Lue keskustelun säännöt.
Toisten miellyttämisen lopettaminen - vertaistukea ja kokemuksia kaivataan
Uskon, että on paljon kaltaisiani ihmisiä. Minut on kasvatettu kiltiksi ja joustavaksi. Olen koko elämäni keskittynyt miellyttämään toisia ja elämään heidän tunteidensa mukaan (tämä johtuu lapsuudestani, kun jouduin elämään yhden perheenjäsenen mielialojen mukaan vä.ki.val.tai.sess.a. kodissa). Aina on menty toisten ehdoilla, minä olen ollut se, joka on joustanut. Olen sietänyt käytöstä, jota ei olisi pitänyt sietää, mutta yritin ymmärtää toisia ja olla empaattinen. Jos yritin laittaa vastaan, niin minut leimattiin ikäväksi tai vaikeaksi - ylitseni käveltiin noissa tilanteissa ja sama meno jatkui kuin ennenkin.
Mitta on tullut täyteen, enkä jaksa enää. En jaksa yksipuolisia ihmissuhteita, joissa mennään toisen tunteiden ja toiveiden mukaan. En jaksa olla se, joka yksipuolisesti huomioi toisia ja on se, joka pitää yhteyttä. Aikaisemmin annoin ihmissuhteiden mennä toisten ehdoilla, jotta en olisi jäänyt yksin. En jaksa enää sietää ilkeitä ihmisiä esimerkiksi työpaikalla. Mitta ei ole tullut täyteen vain tuon yhden perheenjäseneni kohdalla, vaan myös muiden sellaisten ihmisten kohdalla, jotka eivät kohtele tasavertaisesti ja arvostavasti. Sellaisiakin ihmisiä on, mutta kaltaiseni muiden miellyttäjä on valitettavasti vetänyt puoleensa ihmisiä, jotka ottavat ilon irti tuosta miellyttämisestä. Minulla ei riitä enää energiaa ja jaksamista muiden miellyttämiseen ja heidän tunteidensa mukaan elämiseen.
Kiinnostaa kuulla, miten toisten miellyttämisen lopettaminen on muilla sujunut? Mitä konkreettista elämässäsi tapahtui tuon päätöksen jälkeen? Mikä muuttui? Katkaisivatko nuo ihmiset välinsä sinuun tai sinä heihin?
Kommentit (294)
Miellyttämistä voi olla myös sellainen nöyristely että ottaa jonkun roolin muiden mieliksi. Sukulaiseni ovat halunneet minut leimata araksi ja epäsosiaaliseksi että voisivat kokea itsensä upean seurallisiksi. Anopin mielestä en voi osata mitään kotihommia, opiskelukaveri on leimannut työni aivan surkeaksi omaansa verrattuna.
Tällöin on tärkeää tajuta että olenhan minä ihan sosiaalinen/ pärjännyt ihan hyvin työelämässä/ laitan kotini oman mieleni mukaan. En ala pienentämään itseäni vain siksi että muut voisivat paremmin.
Varsinkin nuorena äitinä olin aivan vauhko että annanko nyt huonon kuvan, pidetäänkö minua huonona äitinä. Juontaa juurensa omaan lapsuuteen,olin todella tottelevainen eikä muunlaiselle käytökselle ollut tilaa kun isä oli ankara.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Miellyttämistä voi olla myös sellainen nöyristely että ottaa jonkun roolin muiden mieliksi. Sukulaiseni ovat halunneet minut leimata araksi ja epäsosiaaliseksi että voisivat kokea itsensä upean seurallisiksi. Anopin mielestä en voi osata mitään kotihommia, opiskelukaveri on leimannut työni aivan surkeaksi omaansa verrattuna.
Tällöin on tärkeää tajuta että olenhan minä ihan sosiaalinen/ pärjännyt ihan hyvin työelämässä/ laitan kotini oman mieleni mukaan. En ala pienentämään itseäni vain siksi että muut voisivat paremmin.
Varsinkin nuorena äitinä olin aivan vauhko että annanko nyt huonon kuvan, pidetäänkö minua huonona äitinä. Juontaa juurensa omaan lapsuuteen,olin todella tottelevainen eikä muunlaiselle käytökselle ollut tilaa kun isä oli ankara.
Minut myös on suvun toimesta leimattu araksi ja ujoksi, vaikka olen kaikkea muuta. Kontrasti on räikeä. Nyt kun en ole sukulaisiani nähnyt kuin harvakseltaan viimeiseen 10 vuoteen, niin höpötän ne ihan pyörryksiin jos satun tapaamaan jossain. Sitten puhutaan että ohhoh, onpas Marja muuttunut!
Ja tottatosiaan olin hiljainen lapsena heidän seurassaan. Minulta kysyttiin noloja kysymyksiä, sitten naureskeltiin kun menin sanattomaksi ja häpesin punastumistani. Kiusoiteltiin, ja jos puutuin siihen, niin toruttiin. Jos yritin osallistua keskusteluun, puhuttiin päälle, tai sanottiin että ethän sinä tästä mitään ymmärrä lapsi pieni.
Sain oman lapseni nuorena, ja minua ja lastani säälittiin. Toki mitään tukea tai apua ei tarjottu, hymisteltiin vain, ja selän takana voivoteltiin että mitenhän se Marja meinaa pärjätä, ja tuskinpa tuosta mitään tulee, voi sitä viatonta lapsi parkaa kun tuollaiselle joutui syntyä.
