Lue keskustelun säännöt.
70-luvun kasvatus ja vihamielinen suhtautuminen lapsiin
28.07.2015 |
Tää liittyy vähän siihen 70-luvun äidit ketjuun mutta näkökulma on yleinen, ei yksilökohtainen. Tunnistitteko muut 70-luvun lapsetseuraavia asenteita:
- lapsiin suhtauduttiin vihamielisesti, siis esim aina jos lapsi teki jotain väärin niin huudettiin jotain tyyliin "taasko tyhmä teit väärin", "ikinä et osaa", "senkin idiootti", "susta ei tule koskaan mitään"
- lapselle naurettiin ivallisesti, pilkattiin, naurettiin jos lapsi tosissaan hritti jotain, tai kommentoitiin halveksivasti että onpa lapsellista. Lapsellisuus oli siis paheista suurin, lapsen piti olla looginen ja analyyttinen pikkuaikuinen
- lapsen saavutukset mitätöitiin (samaa tehdään aikuiselle lapselle)
- lapsen epäonnistumisella retosteltiin ja naurettiin/ivattiin ("sanoinhan ettet onnistu")
- isompana lapseen suhtauduttiin kilpailijana eli lapsi ei saa saavuttaa samoja asioita kuin vanhempansa (esim suhtaudutaan kaunaisesti jos lapsi saakin oaremman koulutuksen tai elintason)
- lasta kuritettiin fyysisesti ja usein, ja aivan mitättömistä asioista (unohtaa sulkea oven, unohtaa maitopurkin pöydälle).
Oma lapsuus oli järkyttävän kurja, keskiluokkaiset vanhemmat olivat täysin tunnekylmiä hirviöitä ja v***umaisia lapsilleen. Aloin miettimään että mikä ihme tuota vuosikymmentä vaivasi? Lisäksi omat vanhemmat lähes heittivät lapsen pihalle kun 18v tuli täyteen ja missään ei ole autettu koskaan. Ei opiskelussa, ei rahapulassa, ei lastenhoidossa, ei kriisi tai hätätilanteessa. Penniäkään rahatukea tai yhtään henkistä tukea ei tullut. Ja aina olin kiltti, hiljainen lapsi joka vain yritti miellyttää vanhempiaan.
Suuret ikäluokat ovat kummallisia. Tiedän rttä kaikilla ei ollut tällaista, oli hyviäkin perheitä, mutta aika järkyttävän monella meno oli tätä. Ja ne vanhemmat....ne oli hirviöitä sillon, ja samanlaisia nyt. Itsekkäitä, aina ajattelivat omaa etuaan, ei koskaan lapsen. Surullista.
Kommentit (211)
Mitä ihmettä? Ei todellakaan ollut tuollaista! Mua kehuttiin aina, kun sain hyviä koe- tai todistusnumeroita, isoäitikin muisti kehua kuinka "fiksu tyttö" olin, isän kanssa käytiin monesti lähimetsässä keräämässä kiviä ja tunnistamassa niitä (liittyy isän ammattiin - siinä ohessa faija opetti myös pajupillin tekemisen), kotiin järjestettiin mulle aina synttärit, joille kutsuttiin kaikki kaverit ja näiden vanhemmat sekä sisarukset... Pääsin myös harrastamaan kuvataidejuttuja (silloin kyllä harrastaminen oli halvempaa), ja vanhempien mielestä olin kovasti lahjakas (kaikki mun "hienot" savityöt olivat olohuoneen vitriinissä näytillä :D ).
Ja aina sain kuulla, kuinka minusta voi tulla mitä vain, jos vain yritän ja tahdon. Äiti toivoi kovasti minusta lääkäriä - hän oli maaseudun tyttöjä, jolla oli jäänyt kansakoulukin kesken. Isäkään ei ollut alkujaan korkeasti koulutettu, mutta koska kuului suuriin ikäluokkiin, hän pääsi etenemään urallaan ja oppimaan töissään.
Isä antoi vielä neuvon, että "valitse sellainen ammatti jossa tykkäät olla seuraavat 20 vuotta - suurikaan palkka ei auta, jos inhoat sitä mitä teet." (Siksi minusta ei tullutkaan lääkäriä, mutta äiti kyllä oli ihan iloinen kun kuitenkin kouluttauduin vähän korkeammalle ja valmistuin ihan hyvään ammattiin, ja sain jopa töitä. :) )
En ihan oikeasti voi uskoa, että kuulun siihen vähemmistöön, jolla oli ihan oikeasti kannustavat vanhemmat. Ei se vain voi olla totta - kyllä kai on muitakin, joita ei ole yritetty nujertaa?
