Lue keskustelun säännöt.
Äitini ei välitä yhtään, vaikka hajoan vaikean vauvavuoden alle
Hän ei koskaan soita tai tarjoa apuaan. Pahinta kuitenkin on, että kertoessani vauvan koliikki-itkuista, omasta uupumuksestani, huolestani ja univelastani hän ei kommentoi niitä mitenkään. Hän haluaa vaan suloisia kuvia vauvasta ja käydessään kylässä sylittelee ja kuvaa vauvaa eli ottaa vain "parhaat palat". Tuntuu niin pahalta kun oma äiti ei osoita mitään myötätuntoa tai totea, että "sinulla kuulostaa olevan rankkaa". Sekin jo auttaa kun joku huomaa ja myöntää, että nyt on rankkaa aikaa.
Kommentit (1209)
Vierailija kirjoitti:
Ap, mitä siellä neuvolassa sanottiin? Kai olet jo soittanut neuvoa?
She doesn't exist, that's why she didn't call.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kerro neuvolassa jaksamisongelmistasi. Voit myös tehdä oman kotikuntasi sosiaalitoimeen perheestäsi lastensuojeluilmoituksen. Tukea on helpompi saada, jos on sosiaalitoimen asiakkuus.
Tsemppiä!
Nimenomaan -apua neuvolasta.
Tämän lisäksi kannattaa nukkua, kun vauva nukkuu ja valvoo kun vauva valvoo,
jos vauvalla on koliikkia. Kuivat housut, ruokaa ja seurustelua/leikkiä - mikä voi mennä vikaan?
Jos vauva nukkuu vaikka 1-1,5 h pätkiä ja itkee näissä väleissä tuntikausia, ja tätä jatkuu vuorokauden ympäri, päivästä toiseen, viikosta toiseen ja kuukaudesta toiseen, niin on sanomattakin selvää, että siinä hoitava ihminen jo hajoaa. Läheskään kaikki eivät saa edes nukuttua silloin kuin haluaisivat, vaikka vauva pienen hetken olisikin unessa. Umpiväsyneenä ja tuota pyörittäessä monikin asia voi mennä vikaan.
Nimenomaan. Ja empatiaahan tässä eniten kai kaivattiin, eikä sitä että mummu kasvattaisi lapsen. Uupunut ihminen tarvitsee ymmärrystä ja tukea, etenkin kun on uudessa elämäntilanteessa eikä tiedä mitä tehdä. Tukea voi antaa vaikka soittamalla toiselle ja kysymällä mitä kuuluu, ei se sen kummempaa tarvitse olla.
No kuka uskaltaa nykyään soittaa kun aina tuntuu olevan väärä aika.
Sitähän se on. Jos et auta, oot paska. Jos autat, niin väärin autettu. Mutta semmosta se on äidiksi tuleminen ja äitinä oleminen, ihan sieltä vauvavaiheesta aivan tuonne vanhainkodin pahnoille, väärin tehty ja väärin jätetty tekemättä. Ja eikö aina pahimpia nokkijoita oo ne toiset naiset.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Normisettiä. Mun äitini (tai vanhempani) ei ole koskaan auttaneet mitenkään mua. Kotoa piti muuttaa heti lukion jälkeen, ei autettu mitenkään, siis edes muutossa tai takuuvuokrassa. Koko aikuisuus mennyt ilman apua missään koskaan. Ei puhettakaan lainan takauksista, lastenhoitoavusta, muuttoavusta, yhtään mistään.
Nyt tulee ap se osio mikä kannattaa lukea tarkkaan. Vuosikymmet mahdollistin tuon tylyn paskakohtelun. Teeskentelin että ei se haittaa, ei se satu - vaikka sattui. Kun sisarus sai koko ajan apua ja huomattavaa rahallista tukea, katsoin muualle ja ajattelin että ei tässä ole mitään epäreilua. Siedin sen että lapsistani ei oltu kiinnostuttu ikinä, ei viitsitty tavata tai soitella tai pitää yhteyttä. Mä olin aina se joka laitteli lasten valokuvia (joilla vanhemmat leuhki muille miten he hoitaa ja auttaa, eli siis valehtelivat). Koko vähäinen yhteydenpito oli mun varassa. Mä joustin, taivuin, alistuin.
Vasta kun täytin 40 ja sisarukselle ostettiin lahjaksi asunto, raivostuin ja LOPETIN MAHDOLLISTAMISEN. En enää pitänyt yhteyttä, en enää alistunut paskaan kohteluun ja en enää mukisematta niellyt sitä että toinen lapsista saa 30 000 rempparahaa ja mä en saanut ikinä mitään.
Välithän meni sitten siinä. Mutta mä vahvistuin, sain itsetuntoni takaisin ja arvostan itseäni. Ikinä en enää ota tuota paskaa niskaan.Isovanhempia ei lapsillani ole siis mun puolelta ollenkaa . Elossa ovat, muuta en tiedä.
