Olen nainen ja katkera/kateellinen muille naisille

Kateellista naista on mahdotonta tehdä onneliseks vaikka tarjoaisit kuun taivaalta ei sekään riitä kun aina on jollain jotain enemmän.

Vierailija kirjoitti:

Terapia voisi auttaa. Itse olen terapiassa tunnistanut ongelmia omissa kiintymyssuhteissani. Jos olet katkera, niin ehkä siellä alla on vihaa, mutta myös surua siitä, että ei ole saanut sitä onnellista lapsuutta. Saa olla välillä katkera. Ei se oo välttämättä pysyvä olotila.

Minua auttoivat kaksi pitkää terapiaa ja valtavasti itsekseni tehtyä purkutyötä menneen suhteen. Ja tulen perheestä jossa kumpikin vanhempi pers. häiriöinen, minustakin tietysti tuli ja myös hyvin yksinäinen. Katkeruudesta en edes aloita.

Joo, perhe lapset mies ja ura jäi kyllä tekemättä. Mutta pääsin työn syrjään, elätän itseni ja minulla on omat pikku iloni ja nautintoni, jotka eivät ole pahantahtoisia. Olen aika ehjä nykyään. Ennen muuta olen päässyt kiitollisuuden puolelle pysyvästi.

Mutta en vertaile itseäni muihin. Sillä tavalla hyväosaisetkin voivat pilata etunsa, koska aina löytyy ihmiset joita onni suosi vielä enemmän.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

sekopään horinaa

Niin, tällaista sitä kuulee kaiken tähän mennessä tapahtuneen pskan lisäksi. Tässäkin asiassa pätee sanonta raha tulee rahan luo, eli jos on saanut paljon rakkautta lapsena niin sen määrä vaan lisääntyy kun persoonasta on tullut helposti rakastettava.

Lapsuus ja lapsuus. Jos lakkaisi märisemästä sitä mennyttä ja eläisi tätä päivää. Tasan ei mene nallekarkit, se on selvä jokaiselle oikeasti aikuiselle. Pitää vaan elää sitä elämää NYT ja tehdä siitä elämästä niin hyvää kuin on mahdollista. Lapsuutta ei voi muuttaa, tulevaisuutta voi.

Elää sitä elämää NYT ja nauttia niistä pienistä asioista? Niistä pystyvät nauttimaan vain ne, jotka eivät ole sisältä kuolleet rakkauden puutteeseen. Tätä juuri on mahdotonta niiden ymmärtää, joilla on ollut normaali elämä.

Höpö höpö, minulla oli hirveä lapsuus mutta aikuisuus on hyvä, koska olen sitä järjestelmällisesti rakentanut. Menetetyn lapsuuden sijaan olen keskittynyt hankkimaan hyvän ammatin, kivoja harrastuksia joista on löytynyt se puolisokin sitten. Ei olisi löytynyt, jos olisin jäänyt jankkaamaan samaan "epäreilua" -ajatteluun. Toki paska lapsuus on kamalaa, mutta lapsuus meni jo, kannattaa keskittyä aikuisuuteen.

Hirveä lapsuus on niin suhteellinen käsite. Sinulla ei ilmeisestikään ollut pahimmasta päästä kun selvisit omastakin mielestäsi voittajana. Oikeasti hirveä lapsuus tuhoaa ihmisen, olisi tuhonnut sinutkin, usko pois. Sitten tullaan portaittain ylöspäin vahinkojen lieventyessä. Olkaa ihmiset enempi ymmärtäväisiä ja vähempi ylimielisiä näissä pärjäämiskilpailuissa.

Hirveä lapsuus on suhteellinen käsite siltä kannalta, että kaltoinkohtelu vaikuttaa jokaiseen ihmiseen eri tavoin riippuen siitä millainen persoonallisuuden rakenne hänellä on. Jo vauvat ovat yksilöitä jokainen. Samat asiat vaikuttavat ihmisen elämään jatkossakin eli jos vaikkapa on vaikeuksia hillitä itseään, tulee huonompaa palautetta tai jos ei ymmärrä asioita yhtä nopeasti kuin muut, tulee samoin huonompaa palautetta.

Lapsuus ei siis vaikuta ihmiseen elämään läheskään sillä tavalla yksioikoisesti kuin se tässä ketjussa ja usein muutenkin kuvataan populaarikirjallisuudessa. Kyseessä on huomattavasti monimutkaisempi, monimuuttujaisempi asia. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos olisi käynyt niin että Vilja-Eerika olisi jäänyt henkiin ja kirjoittaisi täällä aikuisena nimettömänä, mitä sanoisitte hänelle?

