Lue keskustelun säännöt.
Mummi ei suostu hoivakotiin, vaan uhriutuu ja vaatii että perheen pitäisi hoitaa
87-vuotias mummi on asunut kotona ja saanut kotihoidon käyntejä päivittäin, mutta nyt tilanne alkaa olla se että hoivakotiin pitäisi päästä.
Mutta pelkkä kotihoidon palveluihin myöntyminen on ollut mummille haastavaa, koska on sitä mieltä eihän vieraan ihmisen tarvitse hoitaa kun kerran on perhekin olemassa. Hän on sanonut kotona käyvälle hoitajalle usein, että ei sinun tarvitse tulla vaan kerro tyttärille ja suvun tytöille että he tulisivat.
No, hoivakotiin muuttaminen on mummille tietenkin aivan käsittämätön ajatus ja hän uhriutuu siitä jatkuvasti. Olemme kuulemma hylänneet ja pettäneet hänet, kun emme auta häntä asumaan kotona.
Mikä avuksi tilanteeseen?
Kommentit (1980)
Vierailija kirjoitti:
Aikoinaan äitini vaati minua irtisanoutumaan työstäni, että tulisin häntä hoitamaan. Minulla on monta sisarusta ja he kaikki eläkkeellä ja hyväkuntoisia. Harvakseltaan kävivät äitiä katsomassa ja eräskin piti yli 10 vuoden tauon äidin luona käymisessä. Äiti oli kuitenkin melko omatoiminen, vain muutama viikko loppuajasta sairaalassa. Kerran olin leikkauksessa ja heti kotiintulon jälkeen soitti avuksi itseään pukemaan, koska oli lähdössä lääkäriin. Piti jättää kipulääkkeet ottamatta, että pystyn autolla ajamaan. Veljeni vaimoineen tuli kuitenkin häntä hakemaan. Lopuksi sanoi minulle että häpeä, kun et olisi halunnut tulla.
Onpa ikävää luettavaa. Tässä on kyse myös siitä, että et ole jostain syystä pystynyt huolehtimaan rajoistasi ja olemaan terveellä tavalla itsekäs. Sanon siis tämän kaikella hyvällä ja sellaisin ajatuksin, että toivottavasti sinua ei enää hyppyytetä tällä tavoin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tuskin täällä kukaan tarkoittaa että pitäisi omaishoitajaksi ryhtyä. Itse aion siinä vaiheessa kun en kykene hoitamaan hygienia-asioita yrittää hakeutua palvelukotiin. Siihen asti tiedän, että lapseni auttavat ostoksissa ym. Enemmänkin minua surettaa ihmisten kova, kylmä ja tunteeton asenne joka täällä huokuu monista kommenteista. Missä on lämpö vanhusta kohtaan? Hoisin äitiäni 300 km päässä veljieni ja kotipalvelun yhteistyössä. Olimme tuolloin kaikki vielä työelämässä mutta asioiden tärkeysjärjestys!!! Ihan aina hänkään ei ollut helppo tapaus, mutta silti rakas ja ainoa äitini. Koko yhteiskunnassa, erityisesti nuorten keskuudessa elää käsittämätön vanhusviha.
Millainen elämäntilanne sinulla muuten oli, jos saa kysyä? Kerroitkin, että olitte kaikki tuolloin työelämässä... Kiinnostaa kuulla, oliko sinulla/teistä jollain vielä tuossa vaiheessa kotona asuvia lapsia? Entä miten käytännössä tuo hoito pitkän matkan takaa järjestyi? Ihan kiinnostuksesta kyselen.
Jos ei suostu hoivakotiin tai palvelutaloon, niin sille ei voi mitään. Vanhuksellakin on itsemääräämisoikeus.
Ap:llä on kuitenkin hyvä tilanne siinä mielessä, että vanhuksen kotona käy päivittäin joku virallinen palvelutaho, ja jos vanhus on kaatunut tai pudonnut sängystä, niin he soittavat lanssin viemään hänet sairaalaan. Sairaalasta kotiutetaan vasta kotiutuskeskustelun, jossa joku omaisista on paikalla, jälkeen.
