Lue keskustelun säännöt.
Tahattomasti lapseton ei halua kuulla mitään lapsestani - onko tämä normaalia?
Ystäväni on tahattomasti lapseton. Pyrin olemaan ystävää kohtaan empaattinen eli en siis hiero hänen naamaansa tällaisia "voi kun lapseni on niin rakas <3" puheita, enkä myöskään valita lapsiarjesta. En koskaan lähetä lapsestani ystävälle kuvia tms. En tietenkään koskaan kysele häneltä, onko raskaana (ei kuulu tapoihini muutenkaan). Pyrin olemaan mahdollisimman sensitiivinen, en halua loukata. Ystävälle raskauteni oli jo kova paikka. Lapseni on pieni taapero ja olen hänen kanssaan vielä jonkin aikaa kotona hoitovapaalla ennen töihin palaamista. Minulla ei ole lapsen syntymän jälkeen oikein ollut "muuta elämää", kun olen ollut kotona lapsen kanssa ja vapaa-aikaa on ollut vähän. Koska olen lapsen kanssa lähes 24/7, ymmärrettävästi tekemäni asiat liittyvät lapseen.
Emme ole nähneet lapsen syntymän jälkeen ystävän kanssa. Pidämme kuitenkin säännöllisesti yhteyttä välimatkasta huolimatta. Ystäväni ei halua kuulla lapsestani mitään. Hän ei koskaan kysy mitään lapseeni liittyvää tai jos kerron jotain, niin on vain hiljaa, ei kommentoi tai vaihtaa aihetta. Jos vaikka sanon jotain ihan neutraalia "Käytiin tänään Emman kanssa neuvolassa/vaunulenkillä/leikkipuistossa", niin ei sano mitään. Kuulumisista keskustelu on mennyt lapsen syntymän jälkeen tosi vaikeaksi. Minä en oikeastaan voi kertoa mistään lapseen (ja samalla itseeni) liittyvästä tai jos kerron, niin ystävä ei kommentoi mitään. Minä kysyn ystävän kuulumisia, kuuntelen ja kommentoin niitä. Aika pitkälti puhumme hänen kuulumisistaan tai sitten jostain tosi pintapuolisesta. Keskustelusta on tullut omalta osaltani tosi yksinkertaista: en voi kertoa arjestani oikeastaan muuta, kuin että olenko lukenut jonkun uutisen/kirjan, mitä söin tänään ruoaksi tms, jos en voi mainita mitään lapseen liittyvää. Se nyt vaan on elämääni tällä hetkellä, että olen kotona pienen lapsen kanssa eikä minulla ole tällä hetkellä säännöllisiä harrastuksia/en ole töissä/elämässäni ei tapahdu mitään ihmeellisempää, koska pikkulapsiarki ja korona.
Onko tämä normaalia, että tahattomasti lapseton ei halua kuulla mitään lapsestani? Olenko kohtuuton, kun toivon, että saisin kertoa arkisia asioita elämästäni, johon nykyisin kuuluu lapsi? Yritin kerran jutella tästä tilanteesta ystäväni kanssa, mutta hän ei koe käyttäytyvänsä mitenkään poikkeuksellisesti eikä asia muuttunut mihinkään. Hän ei edelleenkään halua kuulla mitään lapsestani.
Ja kun joku kysyy, ymmärrän täysin, ettei kaikkia kiinnosta toisten lapset. En minä odota, että lapsestani keskusteltaisiin jatkuvasti. Toivon, että ystäväni voisi keskustella ihan normaalisti kanssani ja kommentoida minunkin kuulumisia. Jos sanon käyneeni Emman kanssa siellä neuvolassa, niin miksi ei voi vaikka kommentoida "Miten meni neuvolassa?/Toivottavasti kaikki meni hyvin." Tuollaisia kommentteja muut ystävät kysyisivät.
Kommentit (374)
Aika kypsymätön pitää olla tuollaisen ihmisen. Minäkään en ole onnistunut löytämään kumppania, niin sama jos en haluaisi olla kenenkään parisuhteessa olevan kanssa missään tekemisissä. Sattuu niin nähdä toisten rakkautta.
No ei tulisi itsellä mieleenkään, vaikka yksinäisyys onkin kipeä paikka ja sitä on ollut vaikea hyväksyä. Hakekaa terapiasta apua asian käsittelyyn ja tilanteen hyväksymiseen. Muuten menee oma elämä aika hankalaksi ja satutatte muitakin itsekkäällä käytöksellänne.