Jos on, niin täällä oleville äideille ja isille (biologisille tai ei) tiedoksi: olette lasten tärkeimmät ihmiset. Älkää lytätkö, vaikka teitä ehkä olisi lytätty. Olkaa kärsivällisiä, ja käykää muksujen kanssa vaikka iltakävelyillä, jolloin voitte opettaa vaikka eri lehtipuiden nimiä, tai miten erottaa eri kivet toisistaan. Jakakaa sitä omaa aikuista osaamistanne, koska ei lapsi voi tietää asioita ellei hänelle kerrota. Ja lasta kiinnostaa, etenkin jos joku läheinen ihminen kertoo ne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä olen päässyt yhden ainoan kerran äidin kanssa kävelylle.
Isän kanssa en koskaan.
Minut hoiti isosisko joka nujersi ja lyttäsi.
Vuosikymmen ei kuulu tähän. Sadisteja on edelleenkin ja 70-luvulla oman kokemukseni mukaan rakastavia äitejä ja isiä siinä missä nykyisinkin. Isien rooli on ollut usein nykyistä etäisempi menneinä vuosikymmeninä, mutta sairas kaltoinkohtelu ei todellakaan mikään normi 70-luvulla! Nykyisin tällaiset varmasti vähentyneet kriminalisoinnin myötä, mutta turha väittää että 70-luvulla syntyneiden asiat olisi olleet yleisellä tasolla huonosti tai ap:n kuvaamaa.
Minusta eniten tunnekylmiä sadistisia vanhempia löytyy heistä jotka ovat syntyneet ennen 1950 lukua. Omassa lähipiirissäni kymmeniä esimerkkejä.
Lapsuudessani äiti oli aina keittiössä, isä omissa hommissaan, minä yksin omissani. En muista tehneeni koskaan mitään äitini kanssa. Tekemiseni tai ajatukseni eivät kiinnostaneet ketään, paitsi ne, jotka eivät vanhempia miellyttäneet. Kuritus oli ankaraa ja läimäisyjä, niskavilloista repimistä ja tuppivyötä sai milloin mistäkin. Hyvin pienistäkin asioista. Jos myöhästyi kotiintuloajasta, ei suostunut tekemään kuten pyydettiin tai sanoi vastaan isälle, niin selkään sai. Koin usein pohjatonta yksinäisyyttä, erillisyyttä ja hylätyksi tulemisen tunnetta. Moitteita sai ihan mitättömistä asioista. Pohjimmiltaan kai välittivät, mutta eivät vaan tajunneet, mitä tekivät. Olivat tunnevammaisia ja kykenemättömiä näkemään tai kehittämään itseään mitenkään. Tuskin oli sen kummempi heidän omakaan lapsuus. Alkoholisoituivat myöhemmin. Olen antanut anteeksi ja nyt ihan ok välit. Vaikka olen menestynyt hyvin, olen kärsinyt paljon ja hyvin monenlaisista ongelmista koko aikuisikäni. Vuosien terapia takana.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vuosikymmen ei kuulu tähän. Sadisteja on edelleenkin ja 70-luvulla oman kokemukseni mukaan rakastavia äitejä ja isiä siinä missä nykyisinkin. Isien rooli on ollut usein nykyistä etäisempi menneinä vuosikymmeninä, mutta sairas kaltoinkohtelu ei todellakaan mikään normi 70-luvulla! Nykyisin tällaiset varmasti vähentyneet kriminalisoinnin myötä, mutta turha väittää että 70-luvulla syntyneiden asiat olisi olleet yleisellä tasolla huonosti tai ap:n kuvaamaa.
Tämä. Minäkään en usko, että kaltoinkohtelu olisi mitenkään vuosikymmenestä riippuvainen, tai ainakaan merkittävästi. Tokihan ajat muuttuu ja varmasti meno ja asenteet oli erilaisia 50-luvulla kuin tänä päivänä, mutta sieltä näihin päiviin tultaessa sivistystaso on noussut, lait ovat muuttuneet ja sitä myötä myös asenteiden on ollut pakkokin muuttua.
