Lue keskustelun säännöt.
Vaimo vihaa vauvan kanssa oloa
23.06.2015 |
Pahoitteut provosoiva otsikko, mutta näin hän viimeksi ilmaisi asian. Meillä on 5kk ikäinen vauva, ihan perustapaus mielestäni, vaatii tietty huomiota ja hoivaa niinkuin kaikki vauvat muttei ole mitenkään poikkeuksellisen itkuinen tai huonouninen. Vaimoni ei ole enää alun jälkeen ollut kovin kiinnostunut vauvan hoidosta ja pääosin valittaa vauvasta. Suurin ongelma on kai vapauden puute, kun ei pääse menemään miten tykkää kun vauva rajoittaa. Vaimo oli ennen varsin menevää sorttia ja oma aika aina ollut tärkeää, mutta kuvittelin kai että vauva menisi omien menojen edelle. Vaimo itse siis kovasti vauvaa toivoi ja siksipä ajattelin että on ok sen kanssa ettei voi entiseen tapaan olla joka vkl menossa.
Ja kyllä, olen yrittänyt antaa hänelle omaa aikaa mutta mikään ei tunnu riittävän. Hän on ollut siitä asti kun vauva oli 1kk niin noin joka toinen viikonloppu omien kavereidensa kanssa viettämässä aikaa/bilettämässä tms. Lisäksi arkena vauva on täysin minun vastuulla tasan siitä asti kun astun kotiovesta sisään töistä tullessani. Tällöin vaimo viilettää omissa menoissa tai on vaan rauhassa, emme koskaan ole yhdessä perheenä.
Mietinkin onko muilla tämmöistä? Vaimo tekee usein (kohtuuttoman) suuren numeron omasta vauvan-ja kodinhoidostaan ja muistaa korostaa kuinka hän JOUTUU olemaan kotona. Tätä en kehtaa vaimolle sanoa, mutta itsestä tuntuu ettei hän hoida vauvaa muuta kun juuri ja juuri sen verran että vauvan tarpeet täyttyy, ei mitään ylimääräistä. Joskus jos vauva onkin ollut kitisevämpi päivällä ja vaatinut kanniskelua/huomiota niin vaimo laittelee vihaisia viestejä minulle töihin ja valittaa vauvasta ja siitä kuinka p*rseestä sen kanssa oleminen on. Kotihommia hän ei juuri tee ja joskus jos olen kysynyt viitsisikö pestä vaikka pyykkiä päivällä kun vauvallekaan ei ollut mitään puhdasta päälle, niin raivostui silmittömästi että kehtaan vaatia häneltä moista kun hän joutuu jo olemaan kotona vauvan kanssakin.
Peruspäivä menee niin että lähden aamulla töihin ja hyvin usein vaimolta alkaa jo aamupäivästä tulla viestejä vauvan rasittavuudesta. Tulen kotiin heti neljän jälkeen jolloin saan vauvan syliini heti eteisessä. Vaimo menee omiin menoihin ja minä lähden tytön kanssa yleensä ensin kauppaan, koska päivisin vaimo ei käy. Tullaan kaupasta ja teen ruokaa + siivoan keittiön ja kerään vauvan tuttipulloja ympäri kämppää. Sitten pyykin pesua tai muita kotihommia ja oleilen vauvan kanssa. Illalla pistän vauvan nukkumaan ja hoidan yöheräämiset ja syöttämiset. Vauva herää 2 kertaa syömään ja joskus huonompana yönä muuten vaan vielä kerran tai pari. Vaimo ei hoida yöheräilyjä koska ei kuulemma jaksa päivää vauvan kanssa mikäli ei saa edes nukkua. Itselläkin päivä alkaa usein aika tahmeasti mutta jos edes mainitsen omasta väsymyksestä niin vaimo yleensä reagoi raivostumalla koska hänellä on tuhat kertaa raskaampaa.