Riippuu siitä, mitä kirjoittaisi. Hän voisi olla ihan menestynyt ja onnellinen. Kuten minä, vaikka lapsuus oli ihan helvettiä. Kaikille sanoisin että menneeseen ei kannata uhriutua, vaan pitää vaan tehdä niitä asioita jotka vievät omaa elämää eteenpäin. Osa ei pysty, osa ei edes halua muuttaa elämässään mitään, kun se uhrirooli on niin vahvasti omaksuttu.

Lapsuuden pohtimisen sijaan hakeutuu koulutukseen jo tänä keväänä, käy koulut. Siellä on niitä kavereita ja potentiaalisia miehiäkin. 

Menestynyt ja onnellinen? Aika jännä ajattelutapa. Hän oli kuoleman kielissä jo aiemminkin kun hänet käärittiin mattoon rangaistukseksi siitä että oli lapsi. Häntä koko ajan rangaistiin asioista mitä ei ollut tehnyt. Katsopa peiliin, onko siellä ihminen vai hirviö.

Katso itse peiliin, kun teet lapsesta (Vilja Eerika) hirviön. Kun huono kohtelu ei tee läheskään kaikista hirviöitä (eikä edes enemmistöstä), eikä hyvä lapsuus takaa  kaikille hyvää aikuisuutta. On ihan sokea, ellei tuota huomaa. Tai niin täynnä itseään, ettei huomaa ettei ole maailman ainut kenellä on ollut huono lapsuus.

Minä olen onnellinen aikuinen vaikka lapsuus oli väkivaltaa, puutetta ja vanhempien päihteitä. Minä kouluttauduin, tapasin ihan erilaisia (=normaaleja) ihmisiä, solmin normaaleja ihmissuhteita. Mutta vasta sen jälkeen, kun lakkaisin uhriutumasta ja jatkuvasti miettimästä, että olipa kamala lapsuus. Suosittelen kaikille.

Mitä sinä sanot, minäkö teen hänestä hirviön? Luepa uudestaan ja ajatuksen kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Turha kadehtia asioita, joihin ei voi vaikuttaa.

Vanhempiaan ja sukulaisiaan ei voi valita. Huonot deittimiehet voi laittaa saman tien kiertoon.

Et voi oikeasti tietää miten helppoa/vaikeaa toisen ihmisen elämä on, paljonko on vastoinkäymisiä jne. kun et ole päivääkään elänyt sen kadehtimasi ihmisen elämää.

Kannattaa vaan keskittyä siihen omaan elämääsi. Se on ainoa, joka sinulla on.

Tämä on hirveän surullista mutta totta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän aloittajaa, en ihmettele hänen tapaansa ajatella. Sitä onkin vaikeaa tajuta sellaisen, jolla ei koskaan ole vastaavia kokemuksia ollut. On niin helppoa heittää se ensimmäinen kivi ja syytää aivan tolkuttomia ohjeita. Onneksi viesteissä on mukana  myös viisaita ohjeita.

Tämä vain ei pidä paikkansa. Suurimmalla osalla suomalaisista on esimerkiksi turvaton kiintymyssuhde. Suurin osalla ihmisistä on traumakokemus jonkinlainen, mutta niiden kohdalla vaikuttaa spontaaniparaneminen eli resilienssi. 

On harhaa väittää, että kaikilla muilla on ollut paremmin. Se ei ole fakta, mutta tuolta voi tuntua silti, mutta ikävä puoli tuossa on se, että silloin asettuu muiden ihmisten kanssa yläpuolelle oman kärsimyksensä ansioilla eikä näe heitä samanlaisina ihmisinä kuin itsensäkin eli ihmisinä, joilla on omat vaikeutensa ja traumansa. 

Jopa vaikeimpien lapsuudenkokemusten kanssa voi nähdä muita samanlaisia, tarkoitan huostaanotettuja ja raakaa kohtelua osakseen saaneita lapsia ja nuoria, joilla kuitenkaan ei ole kehittynyt kiintymyssuhdehäiriötä itsellään. 

No entä ne joita ei huostaanotettu, huomattu eikä autettu. Olin nuorena tosi kateellinen luokallani olleelle tytölle joka oli otettu lastenkotiin pois vanhemmiltaan. Hänellä oli siellä loistavat olot verrattuna minuun. Nyt hänellä on hyvä työ ja elämä, minulla ei.

