Lue keskustelun säännöt.
Toisten miellyttämisen lopettaminen - vertaistukea ja kokemuksia kaivataan
Uskon, että on paljon kaltaisiani ihmisiä. Minut on kasvatettu kiltiksi ja joustavaksi. Olen koko elämäni keskittynyt miellyttämään toisia ja elämään heidän tunteidensa mukaan (tämä johtuu lapsuudestani, kun jouduin elämään yhden perheenjäsenen mielialojen mukaan vä.ki.val.tai.sess.a. kodissa). Aina on menty toisten ehdoilla, minä olen ollut se, joka on joustanut. Olen sietänyt käytöstä, jota ei olisi pitänyt sietää, mutta yritin ymmärtää toisia ja olla empaattinen. Jos yritin laittaa vastaan, niin minut leimattiin ikäväksi tai vaikeaksi - ylitseni käveltiin noissa tilanteissa ja sama meno jatkui kuin ennenkin.
Mitta on tullut täyteen, enkä jaksa enää. En jaksa yksipuolisia ihmissuhteita, joissa mennään toisen tunteiden ja toiveiden mukaan. En jaksa olla se, joka yksipuolisesti huomioi toisia ja on se, joka pitää yhteyttä. Aikaisemmin annoin ihmissuhteiden mennä toisten ehdoilla, jotta en olisi jäänyt yksin. En jaksa enää sietää ilkeitä ihmisiä esimerkiksi työpaikalla. Mitta ei ole tullut täyteen vain tuon yhden perheenjäseneni kohdalla, vaan myös muiden sellaisten ihmisten kohdalla, jotka eivät kohtele tasavertaisesti ja arvostavasti. Sellaisiakin ihmisiä on, mutta kaltaiseni muiden miellyttäjä on valitettavasti vetänyt puoleensa ihmisiä, jotka ottavat ilon irti tuosta miellyttämisestä. Minulla ei riitä enää energiaa ja jaksamista muiden miellyttämiseen ja heidän tunteidensa mukaan elämiseen.
Kiinnostaa kuulla, miten toisten miellyttämisen lopettaminen on muilla sujunut? Mitä konkreettista elämässäsi tapahtui tuon päätöksen jälkeen? Mikä muuttui? Katkaisivatko nuo ihmiset välinsä sinuun tai sinä heihin?
Kommentit (294)
Vierailija kirjoitti:
Aloin pitämään puoliani ystävien kanssa ja se johti näiden ystävyyksien päättymiseen. Olen myös herännyt siihen, kuinka itsekkäitä suurin osa ihmisistä oikeasti on. Sitä on ollut vaikea tajuta, kun itse tuntee herkästi empatiaa ja ajattelee asioita myös muiden ihmisten näkökulmasta. Nyt olen huomannut, että olen alkanut katkeroitua asiasta ja se huolettaa. En haluaisi kyynistyä, mutta toisaalta en haluaisi, että ihmiset käyttävät minua ilmaisena terapeuttina. Kun sitten minun surut/huolet ohitetaan ja ainakin myöhemmin unohdetaan.
Sama kokemus ollut monien vanhojen kavereiden/sukulaisten kanssa, sellainen epätasapaino ja ettei tämä nyt vaan toimi, muttei irtikään uskalla päästää. Suoraan sanominen on joidenkin kanssa vaan liian uuvuttavaa, ei jaksa sitä draamaa.
Mutta kun mietin millaisia ystävyyksiä tuli ulkomailla, kun piti ihan itse valita tyhjästä oma seura, oli todella moni tosi mukava ystävänä, ilman sitä epätasapainoa. En tarkoita mitään suuria ystävyystekoja, vaan ihan sitä ettei ollut sitä tuttua ikävää oloa, josta ei kuitenkaan pysty puhumaan, koska tulisi draamaa/syyttelyä/loukkaantumista/pahan puhumista jne.
