Lue keskustelun säännöt.
Olen nainen ja katkera/kateellinen muille naisille
28.01.2022 |
Siis semmoisille joilla on rakastavat vanhemmat, kivat sisarukset, sitten lähestulkoon aina saa halutessaan kivan kumppanin jolla myös kiva perhe, ja pääsee tietty alle kolmikymppisenä naimisiin ja mies ehdottomasti haluaa lapsia juuri tämän naisen kanssa (eikä esim ala ehdotella kolmenkimppaa heti ekoilla treffeillä kuten minun ihanat deittiyritelmäni), kerta kaikkiaan naisille joille sataa joka puolelta koko ajan rakkautta ja sitten hän vielä luulee että hänet tekee onnelliseksi pienet asiat kuten lämpimät villasukat, vaikka oikeasti ne sukat ei tuntuisi yhtään miltään ilman tätä valtavaa rakkauden määrää, jonka lähtökohta on ollut ne rakastavat, rakastettavan luonteen tarjoamat vanhemmat.
Kommentit (229)
Vierailija kirjoitti:
Ap: halaus!
Taidan ymmärtää, mitä tuot julki. Oon varsin rikkinäinen 39-v nainen, sinkku, saanut vasta viime vuonna pari ystävää. Mun lapsuudenperhe oli ristiriitainen. Mua kuritettiin fyysisesti, kurmootettiin henkisesti, kiusattiin koulussa. Ja kuitenkin kadehdittiin "hyväosaisena"... Samalla sain rakkautta joiltain, kuten siskoiltani, mutta kaikista kokemuksistani on jäänyt jäljelle totaalinen kelpaamattomuden ja riittämättömyyden tunne. Koin, että oli velvollisuuteni vihata itseäni. En edelleenkään osaa luottaa ihmisiin, pelkään jatkuvasti, että minut hylätään. Sitä sisäistä olotilaa ei taida paikata mikään, vaikka itsetuntoni lepää nykyään sen varassa, että Jumala loi minut minuksi ja olen siksi arvokas, vaikka en tuntisi niin. Tunteita vastaan on turha taistella. Riittämättömyys, pelko, huonouden tunne, kateus, ne kaikki erikseen ja yhdessä voivat murtaa ihmisen niin palasiksi, ettei sitä voi edes selittää. Tunteita on valtavan tärkeä kuunnella, mutta myös muistaa, että ne ovat kaikennielevinäkin kuitenkin tunteita, ei tosiasioita. Sinua on kohdeltu väärin, ja on tervettä olla rikki ja kateellinen muille sellaisen jäljiltä. Tosiasia on, että sun ihmisarvoa ei voi kukaan pyyhkiä pois, vaikka itsetunto olisi viety.
Olet kirjoituksiesi perusteella hurjan älykäs. Viisas. Annathan itsesi tuntea ne tunteet, joita sinulla on! Uskalla kuulla myös niitä, jotka kertovat sinun olevan aivan yhtä arvokas kuin jokainen muu. On sietämätöntä, että joillekin täsmennetään päinvastaista koko ikä, mutta se ei muuta tosiasiaa. Sen tiedostaminen on aluksi silkkaa hepreaa.
Järkyttävää, ettei kärsivillä ihmisillä ole varaa terapiaan. Keskusteluapua ja ymmärrystä voi saada silti muualtakin. Oletko tietoinen vapaaehtoisjärjestöjen palveluista? Esim Mieli ry, Mielenterveyden keskusliitto. Heillä on myös verkkopalveluja. Kriisipuhelintakin ja chat-palveluja voi hyödyntää. Myös erilaiset seurakunnat tarjoavat keskusteluapua, vaikket uskoisi mihinkään - hekin haluavat kuunnella, eivät käännyttää. Eli koetan sanoa, että tässä karseassa - tarkoitan sitä - maailmassa on ihmisiä, jotka haluavat auttaa ja tukea juuri sellaisessa tilanteessa olevia ihmisiä kuin sinä. Sinulle löytyy ymmärrystä, myös tästä kommenttiketjusta.
Yhteiskunta saattaa heittää pihalle heikot ja kärsivät, mutta maailmassa on muutakin kuin viralliset palvelut. Minutkin heitettiin pihalle psyk polilta, kun sain eläkkeen...
Lopuksi: ketään ei voi pakottaa rakastamaan itseään. Eikä sitäkään pysty välttämättä uskomaan, että joku sinua rakastaa, koska ne anturit joilla ottaa rakkautta vastaan, voivat olla pysyvästi rikki. Minä opettelen uskomaan sen, että minusta välitetään, vaikkei minusta tunnu siltä. Se rakkaus voi olla silti totta. Ihmissuhteiden luominen on ollut liki mahdotonta tähän asti, mutta vaikka se pelottaa edelleen hillittömästi (pelkään, että sattuu liikaa - olen vereslihalla henkisesti), en suostu enää häpeämään itseäni, koska minulla on sama ihmisarvo kuin jokaisella. Se häpeämättömyys on auttanut. Ei minusta tarvii tykätä. Itsensä rakastaminen syntyy hissukseen, tiedostamattakin.