Valitettavasti tätä koti-sairaala-koti-sairaala - rumbaa voi jatkua pitkäänkin, kunnes henkilöä ei enää kotiuteta asumaan yksin kotiinsa. Silloin kuvaan tulee laitoshoito (tai millä nimellä tällaista ympärivuorokautista hoivaa nyt kutsutaankin).
Toivotan ap:lle voimia! Tiedän kokemuksesta, että tilanne ei ole helppo.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuskin täällä kukaan tarkoittaa että pitäisi omaishoitajaksi ryhtyä. Itse aion siinä vaiheessa kun en kykene hoitamaan hygienia-asioita yrittää hakeutua palvelukotiin. Siihen asti tiedän, että lapseni auttavat ostoksissa ym. Enemmänkin minua surettaa ihmisten kova, kylmä ja tunteeton asenne joka täällä huokuu monista kommenteista. Missä on lämpö vanhusta kohtaan? Hoisin äitiäni 300 km päässä veljieni ja kotipalvelun yhteistyössä. Olimme tuolloin kaikki vielä työelämässä mutta asioiden tärkeysjärjestys!!! Ihan aina hänkään ei ollut helppo tapaus, mutta silti rakas ja ainoa äitini. Koko yhteiskunnassa, erityisesti nuorten keskuudessa elää käsittämätön vanhusviha.
Millainen elämäntilanne sinulla muuten oli, jos saa kysyä? Kerroitkin, että olitte kaikki tuolloin työelämässä... Kiinnostaa kuulla, oliko sinulla/teistä jollain vielä tuossa vaiheessa kotona asuvia lapsia? Entä miten käytännössä tuo hoito pitkän matkan takaa järjestyi? Ihan kiinnostuksesta kyselen.
Itselläni oli lukioikäiset lapset. Kotipalvelu huolehti viikolla, paitsi veljet veivät tuoreruokia. Viikonloput vuorottelimme. Vkl pyykkihuolto, ruokaostoksia, ruokien valmistusta pakkaseenyms. Itse kykeni syömään, sluksi myös viikolla lämmittämäänkin ruoat, muöhemmin lämmittämisen huolehti kotipalvelu. Myös suihkuteltiin hänet tarvittaessa, peruskodinhoitotöitä ja ulkoilua mikäli hänen vointinsa antoi myöden. Eli pe illasta su iltaan ja sitten kotiin ja ma töihin.
Ehdottomasti vuorovastaisuus kunniaan , eli kun EI ole hoitanut niin voi mennä sinne hoivakotiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
[quote=Vierailija]Edunvalvontaan ja hoivakotiin.
Edunvalvonta maksaa. Ja toisekseen, ei perhe siitä päätä, että mummi joutuu edunvalvontaan.
Ei ketään noin vaan aseteta edunvalvonnan piiriin, se on melkoinen toimenpide.
Edunvalvontaan voidaan asettaa vain henkilö, jonka lääkäri on tutkinut ja lääkäritodistuksessa vahvistanut, että henkilö ei ns. ole enää "tässä maailmassa", eli ei kykene itse päättämään itseään koskevista asioista.
Sen jälkeen oikeusistuin asettaa henkilön edunvalvontaan ja määrää hänelle edunvalvojan.
Se ettei joku halua omasta kodistaan lähteä hoitokotiin ei pelkästään ole mikään syy laittaa ketään edunvalvontaan. Pitää olla muutoinkin henkisesti syrjässä elämästä, että edunvalvonta voi toteutua.
Joten älkää tietämättömät turisuttako sitä tyhmää turpaanne, kun ette oikeastei asioista tiedä paskan vertaa.
Ja hoitokoteihin ei noin vain mennä. Ensin tehdään hoidon kartoitus, ja sitten pistetään paikka vetämään hoito-hoivakotiin.
Kotisairaanhoito tuo myös lääkkeet joita omainen ei yleensä voi antaa ellei hänellä ole koulutusta siihen. Se on joko kotisairaanhoito tai hoitokoti. Emme elä edelleenkään Thaimaassa.