En kuitenkaan näe tässä jatkumossa 70-luvulla mitenkään erikoisempaa asemaa muihin vuosikymmeniin verraten, ainakaan negatiivisessa muodossa, vaan se on ollut osa kehityskulkua niin, että 50-luvulta 70-luvulle tultaessa asenteet oli muuttuneet jo paljon ja tietenkin samoin myös 70-luvulta tähän päivään. Lainsäädännöllä oli merkittävä rooli nimenomaan 70-luvun jälkeen, kun lapsen fyysisestä kurittamisesta tuli rangaistava teko 80-luvulla.
On kuitenkin edelleenkin niin, että on olemassa sadistisia ja yksinkertaisesti mulkkuja ihmisiä, jotka vaan on kaikella tapaa ilkeitä. Ei vittumaisuus ole mihinkään yhteiskunnastamme kadonnut, pikemminkin päinvastoin. Työmaailmassa paineet ja kiire kasvavat ja niitä paineita mulkvisti sitten voi purkaa siihen kaiken heikoimpaan, eli lapseen.
Oma lapsuuteni 70-luvulla oli kaikella tapaa ihan onnellista aikaa. Oli kavereita, oli harrastuksia, oli ehjä perhe, ei alkoholismia, vaikka isä sen pari kertaa vuodessa saattoi kännin vetääkin, eli pikkujouluissa ja firman saunaillassa. Eli siis silloin kun sai ilmasta viinaa :D Olimme työläisperhe, mutta en koe, että minulta olisi lapsuudessa mitään olennaista puuttunut.
70-luvulla yhteisöllisyys oli kaikella tapaa paljon merkittävämmässä asemassa kuin tänä päivänä, siis niin perheen piirissä kuin kavereidenkin kesken. Sukuloitiin lähes joka viikonloppu joko niin, että me kävimme kylässä tai meillä käytiin kylässä. Myös mummolassa maalla tuli vietettyä paljon aikaa. Ulkona oltiin paljon ja aina touhuttiin jotain enemmän tai vähemmän fyysistä.
Myös harrastaminen oli 70-luvulla halpaa, ainakin liikunnan harrastaminen. Ei ollut jalkapallossa mitään kuukausimaksuja, tai ei oikeastaan mitään maksuja, kun ei jäsenmaksukaan ollut pakollinen. Jalkapallokengät kun osti niin siinähän se sitten olikin.
Vierailija kirjoitti:
Vuosikymmen ei kuulu tähän. Sadisteja on edelleenkin ja 70-luvulla oman kokemukseni mukaan rakastavia äitejä ja isiä siinä missä nykyisinkin. Isien rooli on ollut usein nykyistä etäisempi menneinä vuosikymmeninä, mutta sairas kaltoinkohtelu ei todellakaan mikään normi 70-luvulla! Nykyisin tällaiset varmasti vähentyneet kriminalisoinnin myötä, mutta turha väittää että 70-luvulla syntyneiden asiat olisi olleet yleisellä tasolla huonosti tai ap:n kuvaamaa.
En koe väittämisen iloa avautuessani millaista meillä ja osan sukulaisten perheissä oli. Lapsien asema oli todella surkea pelon vallassa, kun ei ollut tiedossa mitään tahoa, tai ketään kenelle olisi voinut kotitilanteesta kertoa. Eivät naapuritkaan tehneet mitään ilmoituksia. Nykyään onneksi lapsetkin ovat tietoisia lasusta ja somesta voi löytää apua. Mekin iällä olevat haemme näin täältä tukea sairaalle kaltoinkohtelulle, joka on jättänyt meihin elämän pituiset jäljet, traumoineen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen syntynyt 1978 perheen esikoiseksi ja tutulta kuulostaa nuo AP:n kokemukset. Henkinen ja fyysinen väkivalta, kaltoinkohtelu, julkinen nöyryyttäminen täysin olemattomista asioista, häpäisy, naureskelu, haukkuminen, ivaaminen, yksinjättäminen, heitteillejättäminen, pienen lapsen vastuuttaminen asioista joista lapsi ei kehitysasteensa vuoksi voi olla vastuussa. Kilpailu lapsen saavutuksien kanssa, lytistäminen ettei lapsi vaan saavuttaisi enemmän tai parempaa kuin itse on saavuttanut tai vahingossakaan pääsisi missään asiassa helpommalla. Lisäksi myös lasten eriarvoinen kohtelu, yhtä kehutaan ja toista haukutaan julkisesti ilman konkreettista syytä: "kun se meidän X on niin ihana ja kiltti lapsi, mutta tuo Z on niin paha ja laiska". Tyypillinen syntipukki -ilmiö siis.
