Lue keskustelun säännöt.
Äitini ei välitä yhtään, vaikka hajoan vaikean vauvavuoden alle
Hän ei koskaan soita tai tarjoa apuaan. Pahinta kuitenkin on, että kertoessani vauvan koliikki-itkuista, omasta uupumuksestani, huolestani ja univelastani hän ei kommentoi niitä mitenkään. Hän haluaa vaan suloisia kuvia vauvasta ja käydessään kylässä sylittelee ja kuvaa vauvaa eli ottaa vain "parhaat palat". Tuntuu niin pahalta kun oma äiti ei osoita mitään myötätuntoa tai totea, että "sinulla kuulostaa olevan rankkaa". Sekin jo auttaa kun joku huomaa ja myöntää, että nyt on rankkaa aikaa.
Kommentit (1209)
Tämänkin ajan mitä täällä kirjoitellaan voisi käyttää omiin lapsiinsa. Kukaan ei voi tietää, miltä toisesta tuntuu, koska kukaan ei ole samanlainen eikä koe elämää samalla tavalla eikä ollut kyseisen henkilön housuissa kun paskaa on satanut. Täydellisen ihmisen ei tarvitse enää tänne syntyä eli kaikki me ollaan täällä oppimassa. Turha haukkua ja solvata muita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Apn kannattaa varautua myös siihen että se äiti ei ole mukana taaperovuosina, pikkulapsivuosina, alakouluvuosina, yläastevuosina, eikä yhtään minään muinakaan vuosina. Vauvavuosi ei siis ole se ainoa raskas.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä oon jotenkin järkyttynyt tän ketjun sävystä, miten kaikki on toisilleen vaan taakkoja. Mä oon aina ollut sitä mieltä, että on etuoikeus saada kuulua lapsen elämään. Ja pitänyt itsestäänselvyytenä sitä, että läheisiä autetaan silloin kun toinen sitä tarvitsee. En käsitä sitä, että täällä jotkut haluaa istua koko vsnhuutensakin yksin, ettei vain tarvitse tehdä mitään toisten eteen. Jos unohdetaan kaikki se hoitaminen, niin ettekö te koskaan ihan vain puhtaasti nauti teille rakkaiden ihmisten seurasta? Oli kyse sitten vauvasta tai vanhuksesta, tai omasta aikuisesta lapsesta?
No se on sitä sinulle. Sinä selvästi saat jotain siitä, että saat kuulua lapsen elämään. Joku toinen taas kokee, ettei saa siitä mitään muuta kuin vaivaa ja harmia. Monesti näillä avuntarvitsijoilla on vielä hyvin yksipuolinen näkemys asioista. Täälläkin monet meuhkaavat, "kun ei tarjottu sitä tai annettu tätä, niin päätin että pitäkööt tunkkinsa". Eli vaikka suhde on vain velvollisuudentunnosta yksipuolista antamista, niin silloinkin pitäsi osata ja haluta ihan itse päätellä, että mitä se toinen haluaa, ja antaa sitä pyytämättä.
Lisäksi tuo näkemys, että "tottakai mummulla on NAISENA ja ÄITINÄ erityisvelvollisuus olla avuksi ja huomaavaisempi jopa enemmän kuin lapsen isällä" on todella vastenmielinen.
Näinhän se on, omat vanhemmat ”jaksoi” lapsiaan 18v ikään asti, sitten heitti pois kotoa ja katkaisi yhteydenpidon. Ja olimme siis kilttejä, pelokkaita, ahkeria lapsia jotka yritti miellyttää vanhempia kaikin tavoin.
Vanhemmat ei ole olleet koskaan aikuiselämässäni mitenkään mukana. Koska he ei saa ilmeisesti mitään siitä itselleen. Ja se on ihan ok. Mutta asialla on se kääntöpuoli joka tulee seurauksena, että en minäkään saa yhtään mitään siitä että alkaisin olemaan vanhempieni seurassa. Joten ihan turha vanhuksena sitten yrittää saada mua mukaan elämään tai vaikka avuksi.
Omista valinnoista pitää kantaa SEURAUKSET.
Onko sun vanhemmat sitten jotenkin osoittaneet, etteivät haluaisi kantaa näitä SEURAUKSIA, ja odottaneet sulta apua ja hoivaa?
Ja jos menet mihin tahansa vanhainkotiin/vuodeosastolle, löydät sieltä vanhuksia, jotka hoitivat lapsiaan ja olivat avuksi, mutta lapset eivät omilta kiireiltään ehdi käymään tai auttamaan ja ehkä asuvat kaukana muualla. Eli kyllä se vanhemman osa on monissa tapauksissa puhtaasti antajan roolissa olemista alusta loppuun. Kysymys on vain siitä, että kuinka kauan laillisten velvollisuutensa loppumisen tämä valitsee antaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä oon jotenkin järkyttynyt tän ketjun sävystä, miten kaikki on toisilleen vaan taakkoja. Mä oon aina ollut sitä mieltä, että on etuoikeus saada kuulua lapsen elämään. Ja pitänyt itsestäänselvyytenä sitä, että läheisiä autetaan silloin kun toinen sitä tarvitsee. En käsitä sitä, että täällä jotkut haluaa istua koko vsnhuutensakin yksin, ettei vain tarvitse tehdä mitään toisten eteen. Jos unohdetaan kaikki se hoitaminen, niin ettekö te koskaan ihan vain puhtaasti nauti teille rakkaiden ihmisten seurasta? Oli kyse sitten vauvasta tai vanhuksesta, tai omasta aikuisesta lapsesta?