Mitä myöhemmin apua saa sitä vaikeampi tilanne. Psyykkiset sairaudet ja häiriöt ovat aivan samanlaisia kuin muutkin sairaudet tässäkin suhteessa. Vaikeimpia häiriöitä on huostaanotetuilla, jos katsotaan tilastoja, sillä huostaanotot lähes aina tapahtuvat vasta sitten, kun vakavia ja pysyviä vaurioita on jo tullut. 

Kiintymyssuhdetraumat torpedoivat kestäviä ja laadukkaita ihmissuhteita vääjäämättä koska estävät aitouden ja luottamuksen. Ja näitä on nykyään suunnilleen joka toisella..aloittaja ajattelee kovin mustavalkoisesti sillä hyväosaiset voivat aivan hyvin tiedostaa onnekkuutensa tai sen perustan miltä on suotuisaa ponnistaa omaan elämään. Heillekin voi silti sattua ikäviä takaiskuja. Media toki rakastaa draamaa ja yksinkertaistuksia ja yllyttää vertailuun mitä ilman kateutta ei voi olla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä luulen, että kaikki naiset tuntee joskus kateutta toista tai toisia kohtaan. Jos yrittäisit jutella rehellisesti jonkun kanssa asiasta. Voisit ehkä muuttaa ajatusmaailmaasi, unohtaa tällä hetkellä parisuhdehaaveet ja parantaa oman elämäsi laatua. Mikä hyvää, työ, opiskelu, en tiedä. Voisit ehkä myös kohentaa ulkonäköäsi kampaajalla, sopivilla vaatteilla, ulkoilla tms. Älä esitä pirtsakkaa tai mitää muutakaan, mitä et ole. Oman itsensä rakastamisesta voi seurata hyvää. Minkä ikäinen olet?

Olen tehnyt tuon kaiken. Siksi viimeistään havahduin siihen ettei nuo auta yhtään mitään siihen, että oma persoona on täysin vääristynyt. Kysehän ei ole vain mistään yksittäisestä tunnekokemuksesta vaan 18 vuoden ajalta, jossa en saanut sellaista kohtelua keneltäkään, jota lapsen ja nuoren pitäisi saada. Enkä sinänsä edes muistele noita aikoja, vaan näin vain rationaalisesti tiedostan, miksi olen tällainen kuin olen. Ikää on 35.

Joo, totta. Mä kirjoitin tuon ja ajattelin kyllä, olisiko liian pinnallista juttua. Mutta tuosta juttelemisesta terapeutin kanssa ehkä saattais kuitenkin olla hyötyä tai vaikkapa kirkon työntekijän. Tiedän kyllä, ettei lapsuudessa alkaneet vinoumat vai miksi näitä sanoisi parane hetkessä, mutta uskon kuitenkin siihen mahdollisuuteen. Esim. yks luotettava ihminenkin, johon voi luottaa voi vaikuttaa parantavasti. Sulla on hyvä työ, voiko kysyä, voitko vähän avata, millä alalla olet. Tässä on yks hyvä asia elämässäsi.

Mä en itse pidä siitä, että tuodaan neuvoja omasta elämästä, mutta voin kait sanoa, että hyväksikäytön seurauksena olin vielä rikki noin 30v ja kun löysin hyviä ihmissuhteita (ja uskon) niin elämä muuttui pikkuhiljaa kuitenkin niin, että se muisto on mielessä loppuelämän.

Tykkäätkö työstäsi? Mä en väheksy tuota ulkonaisenkaan olemuksen huolittelua, kun jos on tyytyväinen peilikuvaansa, se ilahduttaa. Mä toivon, että löydät avun, toivoa on aina elämässä.

Pikavastauksia ei ole, mutta jos muutos lähtee hyvään suuntaan, niin voit myös löytää parisuhteen yllättäen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän aloittajaa, en ihmettele hänen tapaansa ajatella. Sitä onkin vaikeaa tajuta sellaisen, jolla ei koskaan ole vastaavia kokemuksia ollut. On niin helppoa heittää se ensimmäinen kivi ja syytää aivan tolkuttomia ohjeita. Onneksi viesteissä on mukana  myös viisaita ohjeita.

Tämä vain ei pidä paikkansa. Suurimmalla osalla suomalaisista on esimerkiksi turvaton kiintymyssuhde. Suurin osalla ihmisistä on traumakokemus jonkinlainen, mutta niiden kohdalla vaikuttaa spontaaniparaneminen eli resilienssi. 

On harhaa väittää, että kaikilla muilla on ollut paremmin. Se ei ole fakta, mutta tuolta voi tuntua silti, mutta ikävä puoli tuossa on se, että silloin asettuu muiden ihmisten kanssa yläpuolelle oman kärsimyksensä ansioilla eikä näe heitä samanlaisina ihmisinä kuin itsensäkin eli ihmisinä, joilla on omat vaikeutensa ja traumansa. 