Asiat voivat muuttua ajan kuluessa, vaikka elämässä olisi ollut seinä vastassa tähän asti. Sinulla on paljon annettavaa niille, jotka ponnistelevat eteenpäin samoista lähtökohdista. Esim vaikka ymmärrystä.
Hyvä, että on kaltaisiani jotka ovat saaneet edes hieman näitä korjaavia kokemuksia, ehkä joku päivä tässä vielä yritän sitä terapiaa tai vastaavaa kokeilla..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei kateudesta itsessään ole mitään pahaa, jos siitä on rehellinen ja osaa kanavoida sen rakentavasti. Kateuden voi ajatella nuolena suuntaan mihin alitajuntaisesti haluaa kehittää itseään. Ja sitten alkaa käytännössä kehittää itseään siihen suuntaan. Esim AP:n tapauksessa menemällä terapiaan ja asettamalla rajat ihmisille jotka kohtelevat AP:ta huonosta, niin että AP päästää elämäänsä vain ihmisiä jotka kohtelevat häntä niin kuin noita naisia joille AP on kateellinen. Usein noilla naisilla joille AP on kateellinen on luontaisesti vahvat rajat ja he eivät päästä ihmisiä elämäänsä jotka kohtelisivat heitä huonosti. Tietty se on todella epäreilua että aikuisena joutuu opettelemaan asioita, mihin toiset ovat kasvaneet, mutta sitäkin AP voisi käsitellä esim terapiassa. Elämässä asiat eivät ole aina reiluja, mutta epäreiluutta vaan pahentaa se jos jää tuleen makaamaan.
Itselläni oli alkoholisti vanhempi joten ymmärrän miltä AP:stä tuntuu hyvin, mutta olen kouluttanut itseni terveeseen parisuhteeseen. Siihen itseni kouluttamiseen meni noin 8vuotta kun 16v olin ekassa parisuhteessa, joka oli huono. Sitten minulla oli monta huonoa parisuhdetta. Mutta 24v onnistuin olemaan terveessä parisuhteessa, jossa edelleenkin olen.
Usein ajatellaan että alkoholisti vanhempi on se pahin vanhempi. Ei ole, paljon pahempiakin on esim psykopaatit, narsistit, ilkeät, pahantahtoiset, välinpitämättömät, kylmät ja nuo kaikki yhdessä.
Alkoholismi on pohjimmiltaan tunne-elämän ongelma, niin että usein saat samassa paketissa molemmat, et joko/tai.
Olen tuollainen ap:n kadehtima ihminen. Minulla on rakastavat vanhemmat, sisarukset ja kumppani. Enkä pidä näitä itsestäänselvyyksinä, tiedän, että minua on onnistanut tässä asiassa. Se, että olen lapsesta asti saanut kokemuksia rakastavista ihmissuhteista, auttoi kumppaninkin tavatessani tunnistamaan hyvin nopeasti, että tässä suhteessa on puitteet siihen. Ja kyseessä oli vasta ensimmäinen kunnon parisuhteeni. Minun ei tarvinnut käydä läpi parisuhderumbaa, missä pikkuhiljaa oppisin huonon ja hyvän eron.
Mutta toisaalta löysin kumppanini vasta suht vanhana. Koska vaikka minua onnisti perheen suhteen, niin muissa asioissa ei niinkään. Lapsena vielä diagnosoimaton asperger vaikeutti kaverisuhteiden luomista ja yleensäkin sosialisoimista perheen ulkopuolella. Tämä sitten vaikutti käytökseeni ja varsinkin näkemykseeni perheen ulkopuolisista ihmissuhteista. Näitä jouduin ja vieläkin joudun käymään lävitse ammattilaisten kanssa. Opettelen aikuisiällä sellaisia sosiaalisia taitoja, jotka muille ovat itsestään selviä, koska ovat oppineet ne jo lapsena. Jos olisin tavannut kumppanini vaikkapa 5 vuotta aiemmin, niin ei siitä mitään suhdetta olisi silloin todennäköisesti tullut. Olin vielä niin hukassa itseni kanssa silloin.
Ja vaikka asiat ovat nyt paremmin ja olen löytänyt parisuhteen, niin ei ne ongelmani minnekään ole kadonneet. Vieläkin minulla on ongelmia ihmissuhteiden kanssa ja saatan esim. muilta huomaamatta googletella vastauksia siihen, miten jossakin tilanteessa pitäisi toimia tai mitenkä toisen henkilön käytöstä pitäisi tulkita. Mietin usein, miten paljon helpompaa olisi, jos en olisi syntynyt aspergerin kanssa. Se on kuin lukihäiriö ihmisten lukemisen suhteen. Missä muilla lukeminen tapahtuu sujuvasti, itse jouduin tavailemaan ja käyttämään aikaa pienienkin asioiden kanssa. Mutta enää en kadehdi niin paljon toisia tässä asiassa
Terapiassa tajusin sen, että siinä ei ole mitään järkeä vertailla itseäni muihin ihmisiin. Kaikilla lähtökohdat eroavat ja sillä mennään, mikä on saatu. Jotkut saavat lapsuudessaan kuraa rakennusaineeksi, jotkut terästä ja marmoria, useimmiten molempia jossain määrin. Mutta kyllä siitä kurastakin ihan kelvon savimajan vääntää, kunhan opettelee sitä työstämään.