No se on sitä sinulle. Sinä selvästi saat jotain siitä, että saat kuulua lapsen elämään. Joku toinen taas kokee, ettei saa siitä mitään muuta kuin vaivaa ja harmia. Monesti näillä avuntarvitsijoilla on vielä hyvin yksipuolinen näkemys asioista. Täälläkin monet meuhkaavat, "kun ei tarjottu sitä tai annettu tätä, niin päätin että pitäkööt tunkkinsa". Eli vaikka suhde on vain velvollisuudentunnosta yksipuolista antamista, niin silloinkin pitäsi osata ja haluta ihan itse päätellä, että mitä se toinen haluaa, ja antaa sitä pyytämättä.
Lisäksi tuo näkemys, että "tottakai mummulla on NAISENA ja ÄITINÄ erityisvelvollisuus olla avuksi ja huomaavaisempi jopa enemmän kuin lapsen isällä" on todella vastenmielinen.
Se tässä olikin pointti, että onko ihmiset oikeasti niin erakkoluonteisia, että kokevat kaikki ihmissuhteet rasitteiksi? Tuntuu jotenkin tosi surulliselta ja kolkolta että näin moni ihminen elää tällaisessa ajatusmallissa, että on parempi olla aivan yksin, ettei koskaan joudu ketään vahingossakaan missään auttamaan. Mun oma lähipiiri, sekä perhe että ystävät, koostuu ihan erilaisista ihmisistä. Siksi tää on mulle oikeasti yllätys. Mun ystävillä on elämässään isoäitejä ja isoisiä jotka aidosti nauttivat lastenlasten seurasta. Äidit ja tyttäret käyvät teatterissa tai tallinnanlaivoilla. Isomummoja ja -pappoja käydään katsomassa vanhainkodissa ja vanhuksetkin tuntuvat nauttivat pikkuisten seurasta. Ehkä hekin ovat ymmärtäneet lopulta mikä elämässä on tärkeää, ja se on rakkaus ja rakkaat ihmiset.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä oon jotenkin järkyttynyt tän ketjun sävystä, miten kaikki on toisilleen vaan taakkoja. Mä oon aina ollut sitä mieltä, että on etuoikeus saada kuulua lapsen elämään. Ja pitänyt itsestäänselvyytenä sitä, että läheisiä autetaan silloin kun toinen sitä tarvitsee. En käsitä sitä, että täällä jotkut haluaa istua koko vsnhuutensakin yksin, ettei vain tarvitse tehdä mitään toisten eteen. Jos unohdetaan kaikki se hoitaminen, niin ettekö te koskaan ihan vain puhtaasti nauti teille rakkaiden ihmisten seurasta? Oli kyse sitten vauvasta tai vanhuksesta, tai omasta aikuisesta lapsesta?
No se on sitä sinulle. Sinä selvästi saat jotain siitä, että saat kuulua lapsen elämään. Joku toinen taas kokee, ettei saa siitä mitään muuta kuin vaivaa ja harmia. Monesti näillä avuntarvitsijoilla on vielä hyvin yksipuolinen näkemys asioista. Täälläkin monet meuhkaavat, "kun ei tarjottu sitä tai annettu tätä, niin päätin että pitäkööt tunkkinsa". Eli vaikka suhde on vain velvollisuudentunnosta yksipuolista antamista, niin silloinkin pitäsi osata ja haluta ihan itse päätellä, että mitä se toinen haluaa, ja antaa sitä pyytämättä.
Lisäksi tuo näkemys, että "tottakai mummulla on NAISENA ja ÄITINÄ erityisvelvollisuus olla avuksi ja huomaavaisempi jopa enemmän kuin lapsen isällä" on todella vastenmielinen.
Se tässä olikin pointti, että onko ihmiset oikeasti niin erakkoluonteisia, että kokevat kaikki ihmissuhteet rasitteiksi? Tuntuu jotenkin tosi surulliselta ja kolkolta että näin moni ihminen elää tällaisessa ajatusmallissa, että on parempi olla aivan yksin, ettei koskaan joudu ketään vahingossakaan missään auttamaan. Mun oma lähipiiri, sekä perhe että ystävät, koostuu ihan erilaisista ihmisistä. Siksi tää on mulle oikeasti yllätys. Mun ystävillä on elämässään isoäitejä ja isoisiä jotka aidosti nauttivat lastenlasten seurasta. Äidit ja tyttäret käyvät teatterissa tai tallinnanlaivoilla. Isomummoja ja -pappoja käydään katsomassa vanhainkodissa ja vanhuksetkin tuntuvat nauttivat pikkuisten seurasta. Ehkä hekin ovat ymmärtäneet lopulta mikä elämässä on tärkeää, ja se on rakkaus ja rakkaat ihmiset.
Ei kaikilla ole tuollaista kuin sulla. Omat vanhemmat ei halua olla yhtään lastensa elämässä, siis kenenkään. Eli ei ole vain minusta kyse. Haluavat olla kaksin, tehdä kaiken kahdestaan, olla osallistumatta mitenkään lastenlasten elämään.
Heillä on siihen oikeus. Mä olisin toivonut jotain muuta, mutta ei siinä lapsen toiveet paljoa paina. Voin vaikuttaa vain siihen että olen erilainen vanhempana omille lapsilleni ja että tulen olemaan heidän elämässään mukana.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä oon jotenkin järkyttynyt tän ketjun sävystä, miten kaikki on toisilleen vaan taakkoja. Mä oon aina ollut sitä mieltä, että on etuoikeus saada kuulua lapsen elämään. Ja pitänyt itsestäänselvyytenä sitä, että läheisiä autetaan silloin kun toinen sitä tarvitsee. En käsitä sitä, että täällä jotkut haluaa istua koko vsnhuutensakin yksin, ettei vain tarvitse tehdä mitään toisten eteen. Jos unohdetaan kaikki se hoitaminen, niin ettekö te koskaan ihan vain puhtaasti nauti teille rakkaiden ihmisten seurasta? Oli kyse sitten vauvasta tai vanhuksesta, tai omasta aikuisesta lapsesta?