Jopa vaikeimpien lapsuudenkokemusten kanssa voi nähdä muita samanlaisia, tarkoitan huostaanotettuja ja raakaa kohtelua osakseen saaneita lapsia ja nuoria, joilla kuitenkaan ei ole kehittynyt kiintymyssuhdehäiriötä itsellään. 

No entä ne joita ei huostaanotettu, huomattu eikä autettu. Olin nuorena tosi kateellinen luokallani olleelle tytölle joka oli otettu lastenkotiin pois vanhemmiltaan. Hänellä oli siellä loistavat olot verrattuna minuun. Nyt hänellä on hyvä työ ja elämä, minulla ei.

Mitä myöhemmin apua saa sitä vaikeampi tilanne. Psyykkiset sairaudet ja häiriöt ovat aivan samanlaisia kuin muutkin sairaudet tässäkin suhteessa. Vaikeimpia häiriöitä on huostaanotetuilla, jos katsotaan tilastoja, sillä huostaanotot lähes aina tapahtuvat vasta sitten, kun vakavia ja pysyviä vaurioita on jo tullut. 

Kiintymyssuhdetraumat torpedoivat kestäviä ja laadukkaita ihmissuhteita vääjäämättä koska estävät aitouden ja luottamuksen. Ja näitä on nykyään suunnilleen joka toisella..aloittaja ajattelee kovin mustavalkoisesti sillä hyväosaiset voivat aivan hyvin tiedostaa onnekkuutensa tai sen perustan miltä on suotuisaa ponnistaa omaan elämään. Heillekin voi silti sattua ikäviä takaiskuja. Media toki rakastaa draamaa ja yksinkertaistuksia ja yllyttää vertailuun mitä ilman kateutta ei voi olla.

Kiintymyssuhdetraumoja on valtaosalla väestöstä. Kiintymyssuhdetrauma on esimerkiksi petetyksi tuleminen.

Turvaton kiintymyssuhde (jollaisia on monentyyppisiä) syntyy lapsuudenkokemusten seurauksena, jolloin jokainen kiintymyssuhdetrauma kerryttää kuormaa epäluottamuksen ja puolustusmekanismien saralla.

Turvallinen kiintymyssuhde on suht harvinainen, mutta he selviävät aikuisiän kiintymyssuhdetraumoista hyvin, koska he näkevät tilanteet realistisena erottaen itsestä johtuvat asiat muiden asioista. Turvattomilla omat ja muiden asiat menevät jatkuvasti sekaisin puolustusmekanismien takia (näkevät maailman asioissa itsensä, omat reaktionsa, asenteensa jne.). Projektiot ja introjektiot ovat kaikkien ihmissuhdevaikeuksien taustalla, ja niitä turvallisesti kiintyneillä on vain vähän. 

Nykyään on tyypillistä ja tärkeää että näytetään ulospäin, että elämä on hyvää. Vielä vuosikymmen sitten ei ollut niin tärkeä näyttää keskiluokkaiselta, urheilulliselta ja trendit tiedostavalta. Ei myöskään enää ole trendikästä valittaa somessa elämän ongelmista, vaan sitä pidetään junttina. Tällainen kaiken hyvältä näyttäminen on pikkuhiljaa levittäytynyt ruutujen ulkopuolelle, ja täydellisyyden mielikuvaan pyritään nykyään jopa lenkillä, konttorissa ja tuttavia tavatessa, puhumattakaan sisutuksesta ja remppailusta. Vain kaikista läheisimmille, jos heillekään, paljastetaan epäilykset puolison salasuhteesta, lapsen selittämättömät raivokohtaukset, reisissä oleva ihottuma, oma someaddiktio ja viinin lipittely, kontrolloiva äiti, niskassa painavat velat, ja se kuinka vähän on aikaa nauttia mistään. Pointtina siis se että nykyään on vaikea tietää toisten ongelmista, kun koko elämä on filtteröity ihanaksi. Saattaa siis olla turhaa kadehtia. Aina jollakulla on jotain mitä itsellä ei.

Itse olen saanut toiselta vanhemmalta turvaa, toiselta alistamista, ja jälkimmäinen vaikuttaa hyvin paljon itsetuntoon. Ja välillä on siksi vaikeaa. Puolison tapaamisen en kuitenkaan koe liittyvän mitenkään vanhempiini. Ja vastuu omasta meiningistäni ja siitä kuinka paljon märehdin on itselläni, en odota puolisoni olevan pelastava prinssi.

