapset on aikusisia alempana arvoasteikolla, sillä kun ei ole velvollisuuksia ei ole oikeuksiakaan. Lasten kuuluu saada käytöksestään palautetta ja KASVAA aikuisiksi; yrityksen ja erehdyksen kautta. Nykyään lapset paapotaan täysin pilalle. Kiitos ei lasta kasvata. En ole koskaan ymmärtänyt mitään lasten ja vanhempien välistä lääppismistä. Tissistä kasvetaan eroon ja siinä se.

Ja mitä tulee kasvatusmetoideihin, niin mielestäni on täysin ok vedellä lasta selkään, jos aihetta on. Se kasvattaa luonnetta ja kivun kautta muistaa erehdyksensä. Muistan kerran, kun olin 13 -vuotias ja tyhjensin kiireessä tiskikonetta ja hajoitin lasin vahingossa. Äiti veteli remmillä niin, että ei tehnyt mieli istua koulussa seuraavana päivänä. En myöskään tehnyt mieli rikkoa laseja.

Olen nykyään 22 -vuotias kunnon kansalainen ja opiskelen korkeakoulussa. Aikuisuuteen kasvaminen ei SAA olla päänsilittelyä.

Terv.

Vm. 1994

Vierailija kirjoitti:

Isäni oli työnarkomaani, joka vapaa-aikansa ryyppäsi, kunnes lähti toisen naisen matkaan kun olin 9v. Siksi puhun vain äidistä tässä, kun joku aiemmin isien roolia jo kyseli. Nyt isä on jo kuollut.

Äitini on syntynyt 50-luvulla, ja saanut ensimmäiset lapsensa 70-luvulla. Kyllä monet tämänkin ketjun kokemukset kuulostavat tutuilta, sitä samaa saimme minä ja siskonikin kokea vaikka ikäeroa meillä on yli 10 vuotta. Tyypillistä oli sellainen tunnetason kylmyys, ei koskaan mitään rohkaisevaa, välittävää tai lämmintä sanaa tai tekoa tullut äidin suunnalta. Jos laitoin oven liian lujaa kiinni tai olin pahalla päällä, äiti uhkaili että antaa pois lastenkotiin. Selkään sain usein, tukkapöllyä myös. En vieläkään osaa kunnolla näyttää tunteitani tämän takia.

Mitään ei meille opettanut, ei saatu itse edes opetella vaan heti oltiin haukkumassa "ette kuitenkaan osaa" ja äiti marttyyrina teki sitten itse. Sitten haukkui tutuille kun kakarat ei siivoa. Mikä helvetin logiikka tossakin on?! Kaikesta epäonnistumisesta oltiin nälvimässä, kaikki ideat ja unelmat piti tuhota tuolla "et kuitenkaan onnistu" -mantralla. Vaan jos jossain onnistui, se oli heti äidin ansiota. Nyt kun olemme aikuisia, haukkuu silti selän takana, ainoastaan kun olimme lapsia äiti uskalsi haukkua päin naamaa. Nykyään ne haukut on aika samanlaisia, mitään ei osata, opiskelemani ala yliopistossa on turha, siskon työura on täyttä paskaa jne. Äiti itse käynyt pelkän kansakoulun ja maannut työttömänä 20 vuotta ennen kuin eläkkeen sai, kova vaan on muita kritisoimaan. Tuttua on myös tuo, että jos jossain asiassa on eri mieltä, se on heti henkilökohtainen loukkaus häntä kohtaan. Jos äiti tekee jossain väärin, vaikka valehtelee päin naamaa isoista ja vakavista asioista, hän onnistuu uhriutumaan tilanteessa kuin tilanteessa jos jää kiinni. Syyllistäminen, uhriutuminen, marttyyri-itku, itsemurhauhkaukset... Tuttua.