Vierailija kirjoitti:
Olet ap ihan oikeassa.
Sitten toisaalta: isossa suvussa kasvaneena näkee senkin, että samoista kasvuolosuhteista voi tulla eri tavoin elämään suhtautuvia ihmisiä. Että ihminen voi kyllä elää täysipainoista elämää, vaikka kortit olisivat alunperin olleet huonot. Ja toisinpäin - joku jostain syystää kokee olevansa hirveän vailla jotain, vaikka olosuhteet olisivat olleet ihan hyvät, tai edes samat kuin muilla.
Samanlaisia kasvuolosuhteita ei ole olemassa. Perheessä voi olla suosikkeja ja inhokkeja, monet monet asiat voi olla yhdellä huonommin kuin muilla.
Vierailija kirjoitti:
Aina ehdotetaan terapiaa. Suurin osa varmasti näin tuntevista on jo käynyt terapiassa. Itsekin vuosia... arviolta n. 10 vuotta olen ollut terapiassa. Ei se määräänsä enempää korjaa tai kaikkia auta. Itse tarvitsisin jotakin syvää henkistä parantamista.
Terapia tosiaan auttaa vain tiettyyn pisteeseen asti. Jos stressin syy on vaikka liian vähän rahaa, ei mikään terapia voi poistaa sitä stressiä, koska siihen tarvittaisiin muutos taloudellisessa tilanteessa.
Jos suuren surun syy on tahaton lapsettomuus, kun on koko ikänsä haaveillut lottovoiton sijaan ikiomasta suurperheestä, ei mikään määrä terapiaa tuo siihen elämään sitä lasta.
Jos suuren surun syy on se, että oma lapsi menehtyi yllättäen, en mikään määrä terapiaa käännä kelloja takaisin.
Jos mielenterveys on mennyt piloille kaltoikohtelusta ja rääkkäyksestä, siihen tarvitaan myös hyviä ihmissuhdekokemuksia ja sitä rakkautta MUILTA parantuakseen kokonaan.
Tutkittu fakta on, että yhtä huonoa kokemusta kohtaan tarvitaan 10 hyvää kokemusta kumoamaan tuo huono kokemus. Jos on syntynyt jo huonojen kokemusten maailmaan, pitäisi mystisesti itse jaksaa ilman sinua rakastavia ihmisiä pelkän terapian avulla muuttaa ne 687 990 negatiivista kokemusta 10 kertaa ja rapiat päälle paremmaksi.
Terapia on apuväline, ei ratkaisu.
Ei myöskään se, että "No nyt vaan reippaasti rakastat itseäsi ja elät täyttä elämää, niin kyllä sä saat sen hyvän jossain vaiheessa itsellesi!<3"
No minä olen elänyt reippaasti, itseäni rakastaen, täyttä elämää tässä 40 vuotta. Matkustellut, muuttanut, opiskellut, terapioinut, itsetutkiskellut, henkistynyt jne. Ollut avoimin mielin ja iloinen, huolehtinut omista asioistani kuormittamatta muita.
Silti edelleen olen ikisinkku, asun vuokralla, tuloni ovat köyhyysrajalla, en edes muista miltä tuntuu pitää jotakuta kädestä, teen 0-tuntisopimuksella töitä paskassa firmassa. Muut tuntuvat menevän ohitseni huomattavasti vähemmällä panostuksella ja väännöllä ja saaden parempia tuloksia, edeten urallaan, päätyen työpaikoista ja parisuhteista toisiin jos edellinen päättyy jne. Hirvittävässä ulosotossa oleva järkyttävän raskas draamailija ystävänikin osti pitkäaikaisen puolisonsa kanssa asunnon, mökin ja suunnittelevat lasta.
Pahintahan tässä on se, että myös ne, jotka ovat kaikilla mittapuilla aivan hirvittäviä, silti saavat niitä asioita, jotka mystisesti karttavat minua kuin ruttoa, vaikka kaikkeni tekisin niiden eteen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aina ehdotetaan terapiaa. Suurin osa varmasti näin tuntevista on jo käynyt terapiassa. Itsekin vuosia... arviolta n. 10 vuotta olen ollut terapiassa. Ei se määräänsä enempää korjaa tai kaikkia auta. Itse tarvitsisin jotakin syvää henkistä parantamista.
Terapia tosiaan auttaa vain tiettyyn pisteeseen asti. Jos stressin syy on vaikka liian vähän rahaa, ei mikään terapia voi poistaa sitä stressiä, koska siihen tarvittaisiin muutos taloudellisessa tilanteessa.
Jos suuren surun syy on tahaton lapsettomuus, kun on koko ikänsä haaveillut lottovoiton sijaan ikiomasta suurperheestä, ei mikään määrä terapiaa tuo siihen elämään sitä lasta.
Jos suuren surun syy on se, että oma lapsi menehtyi yllättäen, en mikään määrä terapiaa käännä kelloja takaisin.
