Uskotko, että masennuksen voi parantaa muuttamalla omia asenteitaan?

Joo ja ei. Eniten oman kokemuksen mukaan voi vaikuttaa ympäristön (muutto) ja elämänpiirin /ihmisten (suku, ystävien karsiminen) kautta. Myös isot elämöntapahtumat voivat auttaa muuttamaan asioita ja kokemuksia.

Ehkä ei parantaa mutta masennukseen sairastumista voi jollain tavalla ehkäistä, esimerkiksi vältellä päihteiden käyttöä. Kyllähän syöpä riskiäkin voi merkittävästi vähentää omilla elintavoilla.

Pelkkien kauniiden ajatusten ajattelu ei ihan oo se millä pääsee masennuksesta, mutta sulla kyllä vaikuttais olevan oikea suunta tässä. Kaikenlaiset ajatukset ja tunteet kannattaa hyväksyä, koska ne on osa elämää. Mutta ajatuksia manipuloimalla voi juurikin muuttaa asennetta ja tunteita siihen suuntaan mitä itse haluaa. Jos päivittäin tarpeeks kauan hokee peilin edessä (ääneen tai mielessä) olen kaunis, aivan varmasti saa muutettua käsityksiä itsestä. Toistolla saa alitajuntaan lähetettyä viestejä jotka sitä kautta tulee näkyviin elämässä. Erilaisten affirmaatioiden toistaminen on tehokasta alitajunnan ohjelmointia. Alitajunta sanana on muuten harhaanjohtava, kuvaavampi sana olis ylitajunta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Asennoitumalla" voi pakottaa mielialaansa tiettyyn suuntaan jossain määrin, mutta se edellyttää henkisiä resursseja, joista masentuneella nimenomaan on pulaa.

On saatu tutkimusnäyttöä, että tekohymyilykin voi kohentaa mielialaa. Paljon tietysti vaikuttaa persoonallisuus ja temperamenttikin. Minulla esimerkiksi on tapana lähes automatisoidusti kyseenalaistaa kaikki tsemppilauseet, eikä niiden ristiriitaisuuden tai jopa valheellisuuden tajuaminen olotilaa paranna. "Kaikki järjestyy". Niinkö? Onko esimerkiksi syöpään kuoleminen asioiden järjestymistä? No, ehkä se tietyssä mielessä on, mutta ei ajatus silti mielialaa kohenna.

Tekohymyilen työkseni. Ja se saa oikeasti hetkeksi unohtamaan omat murheensa. ap.

Tekohymy on muuten aika mielenkiintonen, vissiin 15-30 sekuntia riittää, että aivoille tulee kasvojen lihaksistosta viesti että on iloinen jolloin aivot mukautuu tilanteeseen ja alkaa toimimaan sen mukaisesti että ihan ku olis iloinen :D

Vierailija kirjoitti:

Masentuneen kannattaa suunnata ajatuksensa pois itsestään. Hänen kannattaa mennä ulos, harrastaa, lukea, tehdä kaikkea mukavaa. Laittaa ruokaa, pyykätä ja olla paljon kodin ulkopuolella. Kiinnostua jostain mieluisasta, voimien kasvaessa alkaa vaikka opiskelemaan. Olla porukoissa.

Tsemppiä sinulle!

Tuo on kyllä itsensä harhauttamista, pakenemista, jos alkaa vaan suuntaamaan ajatuksia pois itsestään. Nuo ehottamas tekemiset on kyllä hyviä, ja parhaan hyödyn niistä varmaan sais olemalla mahdollisimman läsnä ja tekemällä ne "ajatuksen kans"

Vierailija kirjoitti:

Mä oon ihan varma, että voi. Siinä on vaan se, että aivojen opittuja suhtautumistapoja on raskasta muuttaa, ja masennushan oirehtii hitonmoisena aikaansaamattomuutena ja jaksamattomuutena.

Masennus on merkityksellisyyden puutetta, muistelen jostakin lukeneeni. Tiiviisti siis vaiva-hyötysuhde ei ole kohdallaan. Masentunut ei jaksa edes aloittaa, koska kokee ettei koskaan tule ns. valmista.