Siis oikeasti? Jouduit muuttamaan täysikäisenä pois kotoa? Ja 40-vuotiaana raivostut ja katkeroiduit siitä että sisaresi saa asunnon lahjaksi? Oikeasti, eikö tuon ikäisenä pitäisi olla jo aikuinen? Mulla ei oo ikinä edes tullut mieleen että olisi jotenkin vanhempien velvollisuus taata mun velkoja. Moni muuttaa pois kotoaan jo ylä-asteen jälkeen, sinä olet jäänyt vielä vuosiksi sen jälkeen elätettäväksi vanhempiesi luokse. Saattaa olla että ehkä kiittämättömyytesi takia vanhempasi eivät enää halunneet rahoittaa sinua.
Niin. Voit ilkkua vain jos sulle tehtiin sama, eli käskettiin muuttaa kotoa, ei autettu missään (asunnon etsintä, takuuvuokra, muutto) ja mukaasi et saanut mitään kotoa. Vain repullisen vaatteita. Se oli mun kohtalo, lähdin reppu selässä ja siihen loppui kaikki yhteydenpito, välittäminen, en edes jouluksi saanut mennä kotiin.
Jos sulla on ollut tätäkin kurjempaa voit ehkä ilkkua, mutta anna kun arvaan - olet kermaperse. Ja valtavasti apua kotoaan saanut. Sellaiset on pahimpia pätijöitä ja v*ttuilijoita ja niitä on tämäkin ketju täynnä. Haista pee.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Normisettiä. Mun äitini (tai vanhempani) ei ole koskaan auttaneet mitenkään mua. Kotoa piti muuttaa heti lukion jälkeen, ei autettu mitenkään, siis edes muutossa tai takuuvuokrassa. Koko aikuisuus mennyt ilman apua missään koskaan. Ei puhettakaan lainan takauksista, lastenhoitoavusta, muuttoavusta, yhtään mistään.
Nyt tulee ap se osio mikä kannattaa lukea tarkkaan. Vuosikymmet mahdollistin tuon tylyn paskakohtelun. Teeskentelin että ei se haittaa, ei se satu - vaikka sattui. Kun sisarus sai koko ajan apua ja huomattavaa rahallista tukea, katsoin muualle ja ajattelin että ei tässä ole mitään epäreilua. Siedin sen että lapsistani ei oltu kiinnostuttu ikinä, ei viitsitty tavata tai soitella tai pitää yhteyttä. Mä olin aina se joka laitteli lasten valokuvia (joilla vanhemmat leuhki muille miten he hoitaa ja auttaa, eli siis valehtelivat). Koko vähäinen yhteydenpito oli mun varassa. Mä joustin, taivuin, alistuin.
Vasta kun täytin 40 ja sisarukselle ostettiin lahjaksi asunto, raivostuin ja LOPETIN MAHDOLLISTAMISEN. En enää pitänyt yhteyttä, en enää alistunut paskaan kohteluun ja en enää mukisematta niellyt sitä että toinen lapsista saa 30 000 rempparahaa ja mä en saanut ikinä mitään.
Välithän meni sitten siinä. Mutta mä vahvistuin, sain itsetuntoni takaisin ja arvostan itseäni. Ikinä en enää ota tuota paskaa niskaan.Isovanhempia ei lapsillani ole siis mun puolelta ollenkaa . Elossa ovat, muuta en tiedä.
Siis oikeasti? Jouduit muuttamaan täysikäisenä pois kotoa? Ja 40-vuotiaana raivostut ja katkeroiduit siitä että sisaresi saa asunnon lahjaksi? Oikeasti, eikö tuon ikäisenä pitäisi olla jo aikuinen? Mulla ei oo ikinä edes tullut mieleen että olisi jotenkin vanhempien velvollisuus taata mun velkoja. Moni muuttaa pois kotoaan jo ylä-asteen jälkeen, sinä olet jäänyt vielä vuosiksi sen jälkeen elätettäväksi vanhempiesi luokse. Saattaa olla että ehkä kiittämättömyytesi takia vanhempasi eivät enää halunneet rahoittaa sinua.
Idiotti
On valitettavan tavallista, että lapsia ja sisaruksia kohdellaan lapsuudenperheessä eriarvoisesti. Lapsista yksi on suosikki, jota palvotaan ja paapotaan jopa aikuisena. Muut lapset saavat pärjätä omillaan ja ilman mitään apuja.
Valitettavasti myös monet isovanhemmat harrastavat eriarvoista aikuisten lasten ja lastenlasten suosimista. Aikuista tytärtä ja tyttären perhettä paapotaan. Poika ja pojan perhe saavat pärjätä omillaan eivätkä saa mitään apua. Oma apu on paras apu.
