Olen nainen ja katkera/kateellinen muille naisille

Se näkökulma ratkaisee: jos itse uskoo että lapsuus tuomitsee hänet yksinäisyyteen ja kurjuuteen, ennuste toteuttaa itsensä.

Jos uskoo että vaikea lapsuus on vahvistanut ja opettanut mm tunnistamaan ja karttamaan sairaita ihmissuhteita ja antaa hyvän pohjan parisuhteessa onnistumiseen, ennuste toteuttaa itsensä.

Ja sitten on se sattuma. Joka vaikuttaa ihan yhtälailla hyvän lapsuuden kokeneisiin. Tapaatko sopivan tyypin, liukastutko ja rikot kallosi, sairastutko juuri kun pitäisi mennä työhaastatteluun unelmien työhön, vai meneekö kaikki pieleen koska sairastut vakavasti jo nuorena. Nallekarkit ei koskaan jakaudu elämässä tasan, turha ottaa sitä henkilökohtaisesti.

Kultalusikkasuussa syntyneiden on vaikea ymmärtää, miltä tuntuu jo lapsena elää perhehelvetissä esim. narsistinen huoltaja/huoltajat tms. syitä, miksi vanhemmat eivät kykene rakastamaan lasta ja olemaan "läsnä" hänelle.

Lapsen kaikki voimavarat menee ahdistuksen ja pelkojen kanssa kamppailuun eikä esim. koulunkäyntiin ja kehittäviin harrastuksiin.

Toisaalta voin lohduttaa sinua, että olet joutunut kamppailemaan vaikeiden asioiden kanssa ja selviytynyt niistä hengissä. Monelle "hyvän lapsuuden hemmottelemalle", elämän raadollisuus tulee yllätyksenä ja saattaa romuttaa ja viedä toimintakyvyn täysin.

Sinulla pe*rse ns. "kestää merivettä".

Sen sijaan, että halveksit itseäsi, ole ylpeä vaikeista kokemuksistasi. ole ylpeä, että olet oppinut puolustamaan itseäsi. Kyllä niille "hellanteltuillekin" tulee tinderissä sopimattomia ehdokkaita ja monet jopa lähtevät leikkiin mukaan, jos se mies on muuten niin ihqu että sumentaa järjen.

Vierailija kirjoitti:

Minäkin olen sitä mieltä, että itsensä rakastamisesta se lähtee, ja ihmettelen, mitä tämän kieltäjille se tarkoittaa?

Jonkun rakastaminenhan on sitä, että hyväksyt virheet, välität, otat huomioon ja huolehdit. Minusta on todella eriskummallista sanoa ettei "ketään voi pakottaa rakastamaan itseään"... No ei toki, mutta on se melko kohtuutonta odottaa, että joku muu tämän kaiken sinun puolestasi tekisi, saati sitten, että se olisi niin mahtipontista, että siitä jotenkin taianomaisesti tulisi onnelliseksi, ja että se vielä kestäisi.

Niiden onnellisesti naimisissa olevien villasukkaonnellisten naistenkin taustalla voi olla vaikka minkälaista kurjuutta ja itsetutkiskelua, tai sitten tosiaan järjetöntä tuuria. Se nyt joka tapauksessa on varmaa, että tämän märehtiminen ei sitä omaa onnea tuo yhtään lähemmäs.

Surullinen saa olla, vihainen saa olla ja pettynyt saa olla. Mutta jossain kohtaa nämä tunteet on vain pakko selättää ja pelata niillä korteilla mitä on annettu, ihan itse. Ehkä siihen sitten jossain kohtaa löytyy joku rinnallekin, jos on löytyäkseen.

Sinulta kysyn: Miten rakastat itseäsi jos kukaan ei ole sinulle sitä koskaan opettanut? Jos koko elämäsi olet ollut muiden toimesta epätoivottu, pieksetty, haukuttu ja arvoton, kerro mistä tämmöinen ihminen pystyy taikomaan kyvyt siihen, että olisi muutakin? Minusta on kamalaa sanoa, että tämmöinen ihminen ei ole sellainen, jota kukaan pystyy rakastamaan. Rakkauttahan hän nimeonomaan tarvisi, jotta näkisi että hyvääkin hänessä on ja oppisi näkemään, että on arvokas. Kyllä minä voin ainakin nähdä hyviä asioita ihmisessä vaikka hän ei itse sitä näkisikään ja rakastaa häntä ehdoitta vaikka itse ei sitä osaisi tehdä.