Olen nyt yli 40-vuotias, ja aika alkaa olla kypsä vaikeiden asioiden pohtimiselle. Ihanaa kun osaa yhtäkkiä olla itselle armollinen, ja pystyy myöntämään itselle että minua ON kohdeltu väärin, eikä se ole vain mielikuvitustani, ja kyllä muut tietävät puolestani paremmin miltä minusta tuntuu.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Opin olemaan jämäkkä, eikä tämä ilahduttanut kaikkia läheisiäni. Suurin osa sopeutui ”uuteen minään”, mutta useampi pitkä ystävyyssuhde on päättynyt sen jälkeen. Eivät pystyneet hyväksymään sellaista minua, joka pitää omia puoliaan (enkä nyt tarkoita huonoa käytöstä). Tavallaan surullista, mutta parempi näin.
Ei oo tosiaan mitään järkeä elää muille. Jokainen on vastuussa omasta onnestaan.
Ääripäästä toiseen, okko se oikeasti hyvä idea?
Kontrasti omien puolien pitämisen ja jämäkkyyden vs. muiden miellyttämisen välillä on _todella_ iso. Osalle tuo on ongelma. Koetaan, että se miellyttäjä onkin yhtäkkiä vaikea ja vääränlainen, vaikka hän olisi alkanut käyttäytyä kuten muutkin.
Jep. Vaikka tekisit sen kuinka fiksusti etkä riitaa haasta, niin jo se oman mielipiteen sanominen saa toiset kummastelemaan "mikä sulle tuli" - tyyliin. Sitä ei tajuta että itsekin koko ajan sanoo miten pitäisi olla, elää ja tehdä, mutta toiselta sitä ei millään hyväksytä. Ei missään asiassa.
Mun lähisukulainen toistuvasti tuskailee mulle, kun en ole hänen kanssaan samaa mieltä (mistään kuulemma). Olen ollut varsinainen myötäilijä ja ymmärtänyt, ettei minun mielipiteellä ole koskaan ollut suurta väliä tai ainakaan sille ei minun nähdäkseni ole annettu mitään painoarvoa, jos on sitä ei ole tuotu esiin. Nyt kun sanon mielipiteeni tai pidän puoleni, se on hänen todella vaikea hyväksyä.
Hiljaiseksi sain hänet kerran, kun tokaisin hänen "Sinä se et sitten koskaan ole minun kanssani samaa mieltä" tiuskaisuun, että miksi se on ongelma, ethän sinäkään ole minun kanssani samaa mieltä enkä anna sen haitata. Yritän vain keskustella asiasta, että ymmärtäisimme toisiamme ja mielipiteitämme paremmin. Ei eri mieltä oleminen tarkoita että meidän pitää riidellä.
Hänen mielestään eri mieltä oleminen tarkoittaa riitaa, ei itse osaa ainakaan minun kanssani keskustella, vaan ilmoittaa miten asia hänen mielestään on ja siihen pitäisi olla AINA samaa mieltä. Valitettavasti edelleen on sitä mieltä että minun pitäisi olla kopio hänestä niin mielipiteitäni kuin muutenkin.
Tällä kans yksi ylikiltti myötäilijä. Mulle riitti tää lapasena oleminen viime vuonna. Viimeinen pisara oli kun menin ottamaan painostuksesta koronarokotteen. Olen siis kärsinyt terveysongelmista siitä lähtien.
Lähdin perkaamaan miksi olen tässä tilanteessa. No lapsuudessa omaksuttuja toimintamalleja vaikea muuttaa. Molemmat vanhemmat hallitsevia niin en uskaltanut ilmaista mielipiteitä lapsena. Pelkäsin isän raivareita, äiti taas hyvin samantyylinen persoona kun meghan markle :D Sori avautuminen. Mutta etenkin etäisyyden otto sukuun ja rajojen asettaminen on auttanut mulla. Toki alussa vaikeaa kun ihmiset ei ole tottunut että ei kuuluu mun sanavarastoon.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miellyttämistä voi olla myös sellainen nöyristely että ottaa jonkun roolin muiden mieliksi. Sukulaiseni ovat halunneet minut leimata araksi ja epäsosiaaliseksi että voisivat kokea itsensä upean seurallisiksi. Anopin mielestä en voi osata mitään kotihommia, opiskelukaveri on leimannut työni aivan surkeaksi omaansa verrattuna.
Tällöin on tärkeää tajuta että olenhan minä ihan sosiaalinen/ pärjännyt ihan hyvin työelämässä/ laitan kotini oman mieleni mukaan. En ala pienentämään itseäni vain siksi että muut voisivat paremmin.
Varsinkin nuorena äitinä olin aivan vauhko että annanko nyt huonon kuvan, pidetäänkö minua huonona äitinä. Juontaa juurensa omaan lapsuuteen,olin todella tottelevainen eikä muunlaiselle käytökselle ollut tilaa kun isä oli ankara.
Minut myös on suvun toimesta leimattu araksi ja ujoksi, vaikka olen kaikkea muuta. Kontrasti on räikeä. Nyt kun en ole sukulaisiani nähnyt kuin harvakseltaan viimeiseen 10 vuoteen, niin höpötän ne ihan pyörryksiin jos satun tapaamaan jossain. Sitten puhutaan että ohhoh, onpas Marja muuttunut!
Ja tottatosiaan olin hiljainen lapsena heidän seurassaan. Minulta kysyttiin noloja kysymyksiä, sitten naureskeltiin kun menin sanattomaksi ja häpesin punastumistani. Kiusoiteltiin, ja jos puutuin siihen, niin toruttiin. Jos yritin osallistua keskusteluun, puhuttiin päälle, tai sanottiin että ethän sinä tästä mitään ymmärrä lapsi pieni.
Sain oman lapseni nuorena, ja minua ja lastani säälittiin. Toki mitään tukea tai apua ei tarjottu, hymisteltiin vain, ja selän takana voivoteltiin että mitenhän se Marja meinaa pärjätä, ja tuskinpa tuosta mitään tulee, voi sitä viatonta lapsi parkaa kun tuollaiselle joutui syntyä.