Kohta on pakko vaan pysyä kotona, kun lapsia on kaikkialla ja jos niitä ei halua nähdä, niin laput pitäisi olla silmillä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Aika kypsymätön pitää olla tuollaisen ihmisen. Minäkään en ole onnistunut löytämään kumppania, niin sama jos en haluaisi olla kenenkään parisuhteessa olevan kanssa missään tekemisissä. Sattuu niin nähdä toisten rakkautta.
No ei tulisi itsellä mieleenkään, vaikka yksinäisyys onkin kipeä paikka ja sitä on ollut vaikea hyväksyä. Hakekaa terapiasta apua asian käsittelyyn ja tilanteen hyväksymiseen. Muuten menee oma elämä aika hankalaksi ja satutatte muitakin itsekkäällä käytöksellänne.
Kohta on pakko vaan pysyä kotona, kun lapsia on kaikkialla ja jos niitä ei halua nähdä, niin laput pitäisi olla silmillä.
Kukaan pariskunta ei halua yksinäistä ystäväpiiriinsä sillä se voi olla uhka. Tiedän tapauksia jossa naisen puoliso on vaihtanut hänen sinkku ystäväänsä, pettänyt tai salasuhteessa. Tilaisuus tekee varkaan vaikka ei sellaista olisi suunnitellut.
Joskus sellainen terve itsekkyys olisi ollut ihan paikallaan.
Yksinäinen voisi tarapiasta hakea apua luonteensa muuttamiseen jotta jonkun kanssa pystyisi yhteiselämään jos se yksinäisyys on niin kipeä ongelma.
Ystäväsi on sen luonteinen, että hän ei pysty olemaan iloinen toisen puolesta. Ja kyllä, tiedän tuon kokeneena, miltä se tuntuu. Kävi nimittäin niin, että lasta oli yritetty useita vuosia, tuloksetta, ja kaveri tulikin raskaaksi. Kyllä se tuntui todella pahalta, mutta kaveri oli kuitenkin yrittänyt lasta vielä kauemmin. Soin sen ilon hänelle mielelläni ja piilotin visusti ajatukseni. Muutamaa kuukautta myöhemmin tulin raskaaksi itsekin.
Muista ap, että ongelma ei ole sinussa. Joudut kävelemään munankuorilla, että ystäväsi ei vaan pahoittaisi mieltään, eikä se silloin ole enää tasavertainen ystävyyssuhde. Itse antaisin ystävyyden hiipua.
Vierailija kirjoitti:
Jos joku kertoo minulle, miten hän kävi tänään Emman kanssa puistossa niin miten ihmeessä tuosta lähtee mikään lennokas keskustelu käyntiin? Miten tuosta edes kehittää jonkun ihmeen jatkokysymyksen? Ehkä joku toinen pikkulapsen äiti joka asuu lähellä voisi kysyä kävittekö puistossa A vai B, mutta silti melko tylsä tieto, sama kun joku kertoisi että kävin tänään töissä lounaalla ja siellä oli maksalaatikkoa.
Voihan äiti-ihminenkin jutella mitä vaan maan ja taivaan välillä ja lapsesta, puistosta ja maksalaatikostakin voi keskustella niin että nivoutuvat johonkin helpommin kommentoitavaan asiaan kuten että eipä ollut juuri ketään työmaaruokalassa tai olipa puisto siivottomassa kunnossa.
Vaikutatte kumpikin hieman tylsiltä. Miten olisivat jotkut yleismaailmalliset aiheet, uutiset, sää, kahvin hinta?
Olen itse 50+ lapseton nainen. Siis vela eli se ero ap:n ystävään. Mutta oi, kyllä noita äitiyteen hurahtaneita ystäviä ja sukulaisia on paljon. Mistään muusta ei puhuta, ja se puhe jatkuu aikanaan lastenlasten muodossa. Kaikki äidit eivät todellakaan ole samanlaisia, minulla on äiti-ihmisiä ystävinä kyllä. Pystyvät puhumaan muustakin ja heidän kanssaan teen matkoja, käydään leffassa jne. Tai jopa parilla skumpalla, hui sentään ;)
Mutta se havaintona että isä-ihmisistä ei yleensä tule samanlaisia hurahtaneita. He puhuvat juuri noista kahvin hinnoista, ja ties mistä.
