Lue keskustelun säännöt.
Toisten miellyttämisen lopettaminen - vertaistukea ja kokemuksia kaivataan
Uskon, että on paljon kaltaisiani ihmisiä. Minut on kasvatettu kiltiksi ja joustavaksi. Olen koko elämäni keskittynyt miellyttämään toisia ja elämään heidän tunteidensa mukaan (tämä johtuu lapsuudestani, kun jouduin elämään yhden perheenjäsenen mielialojen mukaan vä.ki.val.tai.sess.a. kodissa). Aina on menty toisten ehdoilla, minä olen ollut se, joka on joustanut. Olen sietänyt käytöstä, jota ei olisi pitänyt sietää, mutta yritin ymmärtää toisia ja olla empaattinen. Jos yritin laittaa vastaan, niin minut leimattiin ikäväksi tai vaikeaksi - ylitseni käveltiin noissa tilanteissa ja sama meno jatkui kuin ennenkin.
Mitta on tullut täyteen, enkä jaksa enää. En jaksa yksipuolisia ihmissuhteita, joissa mennään toisen tunteiden ja toiveiden mukaan. En jaksa olla se, joka yksipuolisesti huomioi toisia ja on se, joka pitää yhteyttä. Aikaisemmin annoin ihmissuhteiden mennä toisten ehdoilla, jotta en olisi jäänyt yksin. En jaksa enää sietää ilkeitä ihmisiä esimerkiksi työpaikalla. Mitta ei ole tullut täyteen vain tuon yhden perheenjäseneni kohdalla, vaan myös muiden sellaisten ihmisten kohdalla, jotka eivät kohtele tasavertaisesti ja arvostavasti. Sellaisiakin ihmisiä on, mutta kaltaiseni muiden miellyttäjä on valitettavasti vetänyt puoleensa ihmisiä, jotka ottavat ilon irti tuosta miellyttämisestä. Minulla ei riitä enää energiaa ja jaksamista muiden miellyttämiseen ja heidän tunteidensa mukaan elämiseen.
Kiinnostaa kuulla, miten toisten miellyttämisen lopettaminen on muilla sujunut? Mitä konkreettista elämässäsi tapahtui tuon päätöksen jälkeen? Mikä muuttui? Katkaisivatko nuo ihmiset välinsä sinuun tai sinä heihin?
Kommentit (294)
Vierailija kirjoitti:
Minulla auttoi vain kun tuli itselle oikea kriisi ja kaikki voimavarat menivät siihen. Ei ollut enää antaa kenellekään muulle mitään. Ja samalla tajusin muiden turhamaisuuden, kun asiat piti tehdä juuri heidän tavallaan. Aloin nähdä oman ja heidän toiminnat ulkoapäin. Esim. henkilö A matkustamassa julkisilla toiselle puolelle kaupunkia vain toimittamaan henkilön B asioita.
Minulla on juuri nyt jäämässä tällainen ihminen pois elämästä. Heillä kaksi uutta autoa pihassa, ja tämä kaverini on äitiyslomalla. Kaikkialle muualle hän pääsee autollansa vauvan kanssa, mutta ei meille. Meillä yksi auto, jota mieheni tarvitsee epäsäännöllisen säännöllisesti töihin. Kaveri ei pääse meille autolla lapsen kanssa, mutta minun pitäisi järestää hänelle sopivaan aikaan itselleni vaikka laina-auto, että pääsen hänen luokseen kyläilemään noin reiluksi tunniksi.
Ei kiitos enää tätä, nyt se on loppu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En nyt osaa itseäni diagnosoida, mutta voin kertoa olleeni tällaisen miellyttäjämiehen kanssa naimisissa - liian pitkään.
Olihan se mies miellyttävä minua kohtaan, ainakin aluksi. Ja varmaan minäkin olin miellyttävä, semmoisia teinejä kun oltiin. Miellyttävästi eleltiin, enimmäkseen sovussa, ja miellytettiin kaikkia muitakin: oltiin kohteliaita, avuliaita, vieraanvaraisia, ystävällisiä jne jne.