Tuttua ja ikävää on myös valehtelu, kuin appivanhemmat sepittävät sukulaisille, naapureille ja tuttaville satuja ja tarinoita, kuinka "heillä on raskasta kun he hoitavat pojan lapsia". Äitinä kysyin suoraan, missä stratosfäärissä tämä "raskas pojan lasten hoitaminen" on tapahtunut, kun emme ole sellaista nähneetkään. Anopin ja appiukon mielestä "raskasta lastenlasten hoitamista" on se, kun pojan perhe käväisee kylässä päiväseltään muutaman kerran vuodessa ja itse hoidamme ja valvomme lapset anoppilassa. Se on jokaisen oma valinta, haluaako tarjota joskus toisille ihmisille apua. Totta pitää puhua eikä valehdella!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Normisettiä. Mun äitini (tai vanhempani) ei ole koskaan auttaneet mitenkään mua. Kotoa piti muuttaa heti lukion jälkeen, ei autettu mitenkään, siis edes muutossa tai takuuvuokrassa. Koko aikuisuus mennyt ilman apua missään koskaan. Ei puhettakaan lainan takauksista, lastenhoitoavusta, muuttoavusta, yhtään mistään.
Nyt tulee ap se osio mikä kannattaa lukea tarkkaan. Vuosikymmet mahdollistin tuon tylyn paskakohtelun. Teeskentelin että ei se haittaa, ei se satu - vaikka sattui. Kun sisarus sai koko ajan apua ja huomattavaa rahallista tukea, katsoin muualle ja ajattelin että ei tässä ole mitään epäreilua. Siedin sen että lapsistani ei oltu kiinnostuttu ikinä, ei viitsitty tavata tai soitella tai pitää yhteyttä. Mä olin aina se joka laitteli lasten valokuvia (joilla vanhemmat leuhki muille miten he hoitaa ja auttaa, eli siis valehtelivat). Koko vähäinen yhteydenpito oli mun varassa. Mä joustin, taivuin, alistuin.
Vasta kun täytin 40 ja sisarukselle ostettiin lahjaksi asunto, raivostuin ja LOPETIN MAHDOLLISTAMISEN. En enää pitänyt yhteyttä, en enää alistunut paskaan kohteluun ja en enää mukisematta niellyt sitä että toinen lapsista saa 30 000 rempparahaa ja mä en saanut ikinä mitään.
Välithän meni sitten siinä. Mutta mä vahvistuin, sain itsetuntoni takaisin ja arvostan itseäni. Ikinä en enää ota tuota paskaa niskaan.Isovanhempia ei lapsillani ole siis mun puolelta ollenkaa . Elossa ovat, muuta en tiedä.
Siis oikeasti? Jouduit muuttamaan täysikäisenä pois kotoa? Ja 40-vuotiaana raivostut ja katkeroiduit siitä että sisaresi saa asunnon lahjaksi? Oikeasti, eikö tuon ikäisenä pitäisi olla jo aikuinen? Mulla ei oo ikinä edes tullut mieleen että olisi jotenkin vanhempien velvollisuus taata mun velkoja. Moni muuttaa pois kotoaan jo ylä-asteen jälkeen, sinä olet jäänyt vielä vuosiksi sen jälkeen elätettäväksi vanhempiesi luokse. Saattaa olla että ehkä kiittämättömyytesi takia vanhempasi eivät enää halunneet rahoittaa sinua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miksi mummon pitäisi auttaa mutta vaarin ei tarvitse?
Isoäitikin voivat väsyä. Ihan niin kuin äiditkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Normisettiä. Mun äitini (tai vanhempani) ei ole koskaan auttaneet mitenkään mua. Kotoa piti muuttaa heti lukion jälkeen, ei autettu mitenkään, siis edes muutossa tai takuuvuokrassa. Koko aikuisuus mennyt ilman apua missään koskaan. Ei puhettakaan lainan takauksista, lastenhoitoavusta, muuttoavusta, yhtään mistään.
Nyt tulee ap se osio mikä kannattaa lukea tarkkaan. Vuosikymmet mahdollistin tuon tylyn paskakohtelun. Teeskentelin että ei se haittaa, ei se satu - vaikka sattui. Kun sisarus sai koko ajan apua ja huomattavaa rahallista tukea, katsoin muualle ja ajattelin että ei tässä ole mitään epäreilua. Siedin sen että lapsistani ei oltu kiinnostuttu ikinä, ei viitsitty tavata tai soitella tai pitää yhteyttä. Mä olin aina se joka laitteli lasten valokuvia (joilla vanhemmat leuhki muille miten he hoitaa ja auttaa, eli siis valehtelivat). Koko vähäinen yhteydenpito oli mun varassa. Mä joustin, taivuin, alistuin.