No se on sitä sinulle. Sinä selvästi saat jotain siitä, että saat kuulua lapsen elämään. Joku toinen taas kokee, ettei saa siitä mitään muuta kuin vaivaa ja harmia. Monesti näillä avuntarvitsijoilla on vielä hyvin yksipuolinen näkemys asioista. Täälläkin monet meuhkaavat, "kun ei tarjottu sitä tai annettu tätä, niin päätin että pitäkööt tunkkinsa". Eli vaikka suhde on vain velvollisuudentunnosta yksipuolista antamista, niin silloinkin pitäsi osata ja haluta ihan itse päätellä, että mitä se toinen haluaa, ja antaa sitä pyytämättä.
Lisäksi tuo näkemys, että "tottakai mummulla on NAISENA ja ÄITINÄ erityisvelvollisuus olla avuksi ja huomaavaisempi jopa enemmän kuin lapsen isällä" on todella vastenmielinen.
Se tässä olikin pointti, että onko ihmiset oikeasti niin erakkoluonteisia, että kokevat kaikki ihmissuhteet rasitteiksi? Tuntuu jotenkin tosi surulliselta ja kolkolta että näin moni ihminen elää tällaisessa ajatusmallissa, että on parempi olla aivan yksin, ettei koskaan joudu ketään vahingossakaan missään auttamaan. Mun oma lähipiiri, sekä perhe että ystävät, koostuu ihan erilaisista ihmisistä. Siksi tää on mulle oikeasti yllätys. Mun ystävillä on elämässään isoäitejä ja isoisiä jotka aidosti nauttivat lastenlasten seurasta. Äidit ja tyttäret käyvät teatterissa tai tallinnanlaivoilla. Isomummoja ja -pappoja käydään katsomassa vanhainkodissa ja vanhuksetkin tuntuvat nauttivat pikkuisten seurasta. Ehkä hekin ovat ymmärtäneet lopulta mikä elämässä on tärkeää, ja se on rakkaus ja rakkaat ihmiset.
Ei kaikki vanhukset ole läheskään sitä mieltä että tärkeintä on rakkaus ja läheiset.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä oon jotenkin järkyttynyt tän ketjun sävystä, miten kaikki on toisilleen vaan taakkoja. Mä oon aina ollut sitä mieltä, että on etuoikeus saada kuulua lapsen elämään. Ja pitänyt itsestäänselvyytenä sitä, että läheisiä autetaan silloin kun toinen sitä tarvitsee. En käsitä sitä, että täällä jotkut haluaa istua koko vsnhuutensakin yksin, ettei vain tarvitse tehdä mitään toisten eteen. Jos unohdetaan kaikki se hoitaminen, niin ettekö te koskaan ihan vain puhtaasti nauti teille rakkaiden ihmisten seurasta? Oli kyse sitten vauvasta tai vanhuksesta, tai omasta aikuisesta lapsesta?
No se on sitä sinulle. Sinä selvästi saat jotain siitä, että saat kuulua lapsen elämään. Joku toinen taas kokee, ettei saa siitä mitään muuta kuin vaivaa ja harmia. Monesti näillä avuntarvitsijoilla on vielä hyvin yksipuolinen näkemys asioista. Täälläkin monet meuhkaavat, "kun ei tarjottu sitä tai annettu tätä, niin päätin että pitäkööt tunkkinsa". Eli vaikka suhde on vain velvollisuudentunnosta yksipuolista antamista, niin silloinkin pitäsi osata ja haluta ihan itse päätellä, että mitä se toinen haluaa, ja antaa sitä pyytämättä.
Lisäksi tuo näkemys, että "tottakai mummulla on NAISENA ja ÄITINÄ erityisvelvollisuus olla avuksi ja huomaavaisempi jopa enemmän kuin lapsen isällä" on todella vastenmielinen.
Näinhän se on, omat vanhemmat ”jaksoi” lapsiaan 18v ikään asti, sitten heitti pois kotoa ja katkaisi yhteydenpidon. Ja olimme siis kilttejä, pelokkaita, ahkeria lapsia jotka yritti miellyttää vanhempia kaikin tavoin.
Vanhemmat ei ole olleet koskaan aikuiselämässäni mitenkään mukana. Koska he ei saa ilmeisesti mitään siitä itselleen. Ja se on ihan ok. Mutta asialla on se kääntöpuoli joka tulee seurauksena, että en minäkään saa yhtään mitään siitä että alkaisin olemaan vanhempieni seurassa. Joten ihan turha vanhuksena sitten yrittää saada mua mukaan elämään tai vaikka avuksi.
Omista valinnoista pitää kantaa SEURAUKSET.Onko sun vanhemmat sitten jotenkin osoittaneet, etteivät haluaisi kantaa näitä SEURAUKSIA, ja odottaneet sulta apua ja hoivaa?
Ja jos menet mihin tahansa vanhainkotiin/vuodeosastolle, löydät sieltä vanhuksia, jotka hoitivat lapsiaan ja olivat avuksi, mutta lapset eivät omilta kiireiltään ehdi käymään tai auttamaan ja ehkä asuvat kaukana muualla. Eli kyllä se vanhemman osa on monissa tapauksissa puhtaasti antajan roolissa olemista alusta loppuun. Kysymys on vain siitä, että kuinka kauan laillisten velvollisuutensa loppumisen tämä valitsee antaa.