Ap pysyy tuolla asenteella loppuelämänsä katkerana ja yksin. Ei kenenkään elämä helppoa ole, siitä huolimatta normaali ihminen kykenee rakastamaan. Tunnekylmää ei kukaan seuraansa huoli, se on varmaa.

Vierailija kirjoitti:

Ap pysyy tuolla asenteella loppuelämänsä katkerana ja yksin. Ei kenenkään elämä helppoa ole, siitä huolimatta normaali ihminen kykenee rakastamaan. Tunnekylmää ei kukaan seuraansa huoli, se on varmaa.

Siitähän juuri on kyse, ettei ap ole sillä lailla normaali ihminen, jota olisi rakastettu. Ei silloin osaa rakastaa jos itseä ei koskaan ole rakastettu, mutta ilmeisesti moni ei ymmärrä tätä jos itse ei ole jäänyt rakkautta vaille lapsuudessaan.

Sellaista se on ruman ja köyhän naisen arki

Vierailija kirjoitti:

Se näkökulma ratkaisee: jos itse uskoo että lapsuus tuomitsee hänet yksinäisyyteen ja kurjuuteen, ennuste toteuttaa itsensä.

Jos uskoo että vaikea lapsuus on vahvistanut ja opettanut mm tunnistamaan ja karttamaan sairaita ihmissuhteita ja antaa hyvän pohjan parisuhteessa onnistumiseen, ennuste toteuttaa itsensä.

En minä itse asiassa uskonutkaan noin vaan yritin elää ja tehdä asioita kuten muutkin. Sitä vain aina huomasi että oli muiden mielestä jotenkin outo tai vääränlainen ja parisuhteissa veti puoleensa ihmisiä, jotka aiheuttivat vain lisää tuhoa. Vaikea lapsuus ei auttanut karkottamaan näitä vaan ilmeisesti vetämään niitä puoleensa.

Nyt osaan kartella näitä ja samalla sitten kaikkia muitakin, kun en pysty luottamaan ihmisten hyviin aikeisiin aina selkäänpuukotetuksi tulleena.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei kateudesta itsessään ole mitään pahaa, jos siitä on rehellinen ja osaa kanavoida sen rakentavasti. Kateuden voi ajatella nuolena suuntaan mihin alitajuntaisesti haluaa kehittää itseään. Ja sitten alkaa käytännössä kehittää itseään siihen suuntaan. Esim AP:n tapauksessa menemällä terapiaan ja asettamalla rajat ihmisille jotka kohtelevat AP:ta huonosta, niin että AP päästää elämäänsä vain ihmisiä jotka kohtelevat häntä niin kuin noita naisia joille AP on kateellinen. Usein noilla naisilla joille AP on kateellinen on luontaisesti vahvat rajat ja he eivät päästä ihmisiä elämäänsä jotka kohtelisivat heitä huonosti. Tietty se on todella epäreilua että aikuisena joutuu opettelemaan asioita, mihin toiset ovat kasvaneet, mutta sitäkin AP voisi käsitellä esim terapiassa. Elämässä asiat eivät ole aina reiluja, mutta epäreiluutta vaan pahentaa se jos jää tuleen makaamaan.

Itselläni oli alkoholisti vanhempi joten ymmärrän miltä AP:stä tuntuu hyvin, mutta olen kouluttanut itseni terveeseen parisuhteeseen. Siihen itseni kouluttamiseen meni noin 8vuotta kun 16v olin ekassa parisuhteessa, joka oli huono. Sitten minulla oli monta huonoa parisuhdetta. Mutta 24v onnistuin olemaan terveessä parisuhteessa, jossa edelleenkin olen.

