Lue keskustelun säännöt.
Olen nainen ja katkera/kateellinen muille naisille
28.01.2022 |
Siis semmoisille joilla on rakastavat vanhemmat, kivat sisarukset, sitten lähestulkoon aina saa halutessaan kivan kumppanin jolla myös kiva perhe, ja pääsee tietty alle kolmikymppisenä naimisiin ja mies ehdottomasti haluaa lapsia juuri tämän naisen kanssa (eikä esim ala ehdotella kolmenkimppaa heti ekoilla treffeillä kuten minun ihanat deittiyritelmäni), kerta kaikkiaan naisille joille sataa joka puolelta koko ajan rakkautta ja sitten hän vielä luulee että hänet tekee onnelliseksi pienet asiat kuten lämpimät villasukat, vaikka oikeasti ne sukat ei tuntuisi yhtään miltään ilman tätä valtavaa rakkauden määrää, jonka lähtökohta on ollut ne rakastavat, rakastettavan luonteen tarjoamat vanhemmat.
Kommentit (229)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Terapia voisi auttaa. Itse olen terapiassa tunnistanut ongelmia omissa kiintymyssuhteissani. Jos olet katkera, niin ehkä siellä alla on vihaa, mutta myös surua siitä, että ei ole saanut sitä onnellista lapsuutta. Saa olla välillä katkera. Ei se oo välttämättä pysyvä olotila.
Minua auttoivat kaksi pitkää terapiaa ja valtavasti itsekseni tehtyä purkutyötä menneen suhteen. Ja tulen perheestä jossa kumpikin vanhempi pers. häiriöinen, minustakin tietysti tuli ja myös hyvin yksinäinen. Katkeruudesta en edes aloita.
Joo, perhe lapset mies ja ura jäi kyllä tekemättä. Mutta pääsin työn syrjään, elätän itseni ja minulla on omat pikku iloni ja nautintoni, jotka eivät ole pahantahtoisia. Olen aika ehjä nykyään. Ennen muuta olen päässyt kiitollisuuden puolelle pysyvästi.
Mutta en vertaile itseäni muihin. Sillä tavalla hyväosaisetkin voivat pilata etunsa, koska aina löytyy ihmiset joita onni suosi vielä enemmän.
Kiitän sinua tästä viestistä 🌹💛
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Siis tämä kateus ja katkeruus ei tosiaan ole päällimmäinen ongelma vaan tässä pintapuolisesti väreilevä tunne, joka lähti siitä että kuten jollain muullakin niin erityisestihän täällä normaalien ihmisten maailmassa huomaa, mistä on jäänyt vaille niin lapsena, nuorena kuin nyt aikuisena. Ja kuinka itsestäänselvinä monet pitävät sitäkin asiaa, että oma äiti taikka isä tai edes joku on lapsena tarjonnut sitä ehdotonta rakkautta, vaikka olisikin sellaisia ongelmia että oli riitaa läksyistä lapsena tms. Ja olen minä kuullut naisten sanovan että "valitsin itselleni tällaisen ja tällaisen aviomiehen", siis että on ihan ollut valinnanvaraa! Herranen aika!
Ja joillekin minunkaltaisilleni naisille ha miehille löytyy aina jostain ymmärtäviä ja rakastavia kumppaneita, joita EI haittaa että se kaltoinkohdeltu traumatisoitunut tyyppi ei nyt olekaan täynnä itseluottamusta ja iloa ja vain aloita päiväänsä jääkaappimagneettimaisella kiitollisuudella.
Että niin kuin olisi se nyt kiva kun ei aina jäisi vaille perustavanlaatuisia ihmisten välisiä suhteita. Ei tutkintoni tai työni sentään niitä korvaa.
Vierailija kirjoitti:
Kummallisen aggressiivista ja ilkeää kommenttia….
Minusta AP oli älyttömän rohkea kirjoittaessaan aloituksen.