Jos mielenterveys on mennyt piloille kaltoikohtelusta ja rääkkäyksestä, siihen tarvitaan myös hyviä ihmissuhdekokemuksia ja sitä rakkautta MUILTA parantuakseen kokonaan.
Tutkittu fakta on, että yhtä huonoa kokemusta kohtaan tarvitaan 10 hyvää kokemusta kumoamaan tuo huono kokemus. Jos on syntynyt jo huonojen kokemusten maailmaan, pitäisi mystisesti itse jaksaa ilman sinua rakastavia ihmisiä pelkän terapian avulla muuttaa ne 687 990 negatiivista kokemusta 10 kertaa ja rapiat päälle paremmaksi.
Terapia on apuväline, ei ratkaisu.
Ei myöskään se, että "No nyt vaan reippaasti rakastat itseäsi ja elät täyttä elämää, niin kyllä sä saat sen hyvän jossain vaiheessa itsellesi!<3"
No minä olen elänyt reippaasti, itseäni rakastaen, täyttä elämää tässä 40 vuotta. Matkustellut, muuttanut, opiskellut, terapioinut, itsetutkiskellut, henkistynyt jne. Ollut avoimin mielin ja iloinen, huolehtinut omista asioistani kuormittamatta muita.
Silti edelleen olen ikisinkku, asun vuokralla, tuloni ovat köyhyysrajalla, en edes muista miltä tuntuu pitää jotakuta kädestä, teen 0-tuntisopimuksella töitä paskassa firmassa. Muut tuntuvat menevän ohitseni huomattavasti vähemmällä panostuksella ja väännöllä ja saaden parempia tuloksia, edeten urallaan, päätyen työpaikoista ja parisuhteista toisiin jos edellinen päättyy jne. Hirvittävässä ulosotossa oleva järkyttävän raskas draamailija ystävänikin osti pitkäaikaisen puolisonsa kanssa asunnon, mökin ja suunnittelevat lasta.
Pahintahan tässä on se, että myös ne, jotka ovat kaikilla mittapuilla aivan hirvittäviä, silti saavat niitä asioita, jotka mystisesti karttavat minua kuin ruttoa, vaikka kaikkeni tekisin niiden eteen.
Tämä on myös niin samastuttavaa. Joutuu näkemään hirveästi vaivaa saadakseen pienen murusenkaan siitä mitä muilla on. Tosiaan myös vertailuun liittyen, eihän se ongelma ole mikään itsensä muihin vertaaminen, kyllä minä haluaisin noita yllämainittuja asioita ja toki ennen kaikkea eri muodoissaan ilmenevää rakkautta toisilta ihmisiltä vaikka kenelläkään muulla niitä ei olisi. Siihen että muilla on ennenkaikkea niitä merkittäviä ja syvällisiä ihmissuhteita ja itsellä taas ei, liittyy päivittäin tuhansia pieniä nuppineulanpistoja..koska mistäpä muusta ihmiset innokkaimmin puhuisi kuin niistä rakkaista ihmisistään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä luulen, että kaikki naiset tuntee joskus kateutta toista tai toisia kohtaan. Jos yrittäisit jutella rehellisesti jonkun kanssa asiasta. Voisit ehkä muuttaa ajatusmaailmaasi, unohtaa tällä hetkellä parisuhdehaaveet ja parantaa oman elämäsi laatua. Mikä hyvää, työ, opiskelu, en tiedä. Voisit ehkä myös kohentaa ulkonäköäsi kampaajalla, sopivilla vaatteilla, ulkoilla tms. Älä esitä pirtsakkaa tai mitää muutakaan, mitä et ole. Oman itsensä rakastamisesta voi seurata hyvää. Minkä ikäinen olet?
Olen tehnyt tuon kaiken. Siksi viimeistään havahduin siihen ettei nuo auta yhtään mitään siihen, että oma persoona on täysin vääristynyt. Kysehän ei ole vain mistään yksittäisestä tunnekokemuksesta vaan 18 vuoden ajalta, jossa en saanut sellaista kohtelua keneltäkään, jota lapsen ja nuoren pitäisi saada. Enkä sinänsä edes muistele noita aikoja, vaan näin vain rationaalisesti tiedostan, miksi olen tällainen kuin olen. Ikää on 35.
Persoonallisuushäiriöihin voi saada apua terveydenhuollosta. Vastuu omasta elämästäsi ja onnellisuudestasi on kuitenkin sinulla.
Oireita voi kyllä lievittää. Personaallisuushäiriöitä ei voi kuitenkaan parantaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olet ap ihan oikeassa.
Sitten toisaalta: isossa suvussa kasvaneena näkee senkin, että samoista kasvuolosuhteista voi tulla eri tavoin elämään suhtautuvia ihmisiä. Että ihminen voi kyllä elää täysipainoista elämää, vaikka kortit olisivat alunperin olleet huonot. Ja toisinpäin - joku jostain syystää kokee olevansa hirveän vailla jotain, vaikka olosuhteet olisivat olleet ihan hyvät, tai edes samat kuin muilla.
Samanlaisia kasvuolosuhteita ei ole olemassa. Perheessä voi olla suosikkeja ja inhokkeja, monet monet asiat voi olla yhdellä huonommin kuin muilla.