Piti olla hiljaa ja näkymätön, ei saanut aiheuttaa huolia tai olla äänessä. Ei saanut haluta mitään, ei saanut olla mitään mieltä. Muuten oli röyhkeä ja ahne. Piti vain tyytyä siihen mitä sattui saamaan, jos sattui ylipäätään saamaan yhtään mitään. Usein ei saanut. Piti tottua jatkuviin pettymyksiin ja kateuden ja huonommuuden tunteisiin. Ei saanut olla lapsi vaan pieni aikuinen ja kantaa aikuisille kuulunutta vastuuta. Tehdä kotitöitä, joita ei fyysisen rasittavuuden vuoksi voisi oikeasti edes lapsilla teettää. Ja jos näissä töissä sitten epäonnistui kuten kuvitella saattaa, sai palkaksi kuritusta ja vuosikausien nöyryytystä, kun "ei se laiska Z pystynyt edes siihenkään".
Ei mulle kukaan koskaan tehnyt aamupalaa tai välipalaa, koulunkaan jälkeen ei saanut syödä kotona iltapäivällä mitään: isän mukaan ilmaisessa kouluruokailussa klo n. 11 olisi pitänyt syödä niin paljon, ettei ole nälkä enää koko päivänä. Vasta aikuisena olen opetellut syömään aamupalaa ja välipalaa, ylipäätään säännöllisen ateriarytmin opetteleminen on ollut vaikeaa kun pienestä lapsesta lähtien olin pakotettu paastoamaan ja sitten syömään kerralla ihan hirveitä määriä. Luonnollinen näläntunne on hämärtynyt ja vatsantoiminta sekoittunut. Mitäköhän tuo teki kehittyvän lapsen keholle ja aivoille?
Ryyppäämisen ja vanhempien tappelun todistaminen oli viikottaista. Minä esikoisena sitten olin pahimmissa riidoissa välissä, jo alle kouluikäisestä lähtien.
Myös vanhempien irvokkaiden sekstailun äänien pakkokuunteleminen on syövyttänyt sieluuni syviä traumoja. Eikö niitä seksuaalisia haluja olisi voinut tyydyttää jolloinkin muulloin kuin keskellä päivää lasten leikkiessä kavereiden kanssa viereisessä huoneessa, paperin ohuen seinän takana?
Mun vanhemmilla ei ole ikinä ollut minkäänlaisia käytöstapoja tai ylipäätään käsitystä soveliaasta ja arvokkaasta käytöksestä. Ja sitten he ovat tietysti syyttäneet lapsia omista puutteistaan.
Kuulostaa tutulta.
Lisäksi äitini käytti minua ilmaisena terapeuttinaan. Jo alle 10-vuotiaana sain kuunnella äitini huolia ja murheita, sitä kuinka ihmiset ovat ilkeitä eikä keneenkään voi luottaa, siitä kuinka isäni on vääränlainen ja huono ihminen (ja minun takiani hän joutuu isäni kanssa olemaan naimisissa), läheisten ihmisten haukkumista ja arvostelua...
Vieläkin jatkaa samaa rataa. Ja pyrkii kontrolloimaan kaikkea, jopa sitä miten läheisensä ajattelevat ja mistä puhuvat. Ilmeitäkin arvostelee ja kertoo avoimesti millainen ilme on sopiva mihinkin tilanteeseen. (kuningatar Silviakaan ei kuulemma syö julkisissa tilaisuuksissa sillä syömiskuvista voi tulla ikävän näköisiä -- sellaisia kertoo ja asettaa tason ilmeiden kontrollista samalle tasolle Silvian aina täydellisen ilmeen kanssa)
Mieheni seura vähän pidättelee pahimpia, enkä tapaa enää äitiäni ilman miestäni vaikka äiti kovasti haluaisi ja yrittää sopia tapaamista ihan kaksin.
Sukutapaamiset ovat hirveitä. Varsinkin veljeäni äiti mollaa avoimesti. Esim. viimeisimmällä sukutapaamisella veljeni ehdotti vaimolleen jotain mitä vaimonsa ei pitänyt hyvänä ideana. Äitini haukkana kommentoi "ei se tajua", tarkoittaen veljeäni. Käyttää ihan kaikki mahdollisuudet päästä sanomaan kuinka veljeni huono, ymmärtämätön ja epäkelpo.