Tässäpä tämä avautuminen. Lähinnä haluaisin kuulla onko muilla tämmöistä ja meneekö helpommaksi kun lapsi kasvaa? Vaimon kanssa olen puhunut mahdollisesta masennuksesta mutta ei kuulemma ole masentunut vaan pelkästään vittuuntunut vauvan kanssa oloon ja oman ajan puutteeseen. Toisaalta myös kaikki muu jaksaa kiinnostaa paitsi vauvan- ja kodinhoito ja väsymystä valittaa vain vauvaan liittyen, esimerkiksi venähtänyt baari-ilta tuntuu vain piristävän eikä väsyttävän. Itselläni ei minkäänlaista vapaa-aikaa ole eikä tarvi haaveillakaan, tästäkin erehdyin kerran vaimolle sanomaan kun hän valitti omaa vapaa-ajan puutettaan. Raivarihan siitä seurasi. Sanomattakin selvää, että tämä vaikuttaa parisuhdeeseen aika hiton negatiivisesti!
Lisään vielä että emme ole enää erityisen nuoria (vaimo 35, itse muutaman vuoden vanhempi) eli jatkuvaa menemisen tarvetta ei voi selittää sillä ettei ehtinyt nuorena rellestää. Enpä olisi suostunut lapsentekoon ellei vaimo olisi sitä niin kovasti halunnut.
Kommentit (233)
[quote author="Vierailija" time="24.06.2015 klo 22:21"]Kyllä mä koen, että synnytysmasennuksesta kärsivä äiti ei lähde bilettämään viikonloppuisin tai lähde joka ilta miehen tullessa kotiin omiin harrastuksiin. Mielestäni tämä jo poissulkee masennuksen.
[/quote]
Näin on. Se äiti on itsekäs, henkisesti kehittymätön vätys.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä oon ollut koko ajan yh, lapsen isä kävi vain katsomassa lasta ja yksin en päässyt mihinkään.
Ainoastaan silloin kun lapsi oli täyttänyt 2 vuotta ja sain jättää puistotädille pariksi tunniksi.
Kertaakaan en valittanut vaan nautin vauva-ajasta ja sitten pikkulapsivaiheesta.
Vauva-aika on tosi lyhyt!
Ja lapsen hyvä hoito kantaa hedelmää.
Äiti ei ilmeisesti imetä?
Se hyvä vuorovaikutus puuttuu.
Lisäksi vaimollasi on väärä asenne.
En ymmärrä miksei sinun kotiin jääminen olisi vaihtoehto. Olkaa vaikka hetki kaikki kotona ennen päiväkotiin laittoa. Ei se raha niin tärkeää voi olla? Edes pari kuukautta.
[quote author="Vierailija" time="24.06.2015 klo 14:49"]
Aloittaja palaili päivittämään tilannetta.
Otin asian jälleen kerran puheeksi vaimon kanssa eilen tämän ketjun innoittamana. Keskutelu päättyi hirveään riitaan, kuinka muutenkaan. Yritin ystävällisesti aloittaa keskustelun vaimon jaksamisesta ja pahasta olosta kotona, yritin ehdottaa jos haettaisiin apua hänelle. Heitin ilmoille myös tuon oman kotiin jäämiseni siksi aikaa kunnes lapsi voi mennä hoitoon. No vaimo otti tämän hänen arvostelunaan ja pidän häntä kuulemma paskana äitinä kun edes ehdoton moista. Lapsen hoitaminen ja samalla kodista huolehtiminen on kuulemma hänestä kuin vankila enkä tätä voi koskaan ymmärtää (vaikka siis hoidan illat ja viikonloput lasta ja kotia itsekseni) Yritin tosissaan ymmärtää vaimon pointin, mutta edelleen ainut selkeä syy vitutukseen on kait se ettei pääse omiin menoihin kuten haluaa.