Minulla oli jo lapsena tunne, että äiti vihaa minua. Pyysin usein häneltä suoraan anteeksi olemassaoloani, eikä äiti koskaan sanonut mitään. Paistatteli varmaan ylemmyyden tunteessaan kun sai pienen lapsen alistettua. Tuntuu, että hän tahtoi vaan purkaa kaiken paskan olonsa minun niskaani, puolustuskyvyttömän lapsen joka kaipasi vain rakkautta ja huomiota. Jos halusin lapsena edes halausta, äiti väänsi naamansa niin kuvottuneeseen irvistykseen ja kavahti poispäin, ettei tehnyt mieli halailla enää. Mietin itsemurhaa ensimmäisen kerran 8-vuotiaana :( koska isä ei ollut läsnä oikein koskaan, sisko oli paljon minua vanhempi ja äiti oli onnistunut luonteellaan karkottamaan kaikki läheisensä, ei minulla ollut yhtäkään turvallista aikuista ympärillä kasvaessani. Tuli pahat ahdistukset ja masennukset käytyä läpi, myös rankka koulukiusaaminen. Joskus suren vielä nykyäänkin sitä, ettei minulla ole koskaan ollut ketään rakastavaa lähelläni lapsuudessani. Kun pienen elämänsä tunsi itsensä niin inhotuksi, vihatuksi ja epätoivotuksi, se jättää kyllä jälkensä. Sisälläni on ajoittain edelleen se pieni lapsi, joka kaipaisi hellyyttä ja rakkautta :') äitiin en ole enää väleissä. Kauhulla odotan, josko hän alkaa inistä apua vanhuuden vaivoihinsa lähivuosina.

N26

Ihan kuin minulla.

Paitai että suuttuessa kyllä haukutaan myös päin naamaa, mm kaikki mahdollinen jo siitä asti, kun kerran yksivuotiaana kaadoin potan.

Päänsilitykselle STOP kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Isäni oli työnarkomaani, joka vapaa-aikansa ryyppäsi, kunnes lähti toisen naisen matkaan kun olin 9v. Siksi puhun vain äidistä tässä, kun joku aiemmin isien roolia jo kyseli. Nyt isä on jo kuollut.

Äitini on syntynyt 50-luvulla, ja saanut ensimmäiset lapsensa 70-luvulla. Kyllä monet tämänkin ketjun kokemukset kuulostavat tutuilta, sitä samaa saimme minä ja siskonikin kokea vaikka ikäeroa meillä on yli 10 vuotta. Tyypillistä oli sellainen tunnetason kylmyys, ei koskaan mitään rohkaisevaa, välittävää tai lämmintä sanaa tai tekoa tullut äidin suunnalta. Jos laitoin oven liian lujaa kiinni tai olin pahalla päällä, äiti uhkaili että antaa pois lastenkotiin. Selkään sain usein, tukkapöllyä myös. En vieläkään osaa kunnolla näyttää tunteitani tämän takia.

Mitään ei meille opettanut, ei saatu itse edes opetella vaan heti oltiin haukkumassa "ette kuitenkaan osaa" ja äiti marttyyrina teki sitten itse. Sitten haukkui tutuille kun kakarat ei siivoa. Mikä helvetin logiikka tossakin on?! Kaikesta epäonnistumisesta oltiin nälvimässä, kaikki ideat ja unelmat piti tuhota tuolla "et kuitenkaan onnistu" -mantralla. Vaan jos jossain onnistui, se oli heti äidin ansiota. Nyt kun olemme aikuisia, haukkuu silti selän takana, ainoastaan kun olimme lapsia äiti uskalsi haukkua päin naamaa. Nykyään ne haukut on aika samanlaisia, mitään ei osata, opiskelemani ala yliopistossa on turha, siskon työura on täyttä paskaa jne. Äiti itse käynyt pelkän kansakoulun ja maannut työttömänä 20 vuotta ennen kuin eläkkeen sai, kova vaan on muita kritisoimaan. Tuttua on myös tuo, että jos jossain asiassa on eri mieltä, se on heti henkilökohtainen loukkaus häntä kohtaan. Jos äiti tekee jossain väärin, vaikka valehtelee päin naamaa isoista ja vakavista asioista, hän onnistuu uhriutumaan tilanteessa kuin tilanteessa jos jää kiinni. Syyllistäminen, uhriutuminen, marttyyri-itku, itsemurhauhkaukset... Tuttua.