Eihän mikään ollut loukkaus tai hyökkäys toisia kohtaan.
Hemmetin rehellinen kirjoitus.
Ihmettelin samaa. Mutta sitten tajusin että suurin osa kommentoijista ehkä ajatteli kateuden tunteen automaattisesti johtavan pahoihin tekoihin kateuden kohteelle. Ehkä he ovat sellaisia, että tekevät niin koska eivät hallitse itseään. Me toiset ajattelemme sen pysyvän vain omana pahana olona olematta uhka ulkopuolisille, silloin siitä voi keskustellakin avoimemmin ja pelkäämättä.
Vierailija kirjoitti:
Ehkä ei olisi kannattanut otsikossa painottaa sanoja kateus ja katkeruus koska kimppuusi hyökkää heti ne joiden mielestä ne on välittömästi tukahdutettava ja joilla on takataskussa muutama muu pahaa oloa lisäävä ikivanha sananlasku.
Vanhempien sorsimaa lasta voi myös sisarukset alkaa kiusaamaan, jos perheen tunne-elämässä on kaikki pielessä. Se on kova kohtalo. Aiemmin tarinoissa joita pahoista vanhemmista kerrottiin oli perheessä aina joku pelastaja tai suvussa tai naapurissa. Avataan nyt silmät sille että joidenkin lasten elämässä ei ole ketään oikeasti rakastavaa. Voi olla siihen suuntaan mutta ei kuitenkaan tarpeeksi hyvää että pysyisi suunnilleen ehjänä.
Tismalleen tuota olen usein miettinyt! Jo lapsena ja teininä lukiessani kirjoja, joissa päähenkilöllä oli huonot olosuhteet, niin aina jostain nurkan takaa ilmestyi rakastava, tukeva aikuinen, jonka avulla päähenkilö sitten selvisi. Ikään kuin Tuhkimo-sadun haltiatar taikasauvoineen.
Ei sellaista ole elävässä elämässä ja todellisuudessa. Esim. isänäiti ei koskaan hoitanut meitä ja oli sitä mieltä, että olemme "pirunpenikoita" koska hän ei tykännyt äidistämme. Äiti taas vihasi ja lyttäsi minua, koska hänen mielestään muistutin liikaa isää ja isänäitiä. Isä puolestaan oli alkoholisti.
Vanhemmat sisarukseni eivät myöskään olleet minua kohtaan mitenkään rakastavia ja ymmärtäviä.
Perhedynamiikkamme oli täysin sairas.
Vierailija kirjoitti:
Pystytkö ottamaan etäisyyttä ihmisiin, joiden seurassa tunnet riittämättömyyttä ja pahaa oloa? Suosittelen lämpimästi. On niin helppo ajatella, että ei ole toisen vika että hänellä on niin onnellinen elämä täynnä kaikkea kivaa, tokihan minulla on velvollisuus ihastella ja kehua jne.
Olen vaan huomannut yhden jutun, tehtyäni suursiivouksen ihmissuhteissa, jonka seurauksena suurin osa lensi pois elämästäni. Ihmiset eivät mitenkään sattumalta muista mainita sijoituksistaan, puolisostaan, lapsistaan, palkankorotuksestaan jne juuri sinulle. He kertovat näistä asioista juuri sinulle koska sinulla ei ole niitä samoja asioita. He nauttivat siitä paremman tyypin roolista.
En minä vaan leuhki mistään kenellekään. Ei tulisi mieleenkään. Mutta joillekin tulee, ja se on ihan tahallista loukkaamista. "Muista paikkasi, köyhä ja ruma!". Sitä siinä haetaan. Ja se tehdään niin viattomasti, hymyillen ja ehkä jotenkin alentavasti kehuen "sinunkin kannattaa /sinäkin voit / sinullakin varmasti on / " jne.