Olen nyt yli 40-vuotias, ja aika alkaa olla kypsä vaikeiden asioiden pohtimiselle. Ihanaa kun osaa yhtäkkiä olla itselle armollinen, ja pystyy myöntämään itselle että minua ON kohdeltu väärin, eikä se ole vain mielikuvitustani, ja kyllä muut tietävät puolestani paremmin miltä minusta tuntuu.
Minut on myös pakotettu rooliin lapsena. Eräs nuori sukulainen kuoli traagisesti ja aikuiset sukulaiset pitivät minua kuuntelijanaan kun olin itse alle 10-vuotias. Siis jauhoivat omia syyllisyyksiään ja jossittelujaan, sekä heijastivat omia pelkojaan minuun enkä olisi saanut tehdä normaaleja nuoruuden asioita, vähän niin kuin Maija Vilkkumaa laulaa "äidin silmät on sumeat jo, se sanoo maailma on vaarojen karikko. Sama maailma siskosi vei, mä sanon viimeisen sanani ja se on ei". Ovat myös ääneen aina kertoneet omia kauhufantasioitaan, tyyliin "istu ojan puolella linja-autossa kun vastaan tulee kuitenkin tukkirekka ja tulee kolari". Tämä on jatkunut täysi-ikäiseksi ja pitkälle aikuisuuteen.
Yksi sukulainen sanoi minulle teininä, että "meillähän on molemmilla huono itsetunto". Olin kiinnostunut äidinkielestä, filosofiasta, psykologiasta ja taiteesta, mutta duunarisukulaiset näkivät minut siivoojana tai hoitajana. Aikuisena aloin vetää erästä harrasteryhmää ja sukulainen sanoi silmät pyöreinä: "Sinäkö? Opettamaan?" Myöhemmin otti harrastuksesta ansiot itselleen, hän oli kuulemma mahdollistanut tämän harrastuksen jo pienestä pitäen. Positiivinenkin asia kiedottiin omistamisen lonkeroihin.
Nyt nelikymppisenä ja korona-ajan myötä olen saanut tarpeekseni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joillekin voi käydä niin, että ensin nielee kaiken kertomatta omista tarpeistaan mitään, sitten loppuu voimat, ”voimaantuu”, eikä suostu enää normaaleihinkaan kompromiseihin ja pistää välit poikki kaikkien kanssa. Ymmärrettävä reaktio sinänsä, mutta ei kovin hyvä silti. Opettelemalla itsetuntemusta ja esittämällä sitten toiveensa ja tarpeensa kunnioittavasti mutta jämäkästi, pääsee varmasti parhaaseen mahdolliseen lopputulokseen.
En lähtisi arvostelemaan niitä jotka ehkä täysin viimeisillä voimillaan päätyvät mieluummin katkomaan välit kuin ajamaan rekan alle. Väärinhän se on aina jonkun mielestä sammutettu.
Minulle kävi juuri näin. Meidän suvussa on aina ollut jotenkin sairas dynamiikka. Toiset tyrannisoivat ja kiusaavat ja tuntevat itsensä paremmiksi ihmisiksi, kun polkevat muita. Olen hiljainen ja pohdiskeleva ihminen, joka ei hyökkää muita vastaan, joten minusta tuli uhri. Minua mollattiin ja ylitseni käveltiin jatkuvasti.
Lopulta sain tarpeekseni tästä kaikesta ja minulla läikkyi kerta kaikkiaan yli. Sain raivokohtauksen ja katkaisin välit kaikkiin erään tapaamisen yhteydessä. Muut olivat niin tyrmistyneitä, että olivat kerrankin hiljaa.
Lopputulos oli toivottu, sillä halusinkin heidät pois elämästäni. Samalla tulin kuitenkin antaneeksi heille aseet käteen, sillä heti alkoi juorukampanja. "Outo se on aina ollut ja nythän se nähtiin, hullu se on." Näitä mielipiteitä alkoi levitä ympäriinsä.
Neuvoni samassa tilanteessa oleville onkin, että kannattaa miettiä vähän paremmin etukäteen miten eron toteuttaa.
Koin kuitenkin, että sain vihasta voimaa, ilman sitä olisin jatkanut alistumista edelleen. Nyt osaan nähdä myös tilanteen huvittavat puolet, olivat ne sukulaisten ilmeet kyllä näkemisen arvoiset silloin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joillekin voi käydä niin, että ensin nielee kaiken kertomatta omista tarpeistaan mitään, sitten loppuu voimat, ”voimaantuu”, eikä suostu enää normaaleihinkaan kompromiseihin ja pistää välit poikki kaikkien kanssa. Ymmärrettävä reaktio sinänsä, mutta ei kovin hyvä silti. Opettelemalla itsetuntemusta ja esittämällä sitten toiveensa ja tarpeensa kunnioittavasti mutta jämäkästi, pääsee varmasti parhaaseen mahdolliseen lopputulokseen.
En lähtisi arvostelemaan niitä jotka ehkä täysin viimeisillä voimillaan päätyvät mieluummin katkomaan välit kuin ajamaan rekan alle. Väärinhän se on aina jonkun mielestä sammutettu.
Olet oikeassa. Toisen tilannetta ei kukaan ulkopuolinen tiedä eikä ole muutenkaan oikeutettu tuomitsemaan.
T. Se, jolle vastasit
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla oli sama tilanne vanhempien ja lapsuudenkavereiden kanssa. Tajusin vasta päälle parikymppisenä, miten vinoutuneita kaikki suhteeni olivat olleet. Yritin muuttaa asioita tasapuolisempaan suuntaan, jolloin tuli juuri tuollaista palautetta, olen hankala jne. Päätös oli vaikea, mutta pistin loppujen lopuksi suhteet poikki kaikkiin entisen elämäni ihmisiin. Pelkäsin jääväni yksin, mutta päätös on ollut elämäni paras. Nyt olen tutustunut uusiin ihmisiin, ja suhteet ovat tasapuolisia ja kunnioittavia. Yllättäen aikaisemmin sortaneet kyselevät perään ja ihmettelevät, mitä tapahtui.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Opin olemaan jämäkkä, eikä tämä ilahduttanut kaikkia läheisiäni. Suurin osa sopeutui ”uuteen minään”, mutta useampi pitkä ystävyyssuhde on päättynyt sen jälkeen. Eivät pystyneet hyväksymään sellaista minua, joka pitää omia puoliaan (enkä nyt tarkoita huonoa käytöstä). Tavallaan surullista, mutta parempi näin.