Kyllä. Ovat siis alkaneet vinkua apua. Koen nämä avunvaatimukset erittäin kiusalliseksi. Kaiken sen jälkeen mitä he on mulle tehneet.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä oon jotenkin järkyttynyt tän ketjun sävystä, miten kaikki on toisilleen vaan taakkoja. Mä oon aina ollut sitä mieltä, että on etuoikeus saada kuulua lapsen elämään. Ja pitänyt itsestäänselvyytenä sitä, että läheisiä autetaan silloin kun toinen sitä tarvitsee. En käsitä sitä, että täällä jotkut haluaa istua koko vsnhuutensakin yksin, ettei vain tarvitse tehdä mitään toisten eteen. Jos unohdetaan kaikki se hoitaminen, niin ettekö te koskaan ihan vain puhtaasti nauti teille rakkaiden ihmisten seurasta? Oli kyse sitten vauvasta tai vanhuksesta, tai omasta aikuisesta lapsesta?
No se on sitä sinulle. Sinä selvästi saat jotain siitä, että saat kuulua lapsen elämään. Joku toinen taas kokee, ettei saa siitä mitään muuta kuin vaivaa ja harmia. Monesti näillä avuntarvitsijoilla on vielä hyvin yksipuolinen näkemys asioista. Täälläkin monet meuhkaavat, "kun ei tarjottu sitä tai annettu tätä, niin päätin että pitäkööt tunkkinsa". Eli vaikka suhde on vain velvollisuudentunnosta yksipuolista antamista, niin silloinkin pitäsi osata ja haluta ihan itse päätellä, että mitä se toinen haluaa, ja antaa sitä pyytämättä.
Lisäksi tuo näkemys, että "tottakai mummulla on NAISENA ja ÄITINÄ erityisvelvollisuus olla avuksi ja huomaavaisempi jopa enemmän kuin lapsen isällä" on todella vastenmielinen.
Se tässä olikin pointti, että onko ihmiset oikeasti niin erakkoluonteisia, että kokevat kaikki ihmissuhteet rasitteiksi? Tuntuu jotenkin tosi surulliselta ja kolkolta että näin moni ihminen elää tällaisessa ajatusmallissa, että on parempi olla aivan yksin, ettei koskaan joudu ketään vahingossakaan missään auttamaan. Mun oma lähipiiri, sekä perhe että ystävät, koostuu ihan erilaisista ihmisistä. Siksi tää on mulle oikeasti yllätys. Mun ystävillä on elämässään isoäitejä ja isoisiä jotka aidosti nauttivat lastenlasten seurasta. Äidit ja tyttäret käyvät teatterissa tai tallinnanlaivoilla. Isomummoja ja -pappoja käydään katsomassa vanhainkodissa ja vanhuksetkin tuntuvat nauttivat pikkuisten seurasta. Ehkä hekin ovat ymmärtäneet lopulta mikä elämässä on tärkeää, ja se on rakkaus ja rakkaat ihmiset.
Ei kaikilla ole tuollaista kuin sulla. Omat vanhemmat ei halua olla yhtään lastensa elämässä, siis kenenkään. Eli ei ole vain minusta kyse. Haluavat olla kaksin, tehdä kaiken kahdestaan, olla osallistumatta mitenkään lastenlasten elämään.
Heillä on siihen oikeus. Mä olisin toivonut jotain muuta, mutta ei siinä lapsen toiveet paljoa paina. Voin vaikuttaa vain siihen että olen erilainen vanhempana omille lapsilleni ja että tulen olemaan heidän elämässään mukana.
Sittenpä on jännää kun tuollainen paita-perse-pariskuntana olleista toinen kuolee.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä oon jotenkin järkyttynyt tän ketjun sävystä, miten kaikki on toisilleen vaan taakkoja. Mä oon aina ollut sitä mieltä, että on etuoikeus saada kuulua lapsen elämään. Ja pitänyt itsestäänselvyytenä sitä, että läheisiä autetaan silloin kun toinen sitä tarvitsee. En käsitä sitä, että täällä jotkut haluaa istua koko vsnhuutensakin yksin, ettei vain tarvitse tehdä mitään toisten eteen. Jos unohdetaan kaikki se hoitaminen, niin ettekö te koskaan ihan vain puhtaasti nauti teille rakkaiden ihmisten seurasta? Oli kyse sitten vauvasta tai vanhuksesta, tai omasta aikuisesta lapsesta?
No se on sitä sinulle. Sinä selvästi saat jotain siitä, että saat kuulua lapsen elämään. Joku toinen taas kokee, ettei saa siitä mitään muuta kuin vaivaa ja harmia. Monesti näillä avuntarvitsijoilla on vielä hyvin yksipuolinen näkemys asioista. Täälläkin monet meuhkaavat, "kun ei tarjottu sitä tai annettu tätä, niin päätin että pitäkööt tunkkinsa". Eli vaikka suhde on vain velvollisuudentunnosta yksipuolista antamista, niin silloinkin pitäsi osata ja haluta ihan itse päätellä, että mitä se toinen haluaa, ja antaa sitä pyytämättä.
Lisäksi tuo näkemys, että "tottakai mummulla on NAISENA ja ÄITINÄ erityisvelvollisuus olla avuksi ja huomaavaisempi jopa enemmän kuin lapsen isällä" on todella vastenmielinen.
