Lue keskustelun säännöt.
Tahattomasti lapseton ei halua kuulla mitään lapsestani - onko tämä normaalia?
Ystäväni on tahattomasti lapseton. Pyrin olemaan ystävää kohtaan empaattinen eli en siis hiero hänen naamaansa tällaisia "voi kun lapseni on niin rakas <3" puheita, enkä myöskään valita lapsiarjesta. En koskaan lähetä lapsestani ystävälle kuvia tms. En tietenkään koskaan kysele häneltä, onko raskaana (ei kuulu tapoihini muutenkaan). Pyrin olemaan mahdollisimman sensitiivinen, en halua loukata. Ystävälle raskauteni oli jo kova paikka. Lapseni on pieni taapero ja olen hänen kanssaan vielä jonkin aikaa kotona hoitovapaalla ennen töihin palaamista. Minulla ei ole lapsen syntymän jälkeen oikein ollut "muuta elämää", kun olen ollut kotona lapsen kanssa ja vapaa-aikaa on ollut vähän. Koska olen lapsen kanssa lähes 24/7, ymmärrettävästi tekemäni asiat liittyvät lapseen.
Emme ole nähneet lapsen syntymän jälkeen ystävän kanssa. Pidämme kuitenkin säännöllisesti yhteyttä välimatkasta huolimatta. Ystäväni ei halua kuulla lapsestani mitään. Hän ei koskaan kysy mitään lapseeni liittyvää tai jos kerron jotain, niin on vain hiljaa, ei kommentoi tai vaihtaa aihetta. Jos vaikka sanon jotain ihan neutraalia "Käytiin tänään Emman kanssa neuvolassa/vaunulenkillä/leikkipuistossa", niin ei sano mitään. Kuulumisista keskustelu on mennyt lapsen syntymän jälkeen tosi vaikeaksi. Minä en oikeastaan voi kertoa mistään lapseen (ja samalla itseeni) liittyvästä tai jos kerron, niin ystävä ei kommentoi mitään. Minä kysyn ystävän kuulumisia, kuuntelen ja kommentoin niitä. Aika pitkälti puhumme hänen kuulumisistaan tai sitten jostain tosi pintapuolisesta. Keskustelusta on tullut omalta osaltani tosi yksinkertaista: en voi kertoa arjestani oikeastaan muuta, kuin että olenko lukenut jonkun uutisen/kirjan, mitä söin tänään ruoaksi tms, jos en voi mainita mitään lapseen liittyvää. Se nyt vaan on elämääni tällä hetkellä, että olen kotona pienen lapsen kanssa eikä minulla ole tällä hetkellä säännöllisiä harrastuksia/en ole töissä/elämässäni ei tapahdu mitään ihmeellisempää, koska pikkulapsiarki ja korona.
Onko tämä normaalia, että tahattomasti lapseton ei halua kuulla mitään lapsestani? Olenko kohtuuton, kun toivon, että saisin kertoa arkisia asioita elämästäni, johon nykyisin kuuluu lapsi? Yritin kerran jutella tästä tilanteesta ystäväni kanssa, mutta hän ei koe käyttäytyvänsä mitenkään poikkeuksellisesti eikä asia muuttunut mihinkään. Hän ei edelleenkään halua kuulla mitään lapsestani.
Ja kun joku kysyy, ymmärrän täysin, ettei kaikkia kiinnosta toisten lapset. En minä odota, että lapsestani keskusteltaisiin jatkuvasti. Toivon, että ystäväni voisi keskustella ihan normaalisti kanssani ja kommentoida minunkin kuulumisia. Jos sanon käyneeni Emman kanssa siellä neuvolassa, niin miksi ei voi vaikka kommentoida "Miten meni neuvolassa?/Toivottavasti kaikki meni hyvin." Tuollaisia kommentteja muut ystävät kysyisivät.