Näinhän se menee. Minä esikoisena en saanut tehdä mitään tai oikein mennä minnekään, koska vanhemmat olivat kauhuissani, että tyyliin kuolen. 3h bussimatkasta 17-vuotiaana suunnilleen raivottiin, että kuitenkin typerys jään bussista pois kesken kaiken, tai bussin sijaan nousenkin jonkun houkuttelijan autoon ja pääsen Alibin kanteen. Kuopus taas sai muuttaa ulkomaille pysyvästi heti 18-vuotiaana.
Lemmikkejä en saanut koskaan, olisin halunnut yhden kissan. Sitä vastaan oltiin todella voimakkaasti, suunnilleen nyrkkiä pöytään, että tähän huusholliin ei tule yhtään elikkoa! Sen sijaan 2 vuotta nuorempi sisareni sai neljä kissaa, hamstereita ja kaniinin, kun vain pyysi.
Meillä kaikilla kolmella on siis aivan erilaiset kokemukset lapsuudesta joltain osin. Minun lapsuuttani varjosti se, ettei pyyntöihini, edes niihin järkeviin, suostuttu, koska olen aivan varmasti idiootti.
Ystävä kallis, ap, älä sano sitä kateellisuudeksi, et kuulosta kateellisena vaan kuulostat siltä että oikeastaan suret ja harmittelet (hyvästä syystä minun mielestä) elämän osaasi. Kateellinen ja katkera purkaisi sitä muihin, sinä taas kuulostat siltä että osaat pukea asian sanoiksi ja käsitellä sitä muutoin kuin potkiskelemalla tai haukkumalla muita. Olet jo ehkä niin pitkällä kuka tietää, että kohta pystyykin hyvään suhteeseen ja sinullekin löytyy sitä lämpöä ja onnea? Sinänsä kyllä tunnistan aika pitkälti tuon saman, ehkei vaan ihan niin kärjistyneesti. Itsellä se näkyy siinä etten oikein usko muiden ihmisten olevan kovin lämpimiä. Jos joku onkin, reagoin vähän hassusti, ihastun helposti…Semmoista se on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
sekopään horinaa
Niin, tällaista sitä kuulee kaiken tähän mennessä tapahtuneen pskan lisäksi. Tässäkin asiassa pätee sanonta raha tulee rahan luo, eli jos on saanut paljon rakkautta lapsena niin sen määrä vaan lisääntyy kun persoonasta on tullut helposti rakastettava.
Lapsuus ja lapsuus. Jos lakkaisi märisemästä sitä mennyttä ja eläisi tätä päivää. Tasan ei mene nallekarkit, se on selvä jokaiselle oikeasti aikuiselle. Pitää vaan elää sitä elämää NYT ja tehdä siitä elämästä niin hyvää kuin on mahdollista. Lapsuutta ei voi muuttaa, tulevaisuutta voi.
Elää sitä elämää NYT ja nauttia niistä pienistä asioista? Niistä pystyvät nauttimaan vain ne, jotka eivät ole sisältä kuolleet rakkauden puutteeseen. Tätä juuri on mahdotonta niiden ymmärtää, joilla on ollut normaali elämä.
Höpö höpö, minulla oli hirveä lapsuus mutta aikuisuus on hyvä, koska olen sitä järjestelmällisesti rakentanut. Menetetyn lapsuuden sijaan olen keskittynyt hankkimaan hyvän ammatin, kivoja harrastuksia joista on löytynyt se puolisokin sitten. Ei olisi löytynyt, jos olisin jäänyt jankkaamaan samaan "epäreilua" -ajatteluun. Toki paska lapsuus on kamalaa, mutta lapsuus meni jo, kannattaa keskittyä aikuisuuteen.
Minulla oli huono lapsuus ja olen aikuisena "rakentanut" elämääni ja ollut esimerkiksi parisuhteissa.
MUTTA yksi suuri ongelma asiaan liittyy, en nimittäin oikeasti osaa kiintyä. Suhteistani, olivat sitten vain kaverisuhteita tai parisuhteita, ei muun muassa tämän ongelman takia tule lopulta pitkäikäisiä tai läheisiä kun lapsuuden kiintymyssuhteet ovat olemattomia. Osaan jossain määrin esittää, mutta pidemmän päälle se on itselleni raskasta eikä enää sen arvoista kun en oikeasti nauti niistä ihmissuhteista.
Ylipäätään asioista nauttiminen on myös hankalaa. Osaan nauttia melkein vain sellaisista asioista, joilla pakoilin todellisuutta lapsena, eli linnoittaudun kotiini ja uppoan johonkin mielikuvitusmaailmaan.
Joillain "asiantuntijoilla" olen käynyt puhumassa, mutta ei heiltä mitään oikeaa apua saa. Terapiaan en ole päässyt koska olen liian toimintakykyinen (ulkoisesti) ja itselläni ei ole varaa maksaa täyttä hintaa.
Ei se "rakentaminen" ole niin yksinkertaista kaikille mitä jotkut haluavat uskotella. Kiva kun on onnistunut joillekin, mitähän me muut tehtäisiin.