Se tässä olikin pointti, että onko ihmiset oikeasti niin erakkoluonteisia, että kokevat kaikki ihmissuhteet rasitteiksi? Tuntuu jotenkin tosi surulliselta ja kolkolta että näin moni ihminen elää tällaisessa ajatusmallissa, että on parempi olla aivan yksin, ettei koskaan joudu ketään vahingossakaan missään auttamaan. Mun oma lähipiiri, sekä perhe että ystävät, koostuu ihan erilaisista ihmisistä. Siksi tää on mulle oikeasti yllätys. Mun ystävillä on elämässään isoäitejä ja isoisiä jotka aidosti nauttivat lastenlasten seurasta. Äidit ja tyttäret käyvät teatterissa tai tallinnanlaivoilla. Isomummoja ja -pappoja käydään katsomassa vanhainkodissa ja vanhuksetkin tuntuvat nauttivat pikkuisten seurasta. Ehkä hekin ovat ymmärtäneet lopulta mikä elämässä on tärkeää, ja se on rakkaus ja rakkaat ihmiset.
Ei kaikilla ole tuollaista kuin sulla. Omat vanhemmat ei halua olla yhtään lastensa elämässä, siis kenenkään. Eli ei ole vain minusta kyse. Haluavat olla kaksin, tehdä kaiken kahdestaan, olla osallistumatta mitenkään lastenlasten elämään.
Heillä on siihen oikeus. Mä olisin toivonut jotain muuta, mutta ei siinä lapsen toiveet paljoa paina. Voin vaikuttaa vain siihen että olen erilainen vanhempana omille lapsilleni ja että tulen olemaan heidän elämässään mukana.
Wow, en oikeasti oo tajunnut että tällaisia ihmisiä on olemassa. Onneksi oot itse tajunnut mikä on tärkeintä, ja voit omiin lapsiisi luoda erilaiset suhteet. Ehkä vanhempasi sitten tiedostavat sen, että saavat loppuvuotensa viettää yksin. Ehkä ihmiset on sit vaan niin erilaisia, ja mä oon elänyt jossain omassa kuplassani.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minä oikein odotan lapsenlapsia. Jätän kyllä kaikki harrastukset, kunhan saan vain auttaa uutta perhettä ja pientä hoitaa.
Miehellekin olen jo sanonut, että ei kannata odottaa eläkkeellä sitä, että vihdoin on aikaa minun kanssa matkustella ja mökillä puuhastelua. Menkööt yksin, minä hoidan vauvoja.
En ymmärrä itsekkäitä ja tunnekylmiä mummoja, jotka hyppää kaiken maailman hypyissä ja juoksevat ukkonsa kanssa aurinkorannoilla tai mökeillä. Lapsistaan pitää kantaa vastuu loppuun asti. Sitten voi toivoa, että hoitavat minutkin, ettei tarvi laitoksiin lähteä
Senlainen kauhumummo siellä odottamassa 😳
Lapsesi eivät hanki lapsia sinun mummokuumeesi takia, ja heille kuuluu antaa mahdollisuus rakentaa omanlaisensa perhe-elämä. Sinä et voi päättää olla osa heidän perhettä, varsinkaan noin totaalisti!
(Ei se sinun lapsesi puoliso tule ikinä tuollaista perhettä jaksamaan, eli vika on kyllä sitten sinun, tunkeutujan, kun heille ero koittaa!)
Tuskin oma lapsesikaan haluaa jatkaa symbioosia äitinsä kanssa siihen asti että yhdessä ajatte huoneen vanhainkodissa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä oon jotenkin järkyttynyt tän ketjun sävystä, miten kaikki on toisilleen vaan taakkoja. Mä oon aina ollut sitä mieltä, että on etuoikeus saada kuulua lapsen elämään. Ja pitänyt itsestäänselvyytenä sitä, että läheisiä autetaan silloin kun toinen sitä tarvitsee. En käsitä sitä, että täällä jotkut haluaa istua koko vsnhuutensakin yksin, ettei vain tarvitse tehdä mitään toisten eteen. Jos unohdetaan kaikki se hoitaminen, niin ettekö te koskaan ihan vain puhtaasti nauti teille rakkaiden ihmisten seurasta? Oli kyse sitten vauvasta tai vanhuksesta, tai omasta aikuisesta lapsesta?
No se on sitä sinulle. Sinä selvästi saat jotain siitä, että saat kuulua lapsen elämään. Joku toinen taas kokee, ettei saa siitä mitään muuta kuin vaivaa ja harmia. Monesti näillä avuntarvitsijoilla on vielä hyvin yksipuolinen näkemys asioista. Täälläkin monet meuhkaavat, "kun ei tarjottu sitä tai annettu tätä, niin päätin että pitäkööt tunkkinsa". Eli vaikka suhde on vain velvollisuudentunnosta yksipuolista antamista, niin silloinkin pitäsi osata ja haluta ihan itse päätellä, että mitä se toinen haluaa, ja antaa sitä pyytämättä.
Lisäksi tuo näkemys, että "tottakai mummulla on NAISENA ja ÄITINÄ erityisvelvollisuus olla avuksi ja huomaavaisempi jopa enemmän kuin lapsen isällä" on todella vastenmielinen.
Se tässä olikin pointti, että onko ihmiset oikeasti niin erakkoluonteisia, että kokevat kaikki ihmissuhteet rasitteiksi? Tuntuu jotenkin tosi surulliselta ja kolkolta että näin moni ihminen elää tällaisessa ajatusmallissa, että on parempi olla aivan yksin, ettei koskaan joudu ketään vahingossakaan missään auttamaan. Mun oma lähipiiri, sekä perhe että ystävät, koostuu ihan erilaisista ihmisistä. Siksi tää on mulle oikeasti yllätys. Mun ystävillä on elämässään isoäitejä ja isoisiä jotka aidosti nauttivat lastenlasten seurasta. Äidit ja tyttäret käyvät teatterissa tai tallinnanlaivoilla. Isomummoja ja -pappoja käydään katsomassa vanhainkodissa ja vanhuksetkin tuntuvat nauttivat pikkuisten seurasta. Ehkä hekin ovat ymmärtäneet lopulta mikä elämässä on tärkeää, ja se on rakkaus ja rakkaat ihmiset.
