Vaativan erityistason psykoterapeutti vastaa, kysy mitä vaan!

Jos olisit oikeasti vaativan eritystason psykoterapeutti, et pitäisi vastaanottoa Vauva.fi -sivuston Aihe vapaa -keskustelupalstalla...

"Mielipide psykedeeliterapian tuomisesta suomeen?"

Vastaan vielä tähän ja palaan sitten ketjuun myöhemmin tänään. Toivon, että tästä on ollut iloa ja hyötyä jollekulle. 

Minulla ei ole pätevyyttä tai omakohtaista kokemusta kommentoida psykedeeliterapian mahdollisia haittoja tai hyötyjä. Yleisellä tasolla ajattelen, että hallusinogeenien ja stimulanttien tutkimus on vielä lapsenkengissä eikä ole mitään syytä, miksi niistä ei voitaisi kehittää toimivia apukeinoja ihmiskunnalle sen moninaisissa ongelmissa. Olennaista on kuitenkin ymmärtää, että aineita - alkoholia sen enempää kuin psykedeelejä tai serotoniinin takaisinottajia - ei pitäisi käyttää pakokeinona tai eskapismin muotona. Ahdistus tai masennus eivät nimittäin ole ongelmia itsessään, vaan elintärkeitä viestintuojia siitä, että jokin elämässämme - sisäisessä tai ulkoisessa - ei ole tasapainossa ja vaatii muutosta. Juurisyiden selvittelyä ja uusien ratkaisujen etsintää ei mikään psykedeeli voi menestyksekkäästi korvata. 

Miten hoitaisit

1) Vladimir Putinia

2) Donald Trumpia?

Kummalla näistä viiraa enemmän?

ja bonuksena:

Onko sinulla ollut useinkin näitä tilapäisen selväjärkisyyden ja hieman pienemmän lääkityksen kausia, jolloin kuvittelet olevasi pienimunaisen incelin sijaan terapeuttisi ja koet seksuaalista viehättymistä häneen terapiassa?

Miten olet kyennyt sopeutumaan elämiseen Maa-planeetalla, helpottiko kun olet nyt VET, etkä pelkkä E.T?

Mitä olet mielipuolta siitä, jos Will Graham ja Hannibal Lecter hyväilevät toisiaan holvikaaren alla?

Miten toimia kun minulle ennestään tuntematon tyyppi ryhtyi vainoamaan ja rikkomaan kotirauhaa kielloista huolimatta.

Pomppii portaillani ja vaatii kuntelemaan sössötyksiään. En suostu kuuntelemaan, vaan olen käskenyt kymmeniä kertoja poistumaa. Sitkeäst se jatkaa vainoamista.

Kumppaninsa sai pahoinpitelytuomion pahoinpitelystäni samana vuonna, kun tämä häiriköinti alkoi.

Kuinka pitkä ja tiivis oli oma terapiasi?

Vierailija kirjoitti:

Miten parnnetaan harhaluuloisuushäiriötä sairava henkilö? Ei syö lääkkeitä (koska lääkkeet on myrkytetty), eikä tavata psykiatrista sairaanhoitajaa (koska mafia vaanii sairaanhoidossa) tai yleensäkään ketään terveydenhuollon asiantuntijaa. On täysin sairaudentunnoton.

Sillä on todennäköisesti psykoosi. Pakkohoitoon vaan.

T. Ei psykoterapeutti

Jatkan parin kysymyksen verran ja palaan vielä illemmalla ketjuun. 

"Jos potilaasi on jo oivaltanut kaiken, mitä terapialla pyritään oivalluttamaan, eikä tästä ole ollut hänelle apua, turhaudutko? Mitä silloin on tehtävissä?"

Terapia ei ole pulmanratkaisua, vaan jokainen etenee omista lähtökohdistaan, omassa tahdissaan. Terapia on päätöksessä, kun asiakas kokee vahvistuneensa siinä määrin, että pärjää ilmankin. Yhteiskuntamme painottaa kovasti älyä ja ongelmanratkaisutaitoja, mutta terapiassa ei ole kyse kummastakaan. Joskus voi myös käydä niin, että asiakas osaa erittäin hyvin eritellä tunteitaan, eli on oivaltanut asioiden syy-seuraus-suhteet, mutta on silti aivan hukassa oman itsensä kanssa eikä tiedä, mitä hänen pitäisi tehdä. Tämä ei ole terapeutille turhautumisen aihe, vaan merkki siitä, että työskentelyssä on aika siirtyä syvemmälle tasolle. 