Mutta tuli työläitä juttuja opiskelussa, tuli töitä, tuli lapset, tuli arki jota piti oikeasti pyörittää, jossa piti sopia aikatauluja ja tasia perheen omia töitä. Niin tämä mieheni jatkoi kaikkien muiden miellyttämistä, repi itseään jos vaikka kenen mummon tai serkunkaiman avuksi milloin tietokoneasioissa (usein just niissä), milloin ilmaiseksi tai melkein ilmaiseksi kuvaamaan jonkun kaverin siskon häitä. Hänen työpäivänsä venyivät, koska joku työkaveri tartti justiin apua projektissaan tai naapuri soitti ja pyysi nostamaan pianoa.
Itse asiassa kaikki muut ihmiset olivat tärkeämpiä miellyttää kuin me "itsestäänselvät" eli oma perhe. Myöskään hänen vanhempansa eivät kuuluneet tähän miellyttämispiiriin, varmaan itsestäänselviä hekin, kun taas minun isäni tai äitini ei tarvinnut kuin vinkaista niin mies jo riensi heitäkin auttamaan.
Hän myös ystävällisesti antoi tulla meille yöksi, antoi tavaroitamme lainaan tai omaksi jne jne.
Elämä muuttui sen verran hallitsemattomaksi, että minusta muodostui se kiukkuinen akka, joka päsmäröi että jumankevita lapset on haettava päiväkodista sovittuun aikaan kun itse olen töissä, vaikka kuinka olisi työkaverilla justiin hävinnyt koko tiedosto kun on painanut väärää nappia. Ja ihan oikeesti mun päivystysaamuna on tultava hakemaan mut sieltä päivystyksestä (meillä oli silloin vain yksi auto) vaikka naapurin auto ei oliskaan käynnistynyt ja siihen pitäis saada virtaa.
En osaa sanoa mikä syndrooma tuo on, mutta eroonhan me päädyimme. Eikä hän eron jälkeenkään mikään hääppöinen isä ollut - miellyttävä kyllä juu, mutta ei lupauksiaan pitävä, eikä elareita maksava, kun ei rahaakaan sitten ollut.
tätä läheisriippuvuuden ja liian kiltteyden vaaraa, pitäisi opettaa pois, jo lapsena.
itse olen saanut uusia, tasapainoisia ystävyyksiä, kun laitoin välit ikäviin ihmisiin poikki.siis pelkkä oman haitallisen tuttavapiirin huomaaminen ja tiedostaminen, paransi elämänlaatua ja ihmissuhteita myös vanhoihin ystäviin.asiat tasapuolistui.tasapainon löytö ja omien käytösjuttujen korjaaminen kannataa. myös liian syyllisyydentunteen käsittely.myös se opettelu, ettei puhelimeen vastata liiaan kiireesti,katotaan ensin ja mietitään, haluanko vastata johonkin kyllä vai ei. eli jos joku painostaa ,sanoo,ei käy,tänään ei sovi ym.painokkaasti.
Meinasin tulla täällä puhumaan tuosta läheisriippuvuudesta, mutta se on täällä mainittu.
Se läheisriippuvuus on aina lähtöisin siitä, ettei ole saanut jotain lapsena, mitä on tarvinnut, mistä se koko läheisriippuvuus lähtee (ja mistä myös kaiken maailman addiktiot ja mielenterveyshäiriötkin).
Siitä eroon pääseminen tarkoittaa, että pitää olla jopa yksin välillä ja oppia olemaan yksin sekä rakastamaan itseään. En usko, että jos on huonossa suhteessa ja läheisriippuvainen toiseen henkilöön kykenee tekemään sitä kasvua.
Itse olin 10v suhteessa, jossa toinen käytti häikäilemättä hyväksi. Nyt aion olla sinkku siihen asti, kunnes ymmärrän mikä minussa on vialla ja miksi minä olen antanut jatkuvasti periksi, anteeksi ja huolehtinut toisesta, kun toinen on vaan tehnyt pahaa ja vaikka mitä selän takana.
Ensimmäinen askel on asian tajuaminen, joten siinä mielessä olet oikealla tiellä. Ei ole helppoa irtautua omista opituista käytösmalleista, ja itse ainakin helposti saatan lipua vanhaan rooliin aika ajoin. Itse olen kokenut myös, että miellyttäminen ja kiltteys ovat myös antaneet jotain, että kun on kiltti muille ja saa ne sen vuoksi hyvälle tuulelle, niin itsellekin tulee hyvä olo. Vaikea ehkä selittää, mutta se kierous siinä kiltteydessä ja miellyttämisesä on myös.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minä karistin kiltteyden viitan harteiltani muutama vuosi sitten nelikymppisenä. Kärsin itse siitä että olin liian ymmärtäväinen ja kannoin syyllisyyttä kaikesta mistä (lähinnä oma aviomies) keksi minua syyllistää.