Eipä tuosta puistoesimerkistä todellakaan saa mitään repivän hauskaa tai syvällistä keskustelua aikaan. Totean että jaa, mhyy, vai niin, kävitte Rantalan puistossa. Mhyy. Mitä tuohon pitäisi kommentoida? Jatkaa maailmankirjallisuuden klassikoista tai pörssiosakkeiden suhdanteista? Mhyy hyy mhyy.... Aika vaisua on yhteydenpito kyllä. Ei liity katkeruuteen koska kuten todettu, olen vela. Jos lapselta jotain kysyy, hän ei yleensä vastaa, tai yhdellä sanalla paniikissa jotain, yleensä lapset vierastavat vaikka olisinkin tuttu. Sen ymmärrän. Itsekin ollut lapsena samanlainen.
Mhyy-y, juu-u, vai niin....
Ystäväni ei ole koskaan ottanut lapsiani oma-aloitteisesti puheeksi, esim. kysynyt kuulumisia tms.
No, kohtahan nuo ovat jo aikuisiakin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Voi jeesus miten pitkä aloitus.
En ole tahattomasti lapseton, mutta miksi ihmeessä puhuisimme vauvoista tai lapsesta kaverini kanssa, jolla on lapsi? Miksi minä kysyisin lapsesta mitään??? Ei hänkään kysele akvaariokalojeni kuulumisia.
Meneekö sulla siis kaikki aika akvaariokalojen kanssa hengatessa. Et voi lukea ajankohtaista kirjaa, tai käydä leffassa, koska pitää olla akvaariokalojen kanssa? Mietit päivät pitkät niiden hyvinvointia ja kasvattamista, ja käytätkin siihen kaiken aikasi? Ainoat kenelle puhut 95 prosenttia hereilläoloajastasi on akvaariokalat? Pienten lasten kanssa kotona olevilla kun ei sillä hetkellä välttämättä ole elämässään juuri muuta, niin mistä sitten voi puhua, jos omasta elämästä ei saa?
Jos tämä tahattomasti lapseton tulevaisuudessa saisikin lapsen, niin toivottavasti ei sitten puhu lapsestaan kenellekään eikä hehkuta sitä, eikä oleta että ketään kiinnostaa.
Nimim. tällaisen kokenut, sain lapsen muutamaa vuotta ennen kaveria, ja hän ei halunnut kuulla mitään lapsestani, ei tullut katsomaan tai onnitellut, ei kysellyt mitään. Ymmärsin, että aihe on herkkä, joten koitin vältellä lapsiaihetta, joka pikkulapsiaikana on aika haastavaa, kun ei ole juuri muuta elämää. Mutta sitten kun muutaman vuoden päästä sai itsekin lapsen (olen toki iloinen hänen puolestaan), hän oli heti kyselemässä milloin tulen vauvaa katsomaan, kaikki puheenaiheet on pelkkää vauva sitä vauva tätä, ja koko some oli pelkkää vauvahehkutusta. Että ilmeisesti se hienotunteisuus saa loppua heti kun itse saa lapsen?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Valitettavasti tuossa vaiheessa sitä huomaa kestääkö ystävyys myös äitiyden. Itse olin kaveri-piirini ensimmäinen äiti ja kyllä huomasi ettei kavereita enää kiinnosta seurani. Lapsesta ei koskaan kysytty mitään tai muutenkaan kysytty miten jaksan ja millaista se äitiys oikein on kun itsellä ei vielä ole kokemusta. Kyllähän ne ystävyys suhteet hiipuivat kun en enää jaksanut olla ainoa joka yrittää niitä ylläpitää.
Ehkä saat uusia ystäviä lasten myötä ja annat olla niiden ystävien joiden kanssa ei enää tunnu natsaavan. Ei kaikki ystävyydet kestä koko ikää.
Jos jotakin, niin tämä ketju osoittaa miten lapsivihamielinen maa tämä on. Mistään muusta ihmisryhmästä ei olisi sallittua puhua niin halveksuvasti kuin lapsista. Ottamatta kantaa ketjun aiheeseen, lapsivihamielisyys näkyy todella voimakkaasti täällä kommenteissa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen kokenut lapsettomuuden tuskan, melkein kuolinkin yhteen keskenmenoon. Lopulta sitten kuitenkin sain lapsia ja se on ollut elämäni ihanin asia. Lapsettomuutta ja toisaalta lapsen saamista ei oikeasti voi ymmärtää muuten kuin itse kokemalla!