Esim. sotkuisia on yksi masennuksen oire, ja sen kanssa haaskaaminen parantaisi tilannetta, mut miten päästä alkuun?

Sama juttu muissa ongelmissa. Vähitellen pitäisi aloittaa pienillä jutuilla ja toista, toistaa, toistaa. Siitä ne aivot muokkautuu, mut moni ratkeaa kesken, eikä onnistu.

Varmaan aika sama mekanismi jossain alkoholismissa ja missä vaan riippuvuuksissa.

Se on aika lailla näin, ainakin silloin kun masennus ei suoraan aivoperäistä. Kyllähän se on moneen kertaan todettua, että masennus " tarttuu" ja periytyy, mutta ei samalla tavalla kuin jotkut oikeasti perinnölliset sairaudet. Vaan se masentuneen maailmankatsomus ja apaattisuus vie terveenkin ihmisen helposti mukanaan, erityisesti lapset.

Masennus ja ahdistushan voivat johtua monista asioista. Itse olin nuorena todella masentunut johtuen lapsuuden ja nuoruuden kokemuksista ja hoitamattomasta ADHD:sta, sekä syömishäiriöstä. Tuolloin masennukseni tärkeintä hoitoa oli terapia ja nimenomaan sen oman maailmakuvan ja asennemaailman muokkaaminen. Yksi tärkeimpiä oivalluksia oli se, että minulla ja minun teoillani on vaikutuksia muihin ihmisiin. Juuri se, että minä olen merkityksellinen ihminen, auttoi nousemaan sieltä mustuudesta.

Myöhemmin on ollut lähinnä vaikeita ahdistuksen tunteita, joista osa on ollut ihan selkeästi vain lääkityksistä johtuvia. Kun niiden alkuperän on tajunnut, niiden kanssa on mielestäni ollut paljon helpompi olla ja elää. Ne on pitänyt vain kestää, eikä lähteä pohtimaan että miksi tämä elämä on nyt näin kamalaa.

Vierailija kirjoitti:

EN ussko mihinkään muuhun kuin raakaan realismiiin ja loogiseen järjelliseeen ajatteluun.

Ei tarvitsekaan uskoa. On ihan tutkimusnäyttöä siitä, että kiitollisuusharjoitukset kohottavat mielialaa sekä siitä, että parhaat päätökset syntyvät järjen, tunteen ja intuition yhteistyönä. Luepa vaikka menestyneiden johtajien toimintavoista, saatat hämmästyä. 

Oon seurannut kroonisesti masentuneen ystäväni elämää pitkään ja olen huomannut, että hänen on lähtökohtaisesti hyvin vaikea hyväksyä sitä, että asiat eivät maailmassa ja elämässä mene niin kuin hän on suunnitellut ja toivonut. Sitten hän jää jotenkin jumiin siihen tunteeseen, että kaikki on päin helvettiä, eikä pääse siitä ollenkaan eteenpäin.

Olen yrittänyt keskusteluissamme varovasti tuoda esiin sitä, että me ei olla jumalia ja asiat vaan usein menee niin kuin menee, ja meidän pitää yrittää keskittyä hyviin asioihin ja sopeutua tilanteeseen. Mutta hän ei ollenkaan halua kuunnella tällaisia ajatuksia. Hänen aivonsa vaan yrittävät vääntää asioita sellaisiksi, kuin hän haluaisi niiden olevan. Hän esimerkiksi kelaa läpi menneisyyden tapahtumia ja miettii, mitä olisi pitänyt tehdä toisin, jotta asiat nyt olisivat jollain muulla tavalla kuin ne ovat. Tämä ei koske edes hänen itsensä tai lähipiirin tekemisiä, vaan hän miettii asioita käytännössä koko ihmiskunnan historian tasolla. 

Tavallaan koen hänet jopa aika itserakkaaksi ja narsistiseksi luonteeksi, kun hänen ajatusmallinsa on se, että kaiken maailmassa pitäisi olla juuri niin kuin hän haluaa. Ei hän kuitenkaan ole sellainen, vaan pohjimmiltaan ihan mukava ihminen. Sen takia on vaikea ymmärtää, miksi hän sitten tässä asiassa jumittaa niin pahasti.