Ero niissä uusissa ystävyyksissä on valtava. Olen tajunnut, että niistä "pakollisista" suhteista pitää vaan päästää pääosin irti, olla etäällä, vaikka janoaisikin hirveästi jatkuvuutta ja tuntuu joskus, että on tuuliajolla. Tämä olisi neuvo, jonka antaisin ensimmäisten joukossa 15-vuotiaalle itselleni...! Että jos jonkun kanssa on yksinkertaisesti huono olo, ota etäisyyttä, ei mitään väliä sanotko asiaa vai et. Selittäminen ei aina ole parasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
se maaginen 40 napsahti täälläkin mittariin, joka kiihdyttänyt entisestään ajattelua, että ketä varten tässä eletään. Lapsuus ja nuoruus meni aika pitkälti narsistisen äidin varjossa eli minun piti olla helppo ja näkymätön, mutta kuitenkin äidille hyvä "ystävä" eli terapeutti..kuka hitto oikeasti tilitää mieshuoliaan 13v tyttärelleen..mut eniveis varpailla on saanut kulkea ettei vain äiti joudu hermostumaan ja käymään malliin jonkun päälle ja sitten saat vielä pyydellä anteeksi, että provosoit äidin käyttäytymään huonosti. Maagisesti tietty löysin itselleni mieslapsen, jonka elämä piti tehdä helpoksi ja jolle olin täysi itsestäänselvyys alusta asti ja miehen suvulle outo ja erikoinen haukuttava, kun en istunutkaan saman naismallin muottiin( miehet kustantavat kaiken elämisen ja mammat on kotona) vain keskityin uraani. Päälle 10v tätäkin suhdetta jaksoin, kun kuvittelin etten parempaa voi saada, kunnes miehen käytös eskaloitui siihen että minäkin jouduin avaamaan silmäni faktalle että olin hänelle täysi 0, ero vireille ja sen jälkeen olin toki eksälle elämän suurin rakkaus :D mut en mennyt enää lankaan. Nyt ollut useamman vuoden yksin ja nauttinut siitä, että olen vastuussa vain itsestäni. 40v täytettyäni hoksasin senkin että pikkusiskoni, joiden elämää ja kasvatusta äiti yritti mulle sälyttää ovat jo aikuisia naisia eli en ole heille mikään hoivavelvollinen, väleissä kyllä olen, en vain "syki" enkä huolehdi enää näin paljon.
Äitikin ylitti tossa rajat pahemman kerran, niin pakko oli pistää vuosikausien terrorille stoppi. Oma suruprosessinsa siinä tietty tuli, mutta enää ei tarvitse jännittää puhelimeen pärähtäviä haukkumaviestejä tms.
Muutama kaveri löytyy mutta en jaksa ottaa hirveästi enää stressiä ystävyyssuhteiden ylläpidosta, aiemmin olin se ahkerammin tapaamisia ehdottava. Eli olen antanut muille tilaa olla aloitteellinen = vähemmän yhteydenottoja. Enemmän aikaa mulle panostaa omaan hyvinvointiin, kukaan muu kun sen perään ei ala kyselemään.
Tää on pitkästä aikaa kyllä tosi hyvä ja terapeuttinen ketju, "kiva" lukea ettei ole yksin paininut näiden ongelmien kanssa ja siitä, mistä muut ovat saaneet voimaa muutokseen.
Tämä voisi olla minun kirjoittamani. Narsistiäidin alistettu tyttö, joka sai myös nelikymppisenä tarpeekseen ja alkoi pitää puoliaan. Muutuin "hankalaksi" ja "en enää tunne sua" -kommentteja tuli äidiltä. Sanoin, että nyt olen se joka oikeasti olen niin sain räkänaurun vastaukseksi ja kommentin että ylpistynyt olet siellä Helsingissä. Kaikkea paskaa tuli niskaan ja suku ja tuttavapiiri lähetettiin "käännyttämään" takaisin. Meni aika rumaksi ja lopulta laitoin välit poikki.
Omat lapset olen kasvattanut niin että pitävät rajoistaan kiinni ja sanovat oman mielipiteensä. Jokainen kerta kun murrosiässä sanoivat vastaan ja haastoivat olin tyytyväinen sillä minulla ei murrosikää ollut.
Menetin äidin puolen suvun, isästä ja hänen suvustaan äiti vieraannutti minut jo lapsena - eli aika yksin olen. Onneksi on mies ja perhe ja miehen sukulaiset. Nyt saan olla oma itseni.
Vierailija kirjoitti:
Se on harvinaisen vaikeaa, että pystyy lopettamaan miellyttämisen ja olla muuttumatta tylyksi ja itsekkääksi.
Jollekin tämä voi olla vaikeaa, mutta mauistakaa että miellyttäjän ja tylyn itsekkään välissä on se normaali persoona.
Ei tarvitse mennä ääripäästä toiseen.