Ei oo tosiaan mitään järkeä elää muille. Jokainen on vastuussa omasta onnestaan.
Ääripäästä toiseen, okko se oikeasti hyvä idea?
Kontrasti omien puolien pitämisen ja jämäkkyyden vs. muiden miellyttämisen välillä on _todella_ iso. Osalle tuo on ongelma. Koetaan, että se miellyttäjä onkin yhtäkkiä vaikea ja vääränlainen, vaikka hän olisi alkanut käyttäytyä kuten muutkin.
Jep. Vaikka tekisit sen kuinka fiksusti etkä riitaa haasta, niin jo se oman mielipiteen sanominen saa toiset kummastelemaan "mikä sulle tuli" - tyyliin. Sitä ei tajuta että itsekin koko ajan sanoo miten pitäisi olla, elää ja tehdä, mutta toiselta sitä ei millään hyväksytä. Ei missään asiassa.
Mun lähisukulainen toistuvasti tuskailee mulle, kun en ole hänen kanssaan samaa mieltä (mistään kuulemma). Olen ollut varsinainen myötäilijä ja ymmärtänyt, ettei minun mielipiteellä ole koskaan ollut suurta väliä tai ainakaan sille ei minun nähdäkseni ole annettu mitään painoarvoa, jos on sitä ei ole tuotu esiin. Nyt kun sanon mielipiteeni tai pidän puoleni, se on hänen todella vaikea hyväksyä.
Hiljaiseksi sain hänet kerran, kun tokaisin hänen "Sinä se et sitten koskaan ole minun kanssani samaa mieltä" tiuskaisuun, että miksi se on ongelma, ethän sinäkään ole minun kanssani samaa mieltä enkä anna sen haitata. Yritän vain keskustella asiasta, että ymmärtäisimme toisiamme ja mielipiteitämme paremmin. Ei eri mieltä oleminen tarkoita että meidän pitää riidellä.
Hänen mielestään eri mieltä oleminen tarkoittaa riitaa, ei itse osaa ainakaan minun kanssani keskustella, vaan ilmoittaa miten asia hänen mielestään on ja siihen pitäisi olla AINA samaa mieltä. Valitettavasti edelleen on sitä mieltä että minun pitäisi olla kopio hänestä niin mielipiteitäni kuin muutenkin.
Minulla on yksi kaveri, joka on aina ollut äänessä toisten yli. Omia juttuja on aina selittänyt muiden päälle eikä ole kuunnellut muita, vaan muiden pitää kuunnella häntä kun hän kertoo omia asioitaan. Olen sellainen ihminen joka ottaa muut ihmiset sellaisina kuin he ovat, joten tulen toimeen erikoistenkin ihmisten kanssa. Olen tästä kaveristanikin vain ajatellut että no se on sellainen omanlaisensa, niin kuin me kaikki ollaan.
En ole enää viime vuosina oikein jaksanut sitä kaverin loputonta monologia, ja olen alkanut itse keskeyttämään häntä niin kuin hän keskeyttää kaikkia muita, ja tästä hän selkeästi närkästyy. Olen myös alkanut sanomaan omia mielipiteitäni, joihin kaveri painokkaasti toteaa että HÄN on TÄYSIN eri mieltä, ja on huomattavan ärsyyntynyt siitä että jollain toisella on eri mielipide.
Olen tehnyt karhunpalveluksen meille molemmille kun olen ottanut hänet sellaisena kuin hän on. Se ei selkeästikään ole ollut oikea tapa toimia juuri hänen kanssaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä karistin kiltteyden viitan harteiltani muutama vuosi sitten nelikymppisenä. Kärsin itse siitä että olin liian ymmärtäväinen ja kannoin syyllisyyttä kaikesta mistä (lähinnä oma aviomies) keksi minua syyllistää.
Kun tarpeeksi yritin unohtaa oman näkökulmani ja omat tunteeni, niin näin asiat mieheni kannalta ja toden totta, olin tehnyt jotain väärin! Luulin että näin suhteessa tulee tehdä, muuttaa itseään ja ajatella toisen tunteita. Pieleen tämä meni siinä että myös toisen osapuolen olisi pitänyt tehdä samoin ja olla yhtä pyyteetön.
Eräänä kauniina päivänä -muistan kirkkaasti sen hetken- päätin että teen tästä lähtien niin kuin itsestäni hyvältä tuntuu. En yritä miellyttää enkä suostu mihinkään mitä en itse halua tehdä, enkä tunne siitä syyllisyyttä.
Minulle koitti vapaus ja rentouduin. Ei enää riitelyä, itkua, raivokohtauksia. Mies on yhä sitä mieltä että minuun on tullut joku vika, mutta ajatelkoon mitä lystää. Minä olen tyytyväinen itseeni ja siihen että minulla on hyvä olla.
Vierailija kirjoitti:
Minä karistin kiltteyden viitan harteiltani muutama vuosi sitten nelikymppisenä. Kärsin itse siitä että olin liian ymmärtäväinen ja kannoin syyllisyyttä kaikesta mistä (lähinnä oma aviomies) keksi minua syyllistää.