Minulla oli jo lapsena tunne, että äiti vihaa minua. Pyysin usein häneltä suoraan anteeksi olemassaoloani, eikä äiti koskaan sanonut mitään. Paistatteli varmaan ylemmyyden tunteessaan kun sai pienen lapsen alistettua. Tuntuu, että hän tahtoi vaan purkaa kaiken paskan olonsa minun niskaani, puolustuskyvyttömän lapsen joka kaipasi vain rakkautta ja huomiota. Jos halusin lapsena edes halausta, äiti väänsi naamansa niin kuvottuneeseen irvistykseen ja kavahti poispäin, ettei tehnyt mieli halailla enää. Mietin itsemurhaa ensimmäisen kerran 8-vuotiaana :( koska isä ei ollut läsnä oikein koskaan, sisko oli paljon minua vanhempi ja äiti oli onnistunut luonteellaan karkottamaan kaikki läheisensä, ei minulla ollut yhtäkään turvallista aikuista ympärillä kasvaessani. Tuli pahat ahdistukset ja masennukset käytyä läpi, myös rankka koulukiusaaminen. Joskus suren vielä nykyäänkin sitä, ettei minulla ole koskaan ollut ketään rakastavaa lähelläni lapsuudessani. Kun pienen elämänsä tunsi itsensä niin inhotuksi, vihatuksi ja epätoivotuksi, se jättää kyllä jälkensä. Sisälläni on ajoittain edelleen se pieni lapsi, joka kaipaisi hellyyttä ja rakkautta :') äitiin en ole enää väleissä. Kauhulla odotan, josko hän alkaa inistä apua vanhuuden vaivoihinsa lähivuosina.

N26

Voi hyvä luoja, mitä urputusta ja ruikutusta. Tuntuu, että kaikki on nykyään enemmän tai vähemmän traumatisoituneita, jos lapsena on moitittu tai saatu selkään. Mun perheessäni on lähdetty lähtökohdasta, että lapset on aikusisia alempana arvoasteikolla, sillä kun ei ole velvollisuuksia ei ole oikeuksiakaan. Lasten kuuluu saada käytöksestään palautetta ja KASVAA aikuisiksi; yrityksen ja erehdyksen kautta. Nykyään lapset paapotaan täysin pilalle. Kiitos ei lasta kasvata. En ole koskaan ymmärtänyt mitään lasten ja vanhempien välistä lääppismistä. Tissistä kasvetaan eroon ja siinä se.

Ja mitä tulee kasvatusmetoideihin, niin mielestäni on täysin ok vedellä lasta selkään, jos aihetta on. Se kasvattaa luonnetta ja kivun kautta muistaa erehdyksensä. Muistan kerran, kun olin 13 -vuotias ja tyhjensin kiireessä tiskikonetta ja hajoitin lasin vahingossa. Äiti veteli remmillä niin, että ei tehnyt mieli istua koulussa seuraavana päivänä. En myöskään tehnyt mieli rikkoa laseja.

Olen nykyään 22 -vuotias kunnon kansalainen ja opiskelen korkeakoulussa. Aikuisuuteen kasvaminen ei SAA olla päänsilittelyä.

Terv.

Vm. 1994

Luultavasti olet henkisesti niin lukossa, ettet raukka edes ymmärrä, että sinua on kasvatettu hirmuvallan alla. Selkäsauna vahingosta... toivottavasti et jatka tuollaisia kasvatusmetodeja omien lapsiesi kanssa.

Päänsilitykselle STOP kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Isäni oli työnarkomaani, joka vapaa-aikansa ryyppäsi, kunnes lähti toisen naisen matkaan kun olin 9v. Siksi puhun vain äidistä tässä, kun joku aiemmin isien roolia jo kyseli. Nyt isä on jo kuollut.