Kun tarpeeksi yritin unohtaa oman näkökulmani ja omat tunteeni, niin näin asiat mieheni kannalta ja toden totta, olin tehnyt jotain väärin! Luulin että näin suhteessa tulee tehdä, muuttaa itseään ja ajatella toisen tunteita. Pieleen tämä meni siinä että myös toisen osapuolen olisi pitänyt tehdä samoin ja olla yhtä pyyteetön.
Eräänä kauniina päivänä -muistan kirkkaasti sen hetken- päätin että teen tästä lähtien niin kuin itsestäni hyvältä tuntuu. En yritä miellyttää enkä suostu mihinkään mitä en itse halua tehdä, enkä tunne siitä syyllisyyttä.
Minulle koitti vapaus ja rentouduin. Ei enää riitelyä, itkua, raivokohtauksia. Mies on yhä sitä mieltä että minuun on tullut joku vika, mutta ajatelkoon mitä lystää. Minä olen tyytyväinen itseeni ja siihen että minulla on hyvä olla.[/quote
Jokin kolahti tässä tekstissä. Olen jo pitkään tiedostanut, että aviomieheni on passiivis-aggressiivisuuden mestari ja pystyy erittäin helposti pilaamaan päiväni ja koko elämäni. Käyttäydyttyään minua kohtaan huonosti jän onnistuu AINA provosoimaan minussa syyllisyyden ja sitten jo rukoilenkin anteeksiantoa. Päätin nyt, etten jatka enää tällaista touhua.
Minulla oli eniten ongelmia "liian kiltin ja erityisherkän" kaverin kanssa. Hän sai minut uhriutumisellaan vääntäytymään vaikka minkälaiselle mutkalle. En sitten oikein löytänyt ratkaisua, kun kumpikin oli omasta mielestään kiltti myötäilijä mutta varmaan hänen päässään olin kamala energiavaras.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pidä omista rajoistasi kiinni ja ole terveellisesti itsekäs. Ei sun tarvi miellyttää yhtään ketään ei tarkoita että et olisi silti mukava
Olen pistänyt poikki välit useaan kaveriini, kun tajusin, että olen aina se uhrautuva osapuoli. Elämänlaatu on vain parantunut, ja olen löytänyt tavallaan oikean minäni. Toisten miellyttäminen on vain paha tapa, ja siitä voi päästä eroon kuten muistakin pahoista tavoista. Tajusin myös, että en oikeastaan välitä muiden mielipiteistä, miellyttäminen lähti vain huonosta itsetunnosta. Viihdyn ihan hyvin ilman näitä hyväksikäyttäjiä, jotka oikeastaan olivat myös aika tylsää seuraa. Kannustan ap:ta myös rohkeaan irtiottoon
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hienoa ap! Tykkään viettää aikaa sellaisessa seurassa, joka ei mielistele. Miellyttäminen on pohjimmiltaan epärehellisestä.
Olen tarponut pitkään ihmisten ja ns ystävien ongelmien suossa. Tulin siihen tulokseen, että itse on vedettävä rajat. Olin niin pahassa tilanteessa, että annoin heille rahaakin. Kävin siivoamassa heidän kotejaan. Toimin ilmaisena taksina. Ratkoin heidän ongelmiaan j.n.e. vain rehellisyys voi pelastaa tuosta kierteestä. Osa ei pidä enää mitään yhteyttä. Minun piti ihan opetella, miten sanon kohteliaasti, että ei käy. Nyt sanon suoraan, että taksit ja bussit kulkevat. Omassa huushollissa on riittävästi siivottavaa, että en siivoa muille. Tämä on tunne-elämän ongelma, koska olen pitkälle kouluttautunut ja johtavassa asemassa, mutta siitä huolimatta jouduin ansaan, kun en osannut laittaa rajoja. Nyt osaan.