Miksi sinulla ei ole potilaita nyt? Jos olet talvilomalla, miksi haluat tehdä tällaista nyt? Käyn itse terapiassa ja olen käsityksessä, että VET-terapeutit ovat hyvin kysyttyjä. Tulee mieleen, että lomalla haluaisi tehdä jotain ihan muuta.

"Jos suomalaisten yleinen ongelma on masennus (onko?), niin mikä on brittien yleinen ongelma?"

Kansakuntien ongelmien pohdinta on ehkä psykoterapialle hieman vierasta aluetta, mutta toki erilaiset kollektiiviset kokemukset vaikuttavat siihen, minkälaisessa tunneilmastossa suurin osa ihmisistä on elänyt. Täytyy kuitenkin muistaa, että kussakin maassa asuu keskenään hyvin erilaisia ihmisiä liittyen muun muassa maan sosioekonomiseen rakenteeseen, kulttuuriseen diversiteettiin ja vaikkapa sukupuolten väliseen tasa-arvoon. 

Nähdäkseni suomalaisia kuormittaa - hyvin yleisellä tasolla - tunnekylmä kasvatus ja yksinpärjäämisen eetos sekä tietty keskiluokkaisuuden vaatimus joka ilmenee "kunniallisen kansalaisen" vaatimuksena ja siinä, että kaikkien pitäisi olla enemmän tai vähemmän samanlaisia. Britanniassa taas luokkajako sekä kolonialismin perintö näkyy hyvin vahvana. Molemmissa maissa on havaittavissa maskuliinisen työväenluokan kriisi, mutta siinä missä se Suomessa ilmenee nuorten miesten syrjäytymisenä ja eristäytymisenä, Britanniassa on enemmän jengiytymistä ja rikollisuutta. Mutta nämä aatokset eivät varsinaisesti liity työnkuvaani, ovatpahan vain henkilökohtaisia havaintojani. 

Miten parantua pahasta sosiaalisten tilanteiden pelosta ilman lääkkeitä tai terapiaa?

"Koen itseni rumaksi naiseksi (muutama kasvonpiirre poikkeaa kauneusihanteesta)."

Olen todella pahoillani, että olet kokenut niin paljon asiatonta kohtelua ulkonäkösi vuoksi. Kommentit ovat aina sitä satuttavampia, mitä lähempää ne tulevat (vanhemmilta, sukulaisilta, kumppaneilta...) Tie itsensä hyväksymiseen on vaikea kaikille, mutta se on monta kertaa vaikeampi, jos sille ei ole saanut positiivista vahvistusta eri elämänvaiheissa. 

Kuulostaa siltä, että elämänpiirisi on huomattavasti kaventunut ulkonäköön liittyvien traumaattisten kokemusten ja pelkojen vuoksi. Uskon, että hyötyisit keskusteluavusta, jotta voisit turvallisesti tutkiskella, mistä kaikessa ulkonäköön liittyvissä paineissa on oikeastaan kyse. 

"Entä jos sinulta ei riitä empatiaa jollekin asiakkaan asialle? Hänhän vaistoaa sen. Mitäs sitten?"

Empatia on mielenkiintoinen ilmiö, mutta psykoterapiassa sillä tarkoitetaan hieman eri asiaa kuin normaalissa sosiaalisessa kanssakäymisessä. Psykoterapiassa empatia on ennen kaikkea ammatillinen taito, jolla mahdollistetaan onnistunut työskentely. Se ei siis tarkoita sitä, että terapeuttina minä tunnen sympatiaa asiakastani ja hänen ongelmiaan kohtaan (vaikka toki voin tuntea sitäkin, mutta siinä on kyse eri asiasta). 

Tämä saattaa kuulostaa kylmältä, mutta tosi asiassa se vapauttaa asiakkaan kertomaan ikävistäkin asioista pelkäämättä, että menettää terapeutin hyväksynnän. Asiakas voi luottaa siihen, että terapeuttina kohtaan hänet empaattisesti kaikissa tilanteissa, riippumatta siitä mikä oma arvomaailmani on. 

Onko OCD:stä kärsivällä toivoa paranemisesta? Ja erityisesti ilman lääkkeitä (ei hyviä kokemuksia, eivät sovi)? Tuntuu, kun terapeutitkaan eivät aina ymmärtäisi. On tullut kommentteja mm. "Hyväksy itsesi sellaisena kun olet". Entäpä ympäristö, jos HE eivät hyväksy/halua hyväksyä.  Minkä suuntauksen terepeutti olisi paras? Mistä sellaisen löytää? Onko totta, että jotkut terapeuttitkin kokevat OCD:n jotenkin mahdottomaksi? Mistä toivoa tällaiselle henkilölle? Toivo on kyllä tosi tärkeää. Kiitos, jos tähän vastaat.