Edunvalvonta maksaa jos on ns. virallinen, mutta jos esim oma lapsi toimii edunvalvoja ei kyse ole välttämättä suurista summista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
[quote=Vierailija]Edunvalvontaan ja hoivakotiin.
Edunvalvonta maksaa. Ja toisekseen, ei perhe siitä päätä, että mummi joutuu edunvalvontaan.
Ei ketään noin vaan aseteta edunvalvonnan piiriin, se on melkoinen toimenpide.
Edunvalvontaan voidaan asettaa vain henkilö, jonka lääkäri on tutkinut ja lääkäritodistuksessa vahvistanut, että henkilö ei ns. ole enää "tässä maailmassa", eli ei kykene itse päättämään itseään koskevista asioista.
Sen jälkeen oikeusistuin asettaa henkilön edunvalvontaan ja määrää hänelle edunvalvojan.
Se ettei joku halua omasta kodistaan lähteä hoitokotiin ei pelkästään ole mikään syy laittaa ketään edunvalvontaan. Pitää olla muutoinkin henkisesti syrjässä elämästä, että edunvalvonta voi toteutua.
Joten älkää tietämättömät turisuttako sitä tyhmää turpaanne, kun ette oikeastei asioista tiedä paskan vertaa.
Ja hoitokoteihin ei noin vain mennä. Ensin tehdään hoidon kartoitus, ja sitten pistetään paikka vetämään hoito-hoivakotiin.
Kotisairaanhoito tuo myös lääkkeet joita omainen ei yleensä voi antaa ellei hänellä ole koulutusta siihen. Se on joko kotisairaanhoito tai hoitokoti. Emme elä edelleenkään Thaimaassa.
Omainen voi huolehtia lääkeasiat, uusittaa reseptit, jakaa dosettiin ja huolehtia että tulevat otetuksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jos ei suostu hoivakotiin tai palvelutaloon, niin sille ei voi mitään. Vanhuksellakin on itsemääräämisoikeus.
Ap:llä on kuitenkin hyvä tilanne siinä mielessä, että vanhuksen kotona käy päivittäin joku virallinen palvelutaho, ja jos vanhus on kaatunut tai pudonnut sängystä, niin he soittavat lanssin viemään hänet sairaalaan. Sairaalasta kotiutetaan vasta kotiutuskeskustelun, jossa joku omaisista on paikalla, jälkeen.
Valitettavasti tätä koti-sairaala-koti-sairaala - rumbaa voi jatkua pitkäänkin, kunnes henkilöä ei enää kotiuteta asumaan yksin kotiinsa. Silloin kuvaan tulee laitoshoito (tai millä nimellä tällaista ympärivuorokautista hoivaa nyt kutsutaankin).
Toivotan ap:lle voimia! Tiedän kokemuksesta, että tilanne ei ole helppo.
Itsemääräämisoikeus ei kata aivan kaikkea. Toki henkilöllä noin niin kuin periaatteessa on oikeus tehdä myös sellaisia päätöksiä, jotka eivät tue hänen hyvinvointiaan tai uhkaavat jopa henkeä. Ehkä kuitenkin voidaan kysyä, millainen elämä on ihmisarvoista ja että eikö jokaisella ole sellaiseen elämään oikeus? Sen pohjalta voi miettiä, että on olemassa tilanteita, joissa itsemääräämisoikeutta rajoitetaan.
Hoi, tappakaa ne rasittavat mummonne itsekkyytenne vietteleminä, saatte tyydytyksen ahneuteenne. Voi tulla hyvät perut kaupan päälle. Minä, minä, minä, ette vanhene koskaan!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mummu kirjoitti:
Ikävä kyllä huomaa että mummon todellisuudentaju on sairauden myötä hämärtynyt. Syyllisyyttä älkää tunteko, tehkää niinkuin teille paras. Ennen oli ennen silloin ikäihmiset hoidettiin kotiin ja maataloutta kun oli, työtkin tehtiin kotona. Nyt on nyt, työt muualla, harrastukset ym. Ja jos kotihoidon turvin ei enää pärjää, pyytäkää kotihoidosta asiakasohjaajan kotikäynti. Hän kartoittaa palvelutarpeen ja paikka hoitokotiin vetämään. Ajatelkaa niinpäin, että huolehditte äitistänne takaamalla hoitokodissa hänelle jokapäivisen puhtauden sekä ravitsevan ruuan, ihmisiä ympärillä.