Minulla on aina turvaton olo ja veikkaan syyksi lapsuutta. Sain mennä aika lailla mihin vain ja milloin vain ilman että kukaan olisi kieltänyt tai huolehtinut. Joskus on käynyt tai meinannut käydä pahoja asioita kun vanhemmat olleet niin huolettomia, tai siis välinpitämättömiä. Ei minua edes opetettu puolustamaan itseäni tai kerrottu millaisissa tilanteissa pitää varoa. Kiintymyssuhteet vanhempiin jääneet heikoiksi.
Nykyään olen kyyninen, pelokas ja ylivarovainen. Oletan kaikilla olevan pahoja ajatuksia kunnes toisin todistetaan, en luota kehenkään, kerron itsestäni mahdollisimman vähän enkä avaudu koskaan.
Näin on aika hankala elää normaalia elämää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Katkeraa ihmistä on vaikea rakastaa
Tämä. Lisäksi me paljon rakkautta saavat myös annamme sitä aika tavalla. Se on vähän kuin sellainen mikrofonin takaisinkytkentäjuttu. Mitä enemmän annat, sitä enemmän saat takaisin. Ja aika usein täytyy alkaa ensin antaa itse.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
sekopään horinaa
Niin, tällaista sitä kuulee kaiken tähän mennessä tapahtuneen pskan lisäksi. Tässäkin asiassa pätee sanonta raha tulee rahan luo, eli jos on saanut paljon rakkautta lapsena niin sen määrä vaan lisääntyy kun persoonasta on tullut helposti rakastettava.
Lapsuus ja lapsuus. Jos lakkaisi märisemästä sitä mennyttä ja eläisi tätä päivää. Tasan ei mene nallekarkit, se on selvä jokaiselle oikeasti aikuiselle. Pitää vaan elää sitä elämää NYT ja tehdä siitä elämästä niin hyvää kuin on mahdollista. Lapsuutta ei voi muuttaa, tulevaisuutta voi.
Elää sitä elämää NYT ja nauttia niistä pienistä asioista? Niistä pystyvät nauttimaan vain ne, jotka eivät ole sisältä kuolleet rakkauden puutteeseen. Tätä juuri on mahdotonta niiden ymmärtää, joilla on ollut normaali elämä.
Sama. Katsoin jotain psykajuttua jossa puhuttiin miten avoidant attached (mitä lienee) ihmiset ei oikein edes tunne mitään, koska niin varhain vain kieltäneet kaikki tunteensa, koska silloin ei tarvitse kohdata sitä, että ne vain laiminlyödään niiden toimesta, joiden niistä pitäisi huolehtia.
Olen naimisissa miehen kanssa, joka rakastaa mua, ja mä sanon rakastavani sitä ja käyttäydyn sen mukaisesti, mutta en oikeastaan tunne mitään. Ei se haittaa, teen jonkun onnelliseksi eikä mulle mitään parempaa ole tässä elämässä luvassa ihmisten kanssa.
Mulla oli koira, jota todella rakastin ja jonka kuolemaa itkin enemmän kuin perheenjäsenien menetystä. Ei varmaan kovin tervettä, mutta aivan sama enää tässä vaiheessa.
Höpö höpö, minulla oli hirveä lapsuus mutta aikuisuus on hyvä, koska olen sitä järjestelmällisesti rakentanut. Menetetyn lapsuuden sijaan olen keskittynyt hankkimaan hyvän ammatin, kivoja harrastuksia joista on löytynyt se puolisokin sitten. Ei olisi löytynyt, jos olisin jäänyt jankkaamaan samaan "epäreilua" -ajatteluun. Toki paska lapsuus on kamalaa, mutta lapsuus meni jo, kannattaa keskittyä aikuisuuteen.
Minulla oli huono lapsuus ja olen aikuisena "rakentanut" elämääni ja ollut esimerkiksi parisuhteissa.
MUTTA yksi suuri ongelma asiaan liittyy, en nimittäin oikeasti osaa kiintyä. Suhteistani, olivat sitten vain kaverisuhteita tai parisuhteita, ei muun muassa tämän ongelman takia tule lopulta pitkäikäisiä tai läheisiä kun lapsuuden kiintymyssuhteet ovat olemattomia. Osaan jossain määrin esittää, mutta pidemmän päälle se on itselleni raskasta eikä enää sen arvoista kun en oikeasti nauti niistä ihmissuhteista.Ylipäätään asioista nauttiminen on myös hankalaa. Osaan nauttia melkein vain sellaisista asioista, joilla pakoilin todellisuutta lapsena, eli linnoittaudun kotiini ja uppoan johonkin mielikuvitusmaailmaan.
Joillain "asiantuntijoilla" olen käynyt puhumassa, mutta ei heiltä mitään oikeaa apua saa. Terapiaan en ole päässyt koska olen liian toimintakykyinen (ulkoisesti) ja itselläni ei ole varaa maksaa täyttä hintaa.