Missä kävi ilmi, että Ap:n äiti kokisi KAIKKI ihmissuhteensa rasitteiksi? Ehkä hän ei vain koe hoivaajan roolia omakseen ja luuli, että kunhan hän saa oman työnsä hoidettua (eli oman lapsensa aikuiseksi), hän voisi siirtyä tämän kanssa seuraavaan vaiheeseen, eli vastavuoroiseen aikuisuuteen, jossa Ap ja tämän mies huolehtivat oman perheensä ja äiti voi viimein aloittaa sen elämän mitä on odottanut läpi perhearkivuosien.
Olen monesti katsonut oman äitini touhua kun hän vaikuttaa väsyneemmältä kuin koskaan. Hänellä on vielä yli 10v työuraa jäljellä ja työnsä on nykyään raskaampaa kuin koskaan. Lisäksi hän huolehtii vanhemmistaan koko ajan enenevissä määrin. Siihen päälle hän usein hoitaa veljeni lapsia, jotka eivät ole helpoimmasta päästä ja tietysti omaa kotiaan, isoa omakotitaloa ja pihaa. Välillä käy oikeasti sääliksi kun keski-iässä hänelle lykättiin ruuhkavuodet käsiin uudelleen, vaikka hänen pitäisi viettää nyt sitä helpompaa puoliskoa elämästään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Toivottavasti omat lapset ei lisäänny vielä muutamaan vuoteen. Oma elämä on melkoista härdelliä tämän korona takia. Pitkää päivää ja vapailtakin soitetaan töihin. Olen ihan raato ja vaihdevuodet ja kivut ja säryt vaivaa. Ykkösvapailla vain nukun univelkoja pois. Ahdistaa ja sydän pompottaa väsymyksestä, että koska tämä helpottaa.
Lisäksi huoli miehen voinnista. Sairastaa ja ei tiedä, selviääkö.
Tuntuu, että vasta olen toipumassa lasten vaikeista murrosiöistä. Kaatoivat pahan olonsa minun niskaan, ei isänsä.
Ei olisi voimavaroja ottaa tähän vielä vauvoja hoidettavaksi, kun tuntuu, että itse romahda.
Lisäksi omat vanhemmat hoidettavana ja autettavina.
Koska tämä helpottaisi
Tuskin ne sun murkut alkaa lisääntyä vielä pitkään aikaan jos koskaan.
Olen kuullut että koulut ovat nykyään lähinnä lekottelupaikkoja. Joten varmista että jälkeläisesi tietävät mistä lapset tulevat ja miten kondomia käytetään.
Sun elämä kuulostaa pahalta. Toisaalta itsekin kolme lähiomaista dementikkoa huolehtineena pystyn eläytymään osaan tuosta.
Mutta nyt kun lapsesi aikuistuvat auttamissuhteen kuuluu kääntyä toisin päin. Sitä paitsi sinun vanhempasi ovat heidän isovanhempiaan. Joten täyspäinen ja vastuulliseksi ja empaattiseksi kasvanut nuori hoitaa osansa mummien ja vaarien auttamisesta. Nuori ihminen on terve ja vahva.
Vai näetkö tähän jotain estettä?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Toivottavasti omat lapset ei lisäänny vielä muutamaan vuoteen. Oma elämä on melkoista härdelliä tämän korona takia. Pitkää päivää ja vapailtakin soitetaan töihin. Olen ihan raato ja vaihdevuodet ja kivut ja säryt vaivaa. Ykkösvapailla vain nukun univelkoja pois. Ahdistaa ja sydän pompottaa väsymyksestä, että koska tämä helpottaa.
Lisäksi huoli miehen voinnista. Sairastaa ja ei tiedä, selviääkö.
Tuntuu, että vasta olen toipumassa lasten vaikeista murrosiöistä. Kaatoivat pahan olonsa minun niskaan, ei isänsä.
Ei olisi voimavaroja ottaa tähän vielä vauvoja hoidettavaksi, kun tuntuu, että itse romahda.
Lisäksi omat vanhemmat hoidettavana ja autettavina.
Koska tämä helpottaisiTuskin ne sun murkut alkaa lisääntyä vielä pitkään aikaan jos koskaan.
Olen kuullut että koulut ovat nykyään lähinnä lekottelupaikkoja. Joten varmista että jälkeläisesi tietävät mistä lapset tulevat ja miten kondomia käytetään.
Sun elämä kuulostaa pahalta. Toisaalta itsekin kolme lähiomaista dementikkoa huolehtineena pystyn eläytymään osaan tuosta.
Mutta nyt kun lapsesi aikuistuvat auttamissuhteen kuuluu kääntyä toisin päin. Sitä paitsi sinun vanhempasi ovat heidän isovanhempiaan. Joten täyspäinen ja vastuulliseksi ja empaattiseksi kasvanut nuori hoitaa osansa mummien ja vaarien auttamisesta. Nuori ihminen on terve ja vahva.
Vai näetkö tähän jotain estettä?