Usein ajatellaan että alkoholisti vanhempi on se pahin vanhempi. Ei ole, paljon pahempiakin on esim psykopaatit, narsistit, ilkeät, pahantahtoiset, välinpitämättömät, kylmät ja nuo kaikki yhdessä.

Ei se ole mikään kilpailu kenen vanhempi on pahin, molemmat ovat omalla tavallaan pahoja ja luovat tunnelukkoja. Itselleni isoin kriisi isässäni on se että hänellä on hyvä sydän, mutta hän on kuin musta aukko joka satuttaa alkoholisminsa ja maanisdepressivisyytensä takia. Ja sen takia esim usein hylännyt minua lapsena ja jouduin usein olemaan hänen kanssaan kahdestaan kun hän oli kännissä. Tavallaan olisi helpompi olla vihainen isälleni jos hän olisi paha ihminen, mutta koska hänellä on hyvä sydän koko persoonani on kehittynyt sen ympärille että tunnen häntä kohtaan empatiaa. Mikä oli nuorempana tosi vaarallista, koska en tajunnut että voin asettaa rajoja ihmisille jotka kohtelivat minua huonosti.

Silleen mieluummin ottaisin isän jolla ei ole sydäntä, koska sitten pystyisi olemaan hänelle vihainen. Vaikea olla vihainen ihmiselle jolla on pohjimmiltaan hyvä sydän, vaikka se ihminen onkin kohdellut lapsena minua todella huonosti.

Itse käynnistit kilpailun, kuka selviytyy paremmin huonosta lapsuudesta. Voittaja oli: kas kas, sinä.

Vertailu ja kilpailu (kurjuudessakin voi kilpailla) ovat kateuden ilmentymiä.

Joku mainitsi, että kateudessa on hyvääkin, mutta valitettavasti yksikään kateuden tutkija ei ole sitä mieltä. Olen viimeiset kolme vuotta tutkinut kateutta (siis käynyt läpi kirjallisuutta, kirja tekeillä) eikä sen veroista "kuolemansyntiä" taida tunteiden joukosta löytyä, jos kyse on tuollaisesta kroonisesta vertailun ja kilpailun asenteesta.

Melanie Klein, ehkä kuuluisin kateudesta kirjoittanut klassikko on jopa sitä mieltä, että kateus on prenaataali pohjimmiltaan eli pohjimmiltaan tarve kateuteen perustaa ihmisen synnynnäiseen persoonallisuuden rakenteeseen. Minusta se on turhan yksioikoisesti sanottu, vaikka ymmärrän mitä sillä tarkoitetaan. Joitakin vauvoja on esimerkiksi vaikeampi hoitaa, heillä on vaikeampi olla itsensä kanssa, jolloin heidän tarpeisiinsa on vaikeampi vastata. Se voi johtua sairaudesta (kehityshäiriöt, koliikki, keskonen jne.),mutta useimmiten äitien omat valmiudet varhaiseen vuorovaikutukseen ovat ratkaisevia. Klein siis käsittelee kateutta varhaisen vuorovaikutuksen näkökulmasta.

Uskalla sitten katsoa kateutta silmiin. Melainie Klein on yhtä vanhanaikainen kuin Freud. Oletko uskovainen?

Mikä Melanie Kleinissa on vikana? Kerrohan. Aika ison kasan vanhaa ja uutta tutkimuskirjallisuutta olen läpi käynyt, mutta uudet kirjavinkit ovat aina tervetulleita. 

Tottakai kierrän katkerat ja kylmät naiset kaukaa, näin toimii jokainen järjissään oleva mies. Asenne ratkaisee, itsekin elin lapsuuden päihdekodissa ja nyt elämä on hyvää. Jos itse haluaa tehdä koko loppuelämästään helvetin, se on oma valinta. Muut eivät sellaista ihmistä elämäänsä valitse.

M36

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minäkin olen sitä mieltä, että itsensä rakastamisesta se lähtee, ja ihmettelen, mitä tämän kieltäjille se tarkoittaa?

