Miten paljon omilta (vanhoilta) sukulaisilta pitää sietää kaikkea?

[quote author="Vierailija" time="22.06.2015 klo 11:50"]

Nykyään ei kukaan kestä enää mitään keltään. Pitää olla vain samanmieliset ja samanikäiset bestikset ympärillä hymisemässä.

Vanhoissa ihmisissä hallitsevat ominaisuudet tulevat ajan kanssa entistäkin näkyvämmiksi ja puheet muuttua kärkevämmiksi. Sairaudet lisäävät kielteisyyttä ja möläyttelyitä.

[/quote]

Minä rakastan erilaisuutta. Minulla on paljon hyvinkin eri-ikäisiä ystäviä, joilla on erilaiset taustat kuin minulla - koulutus, ammatti, kiinnostuksenkohteet, jotkut jopa tulevat toisesta kulttuurista. He ovat monista asioista eri mieltä kuin minä ja se on mahtavaa - kiinnostavan keskustelun aikaansaaminen suorastaan vaatii sitä, etteivät kaikki ajattele samalla tavalla! Mutta yksi asia heitä yhdistää - he ovat kaikki mukavia ihmisiä, jotka kohtelevat läheisiään hyvin. Miksi ihmeessä viettäisin aikaa sellaisten ihmisten kanssa, joille en merkitse sen vertaa, että he kohtelisivat minua asiallisesti?

Vanhuus ei automaattisesti tee ihmistä ilkeää tylyttäjää ja möläyttelijää. Tiedän sen, koska ystäväpiiriini kuuluu paljon mukavia vanhuksia. Tiedän myös, että sairaudet ja vastoinkäymiset eivät automaattisesti muuta ihmistä ilkeäksi, ei myöskään masennus. Kyllä kysymys on ennen kaikkea ihmisen omista moraalisista valinnoista ja asenteesta elämään ja muihin ihmisiin. (Poikkeuksiakin tietysti on, esimerkiksi tässä ketjussa jo mainitut muistisairaat, joilla persoonallisuus todella voi vääristyä ja käyttäytyminen muuttua rajusti - heitä täytyy ymmärtää, koska he eivät tilalleen mitään voi.)

Mulla on sama ongelma, mutta äitini kanssa, hän on yli 80-v ja ollut aina ärsyttävä, äärimmäisen utelias, kova arvostelemaan kaikkia ja ihan tahallaan aina piikitellyt ihmisiä. Hänellä ei ole enää kuin yksi ystävä ja hänenkin kanssaan tulee välillä riitaa. Ainoastaan me lapset käymme hänen luonaan, ikävä kyllä asun niin lähellä äitiä, että minusta on ikäänkuin puolivahingossa tullut äitini osa-aikainen hoitaja. Äitini myös odottaa, että käyn hänen luonaan joka päivä, ellen käy, hän soittaa ja itkee kun on niin yksin, eikä kukaan käy. Hän on jo senverran huonokuntoinen, ettei pääse kotipihaa kauemmaksi. Naapurit eivät käy, arvatenkin hänen tympeän luonteensa takia. Ikävät piirteet vain korostuvat iän myötä ja kun muisti on alkanut heikentyä, kaikki on entistä hankalampaa.

Ja sitten äidille ei myöskään kelpaa mikään ns. virike, mitä olen yrittänyt tarjota; ei päiväkeskus, ei seniorikerho, ei kyläily, ei mikään. Ainoastaan me lapset kelpaamme viihdykkeeksi. Juttelu on sitten sitä, että äiti moittii naapureita, sukulaisia, tuttavia tai sitten arvostelee kaikkia tekemääni ja sanomaani. Hän ei ymmärrä, että mitä enemmän hän on yksin, sitä ikävämpää hänellä on, pitäisi lähteä ihmisten pariin ja olla ystävällinen. Mutta ei kai sellaista taitoa enää tuossa iässä opi, jos ei sitä ole nuorempanakaan oppinut.

En tiedä ap, miten sinä tuon asian hoitaisit, yritä olla kohtelias, mutta ei kai villatakin haukkumista tarvitse puolta tuntia kuunnella. Sano mummillesi, että jaa, no mummi voi olla erimieltä, mutta sinä itse pidät villatakista, eikös se ole tärkeintä. Minä yritän aina keksiä äitini kanssa juttelemista jostain neutraalista, vaikka viherkasveista.

Ikä ei oikeuta ilkeyteen. Sen täytyy olla perusluonteessa, että on tuollainen hapannaama kuin mummisi. Anna takaisin samalla mitalla vaan. Vihaan vanhoja ihmisiä jotka nimenomaan ajattelevat että heillä on iän tuoma oikeus arvostella muita. Ei heillä ole. Kannattaa miettiä mitä he itse ovat saaneet elämässäni aikaiseksi. Jos ovat todella menestyneitä, silloin voivat toki jaella neuvoja ja auttaa nuorta eteenpäin.

Mun äitini on tullut eläkkeellä tosi raskaaksi ihmiseksi. Aina arvostelee minua, sen lisäksi ainoat puheenaiiheet on valittaminen sairauksista ja yhteiskunnallisista asioista. 