Kerron tässä mikä auttoi minua toipumaan masennuksesta, joka ei ollut mitään pientä alakuloa.

Jätin masennuslääkkeet vähentämällä pois, koska niiden sivuvaikutukset olivat niin pahat. Lopetin alkoholin käytön kokonaan joka pahensi masennusta hirveästi. Pääsin ylös sängystä ja pikkuhiljaa uloskin. Keväällä löysin luonnon ja metsän. Aloin lenkkeillä, aluksi 10min, sitten kohta jo 20min jne. Nykyään teen noin tunnin kävelylenkin päivässä. Illalla saan unenpäästä kiinni hyvän kirjan avulla.

Pelkkään ajatuksen voimaan en usko, mutta terveillä elämäntavoilla; ravinto, liikunta, uni voi saada ratkaisevan avun masennukseen.

Vierailija kirjoitti:

Oon seurannut kroonisesti masentuneen ystäväni elämää pitkään ja olen huomannut, että hänen on lähtökohtaisesti hyvin vaikea hyväksyä sitä, että asiat eivät maailmassa ja elämässä mene niin kuin hän on suunnitellut ja toivonut. Sitten hän jää jotenkin jumiin siihen tunteeseen, että kaikki on päin helvettiä, eikä pääse siitä ollenkaan eteenpäin.

Olen yrittänyt keskusteluissamme varovasti tuoda esiin sitä, että me ei olla jumalia ja asiat vaan usein menee niin kuin menee, ja meidän pitää yrittää keskittyä hyviin asioihin ja sopeutua tilanteeseen. Mutta hän ei ollenkaan halua kuunnella tällaisia ajatuksia. Hänen aivonsa vaan yrittävät vääntää asioita sellaisiksi, kuin hän haluaisi niiden olevan. Hän esimerkiksi kelaa läpi menneisyyden tapahtumia ja miettii, mitä olisi pitänyt tehdä toisin, jotta asiat nyt olisivat jollain muulla tavalla kuin ne ovat. Tämä ei koske edes hänen itsensä tai lähipiirin tekemisiä, vaan hän miettii asioita käytännössä koko ihmiskunnan historian tasolla. 

Tavallaan koen hänet jopa aika itserakkaaksi ja narsistiseksi luonteeksi, kun hänen ajatusmallinsa on se, että kaiken maailmassa pitäisi olla juuri niin kuin hän haluaa. Ei hän kuitenkaan ole sellainen, vaan pohjimmiltaan ihan mukava ihminen. Sen takia on vaikea ymmärtää, miksi hän sitten tässä asiassa jumittaa niin pahasti.

Ihminen ei kasva missään umpiossa, niin jostain lapsuudesta astihan tuollainen kumpuaa. Se, mistä se kumpuaa, saattaa olla tarpeen tiedostaa, mut minusta ei välttämättä. Oleellista olisi se oivallus, että ei niin välttämättä tarvitsekaan olla.

Tavallaan tuo on varmaan sellaista jotain perusturvallisuuden puutetta tuollainen hallinnantarve. Siis jostain jäänyt sellainen alitajuinen malli, että on vähän itse vastuussa kaikesta. Ja jos ei ole, niin sit menee huonosti. Ja kun se ei sitten tosielämässä tietenkään toteudu alkuunkaan, seuraa siitä tyhjyyden, merkityksettömyyden tunne, ehkä jopa kauhea ahdistus, joka oirehtii sitten masennukselle tyypillisellä tavalla.

Voisi kuvitella, että tuohonkin tepsisi se, että pienentäisi vaatimustasoa, ja alkaisi ottaa hallintaansa jonkun ihan pienen pienen osa-alueen omasta elämästään. Kai jotain yleisen resilienssin kehitystapoja on olemassa? Jotain sekä-helppiä, jos ei oikeaa terapiaa saa tai ole siihen varaa muuten?