Kummallisen aggressiivista ja ilkeää kommenttia….

Minusta AP oli älyttömän rohkea kirjoittaessaan aloituksen.

Eihän mikään ollut loukkaus tai hyökkäys toisia kohtaan.

Hemmetin rehellinen kirjoitus.

Lämmin halaus sinulle, ap. Tuli paha mieli puolestasi. Ensin olet lapsena saanut kärsiä huonoista vanhemmista, ja nyt aikuisena huonoista ihmissuhteista. Osaisinpa auttaa jollain tavalla 😢

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Terapia voisi auttaa. Itse olen terapiassa tunnistanut ongelmia omissa kiintymyssuhteissani. Jos olet katkera, niin ehkä siellä alla on vihaa, mutta myös surua siitä, että ei ole saanut sitä onnellista lapsuutta. Saa olla välillä katkera. Ei se oo välttämättä pysyvä olotila.

Kyllä siitä väkisinkin tulee pysyvä olotila, koska se on kuin ketjureaktio. Jo teininä alkaa se muiden välttelevä kohtelu ja se jatkuu siitä eteenpäin kun ei onnistu seurustelukaan. Opiskelustakaan ei tule mitään. Sitten päätyy johonkin paskatöihin palkalla jolla hädintuskin tulee toimeen. Vuodet vierii, yksinäisyys ja katkeruus vain pahenee. Usein tulee vielä päihteet ja/tai mielenterveys ongelmat mukaan. Aina vaan lisää syitä olla katkerampi.

Niin, jos päästää itsensä tuohon. Miksi opiskelusta ei tule mitään? Kyllä tulee, moni jopa pakenee sitä kotihelvettiä ja on koulussa priimuksia, kuten minä. 

Ja moni hyvän lapsuuden saanut ajautuu hanttihommin ja katkeruuteen. Lapsuus ei määrää aikuisuutta, ellei sen anna. On vaan niin helppoa syyttää lapsuutta ihan kaikesta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän aloittajaa, en ihmettele hänen tapaansa ajatella. Sitä onkin vaikeaa tajuta sellaisen, jolla ei koskaan ole vastaavia kokemuksia ollut. On niin helppoa heittää se ensimmäinen kivi ja syytää aivan tolkuttomia ohjeita. Onneksi viesteissä on mukana  myös viisaita ohjeita.

Tämä vain ei pidä paikkansa. Suurimmalla osalla suomalaisista on esimerkiksi turvaton kiintymyssuhde. Suurin osalla ihmisistä on traumakokemus jonkinlainen, mutta niiden kohdalla vaikuttaa spontaaniparaneminen eli resilienssi. 

On harhaa väittää, että kaikilla muilla on ollut paremmin. Se ei ole fakta, mutta tuolta voi tuntua silti, mutta ikävä puoli tuossa on se, että silloin asettuu muiden ihmisten kanssa yläpuolelle oman kärsimyksensä ansioilla eikä näe heitä samanlaisina ihmisinä kuin itsensäkin eli ihmisinä, joilla on omat vaikeutensa ja traumansa. 

Jopa vaikeimpien lapsuudenkokemusten kanssa voi nähdä muita samanlaisia, tarkoitan huostaanotettuja ja raakaa kohtelua osakseen saaneita lapsia ja nuoria, joilla kuitenkaan ei ole kehittynyt kiintymyssuhdehäiriötä itsellään. 

No entä ne joita ei huostaanotettu, huomattu eikä autettu. Olin nuorena tosi kateellinen luokallani olleelle tytölle joka oli otettu lastenkotiin pois vanhemmiltaan. Hänellä oli siellä loistavat olot verrattuna minuun. Nyt hänellä on hyvä työ ja elämä, minulla ei.

Mitä myöhemmin apua saa sitä vaikeampi tilanne. Psyykkiset sairaudet ja häiriöt ovat aivan samanlaisia kuin muutkin sairaudet tässäkin suhteessa. Vaikeimpia häiriöitä on huostaanotetuilla, jos katsotaan tilastoja, sillä huostaanotot lähes aina tapahtuvat vasta sitten, kun vakavia ja pysyviä vaurioita on jo tullut. 

Kiintymyssuhdetraumat torpedoivat kestäviä ja laadukkaita ihmissuhteita vääjäämättä koska estävät aitouden ja luottamuksen. Ja näitä on nykyään suunnilleen joka toisella..aloittaja ajattelee kovin mustavalkoisesti sillä hyväosaiset voivat aivan hyvin tiedostaa onnekkuutensa tai sen perustan miltä on suotuisaa ponnistaa omaan elämään. Heillekin voi silti sattua ikäviä takaiskuja. Media toki rakastaa draamaa ja yksinkertaistuksia ja yllyttää vertailuun mitä ilman kateutta ei voi olla.

