Olen nainen ja katkera/kateellinen muille naisille

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsuuden pohtimisen sijaan hakeutuu koulutukseen jo tänä keväänä, käy koulut. Siellä on niitä kavereita ja potentiaalisia miehiäkin. 

Hei. Ketjun varsinaisesta aiheesta poimin tämän sivuraiteen, mutta on pakko kommentoida. Koulutukseen hakeutuminen ei tarkoita sitä että sinne pääsisi. Tai töihinkään hakeutuminen. Itse olen hakenut töihin omalle alalleni seitsemän vuoden ajan enkä ole koskaan päässyt edes haastatteluun. Olen myös hakenut eri koulutuksiin ammattilaisen briiffaamana, cv hiottiin kuntoon, teimme harjoitushaastatteluita ja hakemani paikat olivat ihan perusduunia, mm. kuorma-auton kuljettajaksi ja automekaanikoksi, ei miksikään toimitusjohtajaksi. En päässyt yhtään mihinkään. En ensimmäiseenkään paikkaan. Näissä kehoituksissa on toki aina hyvä tarkoitus, mutta niitä ladellessa olisi hyvä ottaa huomioon realiteetit. Opiskelemaan tai töihin ei niin vain mennä. Välttämättä ei mennä koskaan.

Niin ja siis, vaikka olisi käynyt ne koulut ja työt niin samat ihmiset niissä on kuin muuallakin...kyllähän muut joo aina sai ystäviä jossain kauppakorkean ekoissa bileissä ja seuraavissa bileissä tulevan aviopuolison, minä aina vain krapulan.

Kolleegani puhuu avoimesti oman elämänsä koettelemuksista. Kasvoi erittäin vanhoillisessa uskonnollisessa perheessä. Ei saanut mitään koulutusta peruskoulun jälkeen, koska naisten ei kuulu kouluttautua, vaan palvella miestä ja jumalaa, ja mennä naimisiin 18-vuotiaina. Kärsii PTSD:stä, maanis-depressiivisyydestä, on itsetuhoinen, on yrittänyt usein itsemurhaa, on ollut osastolla hoidettavana, on väkivaltaisesta parisuhteesta toipuva uhri jne. Todella paljon kaikkea kuraa.

Ja silti hänellä on nykyisin ihana puoliso, jota ei haittaa ollenkaan, että avovaimo on sekaisin kuin seinäkello ja tarvitsee edelleen hirvittävästi terapiaa ja tukea.

Itse olen valitettavasti törmännyt vain miehiin, joita haittaa jo se, että tarvitsisin lasin vettä sängyn pohjalle menkkakrampeissa, ja ovat sitten vaihtaneet parempaan ja helpompaan naiseen.

Voimia aapeelle ja suuri kiitos kaikille kommentteja kirjoittaneille. Osa teistä tuntuu todella tietävän mistä puhuu ja olen saanut tästä ketjusta valtavan paljon ajateltavaa. Ihan liikutuin kun sain vihdoin vahvistusta sille että paikkani maailmassa ei ole oma vikani.

Mua on vähätelty ja pilkattu pitkin nuoruutta. Sitten elin vaivojen kanssa jotka lukitsivat mut vuosiksi neljän seinän sisään. Nyt sitten yrittää esittää normaalia deittimarkkinoilla mikä on uuvuttavaa. Kaikki vanhat jutut ovat paljon mielessä koko ajan ja ne vievät voimia siltä että voisin innostua tavallisista projekteista mihin ihmiset aikaansa laittavat.

Olen sukuni musta lammas. Siellä johtajat ja pankkiirit ovat sitä mieltä että olen valinnut tehdä näin. Se että he ajattelevat noin loukkaa minua niin syvästi - aivan kuin viholliskansa joka polttaisi kotikyläsi, siten välillä ajattelen heistä. He eivät mitenkään ymmärrä kuinka raskaan painolastin kanssa pelaan tätä peliä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuon vaistoaa ja kiertää kaukaa. Sekä naiset että miehet.