Omat miellyttämisongelmani ovat olleet paljolti samoja kuin yllä. Rahaa en ole sentään lainannut. Opettelen elämään nyt toisin. Olen huomannut, että ihmiset, joita olen palvellut ja joilta olen ostanut miellyttämisellä välittämistä ja rakkautta, ovat alkaneet melko röyhkeästi vaatia pikkuhiljaa enemmän ja enemmän palveluksia. Ovat tottuneet siihen, että olen ollut aina saatavilla, hoitanut heidän asioitaan ja ollut apuna. Ja itse olen jäänyt ilman vastaavaa apua, eikä kukaan kysy haluaisitko ja jaksatko, tai miten he voisivat korvata vaivannäköni (esim. kuskaamisista koituvat polttoainekulut). Monet ihmiset ovat aika itsekkäitä ja kiittämättömiä... On ollut pakko oppia asettamaan omia rajoja, kun on tullut hyväksikäytetty olo. Auttamisesta on tullut itselle liian työlästä, eikä se ole ollut enää lähtöisin minun omasta halusta, puhtaasta sydämestä. Olen tuntenut katkeruutta ja mieliala on ollut huono, kun olen ollut tällaisten ihmisten kanssa tekemisissä. Näiden tunteiden myötä olen hitaasti, mutta varmasti irtisanoutunut näistä itselleni haalimistani velvoitteista ja toisten asettamista vaatimuksista. Edelleen häkellyn täysin toisen ihmisen todella ilkeästä tai röyhkeästä käyttäytymisestä niin, että en osaa pitää puoliani. Oppia ikä kaikki...
Mun pitkäaikaisen, lapsuudesta saakka, ystäväni kohdalla tein päätöksen että on parempi mennä omia teitä jatkossa. Huomasin että hän ei kunnioittanut minun mielipiteitäni, aikaani eikä halujani. Yhteydessä olisi pitänyt olla vain silloin kun hän halusi ja häntä kiinnosti. Pitkään näin tapahtuikin, kunnes aloin sanoa ystävällisesti omia näkökantoja ja ehdotin tekemisiä.
No, hän tiesi aina paremmin jopa asioista joita tein työkseni ja hän oli mm. työttömänä. Minun olisi pitänyt työpaikallani mainostaa häntä, että saisi töitä. Kauttani yritti hyötyä yhdestä jos toisesta asiasta ja teki viimeisen oharin todennäköisesti siksi että olin ennakkoon sanonut etten pysty eräässä asiassa häntä auttamaan, silti oli tarkoitus nähdä mutta ilmeisesti ei enää kiinnostanutkaan. Hän suhtautui asiaan niin kevyesti, että mulla paloi pinna ja päätin että tämä on tässä. On ollutkin.
Ystävä ei pidä toista koko päivää odottamassa. Pärjään paremmin kun olen niiden harvojen ystävien kanssa jotka eivät hyväksikäytä ja joita seurani ja tekemiseni oikeasti kiinnostaa. Mitä teen ystävällä jota ei kiinnosta mikään yhdessä tekeminen jonka minä ehdotan. Minun kuitenkin pitäisi aina jaksaa kun häntä kiinnostaa.
Tätä ketjua lukiessa tajusin, että ratkaisu oli aivan oikea, en oikeasti saanut häneltä vastavuoroisesti energiahävikin lisäksi kuin kahvittelua. Jälkimmäinen riittää hyvin jos toiseltakaan ei kinuta koko ajan jotain.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Millään muulla väliä ei ole kuin sillä että välittää toisesta. Asiat on loppupeleissä yksinkertaisia,
kaikki muu on keksittyjä ongelmia jota nyky yhteiskunta höystää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pääsin yli lukemalla aiheeseen liittyviä kirjoja joissa on harjoituksia. Ja juttelemalla aiheeseen koulutetun terapeutin kanssa.
On monia toimivia, hauskoja ja helppoja menetelmiä, jotka ovat käyttäytymistieteellisiä, tajusin niiden arvon kun olin vain "jämäköitynyt ja pannut suhteita poikki", mutta alkuperäinen syy oli käsittelemättä ja se jämäkkyyskin oli osin kiukkuun ja raivoon perustuvaa ja aiheutti häpeää ja suhteen menettämisen.
Suhteita EI tarvitse useinkaan (joskus kyllä), laittaa poikki vaan tunnistaa mitä tarvitsee itselleen ja omaan hyvinvointiin, asettaa rajoja ja kommunikoida rajoja.
Ei sen toisen tarvitse pitää rajoistasi, hän voi olla jopa eri mieltä, ja voitte silti olla ystäviä, olla yhteydessä jne.