Äitini on syntynyt 50-luvulla, ja saanut ensimmäiset lapsensa 70-luvulla. Kyllä monet tämänkin ketjun kokemukset kuulostavat tutuilta, sitä samaa saimme minä ja siskonikin kokea vaikka ikäeroa meillä on yli 10 vuotta. Tyypillistä oli sellainen tunnetason kylmyys, ei koskaan mitään rohkaisevaa, välittävää tai lämmintä sanaa tai tekoa tullut äidin suunnalta. Jos laitoin oven liian lujaa kiinni tai olin pahalla päällä, äiti uhkaili että antaa pois lastenkotiin. Selkään sain usein, tukkapöllyä myös. En vieläkään osaa kunnolla näyttää tunteitani tämän takia.

Mitään ei meille opettanut, ei saatu itse edes opetella vaan heti oltiin haukkumassa "ette kuitenkaan osaa" ja äiti marttyyrina teki sitten itse. Sitten haukkui tutuille kun kakarat ei siivoa. Mikä helvetin logiikka tossakin on?! Kaikesta epäonnistumisesta oltiin nälvimässä, kaikki ideat ja unelmat piti tuhota tuolla "et kuitenkaan onnistu" -mantralla. Vaan jos jossain onnistui, se oli heti äidin ansiota. Nyt kun olemme aikuisia, haukkuu silti selän takana, ainoastaan kun olimme lapsia äiti uskalsi haukkua päin naamaa. Nykyään ne haukut on aika samanlaisia, mitään ei osata, opiskelemani ala yliopistossa on turha, siskon työura on täyttä paskaa jne. Äiti itse käynyt pelkän kansakoulun ja maannut työttömänä 20 vuotta ennen kuin eläkkeen sai, kova vaan on muita kritisoimaan. Tuttua on myös tuo, että jos jossain asiassa on eri mieltä, se on heti henkilökohtainen loukkaus häntä kohtaan. Jos äiti tekee jossain väärin, vaikka valehtelee päin naamaa isoista ja vakavista asioista, hän onnistuu uhriutumaan tilanteessa kuin tilanteessa jos jää kiinni. Syyllistäminen, uhriutuminen, marttyyri-itku, itsemurhauhkaukset... Tuttua.

Minulla oli jo lapsena tunne, että äiti vihaa minua. Pyysin usein häneltä suoraan anteeksi olemassaoloani, eikä äiti koskaan sanonut mitään. Paistatteli varmaan ylemmyyden tunteessaan kun sai pienen lapsen alistettua. Tuntuu, että hän tahtoi vaan purkaa kaiken paskan olonsa minun niskaani, puolustuskyvyttömän lapsen joka kaipasi vain rakkautta ja huomiota. Jos halusin lapsena edes halausta, äiti väänsi naamansa niin kuvottuneeseen irvistykseen ja kavahti poispäin, ettei tehnyt mieli halailla enää. Mietin itsemurhaa ensimmäisen kerran 8-vuotiaana :( koska isä ei ollut läsnä oikein koskaan, sisko oli paljon minua vanhempi ja äiti oli onnistunut luonteellaan karkottamaan kaikki läheisensä, ei minulla ollut yhtäkään turvallista aikuista ympärillä kasvaessani. Tuli pahat ahdistukset ja masennukset käytyä läpi, myös rankka koulukiusaaminen. Joskus suren vielä nykyäänkin sitä, ettei minulla ole koskaan ollut ketään rakastavaa lähelläni lapsuudessani. Kun pienen elämänsä tunsi itsensä niin inhotuksi, vihatuksi ja epätoivotuksi, se jättää kyllä jälkensä. Sisälläni on ajoittain edelleen se pieni lapsi, joka kaipaisi hellyyttä ja rakkautta :') äitiin en ole enää väleissä. Kauhulla odotan, josko hän alkaa inistä apua vanhuuden vaivoihinsa lähivuosina.

N26

Voi hyvä luoja, mitä urputusta ja ruikutusta. Tuntuu, että kaikki on nykyään enemmän tai vähemmän traumatisoituneita, jos lapsena on moitittu tai saatu selkään. Mun perheessäni on lähdetty lähtökohdasta, että lapset on aikusisia alempana arvoasteikolla, sillä kun ei ole velvollisuuksia ei ole oikeuksiakaan. Lasten kuuluu saada käytöksestään palautetta ja KASVAA aikuisiksi; yrityksen ja erehdyksen kautta. Nykyään lapset paapotaan täysin pilalle. Kiitos ei lasta kasvata. En ole koskaan ymmärtänyt mitään lasten ja vanhempien välistä lääppismistä. Tissistä kasvetaan eroon ja siinä se.