Kommentit (374)
AP:n kaveri on niitä itseensä käpertyneitä ihmisiä, jotka kokevat että toisen onni on itseltä pois. Minulla on vastaavanlainen "ystävä", jolle en voi puhua mitään parisuhteestani, koska hän on ikisinkku.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lapsen isä ei kuulu tähän juttuun.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aika kypsymätön pitää olla tuollaisen ihmisen. Minäkään en ole onnistunut löytämään kumppania, niin sama jos en haluaisi olla kenenkään parisuhteessa olevan kanssa missään tekemisissä. Sattuu niin nähdä toisten rakkautta.
No ei tulisi itsellä mieleenkään, vaikka yksinäisyys onkin kipeä paikka ja sitä on ollut vaikea hyväksyä. Hakekaa terapiasta apua asian käsittelyyn ja tilanteen hyväksymiseen. Muuten menee oma elämä aika hankalaksi ja satutatte muitakin itsekkäällä käytöksellänne.
Kohta on pakko vaan pysyä kotona, kun lapsia on kaikkialla ja jos niitä ei halua nähdä, niin laput pitäisi olla silmillä.
Kukaan pariskunta ei halua yksinäistä ystäväpiiriinsä sillä se voi olla uhka. Tiedän tapauksia jossa naisen puoliso on vaihtanut hänen sinkku ystäväänsä, pettänyt tai salasuhteessa. Tilaisuus tekee varkaan vaikka ei sellaista olisi suunnitellut.
Joskus sellainen terve itsekkyys olisi ollut ihan paikallaan.
Yksinäinen voisi tarapiasta hakea apua luonteensa muuttamiseen jotta jonkun kanssa pystyisi yhteiselämään jos se yksinäisyys on niin kipeä ongelma.
voi herranjestas. Vai että yksinäiset on uhka parisuhteellisille. Yhtälailla kahden pariskunnan puoliskot voi pettää keskenään.
Ei pettämisen toinen osapuoli todellakaan ole aina sinkku! Jos näin oikeasti uskoo niin onpa elänyt laput silmillä.
Minä olen lapseton ja mulla oli aikoinaan ystävä, jolla oli montakin lasta. Ei me kuitenkaan koko ajan puhuttu lasten hoidosta, koska näin ihan paikan päällä mitä se oli. Kävimme yhdessä jopa leikkipuistossa. Hänen lapsensa tuntuivat mukavilta. Kylläkin se meteli oli ihan korvia huumaavaa. Sitten kun lapset kasvoivat ja muuttivat pois niin ei tullut kylään kutsuja. Olinkin yhtäkkiä ns.turha. Johtuu myöskin siitä, että ystävä löysi uuden miehen, joka täytti koko hänen elämänsä. Mulla on onneksi muitakin ystäviä, ettei tarvi haikailla tämän yhden perään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Miksi ette juttelisi sellaisesta, joka kiinnostaa teitä molempia? Puhu lapsesta sellaisille kavereille, jotka haluavat keskustella lapsista.
Tämä. Minulla on lapsia, mutta en todellakaan jaksaisi "ystävää" jonka käsitys keskustelusta on kertoa neuvolareissuistaan, ja odottaa siihen vielä jotain lässyttävää kommenttia. En ylipäänsä tajua tuota kuulumisten vaihtoa ja omasta arjesta jauhamista.
En tajua miksei voi keskustella jostain kiinnostavasta, jostain sellaisesta mistä kumpikin voisi oppia jotain? Miksi monet haluaa aina vaan puhua jostain tylsästä ja jokapäiväisestä? Eikä edes pohdiskellen, että miksiköhän nämä asiat menee näin tms, listataan vaan niitä omia ihan tavallisia tekemisiä ikään kuin meillä kaikilla ei olisi tavallista tekemistä ihan omasta takaa.
Ikään kuin keskustelun tarkoitus ei edes olisi vaihtaa informaatiota, vaan pelkästään äännellä vuorotellen. Tai vielä mieluummin niin, että itse ääntelee enemmän ja sitten toinen ääntelee myöntelevästi väliin.