Jonkun rakastaminenhan on sitä, että hyväksyt virheet, välität, otat huomioon ja huolehdit. Minusta on todella eriskummallista sanoa ettei "ketään voi pakottaa rakastamaan itseään"... No ei toki, mutta on se melko kohtuutonta odottaa, että joku muu tämän kaiken sinun puolestasi tekisi, saati sitten, että se olisi niin mahtipontista, että siitä jotenkin taianomaisesti tulisi onnelliseksi, ja että se vielä kestäisi.

Niiden onnellisesti naimisissa olevien villasukkaonnellisten naistenkin taustalla voi olla vaikka minkälaista kurjuutta ja itsetutkiskelua, tai sitten tosiaan järjetöntä tuuria. Se nyt joka tapauksessa on varmaa, että tämän märehtiminen ei sitä omaa onnea tuo yhtään lähemmäs.

Surullinen saa olla, vihainen saa olla ja pettynyt saa olla. Mutta jossain kohtaa nämä tunteet on vain pakko selättää ja pelata niillä korteilla mitä on annettu, ihan itse. Ehkä siihen sitten jossain kohtaa löytyy joku rinnallekin, jos on löytyäkseen.

Sinulta kysyn: Miten rakastat itseäsi jos kukaan ei ole sinulle sitä koskaan opettanut? Jos koko elämäsi olet ollut muiden toimesta epätoivottu, pieksetty, haukuttu ja arvoton, kerro mistä tämmöinen ihminen pystyy taikomaan kyvyt siihen, että olisi muutakin? Minusta on kamalaa sanoa, että tämmöinen ihminen ei ole sellainen, jota kukaan pystyy rakastamaan. Rakkauttahan hän nimeonomaan tarvisi, jotta näkisi että hyvääkin hänessä on ja oppisi näkemään, että on arvokas. Kyllä minä voin ainakin nähdä hyviä asioita ihmisessä vaikka hän ei itse sitä näkisikään ja rakastaa häntä ehdoitta vaikka itse ei sitä osaisi tehdä.

Pahinta on, että usein tällaisen ihmisen vaistot ovat myös "vääristyneet". He aikuisenakin luottavat "vääriin" ihmisiin ja rakastuvat "vääriin" ihmisiin.

Heidän olisi parempi lopettaa vaistojensa kuuntelu ja luottaa vain objektiivisiin arvioihin.

Heitä vaistomaisesti vetää puoleensa samanlaiset asetelmat kuin lapsuudessa.

Heille olisi tarjolla ihania ihmisiä, mutta he päätyvät usein sellaisten seuraan, jotka pieksevät ja haukkuvat heitä, kuten heille tehtiin lapsuudessa.

Rakkaus on vähän kuin kieli. Se pitää opetella, ei se ole sisäsyntyistä; miten rakastetaan, miltä se tuntuu, missä se tuntuu, miten otetaan rakkautta vastaan jne.

Jos sinulle ei koskaan olisi puhuttu, kielellinen osaamisesi olisi olematonta. Mieleeni tulee tällaisista aina muistaakseni venäläinen 3-vuotias poika, jonka vanhemmat olivat teljenneet huoneeseensa. Sai vain ruokaa. Pojalla oli ikkuna, jossa vieraili lintuja. Kun poika viimein löydettiin sosiaaliviranomaisten toimesta, poika puhui vain "lintua". Visersi ja räpytteli käsiään kuin lintu.

Me, jotka olemme kasvaneet rakkaudettomissa kodeissa, joissa meitä on parhaimmillaan vain siedetty (esim. annettu ruokaa ja katto pään päälle ja siinäpä se kaikki hyvä) ja olemme saaneet pärjätä muutoin omillamme, emme osaa puhua rakkauden kieltä. Terapia voi auttaa, toki, mutta tarvitsemme siihen myös muita ihmisiä ja ihmissuhteita. Vähän kuin jos tuo venäläinen lintupoika heitettäisiin ihmisten pariin, että puhupa nyt venäjää ja ole ihmisiksi, kaikkihan sen osaavat.