Vasta sen jälkeen kun olen ottanut etäisyttä äitiini olen kokenut että voin elää omaa elämääni ja olen huomannut olevani oikeasti taitava monissa asioissa. Olen löytänyt hirveästi piilossa olevaan lähes hukattua potentiaalia.
Etäisyyden ottamisella tarkoitan sitä, että en vastaa enää joka viikko puheluihin (soittaa kyllä joka päivä vaikka olen kieltänyt) enkä käy kylässä kuin korkeintaan kerran kuussa (ja mieheni on aina mukana vierailuilla). Tietenkin äitini on pahoittanut mielensä tästä kaikesta, mutta minun on oikeasti pakko ajatella omaa jaksamistani ja perheeni hyvinvointia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei kai tuollainen "kasvatus" kuitenkaan kovin yleistä ollut enää 70-luvulla. Eiköhän silloin oltu jo aika tiedostavia ja ennemminkin vallalla oli Summerhill ja vapaa kasvatus. Jka väärin käsitettynä on toinen ääripää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vuosikymmen ei kuulu tähän. Sadisteja on edelleenkin ja 70-luvulla oman kokemukseni mukaan rakastavia äitejä ja isiä siinä missä nykyisinkin. Isien rooli on ollut usein nykyistä etäisempi menneinä vuosikymmeninä, mutta sairas kaltoinkohtelu ei todellakaan mikään normi 70-luvulla! Nykyisin tällaiset varmasti vähentyneet kriminalisoinnin myötä, mutta turha väittää että 70-luvulla syntyneiden asiat olisi olleet yleisellä tasolla huonosti tai ap:n kuvaamaa.
Tämä. Minäkään en usko, että kaltoinkohtelu olisi mitenkään vuosikymmenestä riippuvainen, tai ainakaan merkittävästi. Tokihan ajat muuttuu ja varmasti meno ja asenteet oli erilaisia 50-luvulla kuin tänä päivänä, mutta sieltä näihin päiviin tultaessa sivistystaso on noussut, lait ovat muuttuneet ja sitä myötä myös asenteiden on ollut pakkokin muuttua.
En kuitenkaan näe tässä jatkumossa 70-luvulla mitenkään erikoisempaa asemaa muihin vuosikymmeniin verraten, ainakaan negatiivisessa muodossa, vaan se on ollut osa kehityskulkua niin, että 50-luvulta 70-luvulle tultaessa asenteet oli muuttuneet jo paljon ja tietenkin samoin myös 70-luvulta tähän päivään. Lainsäädännöllä oli merkittävä rooli nimenomaan 70-luvun jälkeen, kun lapsen fyysisestä kurittamisesta tuli rangaistava teko 80-luvulla.
On kuitenkin edelleenkin niin, että on olemassa sadistisia ja yksinkertaisesti mulkkuja ihmisiä, jotka vaan on kaikella tapaa ilkeitä. Ei vittumaisuus ole mihinkään yhteiskunnastamme kadonnut, pikemminkin päinvastoin. Työmaailmassa paineet ja kiire kasvavat ja niitä paineita mulkvisti sitten voi purkaa siihen kaiken heikoimpaan, eli lapseen.
Oma lapsuuteni 70-luvulla oli kaikella tapaa ihan onnellista aikaa. Oli kavereita, oli harrastuksia, oli ehjä perhe, ei alkoholismia, vaikka isä sen pari kertaa vuodessa saattoi kännin vetääkin, eli pikkujouluissa ja firman saunaillassa. Eli siis silloin kun sai ilmasta viinaa :D Olimme työläisperhe, mutta en koe, että minulta olisi lapsuudessa mitään olennaista puuttunut.
70-luvulla yhteisöllisyys oli kaikella tapaa paljon merkittävämmässä asemassa kuin tänä päivänä, siis niin perheen piirissä kuin kavereidenkin kesken. Sukuloitiin lähes joka viikonloppu joko niin, että me kävimme kylässä tai meillä käytiin kylässä. Myös mummolassa maalla tuli vietettyä paljon aikaa. Ulkona oltiin paljon ja aina touhuttiin jotain enemmän tai vähemmän fyysistä.
Myös harrastaminen oli 70-luvulla halpaa, ainakin liikunnan harrastaminen. Ei ollut jalkapallossa mitään kuukausimaksuja, tai ei oikeastaan mitään maksuja, kun ei jäsenmaksukaan ollut pakollinen. Jalkapallokengät kun osti niin siinähän se sitten olikin.