Kun suru lapsettomuudesta oli pahinta, niin pelkkä lastenvaunuja työntävän äidin näkeminen sattui kuin joku olisi läimäyttänyt päin näköä. Sitten yksi ystäväni alkoi odottaa vauvaa. Tunsin yhtä aikaa kateutta ja surua, mutta myös iloa ystävän puolesta. Halusin kuulla hänen raskaudestaan ja lapsestaan, koska sehän oli hänen elämässään valtava asia. Eihän se ollut minulta pois että hänellä oli parempi tuuri!
Aloittaja on mielestäni hyvin hienotunteinen ja fiksu ja ottaa huomioon ystävänsä tunteet. Ystävä taas ei pysty yhtään asettumaan toisen asemaan, eihän hänen lapsettomuutensa ole kenenkään vika. On todella töykeää ettei hän suostu kuulemaan mitään kaverinsa elämän tärkeimmästä asiasta! Aloittaja toimii mielestäni aivan oikein, jos puhuu enimmäkseen kaikesta muusta, mutta on hänellä oikeus puhua myös lapsestaan, joka on hänelle tärkein ihminen maailmassa. Ja sen ystävän pitäisi osata ymmärtää, että jokainen kantaa ristinsä yksin, ei voi vaatia että juuri minua pitää kohdella kuin kukkaa kun minulla on tämä suru, ja kaikkien muiden pitää siinä ympärillä pyöriä hovineitoina.
Tuo ystävyyssuhde ei ole tasapuolinen eikä anna aloittajalle mitään. Hänkin on ihminen suruineen ja vastoinkäymisineen eikä voi olla loputtomasti toisen ilmainen terapeutti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos joku kertoo minulle, miten hän kävi tänään Emman kanssa puistossa niin miten ihmeessä tuosta lähtee mikään lennokas keskustelu käyntiin? Miten tuosta edes kehittää jonkun ihmeen jatkokysymyksen? Ehkä joku toinen pikkulapsen äiti joka asuu lähellä voisi kysyä kävittekö puistossa A vai B, mutta silti melko tylsä tieto, sama kun joku kertoisi että kävin tänään töissä lounaalla ja siellä oli maksalaatikkoa.
Voihan äiti-ihminenkin jutella mitä vaan maan ja taivaan välillä ja lapsesta, puistosta ja maksalaatikostakin voi keskustella niin että nivoutuvat johonkin helpommin kommentoitavaan asiaan kuten että eipä ollut juuri ketään työmaaruokalassa tai olipa puisto siivottomassa kunnossa.
Vaikutatte kumpikin hieman tylsiltä. Miten olisivat jotkut yleismaailmalliset aiheet, uutiset, sää, kahvin hinta?
Olen itse 50+ lapseton nainen. Siis vela eli se ero ap:n ystävään. Mutta oi, kyllä noita äitiyteen hurahtaneita ystäviä ja sukulaisia on paljon. Mistään muusta ei puhuta, ja se puhe jatkuu aikanaan lastenlasten muodossa. Kaikki äidit eivät todellakaan ole samanlaisia, minulla on äiti-ihmisiä ystävinä kyllä. Pystyvät puhumaan muustakin ja heidän kanssaan teen matkoja, käydään leffassa jne. Tai jopa parilla skumpalla, hui sentään ;)
Mutta se havaintona että isä-ihmisistä ei yleensä tule samanlaisia hurahtaneita. He puhuvat juuri noista kahvin hinnoista, ja ties mistä.
Eipä tuosta puistoesimerkistä todellakaan saa mitään repivän hauskaa tai syvällistä keskustelua aikaan. Totean että jaa, mhyy, vai niin, kävitte Rantalan puistossa. Mhyy. Mitä tuohon pitäisi kommentoida? Jatkaa maailmankirjallisuuden klassikoista tai pörssiosakkeiden suhdanteista? Mhyy hyy mhyy.... Aika vaisua on yhteydenpito kyllä. Ei liity katkeruuteen koska kuten todettu, olen vela. Jos lapselta jotain kysyy, hän ei yleensä vastaa, tai yhdellä sanalla paniikissa jotain, yleensä lapset vierastavat vaikka olisinkin tuttu. Sen ymmärrän. Itsekin ollut lapsena samanlainen.