Mutta itse olen valinnut että jaksan vaan. En tavallaan ajattele hänestä samalla tapaa kuin "täysipäisestä", vaikkei hänellä mitään varsinaista mieleen vaikuttavaa sairautta olekaan. Mutta supistunut elämänpiiri ja yksinäisyys, ja liikaa aikaa pyöritellä omia ajatuksiaan, nyt vaan tekee tuollaista. Olisi se kurja jos omat lapsetkin hylkäisi siihen kaupan päälle, siksi että yksinäinen vanhus ei enää ole järin hauskaa seuraa.

up

[quote author="Vierailija" time="22.06.2015 klo 19:44"]

Kerroin ainoalle hengissä olevalle mummolleni 6 vuotta sitten menneeni kihloihin miesystäväni kanssa. Hänen vastauksensa oli "Saatanan huora, miks menit pilaamaan elämäsi noin? Nyt eroat HETI siitä miehestä ja keskityt työntekoon!" Kiitin mielipiteestään ja sen jälkeen en ole hänen kanssaan sanaakaan vaihtanut. Olemme jopa olleet samoissa juhlissa kerran tämän tapauksen jälkeen, en käynyt edes tervehtimässä häntä.

[/quote]

Siis mitä?! Miksi mummo käyttäytyi noin? Oliko hänellä itsellään huono avioliitto, josta ei voinut erota (eihän se oikeuta sanomaan sinulle noin, mutta ihmettelen tuota reaktiota mummolta)? Ei ihme, ettet ole hänen kanssaan tekemisissä.

Onneksi äitini oli niin veemäinen että katkaisin välit. Saan elää omaa elämääni...ensimmäiset 45 vuotta menikin perseeleen. Ei ole kyllä äitiä ikävä.

Vanhat epätasapainoiset tyhmät naiset ovat vmäisiä. Fiksut ja älykkäät eivät, koska ovat kehittyneet ja oppineet elämästä.

[quote author="Vierailija" time="23.06.2015 klo 16:12"]

Perhepiirissäni on vanhus (70 vuotta), joka ei millään hyväksy, että olen avoliitossa ja minulla on avopuolisoni kanssa lapsia. Minussa tai lapsissamme täytyy olla perustavanlaatuista vikaa, että mies ei mene kanssani naimisiin. Lapsemme kantavat minun sukunimeä ja tätä tämä vanhus ei tiedä. Hän kirjoittaa nykyään minun etunimeni perään avokkini sukunimen, ihan kuin vaan uhmataakseen. Nuorimman lapsemme nimijuhlassa hän alkoi arvostella muiden ihmisten kuulen kokoani ja painoani (olen kokoa 40-42) ja sanoi lopuksi, että näyttäisin paljon kauniimmalta mekossani, jos viitsisin laihduttaa.  

[/quote]

Aloin eilen oikein miettimään tämän henkilön möläytyksiä ja muistui muutama lisää. Ollessani teini-ikäinen tämä henkilö ilmoitti isälleni ja minulle, että minut pitää laittaa emäntäkouluun, jotta opin kodinhoitoa (kodinhoito kuuluu naisille) ja pääsisin joskus naimisiin.

Erottuani ensimmäisestä pitkäaikaisesta poikaystävästäni, jonka kanssa olin yhdessä 4  vuotta, lähetti tämä muiden asioihin sekaantuja minulle kirjeen, jossa totesi minun vihdoinkin tulleen järkiini, kun olin jättänyt pojan. Poika ei ollut kuulemma tarpeeksi hyvä minulle.

Viimeisempiä letkautuksia on ollut huoli mieheni palkasta. Hän epäilee, ettemme ole menneet naimisiin, koska mieheni palkka on niin huono, ettei sillä juhlia järjestetä. Antoi "suostumuksensa" tämän keskustelun yhteydessä maistraattihäihin, ettei pienen budjetin häät hävettäisi meitä. Pääasiahan on saada minut naimisiin. On ollut jo viimeiset 20 vuotta!

Suorat sanat vaan takaisin, kyllä sitä vanhaakin voi kasvattaa, jos ei tähän mennessä ole oppinut.

Mielestäni ei yhtään sen rajan yli kun ahdistut.  Ajat toiset kuin 60-luvulla, pahoinpideltiin ja haukuttiin kurituksen nimessä.  Vain oikeudenmukaista ihmistä voit kunnioittaa ja ottaa vaikutteita.  Minäkin yritin laskea ettei kaikkea tarvitse kestää, vasta sitten loppui kun vuosia kestänyt masennustila.  Tuntui että olin oikein syntynyt sitä varten että he saivat kokeilla kauanko kestän.

Vielä että jos yrittää puolustautua saa pahemman rökityksen, joten jos hiukankin tuntuu suun tukkimiselta, katkaise välit.  Tulee paha olla mutta jos yksikin hyötyy näistä nettijutuista se oli sen väärti.

Pitää kestää vanhusta! Voi olla jo dementiaa alkamassa. Olen huomannut, että vanhenevat jotenkin eivät osaa olla tahdikkaita ja yritän sietää.