Mun ystävä on mummo ja niitä juttuja ei jaksais kuunnella. Itse kerron välillä lapsesta. Toki on aiheita mistä jutella mutta ystävällä on mummo juttuja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ystäväsi kuulostaa raskaalta ihmiseltä, vaikka toki ymmärrän että lapsettomuus on kauhea suru ja taakka.
Minulla oli joskus ystävä, jolle en oikeastaan voinut kertoa mitään elämästäni, koska hän triggeröityi lähes kaikesta mistä tulin maininneksi; kerroin ohimennen hankkineen kuntosalikortin. Tämä oli hänestä inhottavaa, koska hän ylipainosta kärsivänä ei voi käsittää miksi hoikka haluaa lauhduttaa (en ole ikinä laihduttanut, enkä myöskään ikinä puhunut mitään laihdutusjuttuja hänelle). Hieroin kuulemma hänen naamaansa syömishäiriökäyttäytymistä.
Tämä oli nyt vain yksi lukuisista esimerkeistä, mutta ystävyys ei saisi olla jatkuvaa pelkoa siitä, että joutuu jatkuvasti miettimään toise reaktioita. Eihän se mitään oikeaa ystävyyttä ole, jos ei voi puhua toiselle elämästään mitään. Säästäkö pitäisi jutella?
Vierailija kirjoitti:
Jutelkaa jostain muusta. Kutsu ystäväsi lounaalle ja jutelkaa vaikka ruokaresepteistä. Aloita vaikka tästä:
Pulmentum iecoris;
1. 2.5 dl ulcus lac totum.
2. Paucos porri porri, 1/2 dl pisorum congelatos et paucos nucleos nucum adde.
3. Ulcus et butyri vel margarine P. 20-30 adde.
4. Verre 150 P. * farciminis hepatis in mixto.
5. Ulcus et tempus sectivum, mentam, origanum, cuminum et muscata. Sal saporem addere.
6. Coquite et sapor decidito 15-20 min.
Pulmentum ad edendum paratus est. Facilis, amet, commodi!
Tässä on hyvä ajatus. Ei aina tarvitse puhua lapsista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Missä lapsen isä on?
Afrikassa
Sain lapseni lähempänä neljääkymppiä. Kaverit saivat lapsensa kaksikymppisinä. Kaksikymppisenä eivät lapset kiinnostaneet minua millään lailla enkä tiennyt lapsista mitään. En ollut kavereiden kanssa tekemissä, koska olimme elämässä niin eri vaiheissa eivätkä lapsiperhepäivitykset tuntuneet millään lailla ajankohtaisilta. Nyt, kun omatkin ovat jo isoja, olemme taas tapailleet vanhojen ystävien kanssa.
Lapsiperhe-elämä on niin erilaista kuin sinkkuelämä, että en ihmettele, että se ei kaveriasi kiinnosta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla kävi myös niinkuin sinulle ap kun sain lapsen ja yksi pitkäaikainen ystäväni oli silloin sinkku ja kertoi avoimesti aiemmin vauvakuumeestaan. Sittemmin yhteydenpito jäi ja muuttui väkinäiseksi. Hän ei halunnut tulla käymään lapsen syntymän jälkeen ja ei kysynyt ikinä lapsen kuulumisia.