Vasta kun täytin 40 ja sisarukselle ostettiin lahjaksi asunto, raivostuin ja LOPETIN MAHDOLLISTAMISEN. En enää pitänyt yhteyttä, en enää alistunut paskaan kohteluun ja en enää mukisematta niellyt sitä että toinen lapsista saa 30 000 rempparahaa ja mä en saanut ikinä mitään.
Välithän meni sitten siinä. Mutta mä vahvistuin, sain itsetuntoni takaisin ja arvostan itseäni. Ikinä en enää ota tuota paskaa niskaan.Isovanhempia ei lapsillani ole siis mun puolelta ollenkaa . Elossa ovat, muuta en tiedä.
Siis oikeasti? Jouduit muuttamaan täysikäisenä pois kotoa? Ja 40-vuotiaana raivostut ja katkeroiduit siitä että sisaresi saa asunnon lahjaksi? Oikeasti, eikö tuon ikäisenä pitäisi olla jo aikuinen? Mulla ei oo ikinä edes tullut mieleen että olisi jotenkin vanhempien velvollisuus taata mun velkoja. Moni muuttaa pois kotoaan jo ylä-asteen jälkeen, sinä olet jäänyt vielä vuosiksi sen jälkeen elätettäväksi vanhempiesi luokse. Saattaa olla että ehkä kiittämättömyytesi takia vanhempasi eivät enää halunneet rahoittaa sinua.
Niin. Voit ilkkua vain jos sulle tehtiin sama, eli käskettiin muuttaa kotoa, ei autettu missään (asunnon etsintä, takuuvuokra, muutto) ja mukaasi et saanut mitään kotoa. Vain repullisen vaatteita. Se oli mun kohtalo, lähdin reppu selässä ja siihen loppui kaikki yhteydenpito, välittäminen, en edes jouluksi saanut mennä kotiin.
Jos sulla on ollut tätäkin kurjempaa voit ehkä ilkkua, mutta anna kun arvaan - olet kermaperse. Ja valtavasti apua kotoaan saanut. Sellaiset on pahimpia pätijöitä ja v*ttuilijoita ja niitä on tämäkin ketju täynnä. Haista pee.
Minä alan hyvin ymmärtää, miksi sinua ei autettu. Ei kukaan halua edes jouluna tavata tuollaista valittajaa, kuitenkin se laskisi että miksi toinen sai kaksi lahjaa, ja minä vain yhden, byaaäh.
Minäkin sain kotoa vain vähät vaatteeni, mutta entä sitten? Aikuinen hommaa asuntonsa ihan itse, järjestää mieleisensä joulun ja elämän. Ei ne vanhempien rahat ole sinun, ne ovat vanhempien, ja he voivat omilla rahoillaan lämmittää vaikka takkaa.
Vierailija kirjoitti:
On valitettavan tavallista, että lapsia ja sisaruksia kohdellaan lapsuudenperheessä eriarvoisesti. Lapsista yksi on suosikki, jota palvotaan ja paapotaan jopa aikuisena. Muut lapset saavat pärjätä omillaan ja ilman mitään apuja.
Valitettavasti myös monet isovanhemmat harrastavat eriarvoista aikuisten lasten ja lastenlasten suosimista. Aikuista tytärtä ja tyttären perhettä paapotaan. Poika ja pojan perhe saavat pärjätä omillaan eivätkä saa mitään apua. Oma apu on paras apu.
Tuttua ja ikävää on myös valehtelu, kuin appivanhemmat sepittävät sukulaisille, naapureille ja tuttaville satuja ja tarinoita, kuinka "heillä on raskasta kun he hoitavat pojan lapsia". Äitinä kysyin suoraan, missä stratosfäärissä tämä "raskas pojan lasten hoitaminen" on tapahtunut, kun emme ole sellaista nähneetkään. Anopin ja appiukon mielestä "raskasta lastenlasten hoitamista" on se, kun pojan perhe käväisee kylässä päiväseltään muutaman kerran vuodessa ja itse hoidamme ja valvomme lapset anoppilassa. Se on jokaisen oma valinta, haluaako tarjota joskus toisille ihmisille apua. Totta pitää puhua eikä valehdella!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Normisettiä. Mun äitini (tai vanhempani) ei ole koskaan auttaneet mitenkään mua. Kotoa piti muuttaa heti lukion jälkeen, ei autettu mitenkään, siis edes muutossa tai takuuvuokrassa. Koko aikuisuus mennyt ilman apua missään koskaan. Ei puhettakaan lainan takauksista, lastenhoitoavusta, muuttoavusta, yhtään mistään.