Mä olen eri, mutta näen tossa esteen. Asun yli 800 km päässä omista vanhemmistani ja isovanhemmistani. Eli ei tule apua täältä. Ja kyllä, olen juuri niin itsekäs, että en muuta takaisin sinne pöndelään työttömäksi vanhuksia hoitamaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä oon jotenkin järkyttynyt tän ketjun sävystä, miten kaikki on toisilleen vaan taakkoja. Mä oon aina ollut sitä mieltä, että on etuoikeus saada kuulua lapsen elämään. Ja pitänyt itsestäänselvyytenä sitä, että läheisiä autetaan silloin kun toinen sitä tarvitsee. En käsitä sitä, että täällä jotkut haluaa istua koko vsnhuutensakin yksin, ettei vain tarvitse tehdä mitään toisten eteen. Jos unohdetaan kaikki se hoitaminen, niin ettekö te koskaan ihan vain puhtaasti nauti teille rakkaiden ihmisten seurasta? Oli kyse sitten vauvasta tai vanhuksesta, tai omasta aikuisesta lapsesta?
No se on sitä sinulle. Sinä selvästi saat jotain siitä, että saat kuulua lapsen elämään. Joku toinen taas kokee, ettei saa siitä mitään muuta kuin vaivaa ja harmia. Monesti näillä avuntarvitsijoilla on vielä hyvin yksipuolinen näkemys asioista. Täälläkin monet meuhkaavat, "kun ei tarjottu sitä tai annettu tätä, niin päätin että pitäkööt tunkkinsa". Eli vaikka suhde on vain velvollisuudentunnosta yksipuolista antamista, niin silloinkin pitäsi osata ja haluta ihan itse päätellä, että mitä se toinen haluaa, ja antaa sitä pyytämättä.
Lisäksi tuo näkemys, että "tottakai mummulla on NAISENA ja ÄITINÄ erityisvelvollisuus olla avuksi ja huomaavaisempi jopa enemmän kuin lapsen isällä" on todella vastenmielinen.
Näinhän se on, omat vanhemmat ”jaksoi” lapsiaan 18v ikään asti, sitten heitti pois kotoa ja katkaisi yhteydenpidon. Ja olimme siis kilttejä, pelokkaita, ahkeria lapsia jotka yritti miellyttää vanhempia kaikin tavoin.
Vanhemmat ei ole olleet koskaan aikuiselämässäni mitenkään mukana. Koska he ei saa ilmeisesti mitään siitä itselleen. Ja se on ihan ok. Mutta asialla on se kääntöpuoli joka tulee seurauksena, että en minäkään saa yhtään mitään siitä että alkaisin olemaan vanhempieni seurassa. Joten ihan turha vanhuksena sitten yrittää saada mua mukaan elämään tai vaikka avuksi.
Omista valinnoista pitää kantaa SEURAUKSET.
Veikkaanpa etteivät pyydä sinua avukseen ja kosto-fantasiasi menee hukkaan.
Vierailija kirjoitti:
Apn kannattaa varautua myös siihen että se äiti ei ole mukana taaperovuosina, pikkulapsivuosina, alakouluvuosina, yläastevuosina, eikä yhtään minään muinakaan vuosina. Vauvavuosi ei siis ole se ainoa raskas.
Raskainta oman kokemuksen mukaan on, kun tämä isoäiti tulee vanhaksi. Kyllä häntä pitää auttaa ja palvoa, koko ajan. Ja voi kuinka vaikeaa hänen elämänsä on........
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä oon jotenkin järkyttynyt tän ketjun sävystä, miten kaikki on toisilleen vaan taakkoja. Mä oon aina ollut sitä mieltä, että on etuoikeus saada kuulua lapsen elämään. Ja pitänyt itsestäänselvyytenä sitä, että läheisiä autetaan silloin kun toinen sitä tarvitsee. En käsitä sitä, että täällä jotkut haluaa istua koko vsnhuutensakin yksin, ettei vain tarvitse tehdä mitään toisten eteen. Jos unohdetaan kaikki se hoitaminen, niin ettekö te koskaan ihan vain puhtaasti nauti teille rakkaiden ihmisten seurasta? Oli kyse sitten vauvasta tai vanhuksesta, tai omasta aikuisesta lapsesta?
No se on sitä sinulle. Sinä selvästi saat jotain siitä, että saat kuulua lapsen elämään. Joku toinen taas kokee, ettei saa siitä mitään muuta kuin vaivaa ja harmia. Monesti näillä avuntarvitsijoilla on vielä hyvin yksipuolinen näkemys asioista. Täälläkin monet meuhkaavat, "kun ei tarjottu sitä tai annettu tätä, niin päätin että pitäkööt tunkkinsa". Eli vaikka suhde on vain velvollisuudentunnosta yksipuolista antamista, niin silloinkin pitäsi osata ja haluta ihan itse päätellä, että mitä se toinen haluaa, ja antaa sitä pyytämättä.
Lisäksi tuo näkemys, että "tottakai mummulla on NAISENA ja ÄITINÄ erityisvelvollisuus olla avuksi ja huomaavaisempi jopa enemmän kuin lapsen isällä" on todella vastenmielinen.
Se tässä olikin pointti, että onko ihmiset oikeasti niin erakkoluonteisia, että kokevat kaikki ihmissuhteet rasitteiksi? Tuntuu jotenkin tosi surulliselta ja kolkolta että näin moni ihminen elää tällaisessa ajatusmallissa, että on parempi olla aivan yksin, ettei koskaan joudu ketään vahingossakaan missään auttamaan. Mun oma lähipiiri, sekä perhe että ystävät, koostuu ihan erilaisista ihmisistä. Siksi tää on mulle oikeasti yllätys. Mun ystävillä on elämässään isoäitejä ja isoisiä jotka aidosti nauttivat lastenlasten seurasta. Äidit ja tyttäret käyvät teatterissa tai tallinnanlaivoilla. Isomummoja ja -pappoja käydään katsomassa vanhainkodissa ja vanhuksetkin tuntuvat nauttivat pikkuisten seurasta. Ehkä hekin ovat ymmärtäneet lopulta mikä elämässä on tärkeää, ja se on rakkaus ja rakkaat ihmiset.