Olen itse keski-ikäinen enkä muista, että olisin koskaan rakastanut ketään. Tai ikävöinyt jotakuta. Tosin en kyllä muista, että kukaan olisi rakastanut minuakaan. Jos kupsahtaisin huomenna, ehkä joku jäisi kaipaamaan?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap pysyy tuolla asenteella loppuelämänsä katkerana ja yksin. Ei kenenkään elämä helppoa ole, siitä huolimatta normaali ihminen kykenee rakastamaan. Tunnekylmää ei kukaan seuraansa huoli, se on varmaa.

Siitähän juuri on kyse, ettei ap ole sillä lailla normaali ihminen, jota olisi rakastettu. Ei silloin osaa rakastaa jos itseä ei koskaan ole rakastettu, mutta ilmeisesti moni ei ymmärrä tätä jos itse ei ole jäänyt rakkautta vaille lapsuudessaan.

Varmaan ikävää kuulla totuus, mutta moni osaa. Monilla on ollut kova lapsuus ja silti löytyy sinnikkyyttä yrittää elämässä ja etsiä rakkautta. Yleensä katkerat jaksavat haukkua muita "kultalusikka suussa syntyneiksi", mutta harvahan sellainen oikeasti on. Elämään kuuluu aina vaikeudet, on ihan oma päätös jos niitä ei halua edes yrittää ratkaista.

Rakkaudettomuus lapsuudessa näkyy hirvittävän pienissä ja arkisissakin asioissa henkilölle itselleen. Hieno ja surullinenkin esimerkki oli tuossa äsken tuo vaimo, jolla on rakastava mies  ja hyvä parisuhde, mutta hän ei itse tunne mitään.

Omasta kokemuksestani voin sanoa, että läheisyys on minulle aivan hepreaa, vaikka ymmärränkin sen loogisesti ja järjellä, ja pystyn ns. "suorittamaan" läheisyyttä ilman, että toinen huomaa mitään omituista siinä. Rakastunut pariskunta nyt haluaa halailla ja pussailla, ihan normaalia?

No, minusta taas tuntuu koko ajan sille, että "Apua, minä pidän tästä ihmisestä ihan tosi paljon ja tässä sylissä on hyvä olla, mutta aivan saletisti tuo mies vaan esittää. Ajattelee kuitenkin mielessään, että yäk hyi pakko tätä naista lähmiä tässä, menisi muualle".

Järjellä ymmärrän, että mies on valinnut itse olla siinä tilanteessa, olla kanssani ja "lähmiä" :D Ymmärrän loogisesti, että hän voi lähteä milloin tahansa ja normaalina miehenä hän ei ole tässä nyt pelaamassa mitään pelejä. Että voin olla rauhassa ja rentoutua.

Paitsi että kun en voi. En sisäisesti.

Ehkä 10 vuotta haliterapiaa saman miehen kanssa viimein sulattaa sen "Ei kuiteskaan ole totta"-fiiliksen.

Terapeuttihan ei voi minulle tällaista ns. fyysistä terapiaa rakkaan henkilön kanssa, joka rakastaa minua, tarjota.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap pysyy tuolla asenteella loppuelämänsä katkerana ja yksin. Ei kenenkään elämä helppoa ole, siitä huolimatta normaali ihminen kykenee rakastamaan. Tunnekylmää ei kukaan seuraansa huoli, se on varmaa.

Siitähän juuri on kyse, ettei ap ole sillä lailla normaali ihminen, jota olisi rakastettu. Ei silloin osaa rakastaa jos itseä ei koskaan ole rakastettu, mutta ilmeisesti moni ei ymmärrä tätä jos itse ei ole jäänyt rakkautta vaille lapsuudessaan.

Varmaan ikävää kuulla totuus, mutta moni osaa. Monilla on ollut kova lapsuus ja silti löytyy sinnikkyyttä yrittää elämässä ja etsiä rakkautta. Yleensä katkerat jaksavat haukkua muita "kultalusikka suussa syntyneiksi", mutta harvahan sellainen oikeasti on. Elämään kuuluu aina vaikeudet, on ihan oma päätös jos niitä ei halua edes yrittää ratkaista.