Itse olen koen joskus ikäväks sen, kun jotkut ikäiseni naiset puhuvat tavattoman paljon lapsenlapsistaan. He puhuvat lapsenlapsistaan jatkuvasti ja näyttävät valokuvia ja hehkuttavat miten on nii-in mukavaa, kun on lapsenlapsi. Tottakai se on mukavaa - heille. Heillä on oikeus iloita. Mutta miksi puhua tästä aiheesta henkilölle, jolla ei ole lapsenlapsia? Etenkin, jos tämä on kertonut, että hänellä ei ole lapsenlasta ja että hän ei ehkä tule saamaan sellaista. Itselläni oli työurani aikana pari työtoveria, jotka eivät saaneet lasta. Etenkin toiselle tästä kehkeytyi ikävällä tavalla rikkoutunut avioliitto. Kun puhuin heidän kanssaan, yritin välttää puhumasta liikaa omista lapsistani. En halunnut lisätä heidän suruaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kummallisen aggressiivista ja ilkeää kommenttia….
Minusta AP oli älyttömän rohkea kirjoittaessaan aloituksen.
Eihän mikään ollut loukkaus tai hyökkäys toisia kohtaan.
Hemmetin rehellinen kirjoitus.
Rehellinen mutta sivuuttaa jälleen kerran sen, että keskiluokkaisten perheiden korean pinnan alla voi olla ikäviä asioita.
Kokonaan oma lukunsa on jo mainittu pokka pitää- kulttuuri jossa heikkoutta ei sovi näyttää julkisesti.
Se tuottaa epärealistisia kuvitelmia nuorille elämästä. Lopulta on vain ihmisiä, voittajien ja häviäjien luokittelujen takana. Niille ”helpolla päässeillekin” tulee useimmiten jokin tälli jossain kphtaa elämää, jos tämä aloittajaa yhtään lohduttaa. Toki on sitten myös ne Hannu Hanhet mutta ihan oma stooronsa ovatko he rakastettavia lähimmäisiä silti. Aina eivät ole.
Siinä aloittaja on oikeassa että elämä ei ole tasapuolisen reilua. Mutta ei se ole aitä koskaan ollut. Ja aina olisimme voineet syntyä jonnekin kehitysmaahan aineellisen puutteen kuristamiksi. Esimerkkejä huonosta tuurista on loputtomasti ja terveyttä ei voi suoraan ostaa rahalla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ehkä ei olisi kannattanut otsikossa painottaa sanoja kateus ja katkeruus koska kimppuusi hyökkää heti ne joiden mielestä ne on välittömästi tukahdutettava ja joilla on takataskussa muutama muu pahaa oloa lisäävä ikivanha sananlasku.
Vanhempien sorsimaa lasta voi myös sisarukset alkaa kiusaamaan, jos perheen tunne-elämässä on kaikki pielessä. Se on kova kohtalo. Aiemmin tarinoissa joita pahoista vanhemmista kerrottiin oli perheessä aina joku pelastaja tai suvussa tai naapurissa. Avataan nyt silmät sille että joidenkin lasten elämässä ei ole ketään oikeasti rakastavaa. Voi olla siihen suuntaan mutta ei kuitenkaan tarpeeksi hyvää että pysyisi suunnilleen ehjänä.
Tismalleen tuota olen usein miettinyt! Jo lapsena ja teininä lukiessani kirjoja, joissa päähenkilöllä oli huonot olosuhteet, niin aina jostain nurkan takaa ilmestyi rakastava, tukeva aikuinen, jonka avulla päähenkilö sitten selvisi. Ikään kuin Tuhkimo-sadun haltiatar taikasauvoineen.
Ei sellaista ole elävässä elämässä ja todellisuudessa. Esim. isänäiti ei koskaan hoitanut meitä ja oli sitä mieltä, että olemme "pirunpenikoita" koska hän ei tykännyt äidistämme. Äiti taas vihasi ja lyttäsi minua, koska hänen mielestään muistutin liikaa isää ja isänäitiä. Isä puolestaan oli alkoholisti.