Kaltoin kohdeltuja lapsia ja heikoin eväin varustettuja vanhempia on ollut jokaisella vuosikymmenellä ja on tänäkin päivänä, eikä se ole suinkaan sidottu aikaa, mutta jokainen katsoo sitä omasta näkökulmasta.
Vastaavaa keskustelua käydään myös tämän päivän vanhemmista ja lapset syyttävät heitä.
Tämän päivän lapsen etu on lastensuojelu ja kynnys ottaa yhteyttä on alentunut ja monet viranhaltijat jo laki velvoittaa tekemään lasun.
Ja edelleen monet lapset kokevat julmuuksia, huonoa kohtelua ja ovat ilman vanhempiensa hoivaa ja turvaa ja menneinä vuosikymmeninä syynä oli alkoholi ja huumeet, kun nykyvanhemmilla netti- ja peliriippuvuus, joka vie vanhempien ajan lapsilta ja jopa riittävät yöunet ja levon, jolloin ei jakseta elää lapsiperheen arkea.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ei kai tuollainen "kasvatus" kuitenkaan kovin yleistä ollut enää 70-luvulla. Eiköhän silloin oltu jo aika tiedostavia ja ennemminkin vallalla oli Summerhill ja vapaa kasvatus. Jka väärin käsitettynä on toinen ääripää.
Aiempi kirjoittaja 111 jatkaa tässä vielä...
Meillä "vapaata kasvatusta" halveksuttiin. Erityisesti isä, ja usein myös äiti, perusteli kurittamista ja väkivaltaa juuri sillä, miten huonoa vapaa kasvatus oli kun "kersat hyppii vanhempiensa silmille ja kertoo miten pitää elää". Ei onnistunut meillä.
Käytännössähän mun moukat vanhempani eivät oikeasti edes tienneet mitä "vapaa kasvatus" tai "Summerhill" tarkoitti, mutta käyttivät sitä kuitenkin sujuvasti omien tarkoitusperiensä pönkittämiseen. Ehkä oman huonon omatuntonsa hiljentämiseen...? Luulisi että oman puolustuskyvyttömän lapsen fyysinen rankaiseminen täysin olemattomista asioista olisi jossakin vaiheessa kolkuttanut omaatuntoa ja saanut pohtimaan, olikohan siinä kaikki ihan kunnossa.
"Joka kuritta elää, se kunniatta kuolee", "joka vitsaa säästää, se lastaan vihaa", "kunnioita isääsi ja äitiäsi". Näitä kolmea meillä usein toisteltiin. Huvittavaa miten ateisti isänikin vetosi raamatullisiin lauseisiin silloin kun piti puolustella omaa väkivaltaisuuttaan.
Tuttua myös tuo äidin terapioiminen. Minä pienestä lapsesta lähtien sain kuunnella äidin aviomurheita, seksiongelmia ja avioerosuunnitelmia. Isää haukuttiin (varmasti ihan aiheesta, se pitää sanoa) ja kerrottiin henkilökohtaisia asioita, välillä täytettiin eropapereita ja sitten seuraavana päivänä äiti olikin niin rakastunut isään uudelleen ja onni hymyili. Siis aina seuraavaan känniin ja riitaan asti. Ja terapeuttina toimi siis perheen esikoinen ainakin ikävuosien 5 ja 14 välillä. Tosi "tervettä"... huh.
Sellainen jatkuva epävarmuus ja loputon sanojen syöminen kuvasti mun äidin käytöstä. Hän ei kyennyt pysyttelemään päätöksissään vaan muutti suuntaa kuin tuuliviiri. Vielä aamulla oli eroamassa ja pakkasi tavaroitaan, kun tulin koulusta tilanne olikin taas jo ihan muuttunut.
Monesti toivoin että olisivat oikeasti eronneet että tilanne olisi muuttunut edes jotenkin. Sama limbo jatkui loputtomasti.
Vierailija kirjoitti:
Kysymys kaikille henkisen ja fyysisen kaltoinkohtelun kokeneille: aiotteko vanhempienne vanhetessa osallistua heidän hoivaan, auttamiseen ja hyysäämiseen? Olettavatko vanhempanne tätä itsestään selvyytenä?
Itse olen jo vuosia sitten sanonut äidilleni, etten jaksa tavata häntä enkä puhua hänen kanssaan. En oikeastikaan jaksa. Tein aikani ns. velvollisuuskäyntejä nuorena aikuisena, kunnes tajusin, ettei ole pakko.