"Kokeilin terapiaa kahdesti. Ekassa mätti suuntaus (psykodynaaminen) ja tokassa terapeutissa persoona.

Onko minun enää mahdollista onnistua, kannattaako vielä kokeilla?"

Hyvän, itselle sopivan terapeutin löytäminen vaatii usein monia yrityksiä. Terapiasuuntauskin vaikuttaa, mutta loppujen lopuksi tärkeintä on tuntea olonsa kannatelluksi. Ehdottomasti kannattaa vielä kokeilla, jos tuntuu, että terapiasta voisi hyötyä. Kannattaa miettiä valmiiksi, millaista vuorovaikutusta terapialta toivoo ja kuunnella herkästi itseään, jos jokin terapeutissa häiritsee. 

Voi myös miettiä, saisiko terapialta kaipaamiaan asioita elämäänsä muilla tavoilla. Kaikille ja kaikkiin elämäntilanteisiin terapia ei ole ratkaisu. 

Tämä on kiinnostava piirre suomalaisessa psykoterapiakoulutuksessa ja ajatusmaailmassa yleensäkin. Ihmisen henkisen hyvinvoinnin ajatellaan liittyvän olennaisesti somaattisen puolen terveydenhuoltoon ja jopa olevan sen alalaji. Siksi koulutukseenkin hyväksytään vain ihmisiä, joilla on somaattisen puolen koulutus ja kokemusta (tai vastaavasti hyvin teoreettiset psykologian perusopinnot). Tämä on ihan ok, mutta ei suinkaan ainoa tai paras mahdollinen tapa lähestyä ihmismieltä, identiteettiä ja kuulumista, vuorovaikutusta ja henkistä kasvua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Minkä ”koulukunnan” terapeutti olet ja mikä on pohjakoulutuksesi?"

Olen suorittanut ensin valtiotieteiden maisterin tutkinnon Helsingin yliopistossa ja sen jälkeen integratiivisen psykoterapeutin pätevyyden Iso-Britanniassa (3 vuotta). Vaativan erityistason terapeutiksi jatkokouluttauduin Tampereen yliopistossa. 

Kuvaavaa, ei mitää terveydenhuollon pohjakoulutusta joka mielestäni olisi aivan välttämätön edellytys psykoterapeuttikoulutukselle. Olisi myös hyvin tärkeää, että hakijalla olisi ennen koulutukseen hakeutuessaan työkokemusta ns raskaan sarjan psykiatriasta sekä osasto että avotyössä.

"Jos olisit oikeasti vaativan eritystason psykoterapeutti, et pitäisi vastaanottoa Vauva.fi -sivuston Aihe vapaa -keskustelupalstalla..."

Olen usein Suomessa huomannut, että terapeutteja mystifioidaan, heidän oletetaan olevan tietynlaisia ja heille asetetaan melkoisia käyttäytymiskoodistoja ja odotuksia siitä mikä on sopivaa. Ammattietiikka on tietenkin otettava vakavasti, mutta pariin kysymykseen vastaaminen avoimella foorumilla mielenterveyteen ja terapiaan liittyen ei riko mitään kirjoitettua tai kirjoittamatonta säännöstöä... ja tämähän on hieno palsta, yhteisöllistä vertaistukea reaaliajassa omine lieveilmiöineen... 

Pitäisikö mielestäsi Suomen liittyä NATOon?

Miten käsittelisit tilannetta, jossa asiakkaasi ihastuu sinuun terapiaprosessin aikana? Miten ohjaisit sitä asiakasta siitä selvemmille vesille? Miten Suomessa suhtaudutaan lain puolelta psykoterapeutin ja asiakkaan väliseen mahdolliseen parisuhteeseen?

Vierailija kirjoitti:

Miten käsittelisit tilannetta, jossa asiakkaasi ihastuu sinuun terapiaprosessin aikana? Miten ohjaisit sitä asiakasta siitä selvemmille vesille? Miten Suomessa suhtaudutaan lain puolelta psykoterapeutin ja asiakkaan väliseen mahdolliseen parisuhteeseen?

Sivusta: että sylettää tällaiset kommentit. Antakaa niiden lääkäreiden ja terapeuttien olla rauhassa.

"Kuinka pitkä ja tiivis oli oma terapiasi?"

Koulutuksen yhteydessä kävin terapiassa yhteensä 4,5 vuotta viikoittain pois lukien lomat. Valmistuttuani olen käynyt säännöllisessä työnohjauksessa jo lähemmäs kymmenen vuotta.