Ja mitä tulee kasvatusmetoideihin, niin mielestäni on täysin ok vedellä lasta selkään, jos aihetta on. Se kasvattaa luonnetta ja kivun kautta muistaa erehdyksensä. Muistan kerran, kun olin 13 -vuotias ja tyhjensin kiireessä tiskikonetta ja hajoitin lasin vahingossa. Äiti veteli remmillä niin, että ei tehnyt mieli istua koulussa seuraavana päivänä. En myöskään tehnyt mieli rikkoa laseja.

Olen nykyään 22 -vuotias kunnon kansalainen ja opiskelen korkeakoulussa. Aikuisuuteen kasvaminen ei SAA olla päänsilittelyä.

Terv.

Vm. 1994

Tyypillistä, että kasvatustyylejä nähdään vain kaksi: luulot pois -henkinen simputtaminen ja päänsilittely. Väkivallalla ja ilkeilyllä kasvattaminen on näennäisen tehokasta, sillä totta kai lapsi oppii olemaan harmiton ja huomaamaton, jos saa ympäri korvia pienimmästäkin vahingosta. Ikävä kyllä myöhemmin se tuppaa kostautumaan. Todella moni tuntemani ihminen, jota on kasvatettu käyttämällä henkistä ja/tai fyysistä väkivaltaa, kärsii nykyään paniikkihäiriöstä, päihderiippuvuudesta, erilaisista tunne-elämän häiriöistä ja vastaavista.

Jos sinä olet niin kovaluontoinen, ettei saamasi kasvatus vahingoittanut sinua mitenkään, good for you. Se ei kuitenkaan oikeuta sinua mitätöimään toisten kokemuksia "urputukseksi" ja "ruikutukseksi". Et ilmeisesti ymmärrä, että väkivaltainen kasvatus ei tarkoita sitä, että vanhempi on kerran suutuspäissään tokaissut lapselle jotain epäasiallista. Kyllä se on pitkäkestoista, systemaattista ja lapsen nujertamiseen tähtäävää toimintaa. Ei sitä, että vanhempi ei suostu ostamaan mankuvalle lapselle karkkia karkkipäivien ulkopuolella.

Niin tuttua. Olen siis 70-luvulla syntynyt. Omien vanhempieni kasvatus perustui ikäviin asioihin. Kielteisiä tai surullisia tunteita ei saanut näyttää. Ihan sama mitä tapahtui, piti olla hymysuin, itkeä ei saanut eikä tietenkään kiukutella mistään. Jos vaikka kaatui pahasti lapsena ja polvi kokonaan auki, ei missään tapauksessa saanut itkeä (enkä itkenyt, siihen oli niin opetettu). Ääntä ei saanut korottaa. Sen sijaan vanhemmat kyllä kiljuivat huusivat ja kiroilivat ihan pienenpienistäkin asioista mutta lapsi ei niin saanut tehdä, eikä nuori (teini-iässä). Pompottelua, pelottelua, ei koskaan turvaisaa syliä, koskaan ei äiti kertonut että rakastaisi minua, ei halinut ja paijannut. Isä edes hiukan näytti positiivisia tunteita. En ollut ainoa sillä pitkälti myös kavereideni vanhemmat kasvattivat muksujaan tällä tavalla. Jos pelkäsin jotain ja kerroin siitä, vastaus oli "voi jestas miten naurettavaa!!!"  Tai jotakin muuta vastaavaa jolla ei puututtu asiaan millään tavalla.  Oli suunnattoman raskasta kun ei koskaan saanut itkeä eikä tapella mistään. Vastankaan ei saanut sanoa, totella piti. En saanut selkääni mutta uskon että olisin saanut JOS en olisi totellut. Mutta tottelin, siihen oli ohjelmoitu. Lisäksi mitään kivaa ei ikinä tehty. Isä oli aina töissä ja äiti halusi olla rauhassa tai omissa jutuissaan. Mitenkään ei autettu, harrastuksiin piti mennä kävellen tai pyörällä, muistan miten välillä pelotti tulla illalla myöhään kävellen tai pyörällä harrastuksesta. Ja äidillä ja isällä oli kaksi hyvää autoa mutta eheeeei kukaan koskaan vienyt tai hakenut. Itse kyllä menivät ihan parin sadankin metrin matkat autoillaan. Mitenkään ei myöskään passattu. Meillä oli se normiruoka kerran päivässä mutta muuta ei ollut. Ei mitään puhettakaan että joku olisi tehnyt sinulle vaikka aamulla leivän ekaluokalla kun mentiin kouluun tai keittänyt puuroa. Menit joko ilman mitään tai sitten koitit klohnata jotain jääkaapista. Koskaan ei kysytty mitä tuli läksyksi eikä autettu läksyissä tai missään muussakaan. Jo viimeistään ekaluokkalaisesta piti olla kuin aikuinen, ei saanut olla lapsi. Aikuisena otin pitkän välimatkan vanhempiini ja en enää ollut heidän kanssaan paljoakaan tekemisissä. Kumpikin on jo kuollut...