Kun tarpeeksi yritin unohtaa oman näkökulmani ja omat tunteeni, niin näin asiat mieheni kannalta ja toden totta, olin tehnyt jotain väärin! Luulin että näin suhteessa tulee tehdä, muuttaa itseään ja ajatella toisen tunteita. Pieleen tämä meni siinä että myös toisen osapuolen olisi pitänyt tehdä samoin ja olla yhtä pyyteetön.
Eräänä kauniina päivänä -muistan kirkkaasti sen hetken- päätin että teen tästä lähtien niin kuin itsestäni hyvältä tuntuu. En yritä miellyttää enkä suostu mihinkään mitä en itse halua tehdä, enkä tunne siitä syyllisyyttä.
Minulle koitti vapaus ja rentouduin. Ei enää riitelyä, itkua, raivokohtauksia. Mies on yhä sitä mieltä että minuun on tullut joku vika, mutta ajatelkoon mitä lystää. Minä olen tyytyväinen itseeni ja siihen että minulla on hyvä olla.
Mulle tuli myös tuollainen kirkas hetki tuossa noin vuosi sitten. Olin työttömänä ja päivät meni itseä syytellen kotihommia tehden. Jatkuvasti oli riittämätön olo, koko ajan piti tehdä jotain "hyödyllistä" lunastaakseni oikeutuksen olla olemassa työttömänä minun ja mieheni yhteisessä kodissa. Kipuilin sen kanssa kuinka paljon minun pitää näin työttömänä tehdä kotitöitä, voiko miehelle jäädä mitään tehtäviä, vai pitääkö minun olemassaoloni edestä tehdä kaikki jottei minua syytetä kotona makaamisesta ja toisen varoilla elämisestä. Olin myös tosi väsynyt koko ajan, sillä pitkä kriisi elämässäni oli päättynyt vasta n. vuosi aikaisemmin.
Tilanne oli mahdoton, häpesin sohvalla lepäämistä, ja olin koko ajan kierteessä jossa piiskasin itseäni jotta minusta olisi hyötyä muille enkä olisi kenellekään vaivaksi.
sitten tuli tuo kirkas hetki, ja lopetin vain kaiken tekemisen.
En edes sanonut mitään kellekään, kun aamulla heräsin, menin vain sohvalle makaamaan ja tvtä katsomaan, ja jos mies oli 12h töissä, niin saatoin maata tuon koko ajan ja vain syödä ja käydä vessassa. Kun mies tuli kotiin, oli tiskikone tyhjentämättä, pyykit pesemättä, astioita siellä täällä ja vaatekasoja.
Pari viikkoa tein vain just sen verran kuin minua huvitti, ja muun ajan vain makoilin.
En vastannut puhelimeen, ja viestitse kahvikyselyihin vastasin etten kerkeä. En avannut ovea (joka yleensä on meillä päivät auki, nyt pistin sen lukkoon koko päiväksi) ja esitin etten ole kotona.
Sitten yhtäkkiä rupesi taas kiinnostamaan elämä. Ja nyt, jos ei huvita, niin menen vain sohvalle makaamaan, enkä pidä sitä enää minään epäonnistumisena.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla tuli mitta täyteen ja erakoiduin. Olen ainoastaan omien läheisteni kanssa enää tekemisissä. En ikävä kyllä millään opi pitämään puoliani joten en sitten ole enää ihmisten kanssa tekemisissä kuin sen, mitä ihan pakko on.
No, ensin huomasin, että oma kumppani ei minua hylkää, vaikka sanoisin mitä eriäviä mielipiteitä tai osoittaisin tunteita. Kesti hetken tajuta, ettei hänenkään mielensä mukaan tarvitse mennä - jos hänellä on huono päivä, ei siihen tarvitse lähteä mukaan vaan vaikka sanoa:"Huomaan, että sua nyt vähän ärsyttää, annan sun olla rauhassa" ja keskityn sitten omiin juttuihin. Totta kai toisen tunteita peilaa, mutta ei tarvitse upota samaan suohon!
Sitten työpaikalla kannustettiin ajattelemaan myös itseä. Ja siellä on tietty se yksi tyyppi, joka tiuskii kaikille. Laitoin hänelle jälkeen päin viestin, jossa sanoin, ettei tuollainen käytös ollut kivaa. Toki se nokan nostelu jatkuu edelleen kaikkia kohtaan, mutta olen oppinut sivuuttamaan sen. Sen tyypin nyt on vaan jostain syystä saatava lapsellisesti osoittaa mieltään, ja kun tätä ei suurisuuntaisesti tapahdu eikä häntä näe usein työtehtävien takia, antaa olla ellei homma jatku.
Oletteko huomanneet, että muutkin osoittavat negatiivisia tunteita ja sanovat mielipiteensä? Itsellä on vielä tekemistä sen osalta, etten olisi kaikessa samaa mieltä, mutta vähitellen olen oppinut ajattelemaan, etten murskaa muita ihmisiä sillä, etten myötäile heitä. Eivät hekään myötäile minua eikä maailma kaadu! Saa olla itsekäs, saa olla suostumatta auttamaan oman jaksamisen kustannuksella. Jokainen pystyy myös omat tunteensa kantamaan ja jos ei, silloin on ammattiauttajan kohtaamisen paikka.
Kyllä sinä AP pystyt tämän muuttamaan, tämä yksi tallattu sielu ainakin pystyy! Ei sinun tarvitse olemassaoloasi pyytää anteeksi!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Pitäisi vaan alkaa suoraansanottuna mulkuksi. Tämän omankin myötäilevän tapani vuoksi kun annan kävellä ylitseni, minua usein pidetään aivan mahtavana tyyppinä ja minuun jäädään roikkumaan, eivätkä itse edes tajua että olen vaan niin loistavan hyväksikäytettävä ja usein samaa mieltä asioista.