Vanhemmat sisarukseni eivät myöskään olleet minua kohtaan mitenkään rakastavia ja ymmärtäviä.
Perhedynamiikkamme oli täysin sairas.
Tämä! Minä ja sisarukseni kirjaimellisesti hakkasimme toisiamme niin kauan kuin asuimme kotona. Emme tehneet käytännössä mitään yhdessä, ja jos teimme niin siitä tuli aina helvetilliset riidat. Mikä oli vanhempien reaktio: "no tappakaa toisenne".
Oikeasti kun on yllämainittujen asioiden ja joo varmaan surkeiden epäresilienttien geenien takia outo ja synkkä, niin kun kukaan ei tule pelastamaan niin kurjuus vain kertautuu. Koska eihän nämä normaalit ihmiset halua pelastaa muita kuin niitä joitain onnekkaita lapsia. Aikuisten pitäisi vaan olla iloisia ja nauttia villasukistaan.
Ja tosiaan ratkaisu tähän on ollut se normaalin esittäminen, jotta ikään kuin pääsee "elämässä eteenpäin" ja saa ruokarahaa, mutta kun tätä on tehnyt koko aikuisikänsä, piilotellen tätä rakkaudetonta, kurjaa, katkeraa hirviötä sisällään niin alkaa kieltämättä vähän uuvuttamaan.
(uusille lukijoille, terapiassa olen käynyt..)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olet ap ihan oikeassa.
Sitten toisaalta: isossa suvussa kasvaneena näkee senkin, että samoista kasvuolosuhteista voi tulla eri tavoin elämään suhtautuvia ihmisiä. Että ihminen voi kyllä elää täysipainoista elämää, vaikka kortit olisivat alunperin olleet huonot. Ja toisinpäin - joku jostain syystää kokee olevansa hirveän vailla jotain, vaikka olosuhteet olisivat olleet ihan hyvät, tai edes samat kuin muilla.
Vierailija kirjoitti:
Olet ap ihan oikeassa.
Sitten toisaalta: isossa suvussa kasvaneena näkee senkin, että samoista kasvuolosuhteista voi tulla eri tavoin elämään suhtautuvia ihmisiä. Että ihminen voi kyllä elää täysipainoista elämää, vaikka kortit olisivat alunperin olleet huonot. Ja toisinpäin - joku jostain syystää kokee olevansa hirveän vailla jotain, vaikka olosuhteet olisivat olleet ihan hyvät, tai edes samat kuin muilla.
Arvaan, sinulla on ollut vähintään yksi ihminen elämäsi jossain vaiheessa joka on rakastanut sinua, ja voit tarkastella kuvaamaani ilmiötä puhtaasti teoreettisena, vailla omaa kokemusta siitä mitä se on?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tämä Laila Kinnusen esittämä Tiet sopii minusta hyvin tähän keskusteluun:
Kyllä se niin vain on, että itseään pitää rakastaa ensin. Eikä tämä tarkoita sitä, että ajattelee olevansa täydellinen ja ihana ja ah niin rakastettava.
Vaan sitä, että lopettaa sen itsesäälissä rypemisen ja miettii, miten MINÄ teen itseni onnelliseksi ja ryhtyy tuumasta toimeen. Onnellisuus tulee sisältä päin eikä se ole riippuvainen siitä, onko sinulla ollut ihana lapsuus tai kumppania rinnalla. Toki nämä asiat auttavat ja voivat lisätä onnellisuutta, mutta kyllä tämäkin loppujenlopuksi on asennekysymys. Et sinä ikinä löydä mitääb onnea, jos uskot että voit sen saavuttaa vain rakkauden myötä, että jonkun muun pitäisi se sinulle antaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap: halaus!