Elämässä joutuu tuon tuostakin, tilanteeseen jossa täytyy sanoa mitä haluan tai en, mitä teen tai en tee. Oman mielipiteen / tahtotilan voi vaan ilmaista kohteliaasti ja positiivisella äänensävyllä ja se siitä. Ei kannata takertua ajatukseen että teinkö nyt itsekäästi ja olisiko kuitenkin pitänyt suostua.
Joskus joutuu tilanteisiin jossa vastapuoli vaan inttää ja jankuttaa ja painostaa saadakseen sinulta mitä haluaa. Siihenkin voi vaan iloisesti ja kohteliaasti toistaa kantansa asiaan.
Itse olen seurannut muutamien napakoiden ja päättäväisten tuttujen käytöstä ja oppinut heiltä paljon miten erilaisissa tilanteissa voi toimia saaden pitää oman tahtotilansa olematta töykeä tai ilkeä. Valitettavasti se kyllä joskus vaatii myös valkoisten valheiden keksimistä.
On helpompaa ja kaikille ystävällisempää lipsauttaa joku " sorry, mä en nyt ehdi tulla kun meille tulee vieraita" tms, kuin töksäyttää päin naamaa että "en nyt tule kun ei vaan huvita ja kiinnosta".
Välillä tuntuu että koko elämä on yhtä teatteria kun kukaan ei kestä kuulla totuutta ja joutuu taiteilemaan kokoajan sillä rajalla että onko tyly vai vain normaali itsemääräämisoikeudella varustettu ihminen.
Ei liity mitenkään aihepiirin kysymykseen mutta on ihmisiä, kuten minä, jotka eivät oikein osaa miellyttää muita.
Siitä huolimatta olen selvinnyt oikein hyvin jo keski-ikään. Töissä ja muutamien tuttujen ja kavereiden, sukulaisten keskuudessa ihan pidetty ihminen. Ei minusta varmasti kaikki tykkää ja joitakin saatan ärsyttää mutta se on minulle ihan sama. En välitä yhtään. En loukkaa toisia tietoisedti jos minua ei loukata. Olen perus luontevan kohtelias ja ystävällinen muille, en sen kummempaa.
Mielistelysanat vain ei tule suusta ulos, en pysty siihen. Olen joskus kokeillut ja vähintäänkin äänensävy ja kehonkieli kertoo km päähän että valehtelen.
Joustan joskus tilanteissa missä en haluaisi ihan vaan siksi että sopu säilyy, töissä toki on pakko joustaa ja tehdä kaikkea mitä ei edes halua, mutta se nyt on eri asia.
Jos siviilissä en jotain halua niin ei minulla ole koskaan ollut vaikeuksia sanoa vastakkaista mielipidettä. Jos sanon johonkin ei, niin aika harvoin minun tuntemat ihmiset sitä enää kyseenalaistaa tai yrittää kääntää päätäni. He tietävät että se on turhaa ja kunnioittavat jämäkän ihmisen mielipidettä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voisitteko kertoa esimerkkejä, ihan sellaisia "arki"esimerkkejä näistä ylikävelytapauksista?
Luulenpa olevani nimittäin miellyttäjä, mutta on minullakin rajani, joten en taida ymmärtää
tätä miellyttämisenhaluani. Se näkyy ehkä epäsuorasti? Eli koen syyllisyyttä "turhista" asioista. Mietin
usein että olenko tehnyt jotain väärin, jos kaverista ei kuulu mitään. Tai en pysty ilmaisemaan
loukkaanutmistani, vaikka tilanne olisi törkeäkin, syy kun voi aina olla minussa itsessänikin, vaikak tiedän
ettei näin olisikiaan. Ajattelen kaikkia asiat aina joka kulmalta, joten ymmärrän/näen paremmin toisen mahdolliset
vaikuttimet, mutta jotenkin en pysty sitä selittämään itselleni, että miksi joku olisi minulle ilkeä
ilman että olisin itse ensin tehnyt hänelle jotain ikävää.25 vastaa.
Juuri tuo vääräsyyllisyys ja se, että miettii aina osuuttaan ja miettii asioita kaikkien kannalta, ovat niitä asioita, jotka kääntyvät negatiiviseksi kun ne ovat liian vahvoja. Lievempinä ovat positiivisia ominaisuuksia.
Oli minullakin rajani jo aiemmin. Mutta ne rajat olivat liian isot. Luulin, että kyllä minua saa kohdella miten vain, minä olen henkisesti niin vahva, että kestän kyllä. Ajattelin asian järjellä, en huomioinut, että tuntui pahalta.