Tämä kolahti! Olen itse myös prosessin keskellä. Lopetin ns ystäville vastaamisen. En jaksa enää kuunnella kuinka vaikeata heillä on. Jos yritin heistä saada itselleni vastavuoroisesti kuulijaa, sain rättiä päin naamaa ja neuvoja, joita en kysellyt. Pidettiin vähän yksinkertaisena.
Nyt helpottaa kun ei tarvitse enää odottaa jonkun soittoa ja asettua korvaksi. Vielä on kyllä opittavaa.
En enää hymyile niin paljoa ja kova pyrkimys mulla on tosiaan sanoa ajattelemani asiat enkä softaa enää. Mulkuksi muuttuminen on alkanut.
Vierailija kirjoitti:
Joillekin voi käydä niin, että ensin nielee kaiken kertomatta omista tarpeistaan mitään, sitten loppuu voimat, ”voimaantuu”, eikä suostu enää normaaleihinkaan kompromiseihin ja pistää välit poikki kaikkien kanssa. Ymmärrettävä reaktio sinänsä, mutta ei kovin hyvä silti. Opettelemalla itsetuntemusta ja esittämällä sitten toiveensa ja tarpeensa kunnioittavasti mutta jämäkästi, pääsee varmasti parhaaseen mahdolliseen lopputulokseen.
Niinpä. Suhtaudun aina varauksella kun joku päivittelee että kuinka paljon lähipiiristä niitä hyväksikäyttäjiä paljastuikin, kun voimaantumisensa jälkeen välit useimpiin tuttuihin on mennyt poikki. Usein näissä tilanteissa se voimaantuminen on melko tuore asia jolloin omaa toimintaa ei ehkä vielä osaa tarkastella kunnolla.
Entisenä miellyttäjänä tiedän kyllä että kiltti vetää puoleensa kaikenmaailman hyötyjiä ja pahimmissa tapauksissa koko tuttavapiiri koostuu lähinnä hyötyjistä. Toisaalta omasta kokemuksesta ja vähän muiden samanlaisia kasvutarinoita seuranneena tiedän senkin, että kun on koko ikänsä miellyttänyt ja joustanut eikä ole saanut harjoitusta omien mielipiteiden ilmaisemisesta ja jämäkkyydestä niin siihen menee aikaa ennen kuin saavuttaa sen pisteen missä osaa olla ystävällisellä tavalla jämäkkä ja terveen itsekäs. Kokemuksen puutteessa sitä ei aina itsekään tiedä mikä olisi fiksuin tapa reagoida mihinkin tilanteeseen ja niinpä tulee alilyöntejä ja ylilyöntejä ennen kuin jonkinlainen kultainen keskitie alkaa hahmottuva.
Itse olen osannut suhtautua ymmärtäväisesti jämäkkyyttä harjoittelevien ihmisten ylilyönteihin, siitä kun on itsellänikin kokemusta. Mutta kaikki eivät ole yhtä ymmärtäväisiä eivätkä välttämättä ihan oikeasti ymmärrä että mistäs nyt tuulee kun toisesta on esim. tullut ehdottoman jyrkkä. Irtiotto hyväksikäyttäjiin saattaa toisaalta ehkä vaatiakin korostetun jämäkkää käytöstä mutta kannattaa varoa leimaamasta hyväksikäyttäjiksi kaikkia jotka eivät alkuun uudenlaista käytöstä ymmärrä. Se omakin käytös kun voi olla vielä hieman "hiomatonta".
-T-
Tähänhän ei välttämättä ole nättejä ratkaisuja.
Koska mä en jaksanut alkaa vänkäämään vaikeiden ihmisten kanssa enää, sanon töissä ja vapaa-ajallakin vain joo, joo. Mutta teenkin ihan miten itse tahdon tai jätän tekemättä. Näin välttää ne närkästymiset, kun olenkin erimieltä. En myöskään enää ala neuvomaan, vaan katselen vaan vierestä kun toinen karahtaa kiville. Jälkeenpäin voin vain todeta, että parhaani minäkin yritin.
Ja muutoinkin olen lopettanut turhan aktiivisuuden. Jos joku kaipaa, ottakoon yhteyttä. Kysyä saa, vastaus sitten voi olla mikä vaan fiiliksen mukaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pitäisi vaan alkaa suoraansanottuna mulkuksi. Tämän omankin myötäilevän tapani vuoksi kun annan kävellä ylitseni, minua usein pidetään aivan mahtavana tyyppinä ja minuun jäädään roikkumaan, eivätkä itse edes tajua että olen vaan niin loistavan hyväksikäytettävä ja usein samaa mieltä asioista.
Tämä kolahti! Olen itse myös prosessin keskellä. Lopetin ns ystäville vastaamisen. En jaksa enää kuunnella kuinka vaikeata heillä on. Jos yritin heistä saada itselleni vastavuoroisesti kuulijaa, sain rättiä päin naamaa ja neuvoja, joita en kysellyt. Pidettiin vähän yksinkertaisena.
Nyt helpottaa kun ei tarvitse enää odottaa jonkun soittoa ja asettua korvaksi. Vielä on kyllä opittavaa.
En enää hymyile niin paljoa ja kova pyrkimys mulla on tosiaan sanoa ajattelemani asiat enkä softaa enää. Mulkuksi muuttuminen on alkanut.
Sehän minua on nyt alkanut harmittaa, kun tuntuu, että empaattista, muita ajattelevaa ja ymmärtävää ihmistä pidetään ikäänkuin vähän yksinkertaisena.
Hänestä otetaan kaikki "hyöty" irti, mutta toiseen suuntaan ei sitten sama toimikaan.
Eräs ystäväni on kova neuvomaan minulle, että kun ihmiset niin mielellään auttavat kun pyytää apua. Minun, liian hienotunteisen, täytyisi vaan ymmärtää pyytää, eikä arastella. Hän ainakin pyytää suoraan ja aina on apua saanut. Olen siis erittäin huono pyytämään apua.