Mädätköön paskojensa keskelle. En koe velvollisuudekseni avustaa millään tavoin niitä ihmishirviöitä. Alkoholismia, lyömistä, halveksumista ja mitätöintiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Samat, paitsi fyysinen väkivalta oli hyvin lievää, tyyliin tukistamista. Lisäksi oli jatkuva valitus lapsille köyhyydestä. Koin sen syyllistävänä. Mihinkään ei ollut rahaa, ja siitä saimme me lapset kuulla. Mitä tekivät lapsia, jos rahaa ei kerta koskaan ollut ollutkaan. Olen syntynyt 80-luvun lopussa.
Mä olen syntynyt 50-luvulla ja sisarukseni 60-luvulla, eikä kuulosta ap. tarina lainkaan tutulta. Meillä oli rakastava perhe. Eikä ollut ruumillista kuritusta, eikä edes tukkapöllyjä. Kannustettiin koulun käyntiin. Tosin lapsia ei nostettu jalustalle, vaan elettiin arkea. Äitini muistan vielä passanneen 10v. vaikka meillä oli viisi lasta, eikä isovanhempia tai muuta apua ollut, puhumattakaan kodinkoneista. Vanhempiin on aina olleet hyvät välit ja siksi en usko väitteisiin, että kasvatus olisi sidottu aikakauteen, vaan kyllä se on enemmän vanhempien voimavaroihin ja osaamiseen, niin kuin tänäkin päivänä.
Jhjjk kirjoitti:
Minusta eniten tunnekylmiä sadistisia vanhempia löytyy heistä jotka ovat syntyneet ennen 1950 lukua. Omassa lähipiirissäni kymmeniä esimerkkejä.
Tuohon ikäryhmän vanhemmat ovat lähes poikkeuksetta kokeneet sodan kauhut ja julmuudet ja ovat olleet hyvin traumautuneita, miten ihmeellä heillä olisi ollut voimavaroja kasvattaa lapsiaan.
Lähes poikkeuksesta, ne jotka selvisivät hengissä sodassa, joko olivat pahasti mielenterv.ongelmaisia tai ainakin käyttivät alkoholia tai huumeita. Huumeen käytön he oppivat rintamalla.
Ei ole turhaa sanottu, sodan julmuudet ja kauhuudet siirtyvän kolmanteen ja neljänteen polveen, niin traumaattisia ne ihmismielle on. Miten siinä kasvattaa lasta, jos mieli on pirstaleena ja on turha etsi siihen syyllistä tai syyttää jota kuta.
Mun vanhemmat on syntyneet 1950-luvun lopulla ja tulivat siis parikymppisinä vanhemmiksi. Olivat ja ovat varmaan vieläkin täysin kykenemättömiä vanhemmuuteen tai tarjoamaan lapsilleen tasapainoista kasvuympäristöä. Eivät varmaan edes ymmärrä mitä se tarkoittaa ja pitää sisällään.
Ovat itsekkäitä, osittain alkoholisoituneita, henkisesti tasapainottomia, kyvyttömiä kehittymiseen ja oppimiseen. Lapset ovat olleet heille ensisijaisesti omien turhautumien purkamiskohteita ja ilmaisia kotiorjia, nyt vanhentuneita ilmaista työvoimaa jolla voi teettää ja maksattaa kaikki ne normaalit arkiaskareet, jotka yleensä normaali-ihmiset hoitavat itse ihan postin hausta lumitöiden tekemiseen, polttopuiden pilkkomiseen jne.
Odottavat siis, että kolmekymppiset ruuhkavuosia elävät lapset tekevät omien arkiaskareidensa ohessa ne viisi-kuusikymppisten vanhempien arkiaskareet, koska nämä eivät vaan "viitsi" tai "jaksa" tehdä niitä. Itsekin tein aikani asioita ihan vaan jostakin sairaasta velvollisuudentunnosta, nykyisin silmäni ovat jo onneksi auenneet.