Jokainen päättäköönitse, arvostaako enemmän kotioloja ja omaa rauhaa, vai mainitsemiasi asioita.
Tiedoksi, että ehkä kerta viikkoon pääsee nopeaan suihkuun hoitokodissa.
Vierailija kirjoitti:
Ehdottomasti vuorovastaisuus kunniaan , eli kun EI ole hoitanut niin voi mennä sinne hoivakotiin.
Tai olla menemättä, mitä se sua liikuttaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos ei suostu hoivakotiin tai palvelutaloon, niin sille ei voi mitään. Vanhuksellakin on itsemääräämisoikeus.
Ap:llä on kuitenkin hyvä tilanne siinä mielessä, että vanhuksen kotona käy päivittäin joku virallinen palvelutaho, ja jos vanhus on kaatunut tai pudonnut sängystä, niin he soittavat lanssin viemään hänet sairaalaan. Sairaalasta kotiutetaan vasta kotiutuskeskustelun, jossa joku omaisista on paikalla, jälkeen.
Valitettavasti tätä koti-sairaala-koti-sairaala - rumbaa voi jatkua pitkäänkin, kunnes henkilöä ei enää kotiuteta asumaan yksin kotiinsa. Silloin kuvaan tulee laitoshoito (tai millä nimellä tällaista ympärivuorokautista hoivaa nyt kutsutaankin).
Toivotan ap:lle voimia! Tiedän kokemuksesta, että tilanne ei ole helppo.
Itsemääräämisoikeus ei kata aivan kaikkea. Toki henkilöllä noin niin kuin periaatteessa on oikeus tehdä myös sellaisia päätöksiä, jotka eivät tue hänen hyvinvointiaan tai uhkaavat jopa henkeä. Ehkä kuitenkin voidaan kysyä, millainen elämä on ihmisarvoista ja että eikö jokaisella ole sellaiseen elämään oikeus? Sen pohjalta voi miettiä, että on olemassa tilanteita, joissa itsemääräämisoikeutta rajoitetaan.
Jostain syystä osa näistä minä määrään itse vanhuksista kuvittelee voivansa määrätä myös aikuisten lastensa elämää ja ajankäyttöä niin, että siitä kärsii aikuiset lapset ja lastenlapset. Ei niin kuin mitään rajaa ja kohtuutta.
Vierailija kirjoitti:
Tuskin täällä kukaan tarkoittaa että pitäisi omaishoitajaksi ryhtyä. Itse aion siinä vaiheessa kun en kykene hoitamaan hygienia-asioita yrittää hakeutua palvelukotiin. Siihen asti tiedän, että lapseni auttavat ostoksissa ym. Enemmänkin minua surettaa ihmisten kova, kylmä ja tunteeton asenne joka täällä huokuu monista kommenteista. Missä on lämpö vanhusta kohtaan? Hoisin äitiäni 300 km päässä veljieni ja kotipalvelun yhteistyössä. Olimme tuolloin kaikki vielä työelämässä mutta asioiden tärkeysjärjestys!!! Ihan aina hänkään ei ollut helppo tapaus, mutta silti rakas ja ainoa äitini. Koko yhteiskunnassa, erityisesti nuorten keskuudessa elää käsittämätön vanhusviha.
Kaverini on viimeisen neljän vuoden ajan ajanut joka viikonloppu kaksi tuntia entiselle kotipaikkakunnalleen hoitamaan iäkkään vanhempansa asioita. Alkaa olla jo täysin rikki, kun ei ikinä pääse lepäämään. Kohta varmaan sairaslomalla työkyvyttömänä, sitten onkin hyvin aikaa muuttaa vanhemman luo huolehtimaan hänestä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos ei suostu hoivakotiin tai palvelutaloon, niin sille ei voi mitään. Vanhuksellakin on itsemääräämisoikeus.