No tässä vaiheessa sitten jo vähän hermostuin ja huomautin etten itsekään pääse menoihini, enkä sitä edes vaadi ja muistutin että ollaan tästä oltu tietoisia kyllä kun vauva hankittiin. Taisinpa möläyttää vaimolle siitä miten hän vauvaa niin kovasti toivoi ja oli ollakseen hyvin tietoinen että sitten ei mennä enää entiseen malliin ja on nyt melko itsekästä ja lapsellista itkeä kun ei pääse menemään aivan kuten haluaa, varsinkin kun vaimolla on omia menoja todella paljon! Tästä seurasi vuosisadan räjähdys vaimon taholta.
Tuntuu ihan umpikujalta koko tilanne. Kiitos vaan kaikille jotka kehuivat isyyttäni, mutta myönnettäköön ettei se ole helppoa tai aina niin mukavaa minullekaan. Vaimo alunalkaen vauvaa halusi enemmän, itse ajattelin ennemmin järjellä ettei tässä iän puolesta voi enää kauaa odotella jos lapsi kuitenkin jossain vaiheessa halutaan. Tiedostin vauvan tulon realiteetit mutta enpä osannut varautua ihan tähän. Rakastan tietty lasta ja haluan olla hänen kanssaan mutta ei se helppoa ole minullekaan. Kyllä minuakin väsyttää herätä yöllä kolme kertaa lämmittämään pulloa samalla kun vaimo vetää sikeitä korvatulpat korvissa. Tuntuu vaan että mun on pakko hoitaa lapsi koska vaimo ei sitä tee. Tätä ei kuitenkaan saisi ääneen sanoa tai olen itsekäs ja kusipää ja mitä vielä. Jos erehdyn sanoman omasta väsymyksestä tai levottoman yön rankkuudesta olen kusipää enkä arvosta vaimon panosta. Nyt kun tämän kirjotti tähän niin kuulostaa vielä pahemmalta :/
Kieltämättä ero on käväissyt mielessä. Enpä voi sanoa että paljon tunteita olisi tuota raivoavaa naista kohtaa ja arvostus häntä kohtaan on romahtanut täysin tämän takia. Minkäänlaista parisuhdetta meillä ei todellakaan tällä hetkellä ole. Ainut kommunikointi liittyy lapseen, vaimon taholta siis lapsen ärsyttävyyteen tai sitten riidellään kun yritän puhua asiasta. Kai tässä sinnittelee siksi jos tämä olisikin ohimenevää ja vaimon asenne lasta kohtaan tuosta muuttuisi. Toisaalta erokin toisi niin monta uutta ongelmaa etten tiedä miten siitä selvittäisiin. Vaimo ei varmasti ihan muitta mutkitta lasta minulle antaisi koska ne kuuluisat kulissit on pidettävä pystyssä. Eipä kukaan hänen kavereistaankaan tiedä millaista meillä oikeasti on, valittaa lapsesta siis vain minulle ja muille kehuu lasta ja itseään. Tietty osa kummasteli sitä viikon kesäreissua että miten voi olla vauvasta erossa niin kauan, tähän vaimo vaan surkutteli että "pahaltahan se tuntuu ja ikävä on kova" vaikka vannon ettei paljon vauvaa edes ajattele kun reissuun pääsee.
Pattitilanteessa siis ollaan edelleen.
ap
[/quote]
Voisikohan vaimosi olla narsisti?
En jaksa lukea kaikkia vastauksia, mutta kyllä sinunkin täytyy saada välillä mennä. Nyt ensiksi ilmoitat, että yksi viikon harrasteilloista on sinun. Toiseksi, ei ole mistään kotoisin pommittaa sinua työpäivän aikana joutavilla viesteillä, jotka aiheuttavat pahaa mieltä sinulle, kolmanneksi vaimosi voi tavata ystäviään myös vauvan kanssa.
Vaimosi on joko masentunut tai kyvytön asettumaan rooliisi. Menet puolivuotisneuvolaan mukaan ja nostat kissan pöydälle,
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="23.06.2015 klo 15:10"]No onpa outoa. Minusta on ihana hoitaa vauvaa! Omaa aikaa ei ole, mutta eihän lapsi ole vauva kuin muutaman kuukauden. Mitä se on koko elämän mittakaavassa? Ei mitään!