Hyi helkutti kun sylettää. :((
Sota ei vaikuta mitenkään 70-luvun kasvatteihin. Ennen sotaa Suomessa oli arvostetut perhearvot, oli sodan aikanakin, vahvasti. Perhehän se oli tärkein, turvallisin ja läheisin. Suuret ikäpolvet syntyivät sodan jälkeen, vaikutuksena rintamalta palaavat omat miehet ja tällä maalla hengailleet muut miehet, lähinnä saksalaiset. Sodan jälkeenkin perhearvot olivat vahvat, luonnollisesti. Suuret ikäpolvet saivat nauttia hyvistä perhearvoista, mutta 60-70-luvun idylli, vapautunut seksuaalisuus vei mennessään. Elettiin muutosvaihetta, vanhemmille mainostettiin vapaata seksiä sekä elämää ja isovanhemmat vanhentuneita jäivät markkinoiden ulkopuolelle, välittämään lapsistaan ja lasten lapsistaan. 40-50 -luvulla syntyneet lapset saivat vanhempiensa tuen, ainakin jollakin lailla. Oma kokemus on, että saivat kaiken, tuen, tontin ja puolet talonrakennuskustannuksista, raha-avustukset, viikonloppumökit ja talon ruokineen. Isovanhemmat elivät lasten kanssa, rakastivat, välittivät, sanoivat kyllä siitäkin että miksi **** ei saisi saada mekkoa. Olin kulkenut samoilla vaatteilla niin pitkään, etten kehtaa tänne kirjoittaa, pyytänyt äidiltä toisia housuja, ei tullut. Koluvuosina ala-asteella 3-6 luokka muistan kolmen paidan olemassaolon, yhdet farkut. Olin hoikka, tyttö, kotona sain yhden ruuan, veljet sai enemmän, mutta ei niin vapaasti kun näin kavereiden tykönä, urheilin, näytin aina liian laihalta, vaikka pieniä lihaksia oli. Aina nälkä, aina. Kouluruoka oli mahtavaa, vieläkin arvostan sitä. Monipuolista ja hyvää. En pysty ilmaisemaan, mitä elämä oli koulun jälkeen kotona, olen koko elämäni ajan pohdiskellut että voisiko olla henkisestä väkivallasta jokin rajumpi taso. Fyysisen käsitän, siihen kun liittää todella sairaalla tavalla henkisen, niin onko se vaan fyysistä?
60-70 -luvuilla syntyneet lapset ovat erityisasemissa, syrjittyjä ja alistettuja vanhmempien toimesta. Paljolti traumatisoituneita nykyään keski-ikäisiä aikuisia, jotka käsittelevät miksi äiti ja isä eivät olleet sitä mistä yleisesti puhutaan. Noin 60-75 vuotiaat äidit kommentoivat tänne höpsis-höpsis- yrittäen tyhmästi latistaa, samaan aikaa 60-70- luvulla syntynyt lapsi miettii, että kun vanhempi ei edes tajua, miksi sisar tappoi itsensä. Kun äiti ei rakastanut, veti isän niin, että isä vaan aina kuunteli äitiä, mitä äiti tahtosi, tyttö kaunistui iän myötä pakosti, äiti pyysi isää hakkaamaan tyttöä. 6 vuotta. Fiksu perhe ulospäin, yrittäjiä. Luota naapurina siihen mitä näet, ja jos sulla on älyä nähdä enemmänkin, puutu siihen ja pelasta lapset. Toivoisin, että lapsille suotaisiin, älyttäisiin suoda olosuhteet, jossa heillä olisi turvallista puhua ja turvallisuus olisi taattu sen jälkeen, kotona se ei ole, se on vaan tuplatapppo, jos lapsen annat mennä mukamas kotiin. Jos teillä on terve ja hyvä parisuhde, ota edes joskus kärsivä lapsi luoksenne. Näin teemme huomisesta alkaen!
Olen syntynyt -72 ja vaikka äiti oli kaikki päivät kotona, niin en esimerkiksi tiennyt että ihmiset syövät lounasta ennen kuin kouluun päästyäni. Aamiaista sai ja iltaruuan, ei muuta. Pihalle piti mennä aina koulun jälkeen, kotiin ei saanut jäädä. Jos vaikka sairastuin kesken päivän, niin kotiin ei ollut menemistä, vaan piti kökkiä ulkona kunnes isä tuli töistä ja oli turvallista mennä kotiin. Haukkumista isäkään ei kyennyt estämään mutta lyömisen ja retuuttamisen sentään useimmiten. Isä teki myös paljon ylitöitä ja silloin ei sitten kotiin kannattanut mennä ennen kuin iltamyöhällä. Talveksi ostettiin kaksi vaatekertaa joihin sitten piti mahtua koko vuosi, vaikka rahaa oli runsaasti. Olen ainoa lapsi. Äitiini en ole yhteydessä kuin pakolliset pari kertaa vuodessa isän pyynnöstä, ja silloinkin hän yhä edelleen haukkuu minua täysin silmittömästi.