Tähänhän vaikuttaa niin hirvittävän moni asia, vaikka jokainen tietysti haluaa ottaa kunnian aina omasta menestymisestään ja vaikeuksien voittamisesta. Kun minä selvisin näillä eväillä asiasta X, muidenkin pitää selvitä samalla kaavalla samoista asioista. Jos ei selviä, selkeesti ei vaan nyt ole yrittänyt tarpeeksi ja on heittäytynyt uhriksi tuleen makaamaan.

Parhaiten tällaisista näkee esimerkkejä saman perheen lasten kesken. Esimerkiksi isäni sisaruksineen kasvoi aivan järkyttävissä oloissa. Kymmenestä lapsesta löytyy niin supermenestyneitä, jotka ovat saaneet hyvän uran, taloudellisen tilanteen ja rakastavan pitkäaikaisen parisuhteen, että rappiolle itsensä ryypännyt murhaaja. Kaikilla samat lapsuuden lähtökohdat, mutta erilaiset aikuisuuden ympäristöt, lopputulokset jne.

Toki itsellään on se vastuu, että edes yrittää ja tekee, mutta se ei valitettavasti takaa sitä, että kun vaan yrittää kovasti, tekee parhaansa, hakee apua, työstää itseään ja integroituu ihmisten pariin, että siitä kaikki saavat sitten (saman) palkinnon lopuksi.

Sehän tässä epäreiluinta onkin monelle. Teet parhaasi, pelaat korttisi samoin kuin muut, otat samat eheytymisaskeleet kuin toiset, teet yhtä kovasti töitä ja silti et saa mitään kuin tyhjän kassin lopuksi.

Silleen nallekarkit eivät mene tasan, eikä se lohduta yhtään sitä, joka ei saanut yhtään nallekarkkia, vaikka teki kaiken oikein.

Äitini on kuollut aikapäiviä sitten. Isäni kanssa minulla on vaikeat välit, luulen silti että hän minua ainakin jollakin tasolla rakastaa. Veljieni kanssa meillä on hyvät välit, varsinkin vanhimman veljeni kanssa olemme lähentyneet viimeaikoina.

Menin naimisiin nuorena mieheni kanssa, äidiksi tulin 25-vuotiaana. Miehen perhe on mukava vaikka pieni, anopin kanssa tulemme juttuun.

Tiedän olevani onnekas merkityksellisten ihmissuhteiden saralla, ja olenkin läheisistäni hyvin kiitollinen. Täytyy silti myöntää, että kadehdin naisia joilla on työ josta he pitävät, ja jossa he menestyvät. Minä käyn tylsässä työssä jotta saan rahaa, mitään kummempaa en saa irti.

Joten niin tai näin, aina ihminen keksii jotakin kadehdittavaa, vaikka asiat olisi itsellä ihan hyvin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap pysyy tuolla asenteella loppuelämänsä katkerana ja yksin. Ei kenenkään elämä helppoa ole, siitä huolimatta normaali ihminen kykenee rakastamaan. Tunnekylmää ei kukaan seuraansa huoli, se on varmaa.

Siitähän juuri on kyse, ettei ap ole sillä lailla normaali ihminen, jota olisi rakastettu. Ei silloin osaa rakastaa jos itseä ei koskaan ole rakastettu, mutta ilmeisesti moni ei ymmärrä tätä jos itse ei ole jäänyt rakkautta vaille lapsuudessaan.

Varmaan ikävää kuulla totuus, mutta moni osaa. Monilla on ollut kova lapsuus ja silti löytyy sinnikkyyttä yrittää elämässä ja etsiä rakkautta. Yleensä katkerat jaksavat haukkua muita "kultalusikka suussa syntyneiksi", mutta harvahan sellainen oikeasti on. Elämään kuuluu aina vaikeudet, on ihan oma päätös jos niitä ei halua edes yrittää ratkaista.