Nii-iin, sitähän tämä aloitukseni juuri koskee. Että siitäkin rangaistaan, ettei ole saanut syntyä rakastaville vanhemmille/vanhemmalle, vaan sellaisille, joiden myötä oma persoona on kehittynyt sellaiseksi, ettei sitten muutkaan tykkää. Siksikin minä olenkin katkera.

Itse päätät, millaisen persoonan muut sinussa näkevät. Esimerkiksi voit nipistää suusi kiinni silloin, kun aiot sanoa jotain ilkeää. Sillä pääsee jo pitkälle.

Sanoisin, että ihmiset, joita on rakastettu ja arvostettu lapsena ja nuorena, ovat vahvempia eivätkä suostu muiden nöyryytettäväksi. He ihan oikeutetusti kokevat, että muilla ei ole oikeutta manipuloida ja hyväksikäyttää. Ja uskaltavat sanoa mielipiteensä ja sen kuuluisan sanan ei. Lisäksi he eivät pelkää hylkäämistä ja jättämistä parisuhteissa jne. Kuka heidät jättäisi, hehän ovat arvokkaita. Huono itsetunto ajaa negatiivisiin kehiin elämässä. Jos nyt jotain toivon omille lapsilleni niin tuollaisen hyvän itsetunnon toisin kuin, vaikka itselläni.

Vierailija kirjoitti:

No mutta tämähän on aivan totta ja ”hyväosaisen” havainnointimaailman ulottumattomissa. Henkisen turvallisuudentunteen kudelma on niin tiivis että se kantaa isoissakin kriiseissä. Sitten ihmetellään kun muut ei ihan pärjää eikä nähdä, miten paljon on itse siihen omaan pärjäämiseen saanut itsestään riippumattomia avuja.

Tämäpä hyvinkin! Mä en enää nykyään ole tästä niinkään kateellinen, mutta lannistunut ja toivoton, ja katkera elämälle. Pitäkööt toki ne muut sen onnensa, ei se oo multa pois, mutta kunhan eivät tule yrittämään päteä mulle ns. neuvoineen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aina ehdotetaan terapiaa. Suurin osa varmasti näin tuntevista on jo käynyt terapiassa. Itsekin vuosia... arviolta n. 10 vuotta olen ollut terapiassa. Ei se määräänsä enempää korjaa tai kaikkia auta. Itse tarvitsisin jotakin syvää henkistä parantamista.

Terapia tosiaan auttaa vain tiettyyn pisteeseen asti. Jos stressin syy on vaikka liian vähän rahaa, ei mikään terapia voi poistaa sitä stressiä, koska siihen tarvittaisiin muutos taloudellisessa tilanteessa.

Jos suuren surun syy on tahaton lapsettomuus, kun on koko ikänsä haaveillut lottovoiton sijaan ikiomasta suurperheestä, ei mikään määrä terapiaa tuo siihen elämään sitä lasta.

Jos suuren surun syy on se, että oma lapsi menehtyi yllättäen, en mikään määrä terapiaa käännä kelloja takaisin.

Jos mielenterveys on mennyt piloille kaltoikohtelusta ja rääkkäyksestä, siihen tarvitaan myös hyviä ihmissuhdekokemuksia ja sitä rakkautta MUILTA parantuakseen kokonaan.

Tutkittu fakta on, että yhtä huonoa kokemusta kohtaan tarvitaan 10 hyvää kokemusta kumoamaan tuo huono kokemus. Jos on syntynyt jo huonojen kokemusten maailmaan, pitäisi mystisesti itse jaksaa ilman sinua rakastavia ihmisiä pelkän terapian avulla muuttaa ne 687 990 negatiivista kokemusta 10 kertaa ja rapiat päälle paremmaksi.

Terapia on apuväline, ei ratkaisu.