Tai sitten niistä lapsuuden sairaista malleista saa tarpeekseen ja toimii itse ihan toisin kun vanhempansa, ja saa ihan hyvän elämän. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos olisi käynyt niin että Vilja-Eerika olisi jäänyt henkiin ja kirjoittaisi täällä aikuisena nimettömänä, mitä sanoisitte hänelle?

Riippuu siitä, mitä kirjoittaisi. Hän voisi olla ihan menestynyt ja onnellinen. Kuten minä, vaikka lapsuus oli ihan helvettiä. Kaikille sanoisin että menneeseen ei kannata uhriutua, vaan pitää vaan tehdä niitä asioita jotka vievät omaa elämää eteenpäin. Osa ei pysty, osa ei edes halua muuttaa elämässään mitään, kun se uhrirooli on niin vahvasti omaksuttu.

Lapsuuden pohtimisen sijaan hakeutuu koulutukseen jo tänä keväänä, käy koulut. Siellä on niitä kavereita ja potentiaalisia miehiäkin. 

Menestynyt ja onnellinen? Aika jännä ajattelutapa. Hän oli kuoleman kielissä jo aiemminkin kun hänet käärittiin mattoon rangaistukseksi siitä että oli lapsi. Häntä koko ajan rangaistiin asioista mitä ei ollut tehnyt. Katsopa peiliin, onko siellä ihminen vai hirviö.

Katso itse peiliin, kun teet lapsesta (Vilja Eerika) hirviön. Kun huono kohtelu ei tee läheskään kaikista hirviöitä (eikä edes enemmistöstä), eikä hyvä lapsuus takaa  kaikille hyvää aikuisuutta. On ihan sokea, ellei tuota huomaa. Tai niin täynnä itseään, ettei huomaa ettei ole maailman ainut kenellä on ollut huono lapsuus.

Minä olen onnellinen aikuinen vaikka lapsuus oli väkivaltaa, puutetta ja vanhempien päihteitä. Minä kouluttauduin, tapasin ihan erilaisia (=normaaleja) ihmisiä, solmin normaaleja ihmissuhteita. Mutta vasta sen jälkeen, kun lakkaisin uhriutumasta ja jatkuvasti miettimästä, että olipa kamala lapsuus. Suosittelen kaikille.

Mitä sinä sanot, minäkö teen hänestä hirviön? Luepa uudestaan ja ajatuksen kanssa.

Luepa itse. Sinä sanoit, että Vilja Eerikasta olisi kasvanut hirviö väistämättä, koska häntä satutettiin. Minä sanoin että ei ole sanottua, huonosta lapsuudesta huolimatta VOI saada hyvän aikuisuuden, tämä onnistuu jopa enemmistölle. 

Vierailija kirjoitti:

Enhän minäkään osoita katkeruuttani muille kuin päässäni, sulaudun mihin tahansa joukkoon juuri olemalla kertomatta itsestäni ja todellisusta ajatuksistani yhtään mitään. Työroolini on "normaali, pirtsakka, tylsähkö mutta kiltti nainen".

Äh oletko sinä minun se naispuolinen työkaverini, joka valittaa, avautuu ja aina haukkuu muita naistyökavereita ja juoruilee muiden saikkusyyt ja kaivelee henkilökohtaisuudet. Ja joka niin ärsyynnyt minusta, kun en lähde sinun provoiluihisi mukaan? Ikäänkuin tylsät ja kiltit olisivat muka sitten "oikeasti" ihan varmana katkeria ja kateellisia. En ainakaan minä, mutta en halua osakseni sinun jatkuvaa kaunaista v*ttuiuasi ja sen vuoksi pidän etäisyyttä enkä halua tutustua kehenkään lähemmin. Omassa kuplassani työn ulkopuolella olen varsin onnellinen ja tyytyväinen.