Taidan ymmärtää, mitä tuot julki. Oon varsin rikkinäinen 39-v nainen, sinkku, saanut vasta viime vuonna pari ystävää. Mun lapsuudenperhe oli ristiriitainen. Mua kuritettiin fyysisesti, kurmootettiin henkisesti, kiusattiin koulussa. Ja kuitenkin kadehdittiin "hyväosaisena"... Samalla sain rakkautta joiltain, kuten siskoiltani, mutta kaikista kokemuksistani on jäänyt jäljelle totaalinen kelpaamattomuden ja riittämättömyyden tunne. Koin, että oli velvollisuuteni vihata itseäni. En edelleenkään osaa luottaa ihmisiin, pelkään jatkuvasti, että minut hylätään. Sitä sisäistä olotilaa ei taida paikata mikään, vaikka itsetuntoni lepää nykyään sen varassa, että Jumala loi minut minuksi ja olen siksi arvokas, vaikka en tuntisi niin. Tunteita vastaan on turha taistella. Riittämättömyys, pelko, huonouden tunne, kateus, ne kaikki erikseen ja yhdessä voivat murtaa ihmisen niin palasiksi, ettei sitä voi edes selittää. Tunteita on valtavan tärkeä kuunnella, mutta myös muistaa, että ne ovat kaikennielevinäkin kuitenkin tunteita, ei tosiasioita. Sinua on kohdeltu väärin, ja on tervettä olla rikki ja kateellinen muille sellaisen jäljiltä. Tosiasia on, että sun ihmisarvoa ei voi kukaan pyyhkiä pois, vaikka itsetunto olisi viety.
Olet kirjoituksiesi perusteella hurjan älykäs. Viisas. Annathan itsesi tuntea ne tunteet, joita sinulla on! Uskalla kuulla myös niitä, jotka kertovat sinun olevan aivan yhtä arvokas kuin jokainen muu. On sietämätöntä, että joillekin täsmennetään päinvastaista koko ikä, mutta se ei muuta tosiasiaa. Sen tiedostaminen on aluksi silkkaa hepreaa.
Järkyttävää, ettei kärsivillä ihmisillä ole varaa terapiaan. Keskusteluapua ja ymmärrystä voi saada silti muualtakin. Oletko tietoinen vapaaehtoisjärjestöjen palveluista? Esim Mieli ry, Mielenterveyden keskusliitto. Heillä on myös verkkopalveluja. Kriisipuhelintakin ja chat-palveluja voi hyödyntää. Myös erilaiset seurakunnat tarjoavat keskusteluapua, vaikket uskoisi mihinkään - hekin haluavat kuunnella, eivät käännyttää. Eli koetan sanoa, että tässä karseassa - tarkoitan sitä - maailmassa on ihmisiä, jotka haluavat auttaa ja tukea juuri sellaisessa tilanteessa olevia ihmisiä kuin sinä. Sinulle löytyy ymmärrystä, myös tästä kommenttiketjusta.
Yhteiskunta saattaa heittää pihalle heikot ja kärsivät, mutta maailmassa on muutakin kuin viralliset palvelut. Minutkin heitettiin pihalle psyk polilta, kun sain eläkkeen...
Lopuksi: ketään ei voi pakottaa rakastamaan itseään. Eikä sitäkään pysty välttämättä uskomaan, että joku sinua rakastaa, koska ne anturit joilla ottaa rakkautta vastaan, voivat olla pysyvästi rikki. Minä opettelen uskomaan sen, että minusta välitetään, vaikkei minusta tunnu siltä. Se rakkaus voi olla silti totta. Ihmissuhteiden luominen on ollut liki mahdotonta tähän asti, mutta vaikka se pelottaa edelleen hillittömästi (pelkään, että sattuu liikaa - olen vereslihalla henkisesti), en suostu enää häpeämään itseäni, koska minulla on sama ihmisarvo kuin jokaisella. Se häpeämättömyys on auttanut. Ei minusta tarvii tykätä. Itsensä rakastaminen syntyy hissukseen, tiedostamattakin.