Tässä jotenkin taas syyllistetään sitä ihmistä jonka toinen vanhempi oli alkoholisti joka teki itsemurhan juuri ennen kuin olisi tavannut lapsensa, toinen vanhempi täysin kykenemätön tukemaan tai koskaan edes asiasta keskustelemaan. Sama lapsi kasvoi kuullen ettei susta mitään tuu, kuulla ivallista naurua jos erehtyi näyttämään tunteita. Samalla valvoi yöt ja soitti ambulanssia useiden yliannostusten jälkeen. Sitten aikuisena uskoi kun tämä ainoa vanhempi valehteli olevansa kuoleman sairas ja yritti taas auttaa, vaan huomatakseen että kyse oli vaan narsistin pelistä.  Kyllä näitä on yritetty ratkaista, painolasti on vaan niin syvällä että käyttäytyminen on traumoista johtuvaa, kuten täysi lojaalisuus ihmiselle joka kohtelee väärin, pettää ja valehtelee. 

Lasten tekeminen ja haluaminen ei ole miehille sama asia.

Todella vaikea selittää "miksi en muka pysty rakastamaan itseäni", sellaiselle joka ei sitä ymmärrä. Mutta yritän.

Oletetaan, että tein vaikka töissä jonkun mokan. Itseään rakastava ihminen varmaankin sanoisi, että no ei se mitään, vahinkoja sattuu. Minulle se koko moka, tai työkään, ei merkitse yhtään mitään. Tunnen olevani jossakin hylätyssä vahakabinetissa, jossa minä ja muut ihmiset ovat vahanukkeja, ja liikehdinme siellä vain koska joku liskoaivo-ominaisuus haluaa pysyä elossa. Nämä ihmiset ei herätä minussa mitään tunteita. Koska he kohtelee minua kuin aikuista järkevää ihmistä, eikä kuten haluaisin, poikkeuksellisen lempeästi, kiinnostuneesti ja rakastavasti kuten vanhemmat lapsiaan.

Luulin ennen sen johtuvan masennuksesta, johon söin lääkkeitäkin, mutta ei, se johtuu siitä että en tavallaan itse merkitse itselleni yhtään mitään. Minulle ei ole koskaan syntynyt sellaista varsinaista minuutta joka syntyy kun vauva saa vastavuoroista kohtelua (terapeutin mukaan jotakin tällaista). On vain mekaanisesti hoidettu pakolliset velvoitteet, siedetty kuten joku kuvasi. Niinpä minäkin olen vain tällainen mekaaninen olento, joka hoitaa pakolliset velvoitteet. Ketä minä siis edes tässä rakastaisin?

Minulle tulee tästä esimerkkinä oma elämä, mutta ammatillisesti. On minä ja ystäväni, jota kutsutaan vaikka Steffiksi.

Minä ja Steff olemme molemmat samalla alalla töissä eli kuvittajina ja graafikkoina. Olemme molemmat käyneet taidealan koulutuksen. Me molemmat piirrämme ja julkaisemme sarjakuvaa netissä, samalla verkkosivulla, jossa kuka tahansa voi julkaista sarjakuvan. Piirrämme suunnilleen saman verran ja julkaisemme sarjakuvaa samalla tahdilla.

Minä piirrän edelleen samaa sarjakuvaa 5 vuotta myöhemmin harrastusprojektina. Lukijoita on noin 50 000, joka on ihan OK tuon julkaisualustan mittakaavassa. Lukijakuntani on suhteellisen uskollista, ja sarjakuvastani pidetään.

Samaan aikaan Steff on tehnyt sarjakuvastaan pääasiallisen ammatin. Hän on siirtynyt sarjakuvia julkaisevan alustan lippulaivasarjakuviksi. Hänellä on kymmeniä miljoonia lukijoita. Hänen sarjakuvastaan painetaan pitkä fyysinen sarjakuva, jota julkaistaan globaalisti. Hänen sarjakuvastaan tulee televisiosarja, jonka trailereita mainostettiin Yhdysvalloissa (jossa hän ei asu) elokuvateattereissa Disneyn elokuvien mainospaikoilla. Sitä ennen hänen sarjakuvaansa mainostettiin New Yorkin Time Squaren isoissa mainostauluissa. Steff tienaa pelkästään saamillaan Patreon tukirahoilla useita kymmeniä tuhansia omassa valutassaan per kuukausi, plus tietysti kaikki muut palkat ja palkiot, joita hän sarjakuvallaan saa.