Vierailija kirjoitti:

Paljon tuttuja kokemuksia tässä ketjussa. Itse olen kuopus ja selvinnyt paljon vähemmällä kuin 60-luvulla syntyneet muut sisarukset, en tiedä oliko syynä ajan muuttuminen vai vanhempien henkinen kasvu.

Tämä on minusta kiinnostavaa. Miksi se menee niin, että nuorena lapsia saadessaan ihminen on vielä aika kesken aikuisenakin ja reagoi usein liian tunteella tai lapsellisesti kaikkeen? On siis huono aikuinen ja vanhempi. Ja iäkkäämpänä osaa suhtautua rauhallisemmin.

Mutta lapsia kuitenkin saadaan ja on hyvä saada nuorena biologian vuoksi. Jokin siinä ei täsmää. Valmentaako nuorten vanhempien keskenkasvuinen kasvatus ihmislasta viidakon lakeihin jotenkn paremmin? Mietin biologian ja evoluution näkökulmasta.

Muistan kun minulta katkesi luistellessa käsi 8-vuotiaana. Kahdesta kohtaa molemmat luut poikki. Riisuin luistimet, laitoin kengät ja kävelin kotiin. Kipu oli kamala mutta päässä takoi vain, että ei saa itkeä eikä pyytää apua mistään, koska siitä pilkattiin aina.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Paljon tuttuja kokemuksia tässä ketjussa. Itse olen kuopus ja selvinnyt paljon vähemmällä kuin 60-luvulla syntyneet muut sisarukset, en tiedä oliko syynä ajan muuttuminen vai vanhempien henkinen kasvu.

Tämä on minusta kiinnostavaa. Miksi se menee niin, että nuorena lapsia saadessaan ihminen on vielä aika kesken aikuisenakin ja reagoi usein liian tunteella tai lapsellisesti kaikkeen? On siis huono aikuinen ja vanhempi. Ja iäkkäämpänä osaa suhtautua rauhallisemmin.

Mutta lapsia kuitenkin saadaan ja on hyvä saada nuorena biologian vuoksi. Jokin siinä ei täsmää. Valmentaako nuorten vanhempien keskenkasvuinen kasvatus ihmislasta viidakon lakeihin jotenkin paremmin? Mietin biologian ja evoluution näkökulmasta.

e

Evoluutiohan ei tähtää parhaaseen tai ihanteelliseen lopputulokseen. Vanhemmat voivat vaikka murskata lapsensa henkisesti, kunhan tämä vain selviytyy jatkamaan sukua.