Asiat voivat muuttua ajan kuluessa, vaikka elämässä olisi ollut seinä vastassa tähän asti. Sinulla on paljon annettavaa niille, jotka ponnistelevat eteenpäin samoista lähtökohdista. Esim vaikka ymmärrystä.
Olet syystäkin katkera kaikkein etuoikeutetuimmassa asemassa oleville, vaikka olet sitä itsekin!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jos olisi käynyt niin että Vilja-Eerika olisi jäänyt henkiin ja kirjoittaisi täällä aikuisena nimettömänä, mitä sanoisitte hänelle?
En varmaan osaisi sanoa mitään. Mutta tiedän millaista on olla lapsi, kun kotona on psykoosissa oleva aikuinen. Olen ajatellut paljon Vilja-Eerikaa. Ja samalla itseäni lapsena. Monet eivät lainkaan ymmärr tätä: pahoinpidelty lapsi ei todellakaan kerro ihmisille millaista hänellä on kotona ja mitä hänelle on tehty. Jos vanhempi saa tietää lapsen puhuneen, lasta odottaa vielä pahempi kohtelu. Tämä pelko pitää lapsen suun tiukasti kiinni. -Joissakin kodeissa on enemmän henkistä väkivaltaa. Yhdelle lapselle puhutaan aina tylysti, lohtua tai myötätuntoa ei löydy, juhlapäivänä saadut lahjat ovat selvästi huonompia kuin toisten saamat. Mitä siinä on taustalla? Voi miettiä kohteliko mies vaimoa huonosti liittyen juuri tämän lapsen syntymään tai tapahtuiko perheessä jotain muuta vakavaa. Viimeinen esimerkki ei liity Vilja-Eerikan tapaukseen, mutta sellaista voi olla taustalla perheessä, jossa yhtä henkilöä koohdellaan kaltoin. Äiti ei koskaan kykene puhumaan lapselleen niin vaikeista asioista.
On harmillista, että joka kerta on kun täällä, anonyymillä palstalla, joku haluaisi kerrankin hetken avautua raskaista kokemuksistaan ja mahdollisesta ikävistä tunteistaan, täyttyvät ketjut jankkaamisella ja käskemisellä "ottaa vastuu omasta elämästään". Itselleni ainakin tämän täysi yrittäminen on täysi itsestäänselvyys. Se on se, mistä lähdetään liikkeelle, ja, se mitä teen automaattisesti ja joka päivä elämässäni. Ei kai kukaan halua kärsiä? Elämä vain välillä on sellaista, että kaikesta omasta yrittämisestä huolimatta lopputulos ei ole kovin hyvä. Vai kuvitteleeko joku, että jokainen kurjassa tilanteessa oleva ihminen on vain itse siihen täysi syyllinen?
Joku otti esille jo sivulla 2 uhriutumisen konseptin psykologisena terminä. On kuitenkin aika rankkaa, jos ei koskaan voi avautua raskaana kokemastaan elämästä, ilman heti vihjaillaan, että tämä on narsistista käytöstä. Totuus on, että osa ihmisistä ON olosuhteiden uhreja. Mielestäni tämä ei ole poissulkevaa parhaansa yrittämisen kanssa. On tilanteita, joissa on pakkokin tiedostaa, että itse ei ole voinut kontrolloida kaikkea elämässään, ja on voinut joutua siitä kärsimään.
Välillä pahimpia tuomitsemaan ovat ne, joilla on ollut jonkinlaisia haasteita, mutta jotka ovat selvinneet niistä toimintakykyisinä. Kaikki ei kuitenkaan vaikuta kaikkiin samalla tavalla, ja kuten joku sanoikin, esim. lapsuuden vaikutus on mielettömän monitahoinen ja monimuuttujainen. Käytännössä on mahdoton vertailla eri ihmisten tilanteita, koska niihin vaikuttavat niin mahdottoman monet eri tekijät. Traumaattisten asioiden lisäksi elämään vaikuttaa valtavasti mm. se, saako niiden vastapainoksi mitään myönteisiä asioita. Kavereita, omia kykyjä, jotka luovat itseluottamusta ja toivoa, kiva opettaja, mitä tahansa minkä parissa voi rentoutua ja mikä auttaa jaksamaan. Joillain ihmisillä ei ole näistä oikein mitään. Ja välillä jostain syystä vain joidenkin ihmisten keho ei mene stressistä sekaisin yhtä helposti kuin toisten. jne. jne. Kova stressi on terveysriski, ja joidenkin kohdalla se realisoituu jo nuorena, toisten ei.