Luetteleko kirjavinkkejä tähän? Välillä tuntuu, että olen liiankin ehdoton joissakin asioissa, vaikka sanoin joo joo tyyppi olevani ja suhteita katkeaa vahingossakin sen takia. Pitäisi löytää tasapaino.
#109
Kirjavinkkiä kysyt, joten tässä paras suositukseni, miksi?
I Need Your Love — Is That True?
Byron Katie with Michael Katz
In this groundbreaking book, Katie helps you question everything you have been taught to do to gain love, approval, and appreciation and shows you how this questioning brings real love and puts you in charge of your own happiness.
BulgarianChineseDanishDutchEnglishFrenchGermanHebrewHungarianItalianJapaneseKoreanLithuanianNorwegianPolishRomanianRussianSerbianSwedishTurkish
Lisäksi menetelmä https://thework.com
Käännetty myös suomen kielelle. Perustuu omaan työskentelyyn, mutta voi työskennellä myös muiden kanssa.
Se on työkirja, jossa jokaisen lyhyen osion jälkeen on harjoituksia, jotka ovat helppoja ja oivaltavia.
Lopputuloksena olen kokenut itseyttä, rajoja, lähentymistä ja lisääntynyttä läheisyyttä lähellä oleviin ihmisiin, kun olen tullut tietoiseksi ajattelu- ja käyttäytymistavoista jotka perustuvat lapsuudesta saatuihin malleihin (ja kohdallani hylkäämistraumaan, ja muihin mini-traumoihin joita varmaankin jokaisella on).
Olen kokenut että itsellisyys, terveet rajat ovat opeteltavissa!
Palaan tähän kirjaan aika-ajoin ja kyyneleet virtaavat poskillani aina uudestaan, kun tajuan kuinka paljon on rakkautta, ja että voin rakastaa tavallani sitä toista ihmistä.
Ettei minun tarvitse tehdä mitään saadakseni rakkautta, koska rakkaus on.
Löytyyköhän Suomesta tuota kirjaa vai pitääkö ulkomailta tilata? Noita kaikkia nettisivun harjoituksia ei tainnut olla suomeksi?
Kiitos joka tapauksessa!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miellytättekö myös parisuhteissanne? Miten se ilmenee?
Vierailija kirjoitti:
En nyt osaa itseäni diagnosoida, mutta voin kertoa olleeni tällaisen miellyttäjämiehen kanssa naimisissa - liian pitkään.
Olihan se mies miellyttävä minua kohtaan, ainakin aluksi. Ja varmaan minäkin olin miellyttävä, semmoisia teinejä kun oltiin. Miellyttävästi eleltiin, enimmäkseen sovussa, ja miellytettiin kaikkia muitakin: oltiin kohteliaita, avuliaita, vieraanvaraisia, ystävällisiä jne jne.
Mutta tuli työläitä juttuja opiskelussa, tuli töitä, tuli lapset, tuli arki jota piti oikeasti pyörittää, jossa piti sopia aikatauluja ja tasia perheen omia töitä. Niin tämä mieheni jatkoi kaikkien muiden miellyttämistä, repi itseään jos vaikka kenen mummon tai serkunkaiman avuksi milloin tietokoneasioissa (usein just niissä), milloin ilmaiseksi tai melkein ilmaiseksi kuvaamaan jonkun kaverin siskon häitä. Hänen työpäivänsä venyivät, koska joku työkaveri tartti justiin apua projektissaan tai naapuri soitti ja pyysi nostamaan pianoa.
Itse asiassa kaikki muut ihmiset olivat tärkeämpiä miellyttää kuin me "itsestäänselvät" eli oma perhe. Myöskään hänen vanhempansa eivät kuuluneet tähän miellyttämispiiriin, varmaan itsestäänselviä hekin, kun taas minun isäni tai äitini ei tarvinnut kuin vinkaista niin mies jo riensi heitäkin auttamaan.
Hän myös ystävällisesti antoi tulla meille yöksi, antoi tavaroitamme lainaan tai omaksi jne jne.
Elämä muuttui sen verran hallitsemattomaksi, että minusta muodostui se kiukkuinen akka, joka päsmäröi että jumankevita lapset on haettava päiväkodista sovittuun aikaan kun itse olen töissä, vaikka kuinka olisi työkaverilla justiin hävinnyt koko tiedosto kun on painanut väärää nappia. Ja ihan oikeesti mun päivystysaamuna on tultava hakemaan mut sieltä päivystyksestä (meillä oli silloin vain yksi auto) vaikka naapurin auto ei oliskaan käynnistynyt ja siihen pitäis saada virtaa.