Lopulta alkoi muuttua muutenkin katkeraksi, ja kamelinselkä katkesi kun alkoi valittaa siitä miten katkera on kun menen naimisiin siihen loppui ystävyys kerralla. Jos en voi elää omaa elämääni onnellisesti ei siinä tarvitse kenenkään riippakiven olla mulkoilemassa selän takana. :)
Yksi lapseton tuttu oli jotenkin vaivautunut tilanteissa, joissa puhuttiin lapsista, heidän jutuistaan tai niistä kakkavaipoista. Muut olivat mammoja ja tietenkin aivan kiinni siinä superintensiivisessä meiningissä. Sitten kun näkivät vanhalla porukalla he tietenkin jakoivat arjestaan kaikenlaista. Tämä yksi lapseton sitten otti nokkiinsa jollain tavalla. Ymmärrän, että häntä ei kiinnostanut. Onko muiden sitten joustettava yhden takia ja leikittävä, että ei haluttaisi puhua siitä, mitä juuri nyt elämässään kokee? Toki muustakin välillä puhuttiin ihan normaalisti, eli ei mistään pelkistä lapsijutuista. Hän taas puhui työstään, mikä sitten oli muille vähän kaukaista ja ehkä vähän yhdentekevääkin, sillä oli olennaisempaa käsillä. Ihan perusteltua on, että porukat hieman hajaantuvat näissä asioissa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Nämä on taas näitä ketjuja, joissa koen olevani itse ihan eri planeetalla kuin suurin osa muista kommentoijista.
Minä olen lapseton, aihe ei ole minulle mikään vertavuotava haava, vaikka kylläkin harmittaa, ettei elämäni ollut vaikka 10 vuotta sitten erilaista (itsestäni riippumattomista syistä). Nyt alkaa olla jo liian myöhäistä, eikä minulla ole miestäkään. Alan tajuta, miten yksinäinen tulee olemaan vanheneva ihminen, jolla ei ole mitään perhettä. Tavallaan pelottaa. Tavallaan toivon, etten elä kovin vanhaksi.
Oli miten oli, en tiedä lapsista mitään eikä lapsijutut kauheasti kiinnostakaan, mutta minulla ei ole silti ollut ikinä mitään vaikeuksia keskustella pikkulasten äitien kanssa. Mikä kyvyttömyys teillä palstalaisilla on jutustella mistään muista kuin niistä asioista, jotka itseä 100% kiinnostavat? Ne, jotka pilkkaavat ap:tä, miten puuduttavan tylsää jokin "me käytiin leikkipuistossa" on puheenaiheena - oletteko koskaan kuunnellut normaalia kuulumisten vaihtamista? Vaikka omaanne?? Ei ne teidän "kävin eilen kampaajalla, taisi leikata vähän liian lyhyeksi" tai "ajattelin tehdä tänään avokadopastaa" tai "kyllä harmittaa, kun autoon tuli naarmu" sen kiehtovampia aiheita ole. Eikä normaali keskustelu jää pyörimään ympyrää siihen "voi että, voi sentään, vai oikein naarmu, huhhuh".
Kuten sanoin, lapset eivät ole minulle mikään sydäntäsärkevä aihe, mutta arkoja aiheita on minullakin. Olen aina olettanut, että normaalit ihmiset opettelevat navigoimaan traumojensa ympärillä kuin vene karikkoisilla vesillä. Jos et halua olla totaalisen itsekeskeinen ihminen, sinun on vain pakko oppia erottamaan mielessäsi, että kun joku muu puhuu omasta kokemuksestaan X:stä, se ei liity sinun kokemukseesi X:stä. Ihminen, joka loukkaantuu verisesti siitä, että jollakin muulla on jotain mitä sinä olisit halunnut, ei ole traumansa kanssa elävä ihminen vaan kateellinen ihminen. Kaikki traumatisoituneet ihmiset eivät suinkaan ole kateellisia.
Minun mielestäni ap joutuu jo nyt ihan liikaa nuorallatanssimaan, ettei vaan vahingossa sano liikaa lapsestaan. Taitaisi olla parempi teille molemmille, jos tämä ystävyys laitettaisiin ainakin toistaiseksi jäihin. Mutta muille kommentoijille haluaisin vielä huomauttaa, että mikäli ap:n ystävä satuttaa itsensä joka kerta kun ap ohimennen kertoo käyneensä neuvolassa, ja lopun aikaa kokee ap:n keskustelut puuduttavan tylsiksi, ystävä olisi kyllä voinut ihan itsekin ottaa hajurakoa.