Minun miellyttämisenhaluni kulminoitui parisuhteessa. Olen edelleen sitä mieltä, että puoliväliin pitää tulla, mutta ennen luulin, että se olen minä, jonka pitää matkata 80 prossaa. Esim. Harrastin, mitä toinen tahtoi.
Mulla taas ystävyyssuhteisiin, eikä niitä enää olekaan, kun hiipuivat jokainen kun minä en ollut enää se joka aina otti yhteyttä. 5 kaverista jäi 1, joka soittelee minulle jos minusta ei ole kuulunut 3 kk:een. Muista ei ole kuulunut vuosiin. Eli vaikka tein kaikkeni heidän eteensä, he silti hylkäsivät minut. Tämä hylkääminen tapahtui juuri noin, että en enää jaksanut olla itse se ainoa yhteydenpitäjä, ja kun en sitä ollut enää, niin hylättiin. Hylkääminen kaverisuhteissa on ollut minulle aina pahin painajainen joka on toteutunut kerta toisensa jälkeen, joten kamalalta tuntui, enkä halua enää ystävystyä kenenkään kanssa.
Kumppaneille olen jopa korostetun tarkkarajainen, ja onneksi löysin mieheni joka on kuin valettu minulle <3
Tämä voi olla teille liian rankkaa tunnustaa itsellenne, mutta jos he olisivat arvostaneet ystävyyttänne, he olisivat pitäneet yhteyttä.
Ymmärtäkää, että ne toiset eivät ole halunneet olla teidän kanssanne! Teidän miellyttävyytenne on voinut olla heidän mielestään hyvin ahdistavaa, mutta eivät ole kehdanneet suoraan sanoa. Ehkä joskus ovat kieltäytyneet kutsusta vetoamalla muihin kiireisiin tai olleet vastaamatta puheluihin - olleet ehkä liian miellyttämishaluisia?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miltä kantilta asioita katselee kirjoitti:
Olen huomannut, että nämä ns. kiltit ihmiset ovat usein piilo vihaisia ja negatiivisia. Puhuvat takanapäin pahaa toisista, kun edessäpäin eivät pysty tai uskalla sanoa mitään suoraan.
Niin on. Pitävät itseään silti parempana kuin muut.
Olen valitettavasti törmännyt hiljattain harrastuksissani henkilöön joka vaikutti ensin ns yliempaattiselta, kiltiltä, kannustavalta, hyväntahtoiselta jne. Oikein klassinen miellyttäjä tyyppi joka komppaa puheissaan ja eleissä muita.
Aluksi vaikuttikin ihan kivalta tyypiltä.
Mutta,
osoittautuikin myöhemmin jännän piikikkääksi, takanapäin haukkujaksi, jolla on hyvin mustavalkoinen käsitys elämästä ja ihmisten persoonista. Piti omaa elämäntyyliä ja arvojaan ainoana oikeana ja paheksui ja kummasteli kaikkia muita.
Meni kyllä arvostus häntä kohtaan, pidän häntä nyt jollain tapaa valehtelijana tai omanlaisenaan huijarina, koska hän esittää hyvin voimakkaasti jotain muuta kun mitä oikeasti on.
Harmi
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minä ehdin vahingoittua tosi pahasti ja monelta taholta ennen kuin sain tarpeekseni. Nyt koen jopa vihaa kun joku yrittää ylittää rajani, en todellakaan syyllisty!
Pidän syyllisenä sitä että meidät kasvatetaan kilteiksi tytöiksi, käytöksestä saa palkinnon, kympin koulussa kun tekee aina mukisematta mitä muut haluavat. Vahingollista.
https://www.mielenterveystalo.fi/aikuiset/itsehoito-ja-oppaat/itsehoito…
sain tämän listan taannoin terapeutiltani.
Kiitos kun toit tämän listan esille.