Ei myöskään se, että "No nyt vaan reippaasti rakastat itseäsi ja elät täyttä elämää, niin kyllä sä saat sen hyvän jossain vaiheessa itsellesi!<3"

No minä olen elänyt reippaasti, itseäni rakastaen, täyttä elämää tässä 40 vuotta. Matkustellut, muuttanut, opiskellut, terapioinut, itsetutkiskellut, henkistynyt jne. Ollut avoimin mielin ja iloinen, huolehtinut omista asioistani kuormittamatta muita.

Silti edelleen olen ikisinkku, asun vuokralla, tuloni ovat köyhyysrajalla, en edes muista miltä tuntuu pitää jotakuta kädestä, teen 0-tuntisopimuksella töitä paskassa firmassa. Muut tuntuvat menevän ohitseni huomattavasti vähemmällä panostuksella ja väännöllä ja saaden parempia tuloksia, edeten urallaan, päätyen työpaikoista ja parisuhteista toisiin jos edellinen päättyy jne. Hirvittävässä ulosotossa oleva järkyttävän raskas draamailija ystävänikin osti pitkäaikaisen puolisonsa kanssa asunnon, mökin ja suunnittelevat lasta.

Pahintahan tässä on se, että myös ne, jotka ovat kaikilla mittapuilla aivan hirvittäviä, silti saavat niitä asioita, jotka mystisesti karttavat minua kuin ruttoa, vaikka kaikkeni tekisin niiden eteen.

Tämä on myös niin samastuttavaa. Joutuu näkemään hirveästi vaivaa saadakseen pienen murusenkaan siitä mitä muilla on. Tosiaan myös vertailuun liittyen, eihän se ongelma ole mikään itsensä muihin vertaaminen, kyllä minä haluaisin noita yllämainittuja asioita ja toki ennen kaikkea eri muodoissaan ilmenevää rakkautta toisilta ihmisiltä vaikka kenelläkään muulla niitä ei olisi. Siihen että muilla on ennenkaikkea niitä merkittäviä ja syvällisiä ihmissuhteita ja itsellä taas ei, liittyy päivittäin tuhansia pieniä nuppineulanpistoja..koska mistäpä muusta ihmiset innokkaimmin puhuisi kuin niistä rakkaista ihmisistään.

Tiedän niin ton tunteen. Mä olin lapsena tosi Hikke ja ajattelin sen johtavan automaattisesti jo nuorena hyvään palkkaan ja asemaan työelämässä. Sen sijaan olen joutunut tehdä ihan kamalasti töitä ihan jo sen eteen että saisin paskaduunia vaikka olen koulutettu. Lisäksi jokaisessa työpaikassa mun taitoja epäillään ja kiusataan jne. Kaverit on saanu miehen vaan olemalla olemassa ja mä oon deittaillu jo monta vuotta tuloksetta. Mulla on lisäksi kroonisia terveysongelmia ja lapsena olin niin pahasti kiusattu opettajan ja oppilaiden puolesta että jouduttiin jopa miettimään koulun lopettamista. Kysyin kerran shamaanilta onko mulla joku kirous kun on niin paljon epäonnea mutta oli sitä mieltä että ei ole. Ihan uskomatonta miten paljon pelkkä tuuri voi vaikuttaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sanonpa nyt kuitenkin että kiitos kommenteista, on tämäkin jotakin verrattuna siihen että mietin asioitani yksin.

Kysyttiin millä alalla olen, niin sanotaanko että semmoisella keskipalkkaisella keskiluokkaisella joka ei kuitenkaan pohjaudu tiettyyn ammattiin mutta kork koulutukseni auttoi kait pääsemään tähän. Minähän kuvittelinkin, että kun lopulta saisin sen vakityön eli vähän normaalimmat ulkoiset puitteet niin sitten mystisesti minusta tulisi muutenkin se kiltti tylsähkö mutta pirtsakka pirkkonen (joku luuli että halveksun tällaisia, ei suinkaan, tämä on se rooliasu jonka vedän päälleni kun astun ovesta ulos. Muuten varmaan puhuisin töissä näitä samoja juttuja kuin tässä ja saisin potkut.)