Ap:llä on kuitenkin hyvä tilanne siinä mielessä, että vanhuksen kotona käy päivittäin joku virallinen palvelutaho, ja jos vanhus on kaatunut tai pudonnut sängystä, niin he soittavat lanssin viemään hänet sairaalaan. Sairaalasta kotiutetaan vasta kotiutuskeskustelun, jossa joku omaisista on paikalla, jälkeen.
Valitettavasti tätä koti-sairaala-koti-sairaala - rumbaa voi jatkua pitkäänkin, kunnes henkilöä ei enää kotiuteta asumaan yksin kotiinsa. Silloin kuvaan tulee laitoshoito (tai millä nimellä tällaista ympärivuorokautista hoivaa nyt kutsutaankin).
Toivotan ap:lle voimia! Tiedän kokemuksesta, että tilanne ei ole helppo.
Itsemääräämisoikeus ei kata aivan kaikkea. Toki henkilöllä noin niin kuin periaatteessa on oikeus tehdä myös sellaisia päätöksiä, jotka eivät tue hänen hyvinvointiaan tai uhkaavat jopa henkeä. Ehkä kuitenkin voidaan kysyä, millainen elämä on ihmisarvoista ja että eikö jokaisella ole sellaiseen elämään oikeus? Sen pohjalta voi miettiä, että on olemassa tilanteita, joissa itsemääräämisoikeutta rajoitetaan.
Monele ihmisarvon kannalta olennaisinta on asuminen omassa kodissa. Jokainen päättäköön itse, eikä kontrolloiva ja holhoava bessewisser sukupolvi.
Muistakaa hoitotahto ajoissa fiksusti OmaKantaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos ei suostu hoivakotiin tai palvelutaloon, niin sille ei voi mitään. Vanhuksellakin on itsemääräämisoikeus.
Ap:llä on kuitenkin hyvä tilanne siinä mielessä, että vanhuksen kotona käy päivittäin joku virallinen palvelutaho, ja jos vanhus on kaatunut tai pudonnut sängystä, niin he soittavat lanssin viemään hänet sairaalaan. Sairaalasta kotiutetaan vasta kotiutuskeskustelun, jossa joku omaisista on paikalla, jälkeen.
Valitettavasti tätä koti-sairaala-koti-sairaala - rumbaa voi jatkua pitkäänkin, kunnes henkilöä ei enää kotiuteta asumaan yksin kotiinsa. Silloin kuvaan tulee laitoshoito (tai millä nimellä tällaista ympärivuorokautista hoivaa nyt kutsutaankin).
Toivotan ap:lle voimia! Tiedän kokemuksesta, että tilanne ei ole helppo.
Itsemääräämisoikeus ei kata aivan kaikkea. Toki henkilöllä noin niin kuin periaatteessa on oikeus tehdä myös sellaisia päätöksiä, jotka eivät tue hänen hyvinvointiaan tai uhkaavat jopa henkeä. Ehkä kuitenkin voidaan kysyä, millainen elämä on ihmisarvoista ja että eikö jokaisella ole sellaiseen elämään oikeus? Sen pohjalta voi miettiä, että on olemassa tilanteita, joissa itsemääräämisoikeutta rajoitetaan.
Jostain syystä osa näistä minä määrään itse vanhuksista kuvittelee voivansa määrätä myös aikuisten lastensa elämää ja ajankäyttöä niin, että siitä kärsii aikuiset lapset ja lastenlapset. Ei niin kuin mitään rajaa ja kohtuutta.
Perintö kyllä kelpaa, sitten ollaan niin hyvää tytärtä ja poikaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuskin täällä kukaan tarkoittaa että pitäisi omaishoitajaksi ryhtyä. Itse aion siinä vaiheessa kun en kykene hoitamaan hygienia-asioita yrittää hakeutua palvelukotiin. Siihen asti tiedän, että lapseni auttavat ostoksissa ym. Enemmänkin minua surettaa ihmisten kova, kylmä ja tunteeton asenne joka täällä huokuu monista kommenteista. Missä on lämpö vanhusta kohtaan? Hoisin äitiäni 300 km päässä veljieni ja kotipalvelun yhteistyössä. Olimme tuolloin kaikki vielä työelämässä mutta asioiden tärkeysjärjestys!!! Ihan aina hänkään ei ollut helppo tapaus, mutta silti rakas ja ainoa äitini. Koko yhteiskunnassa, erityisesti nuorten keskuudessa elää käsittämätön vanhusviha.