Nyt tulee ap se osio mikä kannattaa lukea tarkkaan. Vuosikymmet mahdollistin tuon tylyn paskakohtelun. Teeskentelin että ei se haittaa, ei se satu - vaikka sattui. Kun sisarus sai koko ajan apua ja huomattavaa rahallista tukea, katsoin muualle ja ajattelin että ei tässä ole mitään epäreilua. Siedin sen että lapsistani ei oltu kiinnostuttu ikinä, ei viitsitty tavata tai soitella tai pitää yhteyttä. Mä olin aina se joka laitteli lasten valokuvia (joilla vanhemmat leuhki muille miten he hoitaa ja auttaa, eli siis valehtelivat). Koko vähäinen yhteydenpito oli mun varassa. Mä joustin, taivuin, alistuin.
Vasta kun täytin 40 ja sisarukselle ostettiin lahjaksi asunto, raivostuin ja LOPETIN MAHDOLLISTAMISEN. En enää pitänyt yhteyttä, en enää alistunut paskaan kohteluun ja en enää mukisematta niellyt sitä että toinen lapsista saa 30 000 rempparahaa ja mä en saanut ikinä mitään.
Välithän meni sitten siinä. Mutta mä vahvistuin, sain itsetuntoni takaisin ja arvostan itseäni. Ikinä en enää ota tuota paskaa niskaan.Isovanhempia ei lapsillani ole siis mun puolelta ollenkaa . Elossa ovat, muuta en tiedä.
Siis oikeasti? Jouduit muuttamaan täysikäisenä pois kotoa? Ja 40-vuotiaana raivostut ja katkeroiduit siitä että sisaresi saa asunnon lahjaksi? Oikeasti, eikö tuon ikäisenä pitäisi olla jo aikuinen? Mulla ei oo ikinä edes tullut mieleen että olisi jotenkin vanhempien velvollisuus taata mun velkoja. Moni muuttaa pois kotoaan jo ylä-asteen jälkeen, sinä olet jäänyt vielä vuosiksi sen jälkeen elätettäväksi vanhempiesi luokse. Saattaa olla että ehkä kiittämättömyytesi takia vanhempasi eivät enää halunneet rahoittaa sinua.
Täysin sama kuvio meillä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Normisettiä. Mun äitini (tai vanhempani) ei ole koskaan auttaneet mitenkään mua. Kotoa piti muuttaa heti lukion jälkeen, ei autettu mitenkään, siis edes muutossa tai takuuvuokrassa. Koko aikuisuus mennyt ilman apua missään koskaan. Ei puhettakaan lainan takauksista, lastenhoitoavusta, muuttoavusta, yhtään mistään.
Nyt tulee ap se osio mikä kannattaa lukea tarkkaan. Vuosikymmet mahdollistin tuon tylyn paskakohtelun. Teeskentelin että ei se haittaa, ei se satu - vaikka sattui. Kun sisarus sai koko ajan apua ja huomattavaa rahallista tukea, katsoin muualle ja ajattelin että ei tässä ole mitään epäreilua. Siedin sen että lapsistani ei oltu kiinnostuttu ikinä, ei viitsitty tavata tai soitella tai pitää yhteyttä. Mä olin aina se joka laitteli lasten valokuvia (joilla vanhemmat leuhki muille miten he hoitaa ja auttaa, eli siis valehtelivat). Koko vähäinen yhteydenpito oli mun varassa. Mä joustin, taivuin, alistuin.
Vasta kun täytin 40 ja sisarukselle ostettiin lahjaksi asunto, raivostuin ja LOPETIN MAHDOLLISTAMISEN. En enää pitänyt yhteyttä, en enää alistunut paskaan kohteluun ja en enää mukisematta niellyt sitä että toinen lapsista saa 30 000 rempparahaa ja mä en saanut ikinä mitään.
Välithän meni sitten siinä. Mutta mä vahvistuin, sain itsetuntoni takaisin ja arvostan itseäni. Ikinä en enää ota tuota paskaa niskaan.Isovanhempia ei lapsillani ole siis mun puolelta ollenkaa . Elossa ovat, muuta en tiedä.
Siis oikeasti? Jouduit muuttamaan täysikäisenä pois kotoa? Ja 40-vuotiaana raivostut ja katkeroiduit siitä että sisaresi saa asunnon lahjaksi? Oikeasti, eikö tuon ikäisenä pitäisi olla jo aikuinen? Mulla ei oo ikinä edes tullut mieleen että olisi jotenkin vanhempien velvollisuus taata mun velkoja. Moni muuttaa pois kotoaan jo ylä-asteen jälkeen, sinä olet jäänyt vielä vuosiksi sen jälkeen elätettäväksi vanhempiesi luokse. Saattaa olla että ehkä kiittämättömyytesi takia vanhempasi eivät enää halunneet rahoittaa sinua.