[/quote]
Niin minustakin, mutta olenkin tottunut olemaan kokoajan kotona ainoastaan mies kaverina ja olen aina halunnut äidiksi ja tunnen olevani ihan hyväkin tässä vauvanhoidossa. Tuntuu, et mut on tehty äidiksi vaikka teini-ikä meni lujaa ja masentunut olen ollut aina silti en valita vaikka mies eikä kukaan muukaan pahemmin auta mua missään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="30.06.2015 klo 01:52"][quote author="Vierailija" time="23.06.2015 klo 15:10"]No onpa outoa. Minusta on ihana hoitaa vauvaa! Omaa aikaa ei ole, mutta eihän lapsi ole vauva kuin muutaman kuukauden. Mitä se on koko elämän mittakaavassa? Ei mitään!
[/quote]
Niin minustakin, mutta olenkin tottunut olemaan kokoajan kotona ainoastaan mies kaverina ja olen aina halunnut äidiksi ja tunnen olevani ihan hyväkin tässä vauvanhoidossa. Tuntuu, et mut on tehty äidiksi vaikka teini-ikä meni lujaa ja masentunut olen ollut aina silti en valita vaikka mies eikä kukaan muukaan pahemmin auta mua missään.
[/quote]
niin ja oon 21v
Tämä oli ilmiselvä provoketju :).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap:n kirjoittama kuvaus ei tunnu luonnolliselle.
Voiko kukaan, joka on lapsen saanut, kirjoittaa elämästään noin, että lapsi sivuutetaan lähes täysin. Eikö ap:lläkään ole tunteita lasta kohtaan?
Omaa lastaan rakastava vanhempi toimii tavalla, joka on lapselleen parasta. Lapselle on tärkeintä turvallinen kiintymyssuhde, hellyys ja luottamus. Siinä ei lasketa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aloittaja palaili päivittämään tilannetta.
Otin asian jälleen kerran puheeksi vaimon kanssa eilen tämän ketjun innoittamana. Keskutelu päättyi hirveään riitaan, kuinka muutenkaan. Yritin ystävällisesti aloittaa keskustelun vaimon jaksamisesta ja pahasta olosta kotona, yritin ehdottaa jos haettaisiin apua hänelle. Heitin ilmoille myös tuon oman kotiin jäämiseni siksi aikaa kunnes lapsi voi mennä hoitoon. No vaimo otti tämän hänen arvostelunaan ja pidän häntä kuulemma paskana äitinä kun edes ehdoton moista. Lapsen hoitaminen ja samalla kodista huolehtiminen on kuulemma hänestä kuin vankila enkä tätä voi koskaan ymmärtää (vaikka siis hoidan illat ja viikonloput lasta ja kotia itsekseni) Yritin tosissaan ymmärtää vaimon pointin, mutta edelleen ainut selkeä syy vitutukseen on kait se ettei pääse omiin menoihin kuten haluaa.
No tässä vaiheessa sitten jo vähän hermostuin ja huomautin etten itsekään pääse menoihini, enkä sitä edes vaadi ja muistutin että ollaan tästä oltu tietoisia kyllä kun vauva hankittiin. Taisinpa möläyttää vaimolle siitä miten hän vauvaa niin kovasti toivoi ja oli ollakseen hyvin tietoinen että sitten ei mennä enää entiseen malliin ja on nyt melko itsekästä ja lapsellista itkeä kun ei pääse menemään aivan kuten haluaa, varsinkin kun vaimolla on omia menoja todella paljon! Tästä seurasi vuosisadan räjähdys vaimon taholta.