T. Keittiöpsykologian kandidaatti

Varmaan riippuu siitä, mitä masennuksen taustalla on. Mun piti pienestä pitäen esittää, että kaikki on hyvin, vaikka kotielämä oli maanpäällistä helvettiä. Siksi mulla ei ole koskaan toiminut se, että yritän ajatella muuta/positiivisesti, vaan se on tuntunut loukkaavalta kokemusten ja tunteiden mitätöinniltä. Masentanut vain entisestään. Parantua aloin, kun terapiassa viimein pystyin rehellisesti kertomaan, mitä oli tapahtunut, miltä se tuntui, ja kun tähän vastattiin myötätunnolla.

Omaan asenteeseen voi tietoisesti vaikuttaa, mikä monesti on unohdettua vaikka se olis hyödyllistä. Masennus on tosi pitkään negatiivisuuteen tottuneiden aivojen tuotos, ja vaatii varmasti paljon tietoista työskentelyä saada kunnon muutos siihen. Mahdollista se kyllä on

Sinun masennuksesi johtuu siis katkeruudesta.

Ei, koska se itsensä posittiviseksi ponnistaminen vie niin hirveästi energiaa. Onnellisuuden ja tyyneyden pitäisi vain kummuta sisältä ilman pakkoa.

Tai ainakaan minä en kauaa onnistu tämmösessä itsepetoksessa.

En usko. Jos se olisi niin yksinkertaisesti, niin kaikki tekisivät niin.

Asenne ei ole tietoinen juttu, vaan se tulee syvältä sisimmästä omasta olosta ja elämänkokemuksesta.

En ymmärrä sitä tekohymyväitettäkään. Yleensä ihmisestä huomaa, jos hän tekohymyilee. Silloin hymy ei näytä aidolta eikä ulotu silmiin. Ihmiset reagoivatkin siihen eri tavalla kuin aitoon hymyyn. Olen testannut asiaa nuorena, kun yritin tutustua uusiin ihmisiin ja tekohymyilin näyttääkseni ystävälliseltä. Teennäisyys huomataan. Tunsin vetäväni jotain roolia koko ajan, yhteiseksi hyväksi, mutta onko se oikein. Jokainen voi tietysti kokeilla. Ehkä joku onnistuu. Itse en saanut uusia ystäviä teeskentelemällä hymyä.

Tuo tarkoittaisi yksinkertaistettuna sitä, että ihminen voisi omalla ajattelullaan vaikuttaa siihen, että kroppa alkaa erittää hyviä aineita (eim. serotoniinia) ja vielä tarpeeksi suuren määrän. Omalla toiminnalla voi varmaan vaikuttaa vähän. Sanotaan että ihmisen on hyvä nähdä aurinkoa eli on hereillä päivisin ja nukkuu öisin ja mielellään käy ulkonakin, niin jokin osa ihmistä toimii paremmin kuin jos tekisi toisin.

Aina ulkoilma ja auingonpaiste ei piristä vaan päinvastoin masentaa vielä enemmän. Ihminen voikin kaivata pimeää johon käpertyä.

Voi ja olen tehnytkin niin. Paranin vuosikymmeniä kestäneestä masennuksesta mihin ei auttanut mikään lääkitys. Vaikutus näyttää olevan pysyvä. Noin kolmessa kuukaudessa tuli jo merkittävä muutos. En viitsi kertoa miten se tehdään koska ihmiset ei halua yleensä parantua vaan haluavat vain vängätä ja puolustaa omia täysin tehottomia tapojaan. Monelle masentuneen persoonasta on myös tullut se mitä he on eikä he halua muuttua joksikin mitä ei tunne, koska niin siinä käy kun parantuu.

Kiitokset kaikille vastanneille, sain niistä paljon  ajattelemisen aihetta. 

ap

Tavallaan uskon. Itselläni on keskittymishäiriö, ja tutkimuksissa aikoinaan lääkäri totesi kuullessaan elämäni käänteistä että minulla on joustava mielenterveys. Itse koen niin että en jää murehtimaan tapahtuneita vastoinkäymisiä, vaan keskittymättömyys toimii tässä kohti edukseen ja menen eteenpäin.

Varmasti on siis eroa sillä, murehtiiko paljon vai ajatteleeko ratkaisukeskeisesti, mutta tämä on onneksi taito jota voi opetella.

Joskus ja jossain määrin kyllä.