Mhyy-y, juu-u, vai niin....
Happamia, sanoi kettu pihlajanmarjoista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Valitettavasti tuossa vaiheessa sitä huomaa kestääkö ystävyys myös äitiyden. Itse olin kaveri-piirini ensimmäinen äiti ja kyllä huomasi ettei kavereita enää kiinnosta seurani. Lapsesta ei koskaan kysytty mitään tai muutenkaan kysytty miten jaksan ja millaista se äitiys oikein on kun itsellä ei vielä ole kokemusta. Kyllähän ne ystävyys suhteet hiipuivat kun en enää jaksanut olla ainoa joka yrittää niitä ylläpitää.
Ehkä saat uusia ystäviä lasten myötä ja annat olla niiden ystävien joiden kanssa ei enää tunnu natsaavan. Ei kaikki ystävyydet kestä koko ikää.
Vela kysyy miksi miehillä ei ole tuota samaa ongelmaa. Eli tiukka kahtiajako isä-miehiin ja lapsettomiin?
Itselläni on säilynyt ystävinä myös äiti-ihmisiä. Osa on toki jäänyt lapsikuplaan lopullisesti. En minäkään kovin paljoa kysele lasten vointeja ja juttuja, he ovat aika vieraita ihmisiä minulle. Olen tämän heidän äitinsä ystävä. Toki normaalit kohteliaisuudet. Miehillä ei tosiaan tuota samaa ongelmaa tunnu olevan. Joku saattaa todeta että kävi kiekkomatsissa poikansa kanssa ja joukkue XX voitti 4-0 mutta siinä se. Sitten siirrytään taas aivan muihin asioihin. Eikä jankuteta jostain korvatulehduskierteestä tai ripulista tuntikaupalla.
Miesnäkökulmaa ketjuun? Puolesta ja vastaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos joku kertoo minulle, miten hän kävi tänään Emman kanssa puistossa niin miten ihmeessä tuosta lähtee mikään lennokas keskustelu käyntiin? Miten tuosta edes kehittää jonkun ihmeen jatkokysymyksen? Ehkä joku toinen pikkulapsen äiti joka asuu lähellä voisi kysyä kävittekö puistossa A vai B, mutta silti melko tylsä tieto, sama kun joku kertoisi että kävin tänään töissä lounaalla ja siellä oli maksalaatikkoa.
Voihan äiti-ihminenkin jutella mitä vaan maan ja taivaan välillä ja lapsesta, puistosta ja maksalaatikostakin voi keskustella niin että nivoutuvat johonkin helpommin kommentoitavaan asiaan kuten että eipä ollut juuri ketään työmaaruokalassa tai olipa puisto siivottomassa kunnossa.
Vaikutatte kumpikin hieman tylsiltä. Miten olisivat jotkut yleismaailmalliset aiheet, uutiset, sää, kahvin hinta?
Olen itse 50+ lapseton nainen. Siis vela eli se ero ap:n ystävään. Mutta oi, kyllä noita äitiyteen hurahtaneita ystäviä ja sukulaisia on paljon. Mistään muusta ei puhuta, ja se puhe jatkuu aikanaan lastenlasten muodossa. Kaikki äidit eivät todellakaan ole samanlaisia, minulla on äiti-ihmisiä ystävinä kyllä. Pystyvät puhumaan muustakin ja heidän kanssaan teen matkoja, käydään leffassa jne. Tai jopa parilla skumpalla, hui sentään ;)
Mutta se havaintona että isä-ihmisistä ei yleensä tule samanlaisia hurahtaneita. He puhuvat juuri noista kahvin hinnoista, ja ties mistä.
Eipä tuosta puistoesimerkistä todellakaan saa mitään repivän hauskaa tai syvällistä keskustelua aikaan. Totean että jaa, mhyy, vai niin, kävitte Rantalan puistossa. Mhyy. Mitä tuohon pitäisi kommentoida? Jatkaa maailmankirjallisuuden klassikoista tai pörssiosakkeiden suhdanteista? Mhyy hyy mhyy.... Aika vaisua on yhteydenpito kyllä. Ei liity katkeruuteen koska kuten todettu, olen vela. Jos lapselta jotain kysyy, hän ei yleensä vastaa, tai yhdellä sanalla paniikissa jotain, yleensä lapset vierastavat vaikka olisinkin tuttu. Sen ymmärrän. Itsekin ollut lapsena samanlainen.