Komppaan tätä. aikuiset ihmiset ovat tai pitäisi olla kyvykkäitä sietämään sitä, että jotkin asiat saattavat tosiaan tuntua itselleen ikäviltä, mutta kun ystäviä ollaan, olemaan ystävä toiselle jos sellaisia kerta ollaan. On melko outoa, että nykyään oletetaan muiden varovan sanomisiaan liiaksi, ettei vaan aikuiselle ihmiselle tule paha mieli. Elämässä tulee montakin asiaa vastaan, joita ei voi saada tai on tosiaan joitain traumoja, ei kaikkea voi väistellä. Ystävyys on mielestäni myös sitä, että voi olla toisen puolesta iloinen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voisitko kutsua ystäväsi vieraaksi teille? Tai ehkä menisitte yhdessä johonkin tapahtumaan, minne lapsesi tulisi kanssa? Ystävällesi on voinut syntyä todella ruusuinen kuva lapsiperhearjesta, mikä lisää hänen haluaan välttää kaikkea lapsiin liittyvää, koska hän haluaa välttää mm. kateuden ja katkeruuden tunteita.
Ystävä ei ole kiinnostunut näkemään minua ja lasta, tapaisi mieluiten vain minun kanssani. Ja kokisin tuon tapaamisen myös itse vaikeaksi, sillä jos ystävä ei halua edes puhua lapsestani, niin miten lapsen näkeminenkään onnistuisi?
Ap
Ehkä voisitte mennä yhdessä tekemään jotain, ilman lasta? Siitä syntyisi sitä juttuakin.
Vierailija kirjoitti:
tajuaisin tuon, jos lapsesi olisi vasta vauva ja asia olisi uusi. mutta tuo tilanne on ilmeisesti kestänyt jo yli vuoden?
No kyllä se taapero täyttää tuon ikäisenäkin sen päivän. Täytyy koko ajan vahtia.
AP, olen ollut samassa tilanteessa yhden ystävän kanssa ja välimme eivät koskaan palanneet ennalleen. Hän kysyy joskus yleisellä tasolla lasten kuulumisia ja vastaan tyylillä ihan hyvää tai kerron lyhyesti jos jotain erityisempää on tapahtunut, vaikka päiväkodin aloitus. En sinänsä kaipaakaan saada puhua juuri lapsistani hänelle mutta jokin etäisyys meidän välille on tullut ja se on kurjaa. Kai se on se kun en oikein voi omia syvällisempiäkään fiiliksiä äitiydestä jakaa, tai puida askarruttavia kysymyksiä tai vaikka vanhemmuuden vaikutusta parisuhteeseen, vaan just tämä iso asia on keskusteluissa samalla tasolla kuin jonkun hyvänpäivän tuttavan kanssa. Olen kyllä joutunut vähän tekemään töitä sen eteen että yhteistä juteltavaa löytyisi. Kyselen hänen töistä ym vaikkei mua niin hirveästi kiinnosta. Meidän ystävyys on aina ollut vähän sellaista ongelmien puimista ja nyt ei voida puida äitiyteen tai toisaalta lapsettomuuteen liittyviä aiheita.
Toisen tahattomasti lapsettoman kanssa tilanne on ihan eri, koska siinä ystävyydessä aiheina on ennenkin ollut enemmän maailmanmeno, matkustelu, työ ja jonkun verran ihmissuhteet. Kyllä mä edelleen äitinäkin osaan näistä jutella totta kai.
Sitten täällä oli hyvä pointti työelämästä. Muistan niin hyvin tuon miten tylsää oli itse lapsettomana kun muut puhui vain lapsistaan lounailla ja kilvan esitteli kuvia kännyköiltä. Huoh. Jäin ihan ulkopuoliseksi. En edes äitinä haluaisi osallistua tuollaiseen.