En väheksy terapian tuomaa apua mutta kyllä oikeasti sitä sen 6 vuotta harrastaneena totean että vaikka ns oikeat ihmissuhteet ei voi korvata ammattiapua, niin ei ammattiapukaan korvaa oikeita ihmissuhteita vaikkakin kun tarve on akuutein niin en minäkään kaivannut ihmissuhteita vaan sitä ammattiapua. Kuten sanottu, en olisi työkykyinen ilman terapiaa mutta kun se terapeutti ei asu kanssani, sano että "olet tärkeä/rakas" whatevs taikka osta minulle kotimatkalla lempijäätelöni yms touhua mitä olen kuullut normaaleissa parisuhteissa harrastettavan.

Haluaisin kyllä jatkaa terapiaa, mutta haluaisin minä niitä oikeita ja nimenomaan merkityksellisiä ihmissuhteitakin. En vain tiedä miten niitä saa ja minkälaisia naisia kelpuutetaan niihin rakastaviin parisuhteisiin, ei taatusti kaikki parisuhteessa olijat ole etukäteen "rakastaneet itseään juuri sellaisena kuin on, ole täysin tyytyväinen ilman puolisoakin, osaa olla yksin vaikka viisi vuotta aitiolla saarella onnellisena" kuten tarina kuuluu.

Oletko ap? Erittelet itseäsi ja elämääsi taitavasti. En hirveästi näe teksteissäsi kateutta (sikäli kun tunnistin tekstisi joukosta) tai ainakaan pahanlaatuista, kroonista kateutta. Usein se puskee läpi hyvin monin tavoin kielenkäytössäkin. 

Ystävystyminen ja pariutuminen ei liity niinkään onnekkuuteen tai lapsuusiän traumoihin, vaan siinä on kyse myös taidoista, harjoittelusta ja ajoituksesta. Viimeksimainitusta on esimerkki se, että jos asuu alueella, missä on paljon sinkkunaisia ja vähän miehiä, niin puolison löytäminen on vaikeampaa. Myös ikä vaikuttaa eli jos olet vanhempi, on merkittävä osa vastakkaisesta sukupuolesta jo varattu.

Kaikki opittu puolestaan rakentuu kokemuksille ja niistä oppimisille. Totta kai myös käsitys itsestä ja muista vaikuttaa tulkintoihin, mutta niitä voi myös purkaa. Koulukiusaamista käsitelleissä tutkimuksissa on vakuuttavasti osoitettu, miten koulukiusatut ihmiset alkavat tulkita muita ihmisiä virheellisesti etsien merkkejä hylkimisestä. Samanlaisia tutkimuksia on saatu yksinäisyyttä kokevien ihmisten kohdalla vuorovaikutukseen liittyvistä ajatusvääristymistä.

Kokemusperäisen tietonsa perusteella tramatisoitunut ihminen (sekä koulukiusaaminen että yksinäisyys ovat traumaattisia kokemuksia, yksinäisyys vastaa aivotoiminnassa samanlaisista prosesseista kuin fyysinen kipu) pyrkii välttelemään muita (kuten sinäkin kerrot) ja lisäksi tulkitsee muita negatiivisemmin kuin verrokkiryhmä. Sama mekanismi vaikuttaa myös pariutumisessa, mutta sen vaikutus toiseen osapuoleen on monimutkaisempi ja perustuu toisen osapuolen kiintymyssuhdemalliin.