Jos mietitään vaikka tuota yo-juhlaesimerkkiä. Nuoret ja epäkypsät vanhemmat ilmiselvästi kipuilevat omaa kouluttamattomuuttaan, ja siksi simputtavat lastaan tämän suurena päivänäkin. Sitten kun ikää on enemmän ja ehkä taloudellinenkin tilanne turvallisempi, suhtautuminen omaan itseen on armollisempi, osaa iloita lapsen menestyksestä ja vaikka tukea rahallisesti tämän jatko-opintoja.

Nuorempi lapsi luottaa itseensä enemmän ja todennäköisesti kouluttautuu pitemmälle. Saattaa olla, että siitä on hänelle hyötyä parinvalinnassa. Kun taas se vanhempi lapsi, jonka koulutusta on väheksytty, ei ehkä hakeudukaan jatko-opintoihin, vaan perustaa perheen ja ehtii saamaan useampia lapsia.

Vierailija kirjoitti:

Minäkin olen 1973 syntynyt ja ap:n lista osui erittäin hyvin perheeseemme. Varsinkin alistaminen ja ihan idiooteista asioista kurittaminen. Piti käyttäytyä täydellisesti, ei saanut näkyä eikä kuulua.

Erityisen lämpimästi takaraivooni on kiinnittynyt isän vakilausahdus"oletko oikeasti noin vitun tyhmä".

:D meillä taas lausuttiin useasti "pennntu perrrrkele" kun esim. olemassaolo meni väärin.

Olen tosin vähän nuorempaa ikäluokkaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Näkeehän sen jo tuon ajan lastenohjelmista: seksiä ja politiikkaa tuputettiin joka tuutista. Pikku Kakkonenkin keksittiin, jotta tuon ajan inhottaville lastenohjelmille olisi vaihtoehto. Sehän ei ollut mennä läpi ylelle, kaikki tietävät miksi. 

Missä sitä seksiä ja politiikkaa tuputettiin, kun ei ollut telkussa kuin kaksi kanavaa ja ohjelmat loppui alkuillasta. Tv yleistyivät kodissa vasta 60-luvun lopussa.

Ja vielä 70-luvulla sensuroitiin paljon ohjelmia.

Ja kyllä sieltä tuli myös lastenohjelmia - Onniklooni ja Kylli-täti. Ja aika viattomia olivat.

En tiedä osaanko oikein selittää tätä koska olin itsekin pieni silloin, mutta kyllä minusta tuntui että oli jotenkin sellainen seksualisoitunut ja politisoitunut ilmapiiri silti, vaikka olikin rankasti sensuroitua millaista materiaalia sai näyttää. Oikeastaan se että kaikki oli vihjailevaa, ei suoraa ilmaisua, oli melkein ahdistavampaa kuin nykyajan avoin roisius. 

Muistan aina miten ahdistuin tyttönä erityisesti siitä miten nainen esitettiin ihan tavanomaisessa perhemediassa: seksiobjektina ja hyvin stereotyyppisessä roolissa. Hymy-lehden ja vastaavien ällöttävät sarjakuvat, jossa pallorintaiset, pumpatulta barbaralta näyttävät naishahmot istuksivat pomojen polvella, viihdeohjelmien naishahmot joiden tehtävä aina hahmottui tavalla tai toisella miesten kautta: olla miesten iskuyritysten kohteita, miehen komentaja-justiinoita, vaimoja, äitejä. 

Ja siihen politisoituneisuuteen liittyi myös sellainen latautunut, estynyt vire. Toisaalta puheenaihe oli tabu eikä siitä saanut kauheasti puhua, mutta pilapiirroksissa ja viihdeohjelmissa vihjailtiin ahdistavasti politiikasta.

Apu- lehdessä on yhä vitsipalstan kuvituksena suttura, jolla tissit pursuaa. Vitsit samoja joita kierrätetty vuosikymmenet. Blondit ja punatukkaiset sitä ja tätä. Tähän ei saa linkkiä lehdestä. Esim jos naisella on rinnat, hän on vain jotenkin huonompi nainen. Ja kuuliainen vaimo oli naurettava nalkuttaja. Oli nainen miten vaan, niin aina naisessa on jotain vialla. Pelkästään se että on nainen, on vika. Siinä sitten tytölle kasvun malli.