Ei se "rakentaminen" ole niin yksinkertaista kaikille mitä jotkut haluavat uskotella. Kiva kun on onnistunut joillekin, mitähän me muut tehtäisiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minä myös olen aina halunnut kumppanin ja ottanut kaikki jotka huolii, mutta eräskin alkoholistipummi jätti minut koska olin hänen mukaansa "liian synkkä". Niin käy aina. Paremmat miehet ei toki vilkaise päinkään.
Minä pystyn esittämään aika pirteää ja positiivista normaalisti kavereiden ja uusien tuttavuuksien seurassa, mutta parisuhteessa ei pysty enää jatkuvasti piilottamaan synkkyyttään kun ollaan paljon enemmän tekemisissä. Osittain varmaan hylkäämisen pelkokin siinä jäytää kun on aina tullut hylätyksi. Sitten se näyttäytyy muun muassa synkkyytenä ja välinpitämättömyytenä, joka tietenkin ajaa sen toisen osapuolen pois ja toteuttaa ennustuksen sekä vahvistaa sitä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
sekopään horinaa
Niin, tällaista sitä kuulee kaiken tähän mennessä tapahtuneen pskan lisäksi. Tässäkin asiassa pätee sanonta raha tulee rahan luo, eli jos on saanut paljon rakkautta lapsena niin sen määrä vaan lisääntyy kun persoonasta on tullut helposti rakastettava.
Lapsuus ja lapsuus. Jos lakkaisi märisemästä sitä mennyttä ja eläisi tätä päivää. Tasan ei mene nallekarkit, se on selvä jokaiselle oikeasti aikuiselle. Pitää vaan elää sitä elämää NYT ja tehdä siitä elämästä niin hyvää kuin on mahdollista. Lapsuutta ei voi muuttaa, tulevaisuutta voi.
Elää sitä elämää NYT ja nauttia niistä pienistä asioista? Niistä pystyvät nauttimaan vain ne, jotka eivät ole sisältä kuolleet rakkauden puutteeseen. Tätä juuri on mahdotonta niiden ymmärtää, joilla on ollut normaali elämä.
Höpö höpö, minulla oli hirveä lapsuus mutta aikuisuus on hyvä, koska olen sitä järjestelmällisesti rakentanut. Menetetyn lapsuuden sijaan olen keskittynyt hankkimaan hyvän ammatin, kivoja harrastuksia joista on löytynyt se puolisokin sitten. Ei olisi löytynyt, jos olisin jäänyt jankkaamaan samaan "epäreilua" -ajatteluun. Toki paska lapsuus on kamalaa, mutta lapsuus meni jo, kannattaa keskittyä aikuisuuteen.
Minulla oli huono lapsuus ja olen aikuisena "rakentanut" elämääni ja ollut esimerkiksi parisuhteissa.
MUTTA yksi suuri ongelma asiaan liittyy, en nimittäin oikeasti osaa kiintyä. Suhteistani, olivat sitten vain kaverisuhteita tai parisuhteita, ei muun muassa tämän ongelman takia tule lopulta pitkäikäisiä tai läheisiä kun lapsuuden kiintymyssuhteet ovat olemattomia. Osaan jossain määrin esittää, mutta pidemmän päälle se on itselleni raskasta eikä enää sen arvoista kun en oikeasti nauti niistä ihmissuhteista.Ylipäätään asioista nauttiminen on myös hankalaa. Osaan nauttia melkein vain sellaisista asioista, joilla pakoilin todellisuutta lapsena, eli linnoittaudun kotiini ja uppoan johonkin mielikuvitusmaailmaan.
Joillain "asiantuntijoilla" olen käynyt puhumassa, mutta ei heiltä mitään oikeaa apua saa. Terapiaan en ole päässyt koska olen liian toimintakykyinen (ulkoisesti) ja itselläni ei ole varaa maksaa täyttä hintaa.
Ei se "rakentaminen" ole niin yksinkertaista kaikille mitä jotkut haluavat uskotella. Kiva kun on onnistunut joillekin, mitähän me muut tehtäisiin.
Sama. Katsoin jotain psykajuttua jossa puhuttiin miten avoidant attached (mitä lienee) ihmiset ei oikein edes tunne mitään, koska niin varhain vain kieltäneet kaikki tunteensa, koska silloin ei tarvitse kohdata sitä, että ne vain laiminlyödään niiden toimesta, joiden niistä pitäisi huolehtia.
Olen naimisissa miehen kanssa, joka rakastaa mua, ja mä sanon rakastavani sitä ja käyttäydyn sen mukaisesti, mutta en oikeastaan tunne mitään. Ei se haittaa, teen jonkun onnelliseksi eikä mulle mitään parempaa ole tässä elämässä luvassa ihmisten kanssa.
Minäkin olen sitä mieltä, että itsensä rakastamisesta se lähtee, ja ihmettelen, mitä tämän kieltäjille se tarkoittaa?
Jonkun rakastaminenhan on sitä, että hyväksyt virheet, välität, otat huomioon ja huolehdit. Minusta on todella eriskummallista sanoa ettei "ketään voi pakottaa rakastamaan itseään"... No ei toki, mutta on se melko kohtuutonta odottaa, että joku muu tämän kaiken sinun puolestasi tekisi, saati sitten, että se olisi niin mahtipontista, että siitä jotenkin taianomaisesti tulisi onnelliseksi, ja että se vielä kestäisi.