Oletko ollut terapiassa, joka puuttuu kehollisuuteesi? Eleisiin, asentoihin jne. Ryhmämuotoinen terapia, missä saat palautetta muilta ryhmäläisiltä omasta vuorovaikutustavastasi voisi olla tehokasta näissä kysymyksissä. Useimmat ihmiset ovat täysin tietämättömiä vaikutuksestä mikä heillä on muihin, siis vaikkapa siitä, että ilme kertoo muuta kuin sanat (kaksoisviestintä) tai että heidän koetaan tylyinä, tungettelevina tai negatiivisina. Ryhmässä on mahdollista purkaa tuollaiset asiat tulemalla niistä tietoisiksi. Esimerkiksi pelot heijastuvat usein siten, että käyttäydymme aggressiivisesti, vaikka emme sitä itse huomaa. Aggressiivisuus voi olla myös suoraa, mutta sen vaikutuksia ihmissuhteisiin ei havaita. 

Psykoterapian tarkoituksena ei oikeastaan ole tulla onnelliseksi. Se on viimeisten vuosikymmenten tuomaa "kuonaa", jolla ei ole paljoakaan tekemistä psykoterapian alkuperäisten ajatusten kanssa siitä mitä  psyykkinen terveys on. Psykoterapian tarkoituksena on tulla tietoiseksi, minkä johdolla voi saavuttaa paremmin asioita, jotka ovat itselle mahdollisia eli huomata missä kohden rajat kulkevat. Psyykkinen terveys on perinteisesti määritelty kykynä pysyä realiteeteissa. Kaikissa psyykkisissä sairauksissa ja häiriössä tuo kyky on heikentynyt, sillä kyky havaita todellisuutta on häiriytynyt, mikä puolestaan johtuu psyykkisen eheyden puutteesta. Silloin ihminen joutuu lohkomaan todellisuutta puolustusmekanismiensa mukaisesti eli kyky kestää todellisuutta sellaisena kuin se on puuttuu osittain tai kokonaan. Tuleminen tietoiseksi tapahtuu vähitellen ja kunnioittavasti, koska uhkana on minärakenteen hajoaminen kokonaan.

Olen ehkä kerran käynyt jonkinlaisessa kehoterapiassa nuorempana, mutta en muista siitä paljoakaan.

Toki sekin on totta, että taitoja ihmissuhteisiin voi opetella aikuisenakin, tosin olen kyllä itsekin aikoinaan ihan rohkeasti lähestynyt niitä normaaleja miehiä ja vastaanotto on samaa tyyliä kuin jollain toisella ketjussa, "miksi olet tuollainen, päässäsi on jotain vikaa" ja siksipä keskitin kaiken tarmoni tämän surkean vakityön saamiseen ja nyt tämä ei sitten korvaakaan parisuhdetta taikka lapsia jne jne..

Ymmärsinkö oikein, että pariutumisjutut ovat tällä hetkellä eniten tapetilla siinä mitä tänne olet kirjoittanut? Nuo terapiaryhmät ovat hiukan eri asia kuin yksilöterapia sikäli, että muutkin ovat siellä ihan omana itsenään ja antavat/saavat palautetta toisiltaan omista jutuistaan. Näin kerran ilmoituksen erityisesti sinkuille tarkoitetuista ryhmistä, tarkoituksena oli pohtia sinkkujuttuja ryhmäpsykoterapeutin ohjaamassa ryhmässä. Ryhmä kesti vuoden. En tiedä järjestetäänkö tuollaisia minkä verran, mutta jokin sellainen voisi avata asioita itsellesi toisella tavalla. 

Sen voi tietysti heti sanoa, että tylysti käyttäytyviä ihmisiä on, ja varmasti niitä löytyy erityisesti deittipalveluista. Tästä on ollut paljon mediassakin puhetta eli tuollainen käytös ei liity sinuun laisinkaan, vaan on ainoastaan noiden ko. tavalla toimineiden toiminta- ja ajattelutapa. He käyttäytyvät muita kohtaan yhtä huonosti, jos ei alussa eikä lopussa, mutta jos alussa, niin sehän on hyvä asia. Silloin heidät pystyy heti väistämään.