On myös totta, että ihmiset antavat usein elämästään mahdollisimman siistin ja hohdokkaan kuvan, ja jatkuvasti tulee esille tilanteita, joissa kulissielämän takana on ollut järkyttäviä asioita. Sen takia ei kannatakaan kovin suoraan lähteä vertailemaan, ja pitää muistaa, että esim. some ei ole totta. Toisaalta mielestäni sekään ei ole totta, että elämä olisi kaikille (yhtä?) vaikeaa. Kyllä osalla ihmisistä elämä on ihan oikeasti helppoa. Kauempaa seuratessa sitä ei vain oikein voi tietää.
Mikään mainitsemasi asia ei johdu näistä "täydellisistä" naisista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tunnen itseni onnekkaaksi, koska oli hyvät vanhemmat ja turvallinen koti.
Rakkautta ei ole ollut aikuisiällä, mutta ei ole ollut tarvetta tavoitella sitä loputtomiin. Tarve hyväksyntään voi olla rasite, mikä pilaa elämän.
En koe tarvetta tehdä kaikkea samoin kuin muut, ja se johtuu luultavasti juuri turvallisesta lapsuudesta.
Ymmärrän hyvin ap:tä.
Sama homma minulla. Mutta joitain ihmisiä tuntuu häiritsevän tai ärsyttävän aivan suunnattomasti, kun et tee asioita samalla tavalla tai samassa järjestyksessä, kuin kaikki muutkin. Tai sitten se on jonkinlaista kateutta, että pärjää siltikin, vaikka asiat eivät menisi aina helpoimman kautta.
Ja kun ei ole rakkautta lapsena saanut niin sitä on pakko saada aikuisena. Se rakkauden astia on saatava täyteen joko lapsuudessa tai sitten keinolla millä hyvänsä aikuisen. Väkivaltainen suhde tai ihan mitä vaan, millä saisi sen tarpeen täytettyä. Rakkaudettomuus vie niin paljon energiaa, että vaikea keskittyä mihinkään muihin tavoitteisiin tai hankkia hyvää koulutusta ja työtä.
No ei tasan ole noin, on kokemusta. Lapsuutta on vaan niin kätevä syyttää kun ei hotsita opiskella tai yrittää tosissaan mitään.
Ei ihan noinkaan. Kun alaikäisellä on ollut vaikeat kotiolot, häneltä on mennyt paljon energiaa (henkisellä puolella) tilanteen kestämiseen. Silloin voimavaroja on myös aikuisena vähemmän kuin toisella saman ikäisellä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos olisi käynyt niin että Vilja-Eerika olisi jäänyt henkiin ja kirjoittaisi täällä aikuisena nimettömänä, mitä sanoisitte hänelle?
En varmaan osaisi sanoa mitään. Mutta tiedän millaista on olla lapsi, kun kotona on psykoosissa oleva aikuinen. Olen ajatellut paljon Vilja-Eerikaa. Ja samalla itseäni lapsena. Monet eivät lainkaan ymmärr tätä: pahoinpidelty lapsi ei todellakaan kerro ihmisille millaista hänellä on kotona ja mitä hänelle on tehty. Jos vanhempi saa tietää lapsen puhuneen, lasta odottaa vielä pahempi kohtelu. Tämä pelko pitää lapsen suun tiukasti kiinni. -Joissakin kodeissa on enemmän henkistä väkivaltaa. Yhdelle lapselle puhutaan aina tylysti, lohtua tai myötätuntoa ei löydy, juhlapäivänä saadut lahjat ovat selvästi huonompia kuin toisten saamat. Mitä siinä on taustalla? Voi miettiä kohteliko mies vaimoa huonosti liittyen juuri tämän lapsen syntymään tai tapahtuiko perheessä jotain muuta vakavaa. Viimeinen esimerkki ei liity Vilja-Eerikan tapaukseen, mutta sellaista voi olla taustalla perheessä, jossa yhtä henkilöä koohdellaan kaltoin. Äiti ei koskaan kykene puhumaan lapselleen niin vaikeista asioista.