Niiden onnellisesti naimisissa olevien villasukkaonnellisten naistenkin taustalla voi olla vaikka minkälaista kurjuutta ja itsetutkiskelua, tai sitten tosiaan järjetöntä tuuria. Se nyt joka tapauksessa on varmaa, että tämän märehtiminen ei sitä omaa onnea tuo yhtään lähemmäs.
Surullinen saa olla, vihainen saa olla ja pettynyt saa olla. Mutta jossain kohtaa nämä tunteet on vain pakko selättää ja pelata niillä korteilla mitä on annettu, ihan itse. Ehkä siihen sitten jossain kohtaa löytyy joku rinnallekin, jos on löytyäkseen.
Vierailija kirjoitti:
Olen tuollainen ap:n kadehtima ihminen. Minulla on rakastavat vanhemmat, sisarukset ja kumppani. Enkä pidä näitä itsestäänselvyyksinä, tiedän, että minua on onnistanut tässä asiassa. Se, että olen lapsesta asti saanut kokemuksia rakastavista ihmissuhteista, auttoi kumppaninkin tavatessani tunnistamaan hyvin nopeasti, että tässä suhteessa on puitteet siihen. Ja kyseessä oli vasta ensimmäinen kunnon parisuhteeni. Minun ei tarvinnut käydä läpi parisuhderumbaa, missä pikkuhiljaa oppisin huonon ja hyvän eron.
Mutta toisaalta löysin kumppanini vasta suht vanhana. Koska vaikka minua onnisti perheen suhteen, niin muissa asioissa ei niinkään. Lapsena vielä diagnosoimaton asperger vaikeutti kaverisuhteiden luomista ja yleensäkin sosialisoimista perheen ulkopuolella. Tämä sitten vaikutti käytökseeni ja varsinkin näkemykseeni perheen ulkopuolisista ihmissuhteista. Näitä jouduin ja vieläkin joudun käymään lävitse ammattilaisten kanssa. Opettelen aikuisiällä sellaisia sosiaalisia taitoja, jotka muille ovat itsestään selviä, koska ovat oppineet ne jo lapsena. Jos olisin tavannut kumppanini vaikkapa 5 vuotta aiemmin, niin ei siitä mitään suhdetta olisi silloin todennäköisesti tullut. Olin vielä niin hukassa itseni kanssa silloin.
Ja vaikka asiat ovat nyt paremmin ja olen löytänyt parisuhteen, niin ei ne ongelmani minnekään ole kadonneet. Vieläkin minulla on ongelmia ihmissuhteiden kanssa ja saatan esim. muilta huomaamatta googletella vastauksia siihen, miten jossakin tilanteessa pitäisi toimia tai mitenkä toisen henkilön käytöstä pitäisi tulkita. Mietin usein, miten paljon helpompaa olisi, jos en olisi syntynyt aspergerin kanssa. Se on kuin lukihäiriö ihmisten lukemisen suhteen. Missä muilla lukeminen tapahtuu sujuvasti, itse jouduin tavailemaan ja käyttämään aikaa pienienkin asioiden kanssa. Mutta enää en kadehdi niin paljon toisia tässä asiassa
Terapiassa tajusin sen, että siinä ei ole mitään järkeä vertailla itseäni muihin ihmisiin. Kaikilla lähtökohdat eroavat ja sillä mennään, mikä on saatu. Jotkut saavat lapsuudessaan kuraa rakennusaineeksi, jotkut terästä ja marmoria, useimmiten molempia jossain määrin. Mutta kyllä siitä kurastakin ihan kelvon savimajan vääntää, kunhan opettelee sitä työstämään.
Mielenkiinnosta kysyn millaisia sosiaalisia taitoja
Käy Kaisaminnin Powerful Sexual Aware ja/tai Queen Salon!!
Minä en ole katkera, tai ainakin toivon niin ja koetan olla iloinen niiden puolesta, joilla asiat on hyvin mutta surullinen olen kyllä siitä, että minulla ei ole taitoja hankkia itselleni hyvää elämää. En pysty tuntemaan onnellisuutta, koska olen niin kauan ollut sellaisessa pimiössä tunteiteni kanssa. Ihmiset, joilla ei ole mitään kosketuspintaa kuvaamaani tilaan eivät tiedä millaista on elää sellaista elämää. Silloinkin kun yrittää nauttia hyvistä asioista tulee nopeasti seinä vastaan, koska ei vaan pysty/osaa.
Anna kun arvaan, sinulla näitä vähintään melko ehdottoman rakkauden kokemuksia elämästä löytyy?
Tuo on nimittäin sama kuin sanoisit alaraaja-amputoidulle, että "kyllä sinun on nyt ruvettava kävelemään ihan itse ilman mitään turhanpäiväisiä proteeseja. Kävelenhän minäkin kahdella terveellä jalallani joka paikkaan!"
Tästä juuri huomaa miten itsestäänselvänä moni pitää sitä, että häntä joku on joskus rakastanut- se on jopa niin turha kokemus, että luulee että itse pärjäisi hyvin ilmankin!