Mhyy-y, juu-u, vai niin....
Happamia, sanoi kettu pihlajanmarjoista.
Mitäs ihmeen hapantuneita pihlajanmarjoja tuossa oli? Kirjoittaja on velanainen eikä näin ollen kadehdi kaverinsa lapsia jotka käyvät siellä Rantalan puistossa. Hän ei vaan osaa sanoa siihen mitään kommenttia. Ei tuohon moni äiti tai isä ihminenkään oikein osaa mitään juurevaa tokaista.
On se hauskaa kun se kateus saadaan tungettua aina sinnekin missä sitä ei todellakaan ole.
Kiinnostaisiko Sinua kuunnella seuraavat 15v taukoamatonta pajatustani aiheesta postimerkkeily? Jaa ei. Oletko kateellinen siis. Ymmärtänet mitä ajan takaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen kokenut lapsettomuuden tuskan, melkein kuolinkin yhteen keskenmenoon. Lopulta sitten kuitenkin sain lapsia ja se on ollut elämäni ihanin asia. Lapsettomuutta ja toisaalta lapsen saamista ei oikeasti voi ymmärtää muuten kuin itse kokemalla!
Kun suru lapsettomuudesta oli pahinta, niin pelkkä lastenvaunuja työntävän äidin näkeminen sattui kuin joku olisi läimäyttänyt päin näköä. Sitten yksi ystäväni alkoi odottaa vauvaa. Tunsin yhtä aikaa kateutta ja surua, mutta myös iloa ystävän puolesta. Halusin kuulla hänen raskaudestaan ja lapsestaan, koska sehän oli hänen elämässään valtava asia. Eihän se ollut minulta pois että hänellä oli parempi tuuri!
Aloittaja on mielestäni hyvin hienotunteinen ja fiksu ja ottaa huomioon ystävänsä tunteet. Ystävä taas ei pysty yhtään asettumaan toisen asemaan, eihän hänen lapsettomuutensa ole kenenkään vika. On todella töykeää ettei hän suostu kuulemaan mitään kaverinsa elämän tärkeimmästä asiasta! Aloittaja toimii mielestäni aivan oikein, jos puhuu enimmäkseen kaikesta muusta, mutta on hänellä oikeus puhua myös lapsestaan, joka on hänelle tärkein ihminen maailmassa. Ja sen ystävän pitäisi osata ymmärtää, että jokainen kantaa ristinsä yksin, ei voi vaatia että juuri minua pitää kohdella kuin kukkaa kun minulla on tämä suru, ja kaikkien muiden pitää siinä ympärillä pyöriä hovineitoina.
Tuo ystävyyssuhde ei ole tasapuolinen eikä anna aloittajalle mitään. Hänkin on ihminen suruineen ja vastoinkäymisineen eikä voi olla loputtomasti toisen ilmainen terapeutti.
Lue aloitus uudelleen. Se kaveri ei ole sanonut ap: lle, ettei lapsesta saisi puhua. Kaveri on vain vastaamatta lapsesta puhuttaessa. Ei kukaan voi vaatia toiselta kommentteja. Minusta se, joka vaatii itselleen erikoiskohtelua, on ap. Kaverisuhteet ylipäänsä ovat yliarvostettuja, helpoimmalla pääsisivät kaikki, kun eivät olisi enää tekemisissä.
Onko hän sanonut suoraan, että ei halua kuulla mitään lapsestasi? Vai onko ainoa reaktio tuo, että hän vaikenee silloin kun puhut lapsesi asioista?
Keskusteleeko hän normaalisti kanssasi kaikista muista asioista?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos joku kertoo minulle, miten hän kävi tänään Emman kanssa puistossa niin miten ihmeessä tuosta lähtee mikään lennokas keskustelu käyntiin? Miten tuosta edes kehittää jonkun ihmeen jatkokysymyksen? Ehkä joku toinen pikkulapsen äiti joka asuu lähellä voisi kysyä kävittekö puistossa A vai B, mutta silti melko tylsä tieto, sama kun joku kertoisi että kävin tänään töissä lounaalla ja siellä oli maksalaatikkoa.