Millainen elämäntilanne sinulla muuten oli, jos saa kysyä? Kerroitkin, että olitte kaikki tuolloin työelämässä... Kiinnostaa kuulla, oliko sinulla/teistä jollain vielä tuossa vaiheessa kotona asuvia lapsia? Entä miten käytännössä tuo hoito pitkän matkan takaa järjestyi? Ihan kiinnostuksesta kyselen.
Itselläni oli lukioikäiset lapset. Kotipalvelu huolehti viikolla, paitsi veljet veivät tuoreruokia. Viikonloput vuorottelimme. Vkl pyykkihuolto, ruokaostoksia, ruokien valmistusta pakkaseenyms. Itse kykeni syömään, sluksi myös viikolla lämmittämäänkin ruoat, muöhemmin lämmittämisen huolehti kotipalvelu. Myös suihkuteltiin hänet tarvittaessa, peruskodinhoitotöitä ja ulkoilua mikäli hänen vointinsa antoi myöden. Eli pe illasta su iltaan ja sitten kotiin ja ma töihin.
Ihana että saitte järjestymään noin. Miten olet kokenut jälkikäteen tuon ajan esim. kuormittavuuden ja ajankäytön näkökulmasta? Olen siis ehdottomasti sitä mieltä että tekemänne työ on ollut todella arvokasta, mutta eihän se varmasti helppoa aina ole ollut.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuskin täällä kukaan tarkoittaa että pitäisi omaishoitajaksi ryhtyä. Itse aion siinä vaiheessa kun en kykene hoitamaan hygienia-asioita yrittää hakeutua palvelukotiin. Siihen asti tiedän, että lapseni auttavat ostoksissa ym. Enemmänkin minua surettaa ihmisten kova, kylmä ja tunteeton asenne joka täällä huokuu monista kommenteista. Missä on lämpö vanhusta kohtaan? Hoisin äitiäni 300 km päässä veljieni ja kotipalvelun yhteistyössä. Olimme tuolloin kaikki vielä työelämässä mutta asioiden tärkeysjärjestys!!! Ihan aina hänkään ei ollut helppo tapaus, mutta silti rakas ja ainoa äitini. Koko yhteiskunnassa, erityisesti nuorten keskuudessa elää käsittämätön vanhusviha.
Millainen elämäntilanne sinulla muuten oli, jos saa kysyä? Kerroitkin, että olitte kaikki tuolloin työelämässä... Kiinnostaa kuulla, oliko sinulla/teistä jollain vielä tuossa vaiheessa kotona asuvia lapsia? Entä miten käytännössä tuo hoito pitkän matkan takaa järjestyi? Ihan kiinnostuksesta kyselen.
Itselläni oli lukioikäiset lapset. Viikonloppuvuorot jaoimme veljieni kanssa, vaihdellen sen mukaan mikä kenellekin sopi. Osa heistä asui lähempänä. Teimme kaikki kodinhoitoon liittyvät työt, ulkoilimme jos äidin vointi salli jne.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos ei suostu hoivakotiin tai palvelutaloon, niin sille ei voi mitään. Vanhuksellakin on itsemääräämisoikeus.
Ap:llä on kuitenkin hyvä tilanne siinä mielessä, että vanhuksen kotona käy päivittäin joku virallinen palvelutaho, ja jos vanhus on kaatunut tai pudonnut sängystä, niin he soittavat lanssin viemään hänet sairaalaan. Sairaalasta kotiutetaan vasta kotiutuskeskustelun, jossa joku omaisista on paikalla, jälkeen.
Valitettavasti tätä koti-sairaala-koti-sairaala - rumbaa voi jatkua pitkäänkin, kunnes henkilöä ei enää kotiuteta asumaan yksin kotiinsa. Silloin kuvaan tulee laitoshoito (tai millä nimellä tällaista ympärivuorokautista hoivaa nyt kutsutaankin).
Toivotan ap:lle voimia! Tiedän kokemuksesta, että tilanne ei ole helppo.