Niin. Voit ilkkua vain jos sulle tehtiin sama, eli käskettiin muuttaa kotoa, ei autettu missään (asunnon etsintä, takuuvuokra, muutto) ja mukaasi et saanut mitään kotoa. Vain repullisen vaatteita. Se oli mun kohtalo, lähdin reppu selässä ja siihen loppui kaikki yhteydenpito, välittäminen, en edes jouluksi saanut mennä kotiin.
Jos sulla on ollut tätäkin kurjempaa voit ehkä ilkkua, mutta anna kun arvaan - olet kermaperse. Ja valtavasti apua kotoaan saanut. Sellaiset on pahimpia pätijöitä ja v*ttuilijoita ja niitä on tämäkin ketju täynnä. Haista pee.Minä alan hyvin ymmärtää, miksi sinua ei autettu. Ei kukaan halua edes jouluna tavata tuollaista valittajaa, kuitenkin se laskisi että miksi toinen sai kaksi lahjaa, ja minä vain yhden, byaaäh.
Minäkin sain kotoa vain vähät vaatteeni, mutta entä sitten? Aikuinen hommaa asuntonsa ihan itse, järjestää mieleisensä joulun ja elämän. Ei ne vanhempien rahat ole sinun, ne ovat vanhempien, ja he voivat omilla rahoillaan lämmittää vaikka takkaa.
Painu jo helvettiin väsynyt trollaaja. Jokainen näkee lävitsesi. Toki sulla voi olla muutakin mt-vikaa….
Ketjussa on kyllä sekopäitä, esim ne joiden mielestä no normaali heittää 18v täyttänyt lapsi kotoa reppu selässä ilman mitään tukea. Niin että lapsi yksin reppu selässä lähtee maailmaan.
Kaikki mun tuttavat on joko maksaneet lapsen takuuvuokrat, auttaneet asunnonhaissa, jotkut ostaneet asunnon, ostaneet huonekaluja, auttaneet muutossa, rahoittaneet lasta opinnoissa.
Joisrsin huonosti kohdelluista tulee lempeitä jotka haluaa toimia itse paremmin kuin ilkeät vanhemmat. Ja joistain tulee vielä tylympiä jotka jatkavat samaa paskan kohtelun linjaa omillekin lapsilleen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jännä miten näiden 80- ja 90-luvun superäitien lapsista on tullut enemmän syrjäytyneitä ja mielenterveysongelmaisia nuoria aikuisia kuin koskaan ennen. Heidän jotka niin uljaasti omasta mielestään ovat lapsensa kasvattaneet, ja joiden mielestä isovanhempien ei tarvitse olla omien lastensa elämässä mukana lainkaan. Jotka niin vahingoniloisesti nauttivat siitä, että toiset uupuvat nyt kun hekin aikanaan uupuivat. Eivätkä jaksaneet omia lapsiaan kunnolla kasvattaa. Nyt näiden omat vanhemmat makaavat laitoksessa vaipoissa, ja sekään ei hetkauta että tällä menolla he itse ovat seuraavat jotka siellä makaavat yksinään. Jännä että tämä kylmä ja epäempaattinen sukupolvi kasvatti omista lapsistaan luusereita. Ja ne jotka eivät epäonnistuneet saadaan kyllä vielä murrettua. Pääasia että omalla lapsella ei mene paremmin kun itsellä on mennyt.
Auts, johan on katkeraa vuodatusta. Ei se lama meille kenellekään hyvää tehnyt. Siitäkin selvittiin, mutta ahistusta ja kamppailua oli-ei puhettakaan superäitiydestä. Omat nyt aikuisia ja lapsenlapsi on. Apua kyllä annan, mutta vuorotyötä aina tehneenä ne vapaat siinä välissä on paikallaan. Kovin kokonaisvaltaiseen apuun ei paukut riitä. Silloin -90 ja 2000 luvulla tuli kyllä resursseja käytettyä ihan 150% - se saa riittää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi välittäisi? Olet aikuinen ihminen ja vastuussa itsestäsi ja lapsestasi.
Kamalaa jos oma äiti ei välitä.
Et vastannut kysymykseen, miksi pitäisi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä olisin onnellinen jos mulla edes olisi vielä äiti, ihan millainen tahansa. On paljon meitä jotka on äitinsä menettäneet jo lapsena, omani menetin syövälle kun olin 14. Lopeta valitus ja ryhdistäydy!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
niin , ja jälleen kerran kysyn että mites ne isoisät, ukit, faarit, papat..hoitaako ne?
No eikö se tässä mennyt niin, että isä ei mukana kuviossa lainkaan. Ihan oma valinta tehdä lapsi noin, ja ihan oma vastuu myös.