Epämiellyttävä ihminen paljastaa itsensä useimmiten hyvin pian puhumalla töykeästi ja käyttäytymällä huonosti. Sellaiset voi siten helposti väistää. Mutta joku rakkaudennälkäinen ja itsestään huonon kuvan valmiiksi omaava voi heihin tietysti haksahtaakin. Ei siis aina ole huono asia, ettei ketään löydy, koska ketä tahansa ei kannata lähelleen päästääkään.

Vierailija kirjoitti:

On harmillista, että joka kerta on kun täällä, anonyymillä palstalla, joku haluaisi kerrankin hetken avautua raskaista kokemuksistaan ja mahdollisesta ikävistä tunteistaan, täyttyvät ketjut jankkaamisella ja käskemisellä "ottaa vastuu omasta elämästään". Itselleni ainakin tämän täysi yrittäminen on täysi itsestäänselvyys. Se on se, mistä lähdetään liikkeelle, ja, se mitä teen automaattisesti ja joka päivä elämässäni. Ei kai kukaan halua kärsiä? Elämä vain välillä on sellaista, että kaikesta omasta yrittämisestä huolimatta lopputulos ei ole kovin hyvä. Vai kuvitteleeko joku, että jokainen kurjassa tilanteessa oleva ihminen on vain itse siihen täysi syyllinen?

Joku otti esille jo sivulla 2 uhriutumisen konseptin psykologisena terminä. On kuitenkin aika rankkaa, jos ei koskaan voi avautua raskaana kokemastaan elämästä, ilman heti vihjaillaan, että tämä on narsistista käytöstä. Totuus on, että osa ihmisistä ON olosuhteiden uhreja. Mielestäni tämä ei ole poissulkevaa parhaansa yrittämisen kanssa. On tilanteita, joissa on pakkokin tiedostaa, että itse ei ole voinut kontrolloida kaikkea elämässään, ja on voinut joutua siitä kärsimään.

Välillä pahimpia tuomitsemaan ovat ne, joilla on ollut jonkinlaisia haasteita, mutta jotka ovat selvinneet niistä toimintakykyisinä. Kaikki ei kuitenkaan vaikuta kaikkiin samalla tavalla, ja kuten joku sanoikin, esim. lapsuuden vaikutus on mielettömän monitahoinen ja monimuuttujainen. Käytännössä on mahdoton vertailla eri ihmisten tilanteita, koska niihin vaikuttavat niin mahdottoman monet eri tekijät. Traumaattisten asioiden lisäksi elämään vaikuttaa valtavasti mm. se, saako niiden vastapainoksi mitään myönteisiä asioita. Kavereita, omia kykyjä, jotka luovat itseluottamusta ja toivoa, kiva opettaja, mitä tahansa minkä parissa voi rentoutua ja mikä auttaa jaksamaan. Joillain ihmisillä ei ole näistä oikein mitään. Ja välillä jostain syystä vain joidenkin ihmisten keho ei mene stressistä sekaisin yhtä helposti kuin toisten. jne. jne. Kova stressi on terveysriski, ja joidenkin kohdalla se realisoituu jo nuorena, toisten ei.

On myös totta, että ihmiset antavat usein elämästään mahdollisimman siistin ja hohdokkaan kuvan, ja jatkuvasti tulee esille tilanteita, joissa kulissielämän takana on ollut järkyttäviä asioita. Sen takia ei kannatakaan kovin suoraan lähteä vertailemaan, ja pitää muistaa, että esim. some ei ole totta. Toisaalta mielestäni sekään ei ole totta, että elämä olisi kaikille (yhtä?) vaikeaa. Kyllä osalla ihmisistä elämä on ihan oikeasti helppoa. Kauempaa seuratessa sitä ei vain oikein voi tietää.

Hyvin sanottu, oon just samaa mieltä!