Ei kaikilla ole tuollaista kuin sulla. Omat vanhemmat ei halua olla yhtään lastensa elämässä, siis kenenkään. Eli ei ole vain minusta kyse. Haluavat olla kaksin, tehdä kaiken kahdestaan, olla osallistumatta mitenkään lastenlasten elämään.
Heillä on siihen oikeus. Mä olisin toivonut jotain muuta, mutta ei siinä lapsen toiveet paljoa paina. Voin vaikuttaa vain siihen että olen erilainen vanhempana omille lapsilleni ja että tulen olemaan heidän elämässään mukana.
Sori suorat sanani, mutta ihmiset jotka eivät halua olla tekemisissä aikuisten lapsiensa kanssa, ovat vakavasti päästään vialla.
Samoin olet sinäkin, jos pidät sitä normaalina. Älä vain tee lapsia, jos et saa tuota traumaasi käsiteltyä.
Ilmeisesti perhe-elämä on ollut vanhemmillesi hirveä uhraus, ja nyt he ottavat katkerina menettämänsä ajan takaisin.
Kuulostaa surkealta kaikille.
Kun kuulemma se mitä ihmiset katuvat kuolinvuoteillaan on se että eivät viettäneet aikaa läheistensä kanssa.
Vauvan voi antaa huostaan jos ei jaksa,ei se sen vaikeampaa ole
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä oon jotenkin järkyttynyt tän ketjun sävystä, miten kaikki on toisilleen vaan taakkoja. Mä oon aina ollut sitä mieltä, että on etuoikeus saada kuulua lapsen elämään. Ja pitänyt itsestäänselvyytenä sitä, että läheisiä autetaan silloin kun toinen sitä tarvitsee. En käsitä sitä, että täällä jotkut haluaa istua koko vsnhuutensakin yksin, ettei vain tarvitse tehdä mitään toisten eteen. Jos unohdetaan kaikki se hoitaminen, niin ettekö te koskaan ihan vain puhtaasti nauti teille rakkaiden ihmisten seurasta? Oli kyse sitten vauvasta tai vanhuksesta, tai omasta aikuisesta lapsesta?
No se on sitä sinulle. Sinä selvästi saat jotain siitä, että saat kuulua lapsen elämään. Joku toinen taas kokee, ettei saa siitä mitään muuta kuin vaivaa ja harmia. Monesti näillä avuntarvitsijoilla on vielä hyvin yksipuolinen näkemys asioista. Täälläkin monet meuhkaavat, "kun ei tarjottu sitä tai annettu tätä, niin päätin että pitäkööt tunkkinsa". Eli vaikka suhde on vain velvollisuudentunnosta yksipuolista antamista, niin silloinkin pitäsi osata ja haluta ihan itse päätellä, että mitä se toinen haluaa, ja antaa sitä pyytämättä.
Lisäksi tuo näkemys, että "tottakai mummulla on NAISENA ja ÄITINÄ erityisvelvollisuus olla avuksi ja huomaavaisempi jopa enemmän kuin lapsen isällä" on todella vastenmielinen.
Näinhän se on, omat vanhemmat ”jaksoi” lapsiaan 18v ikään asti, sitten heitti pois kotoa ja katkaisi yhteydenpidon. Ja olimme siis kilttejä, pelokkaita, ahkeria lapsia jotka yritti miellyttää vanhempia kaikin tavoin.
Vanhemmat ei ole olleet koskaan aikuiselämässäni mitenkään mukana. Koska he ei saa ilmeisesti mitään siitä itselleen. Ja se on ihan ok. Mutta asialla on se kääntöpuoli joka tulee seurauksena, että en minäkään saa yhtään mitään siitä että alkaisin olemaan vanhempieni seurassa. Joten ihan turha vanhuksena sitten yrittää saada mua mukaan elämään tai vaikka avuksi.
Omista valinnoista pitää kantaa SEURAUKSET.Veikkaanpa etteivät pyydä sinua avukseen ja kosto-fantasiasi menee hukkaan.
Ovat jo tivanneet apua.
Älä syyllistä äitiäsi , lapsihan on nimenomaan sinun ja lapsella on myöskin isä. Jollet itse ole antanut /tarjonnut pientä apuasi kenellekkään , niin älä sitä itsekkään kuvittele automaattisesti saavasi.Apua saa jos ymmärtää pyytää , esimerkiksi kavereiltasi / sisaruksilta +muut.Avaa silmäsi ja näe millainen itse olet ollut toisia ihmisiä kohtaan.
Näinhän se on, omat vanhemmat ”jaksoi” lapsiaan 18v ikään asti, sitten heitti pois kotoa ja katkaisi yhteydenpidon. Ja olimme siis kilttejä, pelokkaita, ahkeria lapsia jotka yritti miellyttää vanhempia kaikin tavoin.
Vanhemmat ei ole olleet koskaan aikuiselämässäni mitenkään mukana. Koska he ei saa ilmeisesti mitään siitä itselleen. Ja se on ihan ok. Mutta asialla on se kääntöpuoli joka tulee seurauksena, että en minäkään saa yhtään mitään siitä että alkaisin olemaan vanhempieni seurassa. Joten ihan turha vanhuksena sitten yrittää saada mua mukaan elämään tai vaikka avuksi.
Omista valinnoista pitää kantaa SEURAUKSET.