Silloin kun en ollut parisuhteessa ja ei lasten teko muutenkaan mielessä, niin ei yhtään kiinnostanut kuulla näitä vauva/taaperojuttuja. En pahoittanut mieltäni tai mikään suuremmin ärsyttänyt, mutta ei vaan pätkääkään kiinnostanut.
Sit parisuhteessa lapsellisen miehen kanssa, kuka ei mun kanssa enää halua lisääntyä. Nyt en kestä ollenkaan kuulla mitään juttuja koska elän jossain uusperhehelvetissä mutta en saa mitään hyviä puolia. Ei kiinnosta lapset enää senkään vertaa kuin ennen. Koen ne huonot puolet puolet ajasta ja niitä hyviä puolia en ikinä
Kyllä. Ei hänen elämänsä pyöri sun navan ympärillä.
Nämä on taas näitä ketjuja, joissa koen olevani itse ihan eri planeetalla kuin suurin osa muista kommentoijista.
Minä olen lapseton, aihe ei ole minulle mikään vertavuotava haava, vaikka kylläkin harmittaa, ettei elämäni ollut vaikka 10 vuotta sitten erilaista (itsestäni riippumattomista syistä). Nyt alkaa olla jo liian myöhäistä, eikä minulla ole miestäkään. Alan tajuta, miten yksinäinen tulee olemaan vanheneva ihminen, jolla ei ole mitään perhettä. Tavallaan pelottaa. Tavallaan toivon, etten elä kovin vanhaksi.
Oli miten oli, en tiedä lapsista mitään eikä lapsijutut kauheasti kiinnostakaan, mutta minulla ei ole silti ollut ikinä mitään vaikeuksia keskustella pikkulasten äitien kanssa. Mikä kyvyttömyys teillä palstalaisilla on jutustella mistään muista kuin niistä asioista, jotka itseä 100% kiinnostavat? Ne, jotka pilkkaavat ap:tä, miten puuduttavan tylsää jokin "me käytiin leikkipuistossa" on puheenaiheena - oletteko koskaan kuunnellut normaalia kuulumisten vaihtamista? Vaikka omaanne?? Ei ne teidän "kävin eilen kampaajalla, taisi leikata vähän liian lyhyeksi" tai "ajattelin tehdä tänään avokadopastaa" tai "kyllä harmittaa, kun autoon tuli naarmu" sen kiehtovampia aiheita ole. Eikä normaali keskustelu jää pyörimään ympyrää siihen "voi että, voi sentään, vai oikein naarmu, huhhuh".
Kuten sanoin, lapset eivät ole minulle mikään sydäntäsärkevä aihe, mutta arkoja aiheita on minullakin. Olen aina olettanut, että normaalit ihmiset opettelevat navigoimaan traumojensa ympärillä kuin vene karikkoisilla vesillä. Jos et halua olla totaalisen itsekeskeinen ihminen, sinun on vain pakko oppia erottamaan mielessäsi, että kun joku muu puhuu omasta kokemuksestaan X:stä, se ei liity sinun kokemukseesi X:stä. Ihminen, joka loukkaantuu verisesti siitä, että jollakin muulla on jotain mitä sinä olisit halunnut, ei ole traumansa kanssa elävä ihminen vaan kateellinen ihminen. Kaikki traumatisoituneet ihmiset eivät suinkaan ole kateellisia.
Minun mielestäni ap joutuu jo nyt ihan liikaa nuorallatanssimaan, ettei vaan vahingossa sano liikaa lapsestaan. Taitaisi olla parempi teille molemmille, jos tämä ystävyys laitettaisiin ainakin toistaiseksi jäihin. Mutta muille kommentoijille haluaisin vielä huomauttaa, että mikäli ap:n ystävä satuttaa itsensä joka kerta kun ap ohimennen kertoo käyneensä neuvolassa, ja lopun aikaa kokee ap:n keskustelut puuduttavan tylsiksi, ystävä olisi kyllä voinut ihan itsekin ottaa hajurakoa.