Vierailija kirjoitti:

Nykyään on tyypillistä ja tärkeää että näytetään ulospäin, että elämä on hyvää. Vielä vuosikymmen sitten ei ollut niin tärkeä näyttää keskiluokkaiselta, urheilulliselta ja trendit tiedostavalta. Ei myöskään enää ole trendikästä valittaa somessa elämän ongelmista, vaan sitä pidetään junttina. Tällainen kaiken hyvältä näyttäminen on pikkuhiljaa levittäytynyt ruutujen ulkopuolelle, ja täydellisyyden mielikuvaan pyritään nykyään jopa lenkillä, konttorissa ja tuttavia tavatessa, puhumattakaan sisutuksesta ja remppailusta. Vain kaikista läheisimmille, jos heillekään, paljastetaan epäilykset puolison salasuhteesta, lapsen selittämättömät raivokohtaukset, reisissä oleva ihottuma, oma someaddiktio ja viinin lipittely, kontrolloiva äiti, niskassa painavat velat, ja se kuinka vähän on aikaa nauttia mistään. Pointtina siis se että nykyään on vaikea tietää toisten ongelmista, kun koko elämä on filtteröity ihanaksi. Saattaa siis olla turhaa kadehtia. Aina jollakulla on jotain mitä itsellä ei.

Itse olen saanut toiselta vanhemmalta turvaa, toiselta alistamista, ja jälkimmäinen vaikuttaa hyvin paljon itsetuntoon. Ja välillä on siksi vaikeaa. Puolison tapaamisen en kuitenkaan koe liittyvän mitenkään vanhempiini. Ja vastuu omasta meiningistäni ja siitä kuinka paljon märehdin on itselläni, en odota puolisoni olevan pelastava prinssi.

Ei toki, puoliso ole pelastava prinssi eikä kenenkään vastuulla ole toisen paraneminen. Mutta kuitenkin tosielämä on osoittanut, että huonostikohdellut ihmiset paranevat joistakin traumoistaan, kun heitä kohdellaan hyvin ja oikeudenmukaisesti ja siinä se toinen osapuoli ei ole mikään hoitaja, vaan hän toimii oikein ja ystävällisesti ja tietämättään usein. kun on ihmissuhteissa haavoittunut, niin niissä myös paranee.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Keskity itseesi ja omaan etenemiseesi kaikilla elämänalueilla. Työelämä, opiskelu, henkinen hyvinvointi. 

Kateuden ongelma on se, että keskitytään muiden asioihin eikä omiin, mutta kateus voi olla hyvin hankala selättää ilman psykoterapiaa ja omaa halua päästä eroon kateellisen asenteesta. Siis uhrin elämänasenteesta.

Tulihan se vähättelevä sana sieltä: uhri. Uhriutuminen. Tiesitkö että on oikeita uhreja, älä takerru siihen sanaan. Se sisältää yhden ihmisen elämän. Kiusaajien keksimä tapa saada kiusattu vielä kerran liiskattua maan rakoon, ja päästä itse pälkähästä.

Se ei ole vähättelyä. Rikoksen uhrin tulisi saada traumapsykoterapiaa, sillä kateus juontuu pitkälti käsittelemättömistä tunteista ja kokemuksista. Se on puolustusmekanismi, joka kuuluu mm persoonallisuushäiriöihin. Ne puolestaan syntyvät kaltoinkohtelun seurauksena. 

Rikoksen uhrin uhriutumisen edistämistä on mennä mukaan hänen maailmaansa väärällä tavalla eli korostamalla eroa hänen ja koko muun maailman välillä. Yhteys muuhun maailmaan on poikki, se pitää palauttaa, mutta ei sitä millään palstallla tai tiedolla palauteta, vaan pitkäkestoisella psykoterapialla.

Kateus ei ole persoonallisuushäiriö!

Sanonpa nyt kuitenkin että kiitos kommenteista, on tämäkin jotakin verrattuna siihen että mietin asioitani yksin.

Kysyttiin millä alalla olen, niin sanotaanko että semmoisella keskipalkkaisella keskiluokkaisella joka ei kuitenkaan pohjaudu tiettyyn ammattiin mutta kork koulutukseni auttoi kait pääsemään tähän. Minähän kuvittelinkin, että kun lopulta saisin sen vakityön eli vähän normaalimmat ulkoiset puitteet niin sitten mystisesti minusta tulisi muutenkin se kiltti tylsähkö mutta pirtsakka pirkkonen (joku luuli että halveksun tällaisia, ei suinkaan, tämä on se rooliasu jonka vedän päälleni kun astun ovesta ulos. Muuten varmaan puhuisin töissä näitä samoja juttuja kuin tässä ja saisin potkut.)

En väheksy terapian tuomaa apua mutta kyllä oikeasti sitä sen 6 vuotta harrastaneena totean että vaikka ns oikeat ihmissuhteet ei voi korvata ammattiapua, niin ei ammattiapukaan korvaa oikeita ihmissuhteita vaikkakin kun tarve on akuutein niin en minäkään kaivannut ihmissuhteita vaan sitä ammattiapua. Kuten sanottu, en olisi työkykyinen ilman terapiaa mutta kun se terapeutti ei asu kanssani, sano että "olet tärkeä/rakas" whatevs taikka osta minulle kotimatkalla lempijäätelöni yms touhua mitä olen kuullut normaaleissa parisuhteissa harrastettavan.