Tuntuu ihan umpikujalta koko tilanne. Kiitos vaan kaikille jotka kehuivat isyyttäni, mutta myönnettäköön ettei se ole helppoa tai aina niin mukavaa minullekaan. Vaimo alunalkaen vauvaa halusi enemmän, itse ajattelin ennemmin järjellä ettei tässä iän puolesta voi enää kauaa odotella jos lapsi kuitenkin jossain vaiheessa halutaan. Tiedostin vauvan tulon realiteetit mutta enpä osannut varautua ihan tähän. Rakastan tietty lasta ja haluan olla hänen kanssaan mutta ei se helppoa ole minullekaan. Kyllä minuakin väsyttää herätä yöllä kolme kertaa lämmittämään pulloa samalla kun vaimo vetää sikeitä korvatulpat korvissa. Tuntuu vaan että mun on pakko hoitaa lapsi koska vaimo ei sitä tee. Tätä ei kuitenkaan saisi ääneen sanoa tai olen itsekäs ja kusipää ja mitä vielä. Jos erehdyn sanoman omasta väsymyksestä tai levottoman yön rankkuudesta olen kusipää enkä arvosta vaimon panosta. Nyt kun tämän kirjotti tähän niin kuulostaa vielä pahemmalta :/
Kieltämättä ero on käväissyt mielessä. Enpä voi sanoa että paljon tunteita olisi tuota raivoavaa naista kohtaa ja arvostus häntä kohtaan on romahtanut täysin tämän takia. Minkäänlaista parisuhdetta meillä ei todellakaan tällä hetkellä ole. Ainut kommunikointi liittyy lapseen, vaimon taholta siis lapsen ärsyttävyyteen tai sitten riidellään kun yritän puhua asiasta. Kai tässä sinnittelee siksi jos tämä olisikin ohimenevää ja vaimon asenne lasta kohtaan tuosta muuttuisi. Toisaalta erokin toisi niin monta uutta ongelmaa etten tiedä miten siitä selvittäisiin. Vaimo ei varmasti ihan muitta mutkitta lasta minulle antaisi koska ne kuuluisat kulissit on pidettävä pystyssä. Eipä kukaan hänen kavereistaankaan tiedä millaista meillä oikeasti on, valittaa lapsesta siis vain minulle ja muille kehuu lasta ja itseään. Tietty osa kummasteli sitä viikon kesäreissua että miten voi olla vauvasta erossa niin kauan, tähän vaimo vaan surkutteli että "pahaltahan se tuntuu ja ikävä on kova" vaikka vannon ettei paljon vauvaa edes ajattele kun reissuun pääsee.
Pattitilanteessa siis ollaan edelleen.
ap
[quote author="Vierailija" time="24.06.2015 klo 14:49"]
Aloittaja palaili päivittämään tilannetta.
Otin asian jälleen kerran puheeksi vaimon kanssa eilen tämän ketjun innoittamana. Keskutelu päättyi hirveään riitaan, kuinka muutenkaan. Yritin ystävällisesti aloittaa keskustelun vaimon jaksamisesta ja pahasta olosta kotona, yritin ehdottaa jos haettaisiin apua hänelle. Heitin ilmoille myös tuon oman kotiin jäämiseni siksi aikaa kunnes lapsi voi mennä hoitoon. No vaimo otti tämän hänen arvostelunaan ja pidän häntä kuulemma paskana äitinä kun edes ehdoton moista. Lapsen hoitaminen ja samalla kodista huolehtiminen on kuulemma hänestä kuin vankila enkä tätä voi koskaan ymmärtää (vaikka siis hoidan illat ja viikonloput lasta ja kotia itsekseni) Yritin tosissaan ymmärtää vaimon pointin, mutta edelleen ainut selkeä syy vitutukseen on kait se ettei pääse omiin menoihin kuten haluaa.
No tässä vaiheessa sitten jo vähän hermostuin ja huomautin etten itsekään pääse menoihini, enkä sitä edes vaadi ja muistutin että ollaan tästä oltu tietoisia kyllä kun vauva hankittiin. Taisinpa möläyttää vaimolle siitä miten hän vauvaa niin kovasti toivoi ja oli ollakseen hyvin tietoinen että sitten ei mennä enää entiseen malliin ja on nyt melko itsekästä ja lapsellista itkeä kun ei pääse menemään aivan kuten haluaa, varsinkin kun vaimolla on omia menoja todella paljon! Tästä seurasi vuosisadan räjähdys vaimon taholta.