En lukenut koko ketjua, ja vertaistukea on paljonkin. Itse olen työskennellyt asian kanssa vuosia ja nyt jo hyvällä mallilla. Voisi olla hyvä aloittaa miettimään niitä omia tarpeita, mikä itselle on tärkeää. Tehdä vaikka listaa, mitä kaipaa elämältä ja ihmissuhteita. Sitten käytännön tilanteissa kerta toisensa jälkeen pysähtyä ja miettiä, miten nämä omat arvot tilanteissa toteutuvat ja toimia/ harjoitella uutta toimintaa niissä. Hyvä on,jos pystyy äkkinäisissä tilanteissa ottamaan aikalisän kun joku esim pyytää jotain. Ei sano heti joo tai ei, vaan sanoo, että miettii asiaa. silloin saa itselleen mahdollisuuden haastaa itsensä myös niihin rajojen pitämiseen ja kieltäytymisen. Muuten helposti vaan toimii kuten ennenkin ja taas jälkikäteen miettii, että olisi pitänyt toimia toisin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En lukenut koko ketjua, ja vertaistukea on paljonkin. Itse olen työskennellyt asian kanssa vuosia ja nyt jo hyvällä mallilla. Voisi olla hyvä aloittaa miettimään niitä omia tarpeita, mikä itselle on tärkeää. Tehdä vaikka listaa, mitä kaipaa elämältä ja ihmissuhteita. Sitten käytännön tilanteissa kerta toisensa jälkeen pysähtyä ja miettiä, miten nämä omat arvot tilanteissa toteutuvat ja toimia/ harjoitella uutta toimintaa niissä. Hyvä on,jos pystyy äkkinäisissä tilanteissa ottamaan aikalisän kun joku esim pyytää jotain. Ei sano heti joo tai ei, vaan sanoo, että miettii asiaa. silloin saa itselleen mahdollisuuden haastaa itsensä myös niihin rajojen pitämiseen ja kieltäytymisen. Muuten helposti vaan toimii kuten ennenkin ja taas jälkikäteen miettii, että olisi pitänyt toimia toisin.
Kiitos hyvästä keskustelusta, tullut itselle paljon vinkkejä. Olen itsekin ollut "liian kiltti", nyt opettelemassa pois siitä. Asiassa harmittaa eniten, että tahtomattani olen opettanut lapsenikin liian kilteiksi. Ovat todella empaattisia, huomioivat toisten tunteet omien tunteittensa kustannuksellakin, heillä on vaikeuksia pitää puoliaan. Miten voisin kasvattaa lapsia omien rajojen tunnistamiseen ja pitämiseen, jämäkkyyteen, terveeseen empatiaan?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En lukenut koko ketjua, ja vertaistukea on paljonkin. Itse olen työskennellyt asian kanssa vuosia ja nyt jo hyvällä mallilla. Voisi olla hyvä aloittaa miettimään niitä omia tarpeita, mikä itselle on tärkeää. Tehdä vaikka listaa, mitä kaipaa elämältä ja ihmissuhteita. Sitten käytännön tilanteissa kerta toisensa jälkeen pysähtyä ja miettiä, miten nämä omat arvot tilanteissa toteutuvat ja toimia/ harjoitella uutta toimintaa niissä. Hyvä on,jos pystyy äkkinäisissä tilanteissa ottamaan aikalisän kun joku esim pyytää jotain. Ei sano heti joo tai ei, vaan sanoo, että miettii asiaa. silloin saa itselleen mahdollisuuden haastaa itsensä myös niihin rajojen pitämiseen ja kieltäytymisen. Muuten helposti vaan toimii kuten ennenkin ja taas jälkikäteen miettii, että olisi pitänyt toimia toisin.
Kiitos hyvästä keskustelusta, tullut itselle paljon vinkkejä. Olen itsekin ollut "liian kiltti", nyt opettelemassa pois siitä. Asiassa harmittaa eniten, että tahtomattani olen opettanut lapsenikin liian kilteiksi. Ovat todella empaattisia, huomioivat toisten tunteet omien tunteittensa kustannuksellakin, heillä on vaikeuksia pitää puoliaan. Miten voisin kasvattaa lapsia omien rajojen tunnistamiseen ja pitämiseen, jämäkkyyteen, terveeseen empatiaan?
En osaa antaa tähän vinkkejä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hei, vanha ketju, mutta etinnässä vertaistukea. Olen nyt itse herännyt tähän ongelmaani ja edessä olisi pitkä taival kohti omanlaista elämää, omien arvojen ja mielipiteinen, oman itsen löytämistä. Olisi kiva jutella jonkun samankaltaisen kanssa, koska tuntuu, että jokseenkin yksin olen tämän asian kanssa...
Aina kannattaa elää omaa elämäänsä, ei muita miellyttäen.
Usein ongelma syntyy kun jämäkkyydestä tehdään elämää isompi asia. Luontevampaa olisi jättää asioita tekemättä ilman sen kummempia luentoja, eikä myöskään ihan ehdottomaksikaan kannattaisi heittäytyä, paitsi tietysti jos on täysin hyväksikäytetty.