Mistä tiedät, että isä ei ole ollut kuvioissa ja että asiasta ei olisi päätetty yhdessä? Kyllä se usean kohdalla on niin, että isä ei vain osallistu, vaikka olisi yhdessä lapsi hankittu. Erokin on voinut tulla, niin kuin monella ja vastuu kaatunut yksin äidille. Äidin oma vastuu, ilman minkäänlaisia sympatioita tai apuja keneltäkään läheiseltä?
Niin tuolla aiemmin sanottiin. Voi se tietysti olla kenen tahansa sanoma, mutta sama valittava aggressiivinen tyyli kun aloituksessa.
Ainakaan tietääkseni ei Ap ole vastannut isäysymykseen. Ei ainakaan mainitsemalla olevansa Ap. Muut ovat kyllä tätä asiaa spekuloineet.
Monella on se tilanne, että vauva on päätetty hankkia yhdessä. Ja kun vauva syntymässä/syntynyt, on mies päättänytkin, että vastuu jää yksin naiselle, häipynyt, ero. Näin aikanaan myös omalla kohdallani. Mitä sanot näille kaikille miehen jättämille yksinhuoltajille, mukaan lukien minulle? Että oma oli vikasi että olet yksin lapsen kanssa? Jos, niin millä tavalla?
Eikös siinä tilanteessa ole kohtuullista, jos joku lähipiiristä tarjoaisi välillä auttavaa kättä tai edes sympatiaa, kun äidillä on raskasta vauvansa kanssa? Ainakin omalla kohdalla tämä oli oma äiti eli lapsen isoäiti, jolta sitä tukea haluaisi. Isäni toki auttoi enemmän loppupeleissä, äiti ei niinkään (hänen oma raskas työ + oman äitinsä omaishoitajuus). Mutta kaikista asioista, esim. maidontulosta, synnytyksen jälkeen jääneistä krempoista, jälkivuodosta, hormonimyrskystä yms ei kyllä isänsä kanssa keskustele. Äidit ymmärtävät nämä asiat paremmin, ovathan he naisia ja itse lapsen saaneet.
Lupasitte olla yhdessä myötä- ja vastamäissä kunnes kuolema teidät erottaa. Sitten vauva tupsahti maailmaan ja erotti teidät?
Vierailija kirjoitti:
Mä olisin onnellinen jos mulla edes olisi vielä äiti, ihan millainen tahansa. On paljon meitä jotka on äitinsä menettäneet jo lapsena, omani menetin syövälle kun olin 14. Lopeta valitus ja ryhdistäydy!
Sama juttu. Olin tosin ”jo” 15v. Siitä sitten maailmalle.
Nyt jo mummo, joka olisi sitä äitiä myös aikanaan tarvinnut. Jotenkin tuntuu vain niin hullulta että aikuiset ihmiset itkevät äidin perään. Kyllä tässä on pärjätty ilman että mummo olis hoitanut lapsia.
Ap ei ole edes vastannut mitään. Mitä järkeä tehdä aloitus ja repiä muiden ihmisten haavoja auki?
Tiedän, ei ole pakko lukea. Satuin vain avaamaan ketjun, ihan vahingossa.
Energian tuhlausta surra sitä, ettet saa mielestäsi äidiltä riittävästi.
Hankkiudu tekemisiin sellaisten ihmisten kanssa, joilta liikenee sinulle aikaa ja myötäelämisen taitoa.
Heitä löytyy yllätys yllätys juuri suvun ulkopuolelta enemmän, kuin omista sukulaisista.
Siis tuttavat ja ystävät ovat oiva tukiverkosto jatkossa.
On nimittäin kokemusta. Tsemppiä jatkoon.
Mitä jos pyytäisit puolisoasi auttamaan niin jaksaisit paremmin. Omia vanhempia on aivan turha kiusata kun heillä on oma elämä elettävänään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Normisettiä. Mun äitini (tai vanhempani) ei ole koskaan auttaneet mitenkään mua. Kotoa piti muuttaa heti lukion jälkeen, ei autettu mitenkään, siis edes muutossa tai takuuvuokrassa. Koko aikuisuus mennyt ilman apua missään koskaan. Ei puhettakaan lainan takauksista, lastenhoitoavusta, muuttoavusta, yhtään mistään.
Nyt tulee ap se osio mikä kannattaa lukea tarkkaan. Vuosikymmet mahdollistin tuon tylyn paskakohtelun. Teeskentelin että ei se haittaa, ei se satu - vaikka sattui. Kun sisarus sai koko ajan apua ja huomattavaa rahallista tukea, katsoin muualle ja ajattelin että ei tässä ole mitään epäreilua. Siedin sen että lapsistani ei oltu kiinnostuttu ikinä, ei viitsitty tavata tai soitella tai pitää yhteyttä. Mä olin aina se joka laitteli lasten valokuvia (joilla vanhemmat leuhki muille miten he hoitaa ja auttaa, eli siis valehtelivat). Koko vähäinen yhteydenpito oli mun varassa. Mä joustin, taivuin, alistuin.