No, sitten kävi niin, että kerran tarvitsin autokyytiä, julkiset eivät onnistuneet ja oli tärkeä meno. Reippaasti sitten otin neuvosta vaarin ja kysyin, kohteliaasti sopisiko, juuri tältä minulle itse asiasta paasanneelta, saada kyytiä.
Olin melko varma, että hän suostuu koska en ollut koskaan aikaisemmin pyytänyt ja tietenkin olisin maksanut. Hänellä siis oma auto, ei työelämässä. Ei ollut hänellä mitään muita suunnitelmia silloin.
No, kuinkas kävikään, huomasin heti, että hän ei edes ajatellut auttaa. Hän meni aivan ymmälleen ja tiesin heti, että pyyntö ei ollut mieleinen. Juuri varmaan yllättyi kun kysyin, ei edes odottanut vaikka tiesi miksi pyysin. Sitten sanoi, että ei hän kyllä lähde. Tuli monta, mielestäni, tekosyytä. Sanoin moneen kertaan, että maksan kyllä kulut ja vaivasta sen mitä hän haluaa.
No, ei onnistunut.
Vierailija kirjoitti:
No, ensin huomasin, että oma kumppani ei minua hylkää, vaikka sanoisin mitä eriäviä mielipiteitä tai osoittaisin tunteita. Kesti hetken tajuta, ettei hänenkään mielensä mukaan tarvitse mennä - jos hänellä on huono päivä, ei siihen tarvitse lähteä mukaan vaan vaikka sanoa:"Huomaan, että sua nyt vähän ärsyttää, annan sun olla rauhassa" ja keskityn sitten omiin juttuihin. Totta kai toisen tunteita peilaa, mutta ei tarvitse upota samaan suohon!
Sitten työpaikalla kannustettiin ajattelemaan myös itseä. Ja siellä on tietty se yksi tyyppi, joka tiuskii kaikille. Laitoin hänelle jälkeen päin viestin, jossa sanoin, ettei tuollainen käytös ollut kivaa. Toki se nokan nostelu jatkuu edelleen kaikkia kohtaan, mutta olen oppinut sivuuttamaan sen. Sen tyypin nyt on vaan jostain syystä saatava lapsellisesti osoittaa mieltään, ja kun tätä ei suurisuuntaisesti tapahdu eikä häntä näe usein työtehtävien takia, antaa olla ellei homma jatku.
Oletteko huomanneet, että muutkin osoittavat negatiivisia tunteita ja sanovat mielipiteensä? Itsellä on vielä tekemistä sen osalta, etten olisi kaikessa samaa mieltä, mutta vähitellen olen oppinut ajattelemaan, etten murskaa muita ihmisiä sillä, etten myötäile heitä. Eivät hekään myötäile minua eikä maailma kaadu! Saa olla itsekäs, saa olla suostumatta auttamaan oman jaksamisen kustannuksella. Jokainen pystyy myös omat tunteensa kantamaan ja jos ei, silloin on ammattiauttajan kohtaamisen paikka.
Kyllä sinä AP pystyt tämän muuttamaan, tämä yksi tallattu sielu ainakin pystyy! Ei sinun tarvitse olemassaoloasi pyytää anteeksi!
En pidä siitä että minulle osoitetaan negatiivisia tunteita niin että ne tunteet johtuisivat minusta. Minä en loukkaa ketään olemassaolollani, ja puhun aina ihmisille ystävällisesti, olen kaikille kiva, ja otan kaikki mukaan, eli kun minä olen paikalla, ketään ei jätetä porukasta ulos.
Jos jokku osoittaa minua kohtaan engatiivisia tunteita, niin lähinnä hämmennyn. En halua olla sellaisten ihmisten kanssa tekemisissä, koska en pidä munankuorilla kävelemisestä vaan se ahdistaa sekä ärsyttää minua.
Noin muuten, negatiivisia tunteita voi kyllä osoittaa läsnäollessani, enkä ole siis hyssyttelijä että ei saisi sanoa vaikka että vihaa exää, tai että tekisi mieli paukautta typerää naapuria vaan pitäisi näyttää iloista naamaa. Ainoastaan siitä en pidä että minulle sanottaisiin minun olevan negatiivisten tunteiden syy.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joillekin voi käydä niin, että ensin nielee kaiken kertomatta omista tarpeistaan mitään, sitten loppuu voimat, ”voimaantuu”, eikä suostu enää normaaleihinkaan kompromiseihin ja pistää välit poikki kaikkien kanssa. Ymmärrettävä reaktio sinänsä, mutta ei kovin hyvä silti. Opettelemalla itsetuntemusta ja esittämällä sitten toiveensa ja tarpeensa kunnioittavasti mutta jämäkästi, pääsee varmasti parhaaseen mahdolliseen lopputulokseen.
Niinpä. Suhtaudun aina varauksella kun joku päivittelee että kuinka paljon lähipiiristä niitä hyväksikäyttäjiä paljastuikin, kun voimaantumisensa jälkeen välit useimpiin tuttuihin on mennyt poikki. Usein näissä tilanteissa se voimaantuminen on melko tuore asia jolloin omaa toimintaa ei ehkä vielä osaa tarkastella kunnolla.
Entisenä miellyttäjänä tiedän kyllä että kiltti vetää puoleensa kaikenmaailman hyötyjiä ja pahimmissa tapauksissa koko tuttavapiiri koostuu lähinnä hyötyjistä. Toisaalta omasta kokemuksesta ja vähän muiden samanlaisia kasvutarinoita seuranneena tiedän senkin, että kun on koko ikänsä miellyttänyt ja joustanut eikä ole saanut harjoitusta omien mielipiteiden ilmaisemisesta ja jämäkkyydestä niin siihen menee aikaa ennen kuin saavuttaa sen pisteen missä osaa olla ystävällisellä tavalla jämäkkä ja terveen itsekäs. Kokemuksen puutteessa sitä ei aina itsekään tiedä mikä olisi fiksuin tapa reagoida mihinkin tilanteeseen ja niinpä tulee alilyöntejä ja ylilyöntejä ennen kuin jonkinlainen kultainen keskitie alkaa hahmottuva.