Miksi sinä jatkuvasti mietit lapsuutta? Se meni jo, sori että sanon näin suoraan mutta sun ongelma on, että olet jäänyt miettimään sitä lapsuutta loputtomiin, kun pitäisi rakentaa aikuista elämää. Ihan itse, ilman mitään korjaavia ehdottoman rakkauden kokemuksia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos olisi käynyt niin että Vilja-Eerika olisi jäänyt henkiin ja kirjoittaisi täällä aikuisena nimettömänä, mitä sanoisitte hänelle?
En varmaan osaisi sanoa mitään. Mutta tiedän millaista on olla lapsi, kun kotona on psykoosissa oleva aikuinen. Olen ajatellut paljon Vilja-Eerikaa. Ja samalla itseäni lapsena. Monet eivät lainkaan ymmärr tätä: pahoinpidelty lapsi ei todellakaan kerro ihmisille millaista hänellä on kotona ja mitä hänelle on tehty. Jos vanhempi saa tietää lapsen puhuneen, lasta odottaa vielä pahempi kohtelu. Tämä pelko pitää lapsen suun tiukasti kiinni. -Joissakin kodeissa on enemmän henkistä väkivaltaa. Yhdelle lapselle puhutaan aina tylysti, lohtua tai myötätuntoa ei löydy, juhlapäivänä saadut lahjat ovat selvästi huonompia kuin toisten saamat. Mitä siinä on taustalla? Voi miettiä kohteliko mies vaimoa huonosti liittyen juuri tämän lapsen syntymään tai tapahtuiko perheessä jotain muuta vakavaa. Viimeinen esimerkki ei liity Vilja-Eerikan tapaukseen, mutta sellaista voi olla taustalla perheessä, jossa yhtä henkilöä koohdellaan kaltoin. Äiti ei koskaan kykene puhumaan lapselleen niin vaikeista asioista.
Miksi sinä jatkuvasti mietit lapsuutta? Se meni jo, sori että sanon näin suoraan mutta sun ongelma on, että olet jäänyt miettimään sitä lapsuutta loputtomiin, kun pitäisi rakentaa aikuista elämää. Ihan itse, ilman mitään korjaavia ehdottoman rakkauden kokemuksia.
Jep. Min veikkaan, että jos se puoliso nyt yhtäkkiä löytyisi, unohtuisi koko lapsuus ja sen märehdintä. Mutta kun sitä ei ole, niin lapsuus sitä ja lapsuus tätä. Syy on aina muun, ja kurja lapsuus on sikäli hyvä tekosyy että sitä ei saa muutettua, ja sillä saa sympatiaa.
Ja siinä ne potentiaaliset elämän parhaat vuodet valuu hukkaan, kun keskittyy siihen lapsuuteen, sen sijaan että eläisi nyt. Koskaan nämä ei halua kuunnella niitä jotka ON selvinneet kurjasta lapsuudesta, kaikki keskittyminen on jauhaa loputtomiin sitä lapsuutta ja epäreiluutta. No maailma ei ole reilu, mutta miten se aikuiselle on yhä miettimisen ja uhriutumisen asia.
Uskalla sitten katsoa kateutta silmiin. Melainie Klein on yhtä vanhanaikainen kuin Freud. Oletko uskovainen?