Haluaisin kyllä jatkaa terapiaa, mutta haluaisin minä niitä oikeita ja nimenomaan merkityksellisiä ihmissuhteitakin. En vain tiedä miten niitä saa ja minkälaisia naisia kelpuutetaan niihin rakastaviin parisuhteisiin, ei taatusti kaikki parisuhteessa olijat ole etukäteen "rakastaneet itseään juuri sellaisena kuin on, ole täysin tyytyväinen ilman puolisoakin, osaa olla yksin vaikka viisi vuotta aitiolla saarella onnellisena" kuten tarina kuuluu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Enhän minäkään osoita katkeruuttani muille kuin päässäni, sulaudun mihin tahansa joukkoon juuri olemalla kertomatta itsestäni ja todellisusta ajatuksistani yhtään mitään. Työroolini on "normaali, pirtsakka, tylsähkö mutta kiltti nainen".

Äh oletko sinä minun se naispuolinen työkaverini, joka valittaa, avautuu ja aina haukkuu muita naistyökavereita ja juoruilee muiden saikkusyyt ja kaivelee henkilökohtaisuudet. Ja joka niin ärsyynnyt minusta, kun en lähde sinun provoiluihisi mukaan? Ikäänkuin tylsät ja kiltit olisivat muka sitten "oikeasti" ihan varmana katkeria ja kateellisia. En ainakaan minä, mutta en halua osakseni sinun jatkuvaa kaunaista v*ttuiuasi ja sen vuoksi pidän etäisyyttä enkä halua tutustua kehenkään lähemmin. Omassa kuplassani työn ulkopuolella olen varsin onnellinen ja tyytyväinen.

Luetun ymmärtäminen?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos olisi käynyt niin että Vilja-Eerika olisi jäänyt henkiin ja kirjoittaisi täällä aikuisena nimettömänä, mitä sanoisitte hänelle?

Riippuu siitä, mitä kirjoittaisi. Hän voisi olla ihan menestynyt ja onnellinen. Kuten minä, vaikka lapsuus oli ihan helvettiä. Kaikille sanoisin että menneeseen ei kannata uhriutua, vaan pitää vaan tehdä niitä asioita jotka vievät omaa elämää eteenpäin. Osa ei pysty, osa ei edes halua muuttaa elämässään mitään, kun se uhrirooli on niin vahvasti omaksuttu.

Lapsuuden pohtimisen sijaan hakeutuu koulutukseen jo tänä keväänä, käy koulut. Siellä on niitä kavereita ja potentiaalisia miehiäkin. 

Menestynyt ja onnellinen? Aika jännä ajattelutapa. Hän oli kuoleman kielissä jo aiemminkin kun hänet käärittiin mattoon rangaistukseksi siitä että oli lapsi. Häntä koko ajan rangaistiin asioista mitä ei ollut tehnyt. Katsopa peiliin, onko siellä ihminen vai hirviö.

Katso itse peiliin, kun teet lapsesta (Vilja Eerika) hirviön. Kun huono kohtelu ei tee läheskään kaikista hirviöitä (eikä edes enemmistöstä), eikä hyvä lapsuus takaa  kaikille hyvää aikuisuutta. On ihan sokea, ellei tuota huomaa. Tai niin täynnä itseään, ettei huomaa ettei ole maailman ainut kenellä on ollut huono lapsuus.

Minä olen onnellinen aikuinen vaikka lapsuus oli väkivaltaa, puutetta ja vanhempien päihteitä. Minä kouluttauduin, tapasin ihan erilaisia (=normaaleja) ihmisiä, solmin normaaleja ihmissuhteita. Mutta vasta sen jälkeen, kun lakkaisin uhriutumasta ja jatkuvasti miettimästä, että olipa kamala lapsuus. Suosittelen kaikille.

Mitä sinä sanot, minäkö teen hänestä hirviön? Luepa uudestaan ja ajatuksen kanssa.

Luepa itse. Sinä sanoit, että Vilja Eerikasta olisi kasvanut hirviö väistämättä, koska häntä satutettiin. Minä sanoin että ei ole sanottua, huonosta lapsuudesta huolimatta VOI saada hyvän aikuisuuden, tämä onnistuu jopa enemmistölle. 

En ole sanonut mitään tuollaista. Näetkö harhoja?