Tuntuu ihan umpikujalta koko tilanne. Kiitos vaan kaikille jotka kehuivat isyyttäni, mutta myönnettäköön ettei se ole helppoa tai aina niin mukavaa minullekaan. Vaimo alunalkaen vauvaa halusi enemmän, itse ajattelin ennemmin järjellä ettei tässä iän puolesta voi enää kauaa odotella jos lapsi kuitenkin jossain vaiheessa halutaan. Tiedostin vauvan tulon realiteetit mutta enpä osannut varautua ihan tähän. Rakastan tietty lasta ja haluan olla hänen kanssaan mutta ei se helppoa ole minullekaan. Kyllä minuakin väsyttää herätä yöllä kolme kertaa lämmittämään pulloa samalla kun vaimo vetää sikeitä korvatulpat korvissa. Tuntuu vaan että mun on pakko hoitaa lapsi koska vaimo ei sitä tee. Tätä ei kuitenkaan saisi ääneen sanoa tai olen itsekäs ja kusipää ja mitä vielä. Jos erehdyn sanoman omasta väsymyksestä tai levottoman yön rankkuudesta olen kusipää enkä arvosta vaimon panosta. Nyt kun tämän kirjotti tähän niin kuulostaa vielä pahemmalta :/
Kieltämättä ero on käväissyt mielessä. Enpä voi sanoa että paljon tunteita olisi tuota raivoavaa naista kohtaa ja arvostus häntä kohtaan on romahtanut täysin tämän takia. Minkäänlaista parisuhdetta meillä ei todellakaan tällä hetkellä ole. Ainut kommunikointi liittyy lapseen, vaimon taholta siis lapsen ärsyttävyyteen tai sitten riidellään kun yritän puhua asiasta. Kai tässä sinnittelee siksi jos tämä olisikin ohimenevää ja vaimon asenne lasta kohtaan tuosta muuttuisi. Toisaalta erokin toisi niin monta uutta ongelmaa etten tiedä miten siitä selvittäisiin. Vaimo ei varmasti ihan muitta mutkitta lasta minulle antaisi koska ne kuuluisat kulissit on pidettävä pystyssä. Eipä kukaan hänen kavereistaankaan tiedä millaista meillä oikeasti on, valittaa lapsesta siis vain minulle ja muille kehuu lasta ja itseään. Tietty osa kummasteli sitä viikon kesäreissua että miten voi olla vauvasta erossa niin kauan, tähän vaimo vaan surkutteli että "pahaltahan se tuntuu ja ikävä on kova" vaikka vannon ettei paljon vauvaa edes ajattele kun reissuun pääsee.
Pattitilanteessa siis ollaan edelleen.
ap
[/quote]
Totuus on että sitä on vaikea nähdä sitä omaa käyttäytymistä. Kun on vaikea Baby Blues ja hormoonit jyllää kropassa, niin omia virheitätai käytöstä ei välttämättä huomaa. Jatka puhumista vaikka hän kuinka raivoaa, ja vaikka nauhoita puhelimella pahimmat riidat. Pidä kirjaa hänen menoista ja lapsen heräämiset yöllä. Sitten lyöt kaikki pöydälle. Joskus tarvitsee todisteita ennen kuin huomaa kuinka väärässa itse on. Ja muista myös kirjoittaa siihen päiväkirjaan ne hyvät jutut joka vaimo tekee. Voit vaikka huomata jotain, joka jää nyt sinulta huomaamatta.