En osaa sanoa mikä syndrooma tuo on, mutta eroonhan me päädyimme. Eikä hän eron jälkeenkään mikään hääppöinen isä ollut - miellyttävä kyllä juu, mutta ei lupauksiaan pitävä, eikä elareita maksava, kun ei rahaakaan sitten ollut.
Oma miellyttämiseni ei ole tuollaista. Uhraan ainoastaan itseäni ja omaa aikaani, en toisten.
Itse kun lopetin muitten miellyttämisen, huomasin, että muut kunnioittavat minua enemmän. Muut tuntuvat haluavat päästä suosiooni. Ei kukaan halua miellyttäjiä ympärilleen vaan tasaveroisia ihmisiä. Miellyttämällä muita vaadit muita rakastamaan sinua. Tuo ei ole ihan kohtuullinen vaatimus.
Vierailija kirjoitti:
Meinasin tulla täällä puhumaan tuosta läheisriippuvuudesta, mutta se on täällä mainittu.
Se läheisriippuvuus on aina lähtöisin siitä, ettei ole saanut jotain lapsena, mitä on tarvinnut, mistä se koko läheisriippuvuus lähtee (ja mistä myös kaiken maailman addiktiot ja mielenterveyshäiriötkin).
Siitä eroon pääseminen tarkoittaa, että pitää olla jopa yksin välillä ja oppia olemaan yksin sekä rakastamaan itseään. En usko, että jos on huonossa suhteessa ja läheisriippuvainen toiseen henkilöön kykenee tekemään sitä kasvua.
Itse olin 10v suhteessa, jossa toinen käytti häikäilemättä hyväksi. Nyt aion olla sinkku siihen asti, kunnes ymmärrän mikä minussa on vialla ja miksi minä olen antanut jatkuvasti periksi, anteeksi ja huolehtinut toisesta, kun toinen on vaan tehnyt pahaa ja vaikka mitä selän takana.
Tästä tuli mieleeni kun olin ihastunut erääseen mieheen. Tapailimme lähinnä ravintolassa, josta lähdimme yhtä matkaa jomman kumman luokse. Aamulla mies oli aina jotenkin ahdistunut. Tämän lisäksi viestittelimme. Tai hän viestitteli. Ilmeisesti silloin kun oli humalassa. Jos itse laitoin jotain viestiä hän oli lyhytsanainen. Odotin monesti viikonloppua, kun tiesin että näkisimme.
Erään kerran olimme sopineet että lähdemme samaa matkaa, mutta hän lähti käymään toisessa ravintolassa moikkaamassa kavereitaan. Laitoin viestiä, ja yritin soittaa, kun minua alkoi väsyttää, että joko mennään. Hän ei vastannut mitään.
Ravintola alkoi menemään kiinni pikkuhiljaa, ja minä, monta tuntia jo väsyneenä odottaneena lähdin polkemaan pakkasessa kotiini pyörällä. Matkaa oli 5 km. Tarkoitus oli ollut mennä hänen luokseen, hän asui muutaman sadan metrin päässä.
Olin polkenut pari kilometriä kun kuulin että puhelin soi. Käännyin samantien takaisin keskustaan päin, samalla kaivaen puhelinta laukustani kun tiesin että hän soittaa.
Hän kysyi olinko jo ehtinyt lähteä kotiin vastasin että en ole (vaikka siis olin) vaan tässä olen vielä keskustassa, samalla vimmatusti polkien takaisin päin. Hän ilmoittikin sitten että hän lähtee käymään jatkoilla kaverin luona, että hän soittelee sitten kun on valmis sieltä.
Käännyin takaisin kotiin ja itkin koko matkan. Pääsin kotiin ja sain takin pois päältä, kun puhelin taas soi, en vastannut. Perään tuli viesti että missä olen, hän olisi nyt valmis, ja voisi tulla luokseni yöksi.
En vastannut enää ikinä mitään hänelle, ja silloin päätin että yhdenkään miehen takia en tee enää yhtään ainoaa myönnytystä, ja tämä on pitänyt.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En nyt osaa itseäni diagnosoida, mutta voin kertoa olleeni tällaisen miellyttäjämiehen kanssa naimisissa - liian pitkään.