Itse olen osannut suhtautua ymmärtäväisesti jämäkkyyttä harjoittelevien ihmisten ylilyönteihin, siitä kun on itsellänikin kokemusta. Mutta kaikki eivät ole yhtä ymmärtäväisiä eivätkä välttämättä ihan oikeasti ymmärrä että mistäs nyt tuulee kun toisesta on esim. tullut ehdottoman jyrkkä. Irtiotto hyväksikäyttäjiin saattaa toisaalta ehkä vaatiakin korostetun jämäkkää käytöstä mutta kannattaa varoa leimaamasta hyväksikäyttäjiksi kaikkia jotka eivät alkuun uudenlaista käytöstä ymmärrä. Se omakin käytös kun voi olla vielä hieman "hiomatonta".
-T-
Oma kokemukseni on että varsinaisia hyväksikäyttäjiä ei minulla ole lähipiirissä ollut. En esim. koskaan lainaa rahaa kenellekään, en kuskaile ilmaiseksi kuin vastavuoroisesti. Jos minusta alkaa tuntumaan että annan omastani paljon enemmän kuin toinen, niin vedän vähän takaisin päin, ja homma neutralisoituu.
Sen sijaan kompastuskivi on se että luulen ihmisten pitävän minusta yhtä paljon kuin minä pidän heistä, ja olen siksi valmis menemään miljoonalle mutkalle toisen vuoksi. Perun omia menoja jotta voin vastata ystävän yhtäkkiseen kyläkutsuun, mutta jos itselläni on hätä, ei kukaan ole valmis joustamaan omista jutuistaan vuokseni.
Tästä on hyvä esimerkki mieheni kanssa kun keskusteltiin jokin aika sitten.
Kun mieheni sanoo että hän on tehnyt jonkin asian eteen kaikkensa, niin mielestäni hän ei ole vielä läheskään kaikkea tehnyt, ja paljon olisi vielä tehtävissä. Sitten luettelin hänelle mitä kaikkea hän vielä voisi tehdä, että ethän ole tehnyt sitä, tätä etkä tuota, etkä ole kokeillut tällaistakaan. Mieheni sanoi että ihan totta, ei hänelle ole tullut edes mieleen että nuokin asiat voisi tehdä, ja hän alkoi miettimään mihin kaikkeen hän olikaan sanonut että oli tehnyt kaikkensa, vaikka ei ollut lähellekään.
Meille kaikkensa tekeminen tarkoittaa eri asioita, kuten myös huomaan kavereidenkin kesken olevan.
Minä saatan kertoa kaikista syvimmätkin ajatukseni, mutta toinen ei kerro omistaan. Minulle jätetään kertomatta esim. raskausuutinen, jonka saan sitten tietää kautta rantain, vaikka itse olisin omasta raskaudestani kertonut ensimmäisenä tälle rakkaalle ystävälleni.
Koen tällöin että en olekaan ollut ysätävä toisen mielestä, vaan vain tyyppi jolla täytetään tyhjää tilaa elämässä. Tämän vahvistaa se kun lakkaan itse olemasta oma-aloitteinen, niin ei toisesta kuulu enää koskaan mitään.
Ajattelen siis huomattavasti eri tavalla kuin suuri osa muista ihmisistä, ja saan kyllä olla todella onnellinen että minulla on niin hyvä puoliso, koska muuten olisin kyllä aivan yksin ja ilman henkilöä johon peilata tapahtumia ja omaa ajattelua. Tämän olen tajunnut vasta tässä yli 35veenä, siihen asti luulin että minua loukataan tietoisesti ja tahallaan. Ei loukattu, ei vain välitetty samalla tasolla kuin itse välitin.
Olen sellainen ymmärtäjä aina ollut. Harmikseni en ole osannut erottaa ymmärtämistä ja sitä että minulle ollaan ilkeitä, tai muuten sorsitaan. Jostain syystä olen ajatellut että ymmärtämisen tulee johtaa siihen ettei minulla voi olla mitään kaunaa, tai loukkaantumista ketään kohtaan. Että koska ymmärrän miksi joku teki tai sanoi jotenkin, niin asia on ok, koska ymmärrän miksi hän niin toimi.
Toinen on sitten tämä sumutus, jonka uhriksi joutunut ei voi voittaa mitenkään. Sama miten tekee tai jättää tekemättä, niin on ihan yhtä väärässä. Tällöin ainoaksi mahdolliseksi toimintatavaksi jää olla ollematta näihin henkilöihin yhteydessä.
Se on vaikeaa silloin kun nämä henkilöt ovat omat vanhemmat niin kuin itselläni on.
Esimerkkinä: Sanon että minua on jäänyt painamaan se ettei minua kannustettu harrastuksessani. Vanhempi sanoo että kannustettiinpas, suuttuu, ja loukkaantuu siitä että arvostelin häntä ja valehtelin ettei minua ole kannustettu, ja sitten odotetaan että minä pyydän anteeksi, mokomakin kiittämätön kakaara.
Eli yritykseni ilmaista pahaa mieltäni päättyy sekunneissa siihen että minun pitää pyytää anteeksi sitä että minua on jäänyt vaivaamaan se ettei minua tuettu harrastuksessani.
Jokainen varmaan ymmärtää ettei tällaisessa "suoraan sanomisessa" ja " ulostulossa", ja "oman tahdon ilmaisussa" ole mitään järkeä, se ei auta mitään, siitä ei tule parempi mieli, ja se vain päinvastoin huonontaa tilannetta entisestään.