Tsemppiä, oikeasti ensimmäinen yö on vaikein. Ja sinulle tiedoksi, kyllä ne muut kaverit huomaa jos hän joka ilta ja joka viikonloppu menee. Eli ei niitä kulisseja voi pitää yllä sillä tavalla. Voisitko puhua jonkun hänen ystävän kanssa asiasta? Jos hän olisi myös huomannut jotain.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mekin olimme eron partaalla esikoisen vauvavuotena. Olimme 30-vuotiaita ja omasta mielestämme valmistautuneita mutta silti tuli järkytyksenä, kuinka elämä muuttui ja kuinka sidotuksi sitä tunsi itsensä vauvaan. Tuntui, että päivät ja yöt olivat jatkuvia hoitotoimenpiteitä ja riitelimme jatkuvasti siitä, kumpi saa nukkua. Ajattelin, että jos eroaisimme, saisin edes joskus nukkua ja elää kuin ennenkin. Asiaa pahensi se, että kaikki läheiset tuntuivat syyllistävän siitä, ettemme nauttineet vauvasta joka hetki. Välillä oli toki valonpilkahduksia, hetkiä, jolloin puhuimme siitä, kuinka selviämme tästä yhdessä ja opettelemme yhdessä tätä perhe-elämää. Sekin helpotti, että vauva kasvoi ja hänen valloittava persoonallisuutensa tuli esille.
Kun vauva oli n. 6 kk, tuntui jo vähän helpommalta ja kun hän täytti vuoden, en enää kaivannut elämää ennen häntä. Silti tunnen yhä kovasti syyllisyyttä varhaisen vuorovaikutuksen huonoudesta ja kaikista pahoista ajatuksistani. Neuvolassa kyllä puhuin tästä ja th sanoi yrittävänsä saada mut jollekin varhaiseen vuorovaikutukseen erikoistuneelle hoitajalle, joka opastaisi siinä suhteen luomisessa vauvaan mutta ei hänelle mahtunut uusia asiakkaita silloin. En osaa neuvoa oikein muuten kuin kehottaa jatkamaan keskustelua ja puhumaan asiasta neuvolassa.
[quote author="Vierailija" time="26.06.2015 klo 11:12"]
Siis mammat ymmärtää täällä tuota surkeaa äitiä??
[/quote]Ymmärtämättömyys on vain kognitiivista kyvyttömyyttä. Jos minä en ymmärtäisi, en ainakaan kehtaisi levitellä tätä tietoa suureen ääneen.
Tämä ketju ja se jossa väsyneen miehen vaimo on vastuuton add muistuttavat kohtuuttoman paljon toisiaan.
[quote author="Vierailija" time="23.06.2015 klo 14:50"]
Onpa itsekkään ja lapsellisen kuuloista käytöstä. Vaimosi olisi aika opetella ottamaan vastuuta ja aikuistua. Miten teidän suhde jakseli ennen vauvaa? Mietin vaan että kuulostaa kuin olisit vaimollesi lähinnä ilmainen kotiorja pikemmin kuin tasa-arvoinen kumppani..
[/quote]
Miten niin, tuolla tavallahan yleensä miehet käyttäytyvät eikä kukaan narise. Miehille se vain suodaan kun ovat miehiä. Niin, ja juuri tuon takia en ole tehnyt lapsia kun en kestäisi niitä, olisin varmaan samanlainen kuin ap. Minusta ei ole äidiksi, ei kiinnosta yhtään. Onneksi ei tarvitse. Niin ja olen yli 40.
Itse sanoisin vaimolle että kulisseista viis,jos ei tahti la muuttua niin ero on edessä.Vaikka olisi kuinka baby blues niin ei se oikeuta tuommoiseen käytökseen,jolla kiusataan sekä isää että vauvaa!Ja pikemminkin vaimosi kuullostaa narsisti/psykolta kuin masentuneelta mammalta.
miten ap teillä menee, uskallatko puuttua ja viheltää pelin poikki? ihan vauvan takia, että hän saa paremman miljöön...? tuommoinen ympäristö vaikuttaa hänen tunneelämään ja kehitykseen monella tavalla, jos tietäisit luulen että tekisit jotain NYT (miel eilen).....ota voimia jostain..vaikka näistä vinkeistä täällä ja uskosta että vauvalle tulee paremmat oltavat.
Aloitus olisi voinut tulla yhtä hyvin minun näppäimistöltäni... semmoisia nykynaiset vaan taitavat olla.