Olihan se mies miellyttävä minua kohtaan, ainakin aluksi. Ja varmaan minäkin olin miellyttävä, semmoisia teinejä kun oltiin. Miellyttävästi eleltiin, enimmäkseen sovussa, ja miellytettiin kaikkia muitakin: oltiin kohteliaita, avuliaita, vieraanvaraisia, ystävällisiä jne jne.
Mutta tuli työläitä juttuja opiskelussa, tuli töitä, tuli lapset, tuli arki jota piti oikeasti pyörittää, jossa piti sopia aikatauluja ja tasia perheen omia töitä. Niin tämä mieheni jatkoi kaikkien muiden miellyttämistä, repi itseään jos vaikka kenen mummon tai serkunkaiman avuksi milloin tietokoneasioissa (usein just niissä), milloin ilmaiseksi tai melkein ilmaiseksi kuvaamaan jonkun kaverin siskon häitä. Hänen työpäivänsä venyivät, koska joku työkaveri tartti justiin apua projektissaan tai naapuri soitti ja pyysi nostamaan pianoa.
Itse asiassa kaikki muut ihmiset olivat tärkeämpiä miellyttää kuin me "itsestäänselvät" eli oma perhe. Myöskään hänen vanhempansa eivät kuuluneet tähän miellyttämispiiriin, varmaan itsestäänselviä hekin, kun taas minun isäni tai äitini ei tarvinnut kuin vinkaista niin mies jo riensi heitäkin auttamaan.
Hän myös ystävällisesti antoi tulla meille yöksi, antoi tavaroitamme lainaan tai omaksi jne jne.
Elämä muuttui sen verran hallitsemattomaksi, että minusta muodostui se kiukkuinen akka, joka päsmäröi että jumankevita lapset on haettava päiväkodista sovittuun aikaan kun itse olen töissä, vaikka kuinka olisi työkaverilla justiin hävinnyt koko tiedosto kun on painanut väärää nappia. Ja ihan oikeesti mun päivystysaamuna on tultava hakemaan mut sieltä päivystyksestä (meillä oli silloin vain yksi auto) vaikka naapurin auto ei oliskaan käynnistynyt ja siihen pitäis saada virtaa.
En osaa sanoa mikä syndrooma tuo on, mutta eroonhan me päädyimme. Eikä hän eron jälkeenkään mikään hääppöinen isä ollut - miellyttävä kyllä juu, mutta ei lupauksiaan pitävä, eikä elareita maksava, kun ei rahaakaan sitten ollut.
Oma miellyttämiseni ei ole tuollaista. Uhraan ainoastaan itseäni ja omaa aikaani, en toisten.
Itse asiassa kukaan ei ole saari.
Miellyttäminen on epärehellisyyttä. Siinä anastaa ainakin totuudellisuuden ja aitouden, myös toisilta.
Sama mulla.
Lisäksi sain muutama vuosi sitten tietää että minulle hyvin tärkeä, rakas ja läheinen ihminen onkin ollut käärme oikeastaan koko sen 20 vuotta jonka olimme tunteneet. Pikkuhiljaa sain tietää enemmän ja isompia juttuja. En voi tälle asialle mitään, koska kukaan ei uskoisi minua. Oma mieheni kuitenkin uskoo, ja on itsekin huomannut asioita hänestä. Tämä ystävä mm. järjesti tilanteita niin että jouduin muka vahingossa stalkkerini kanssa samaan tilaan. Stalkkeri on siis sellainen jonka me molemmat tunnemme. Oli muka vahingossa pyytänyt meidät luokseen kahville samaan aikaan jne.
En uskalla enää ystävystyä koska en halua sellaisten ihmisten vaikutuspiiriin jotka tällaiseen kykenevät, mutta en myöskään osaa sitä estää, koska automaattisesti haluan keskustella uutta tyyppiä kiinnostavista asioista, ja vaikka itse haluaisin puhua muusta, en sitä tee, koska automaattioletukseni on ettei minun asiani kuitenkaan kiinnosta ketään, ja mikäli haluan mukavan ihmisen kanssa olla tekemisissä, on minun myötäiltävä.
En siis mitenkään ole olematta mitään mielipidettä, tai hengaile hirviöiden kanssa, vaan tämä on paljon hienovaraisempaa, niin, etten itsekään huomaa tekeväni sitä.