Voihan äiti-ihminenkin jutella mitä vaan maan ja taivaan välillä ja lapsesta, puistosta ja maksalaatikostakin voi keskustella niin että nivoutuvat johonkin helpommin kommentoitavaan asiaan kuten että eipä ollut juuri ketään työmaaruokalassa tai olipa puisto siivottomassa kunnossa.
Vaikutatte kumpikin hieman tylsiltä. Miten olisivat jotkut yleismaailmalliset aiheet, uutiset, sää, kahvin hinta?
Olen itse 50+ lapseton nainen. Siis vela eli se ero ap:n ystävään. Mutta oi, kyllä noita äitiyteen hurahtaneita ystäviä ja sukulaisia on paljon. Mistään muusta ei puhuta, ja se puhe jatkuu aikanaan lastenlasten muodossa. Kaikki äidit eivät todellakaan ole samanlaisia, minulla on äiti-ihmisiä ystävinä kyllä. Pystyvät puhumaan muustakin ja heidän kanssaan teen matkoja, käydään leffassa jne. Tai jopa parilla skumpalla, hui sentään ;)
Mutta se havaintona että isä-ihmisistä ei yleensä tule samanlaisia hurahtaneita. He puhuvat juuri noista kahvin hinnoista, ja ties mistä.
Eipä tuosta puistoesimerkistä todellakaan saa mitään repivän hauskaa tai syvällistä keskustelua aikaan. Totean että jaa, mhyy, vai niin, kävitte Rantalan puistossa. Mhyy. Mitä tuohon pitäisi kommentoida? Jatkaa maailmankirjallisuuden klassikoista tai pörssiosakkeiden suhdanteista? Mhyy hyy mhyy.... Aika vaisua on yhteydenpito kyllä. Ei liity katkeruuteen koska kuten todettu, olen vela. Jos lapselta jotain kysyy, hän ei yleensä vastaa, tai yhdellä sanalla paniikissa jotain, yleensä lapset vierastavat vaikka olisinkin tuttu. Sen ymmärrän. Itsekin ollut lapsena samanlainen.
Mhyy-y, juu-u, vai niin....
Happamia, sanoi kettu pihlajanmarjoista.
Mitäs ihmeen hapantuneita pihlajanmarjoja tuossa oli? Kirjoittaja on velanainen eikä näin ollen kadehdi kaverinsa lapsia jotka käyvät siellä Rantalan puistossa. Hän ei vaan osaa sanoa siihen mitään kommenttia. Ei tuohon moni äiti tai isä ihminenkään oikein osaa mitään juurevaa tokaista.
On se hauskaa kun se kateus saadaan tungettua aina sinnekin missä sitä ei todellakaan ole.
Kiinnostaisiko Sinua kuunnella seuraavat 15v taukoamatonta pajatustani aiheesta postimerkkeily? Jaa ei. Oletko kateellinen siis. Ymmärtänet mitä ajan takaa.
Sinulla on omituinen käsitys ystävyydestä, sosiaalisesta kanssakäymisestä ja vuorovaikutuksesta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voisitko kutsua ystäväsi vieraaksi teille? Tai ehkä menisitte yhdessä johonkin tapahtumaan, minne lapsesi tulisi kanssa? Ystävällesi on voinut syntyä todella ruusuinen kuva lapsiperhearjesta, mikä lisää hänen haluaan välttää kaikkea lapsiin liittyvää, koska hän haluaa välttää mm. kateuden ja katkeruuden tunteita.
Ystävä ei ole kiinnostunut näkemään minua ja lasta, tapaisi mieluiten vain minun kanssani. Ja kokisin tuon tapaamisen myös itse vaikeaksi, sillä jos ystävä ei halua edes puhua lapsestani, niin miten lapsen näkeminenkään onnistuisi?
Ap
Onko hän sanonut suoraan, että ei halua sinun ottavan lasta mukaan tapaamiseen?
Miksi olette ystäviä? Onko teillä yhtään mitään yhteistä?
Ap ei halua puhua mistään muusta kuin lapsestaan, lapseton taas ei halua puhua lapsesta ollenkaan. Miksi olette tekemisissä toistenne kanssa, jos ette kunnioita toisianne ettekä viihdy toistenne seurassa?
Pitääkö lapsista aina puhua? On muita aiheita.
T. Äiti
Kyllä sitten joidenkin ihmisten elämä on vaikeaa. 🙄