Me olemme Steffin kanssa tehneet ihan tasan yhtä paljon töitä menestyksemme eteen. Minä harrastan edelleen, Steff luo kansainvälisesti menestynyttä uraa. Olen iloinen Steffin puolesta! On aina kivaa, kun kollega menestyy tällaisella marginaalialalla.

Laitetaan tämä nyt siihen kontekstiin, että muut saavat kivan kodin, ystäviä, parisuhteen, lapsia, harrastuksia, mahdollisuuksia siihen ja tähän, ja joku toinen ei saa kuin osan tästä tai ei yhtään mitään näistä, vaikka on tehnyt kaiken ns. oikein.

Vierailija kirjoitti:

Minulle tulee tästä esimerkkinä oma elämä, mutta ammatillisesti. On minä ja ystäväni, jota kutsutaan vaikka Steffiksi.

Minä ja Steff olemme molemmat samalla alalla töissä eli kuvittajina ja graafikkoina. Olemme molemmat käyneet taidealan koulutuksen. Me molemmat piirrämme ja julkaisemme sarjakuvaa netissä, samalla verkkosivulla, jossa kuka tahansa voi julkaista sarjakuvan. Piirrämme suunnilleen saman verran ja julkaisemme sarjakuvaa samalla tahdilla.

Minä piirrän edelleen samaa sarjakuvaa 5 vuotta myöhemmin harrastusprojektina. Lukijoita on noin 50 000, joka on ihan OK tuon julkaisualustan mittakaavassa. Lukijakuntani on suhteellisen uskollista, ja sarjakuvastani pidetään.

Samaan aikaan Steff on tehnyt sarjakuvastaan pääasiallisen ammatin. Hän on siirtynyt sarjakuvia julkaisevan alustan lippulaivasarjakuviksi. Hänellä on kymmeniä miljoonia lukijoita. Hänen sarjakuvastaan painetaan pitkä fyysinen sarjakuva, jota julkaistaan globaalisti. Hänen sarjakuvastaan tulee televisiosarja, jonka trailereita mainostettiin Yhdysvalloissa (jossa hän ei asu) elokuvateattereissa Disneyn elokuvien mainospaikoilla. Sitä ennen hänen sarjakuvaansa mainostettiin New Yorkin Time Squaren isoissa mainostauluissa. Steff tienaa pelkästään saamillaan Patreon tukirahoilla useita kymmeniä tuhansia omassa valutassaan per kuukausi, plus tietysti kaikki muut palkat ja palkiot, joita hän sarjakuvallaan saa.

Me olemme Steffin kanssa tehneet ihan tasan yhtä paljon töitä menestyksemme eteen. Minä harrastan edelleen, Steff luo kansainvälisesti menestynyttä uraa. Olen iloinen Steffin puolesta! On aina kivaa, kun kollega menestyy tällaisella marginaalialalla.

Laitetaan tämä nyt siihen kontekstiin, että muut saavat kivan kodin, ystäviä, parisuhteen, lapsia, harrastuksia, mahdollisuuksia siihen ja tähän, ja joku toinen ei saa kuin osan tästä tai ei yhtään mitään näistä, vaikka on tehnyt kaiken ns. oikein.

Niin, Joonatan Tolan kirja kertoo matkasta "marginaalista normaaliuteen" ja huippuhienoa hänelle- kirjaa lukiessa havaitsin, että sekopäisestä lapsuudesta huolimatta hänellä oli elämässään useita henkilöitä, jotka rakastivat häntä. Aikuisena hänellä oli kumppani, joka oli valmis odottamaan, että terapia kuntouttaa hänet ongelmistaan.

Meillä monilla ei noita muita rakastavia henkilöitä ole. Ei ole kumppania, joka katsoisi omituisuuksiamme kärsivällisesti. Mitä meidän pitäisi tehdä paitsi mennä terapiaan jossa olemme käyneet tai käymme parhaillaan?