Vasta kun täytin 40 ja sisarukselle ostettiin lahjaksi asunto, raivostuin ja LOPETIN MAHDOLLISTAMISEN. En enää pitänyt yhteyttä, en enää alistunut paskaan kohteluun ja en enää mukisematta niellyt sitä että toinen lapsista saa 30 000 rempparahaa ja mä en saanut ikinä mitään.
Välithän meni sitten siinä. Mutta mä vahvistuin, sain itsetuntoni takaisin ja arvostan itseäni. Ikinä en enää ota tuota paskaa niskaan.Isovanhempia ei lapsillani ole siis mun puolelta ollenkaa . Elossa ovat, muuta en tiedä.
Siis oikeasti? Jouduit muuttamaan täysikäisenä pois kotoa? Ja 40-vuotiaana raivostut ja katkeroiduit siitä että sisaresi saa asunnon lahjaksi? Oikeasti, eikö tuon ikäisenä pitäisi olla jo aikuinen? Mulla ei oo ikinä edes tullut mieleen että olisi jotenkin vanhempien velvollisuus taata mun velkoja. Moni muuttaa pois kotoaan jo ylä-asteen jälkeen, sinä olet jäänyt vielä vuosiksi sen jälkeen elätettäväksi vanhempiesi luokse. Saattaa olla että ehkä kiittämättömyytesi takia vanhempasi eivät enää halunneet rahoittaa sinua.
Niin. Voit ilkkua vain jos sulle tehtiin sama, eli käskettiin muuttaa kotoa, ei autettu missään (asunnon etsintä, takuuvuokra, muutto) ja mukaasi et saanut mitään kotoa. Vain repullisen vaatteita. Se oli mun kohtalo, lähdin reppu selässä ja siihen loppui kaikki yhteydenpito, välittäminen, en edes jouluksi saanut mennä kotiin.
Jos sulla on ollut tätäkin kurjempaa voit ehkä ilkkua, mutta anna kun arvaan - olet kermaperse. Ja valtavasti apua kotoaan saanut. Sellaiset on pahimpia pätijöitä ja v*ttuilijoita ja niitä on tämäkin ketju täynnä. Haista pee.Minä alan hyvin ymmärtää, miksi sinua ei autettu. Ei kukaan halua edes jouluna tavata tuollaista valittajaa, kuitenkin se laskisi että miksi toinen sai kaksi lahjaa, ja minä vain yhden, byaaäh.
Minäkin sain kotoa vain vähät vaatteeni, mutta entä sitten? Aikuinen hommaa asuntonsa ihan itse, järjestää mieleisensä joulun ja elämän. Ei ne vanhempien rahat ole sinun, ne ovat vanhempien, ja he voivat omilla rahoillaan lämmittää vaikka takkaa.
Painu jo helvettiin väsynyt trollaaja. Jokainen näkee lävitsesi. Toki sulla voi olla muutakin mt-vikaa….
En mene. Minusta on hauska naureskella kaltaisellesi ihmiselle, joka kateellisena laskee joka sentin ja kyläkutsun, että sisko sai enemmän, byää.
Tuo on pelkkää ahneutta, ei muuta, ja tuolla ajattelulla pilaat oman elämäsi ihan itse. Minusta on aina hauskaa, kun "perintöä" jaetaan vaikka perittävä ei ole lähelläkään kuolemaa, kuvitellaan että vanhemman rahat jotenkin kuuluvat aikuiselle lapselle. Mahtaakohan se ulottua lapsiin myös, saako täysi-ikäinen lapsesi sanella sinulle, mihin saat itse ansaitsemasi rahat käyttää.
Lapsia kohdellaan eri tavoin, koska lapset ovat erilaisia. Aika selvää, että kateellinen katkerikko ja haistattelija ei ole ihan ensimmäisenä yhteydenpitolistalla tai apua saamassa. Verrattuna vaikka lapseen, joka pitää yhteyttä muulloinkin kuin silloin kun on vailla jotakin apua tai rahaa.
Siis oikeasti? Jouduit muuttamaan täysikäisenä pois kotoa? Ja 40-vuotiaana raivostut ja katkeroiduit siitä että sisaresi saa asunnon lahjaksi? Oikeasti, eikö tuon ikäisenä pitäisi olla jo aikuinen? Mulla ei oo ikinä edes tullut mieleen että olisi jotenkin vanhempien velvollisuus taata mun velkoja. Moni muuttaa pois kotoaan jo ylä-asteen jälkeen, sinä olet jäänyt vielä vuosiksi sen jälkeen elätettäväksi vanhempiesi luokse. Saattaa olla että ehkä kiittämättömyytesi takia vanhempasi eivät enää halunneet rahoittaa sinua.