Itsemääräämisoikeus ei kata aivan kaikkea. Toki henkilöllä noin niin kuin periaatteessa on oikeus tehdä myös sellaisia päätöksiä, jotka eivät tue hänen hyvinvointiaan tai uhkaavat jopa henkeä. Ehkä kuitenkin voidaan kysyä, millainen elämä on ihmisarvoista ja että eikö jokaisella ole sellaiseen elämään oikeus? Sen pohjalta voi miettiä, että on olemassa tilanteita, joissa itsemääräämisoikeutta rajoitetaan.
Monele ihmisarvon kannalta olennaisinta on asuminen omassa kodissa. Jokainen päättäköön itse, eikä kontrolloiva ja holhoava bessewisser sukupolvi.
Muistakaa hoitotahto ajoissa fiksusti OmaKantaan.
Tarkoitan nyt ihmisarvoisella elämällä esim. ulosteiden tai vastaavien eritteiden keskellä elämistä ja olemista, kukapa meistä sellaista toivoisi omalle rakkaalleen? Sinäkö? Itse ainakin ajattelen, että tuollaisessa tilanteessa olisi parempi asua sellaisen palveluasumisen piirissä, että esimerkiksi normaali hygienia toteutuisi. Jokainenhan tavallisesti rakastaa kotiaan, sitä ei käy kiistäminen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuskin täällä kukaan tarkoittaa että pitäisi omaishoitajaksi ryhtyä. Itse aion siinä vaiheessa kun en kykene hoitamaan hygienia-asioita yrittää hakeutua palvelukotiin. Siihen asti tiedän, että lapseni auttavat ostoksissa ym. Enemmänkin minua surettaa ihmisten kova, kylmä ja tunteeton asenne joka täällä huokuu monista kommenteista. Missä on lämpö vanhusta kohtaan? Hoisin äitiäni 300 km päässä veljieni ja kotipalvelun yhteistyössä. Olimme tuolloin kaikki vielä työelämässä mutta asioiden tärkeysjärjestys!!! Ihan aina hänkään ei ollut helppo tapaus, mutta silti rakas ja ainoa äitini. Koko yhteiskunnassa, erityisesti nuorten keskuudessa elää käsittämätön vanhusviha.
Kaverini on viimeisen neljän vuoden ajan ajanut joka viikonloppu kaksi tuntia entiselle kotipaikkakunnalleen hoitamaan iäkkään vanhempansa asioita. Alkaa olla jo täysin rikki, kun ei ikinä pääse lepäämään. Kohta varmaan sairaslomalla työkyvyttömänä, sitten onkin hyvin aikaa muuttaa vanhemman luo huolehtimaan hänestä.
Enpä suostuisi tuollaiseen, mutten myöskään pakottaisi ketään hoitokotiinkaan muuttamaan, eikä minulla olisi sellaiseen oikeuttakaan.
Keskustella aina voi. Vanhuksellakin on vapaus, ja vastuu ratkaisujensa seurauksista.
Osa on kyllä törkeitäkin kommentteja. Silti on totta, että monella ei resurssit tahdo riittää siihen ikäihmisen toivomaan kotona hoitamiseen, kun usein hoidettavana on oma ja muidenkin elämä. Eihän se tarkoita, etteikö mitään voisi tehdä, varmasti moni tekeekin. Mutta jos avuntarve on suuri ja ulkopuolista apua ja tukea ei oteta vastaan, on kertakaikkiaan pakko miettiä muita vaihtoehtoja. Kaikilla ei ole mahdollisuutta lähteä kauemmaksi hoitamaan lähiomaisiaan, kun on kiinni työssä ja perheessä.
Itse olen sitä mieltä, etteivät lapset ole kiitollisuudenvelassa vanhemmilleen tai isovanhemmilleen saadusta elämästä, jotenkin tällainen ajatus tuntuu itselle todella vieraalta; eihän kukaan valitse syntyä. Sen sijaan omakohtaisesti tunnen kiitollisuutta monista muista arvokkaista asioista, joista päällimmäisenä yhteiset hetket ja saadut viisaudet ja elämänopit.