Olen nainen ja katkera/kateellinen muille naisille

Ihmiset tuntuvat ymmärtävän eläinten kaltoinkohtelun ja sen vaikutukset eläimiin paremmin kuin ihmisten kalstoinkohtelun ja sen vaikutuksen ihmiseen. Koirasta ymmärretään, että

a) tämä koira on kaltoinkohdeltu, sillä on traumoja, mutta se voidaan kuntouttaa melko helposti

b) tämä koira on kaltoinkohdeltu, sillä on traumoja, ja sen kuntoutuminen on vaativaa

c) tämä koira on kaltoinkohdeltu, sillä on traumoja, ja sen kuntoutuminen on erittäin haastavaa ja vaatii vuosikausien intensiivisen työn

d) tämä koira on kaltoinkohdeltu, sillä on niin pahoja traumoja, että eläimelle paras vaihtoehto on lopettaa se, sillä se ei koskaan kuntoudu.

Ihmiset menevät samanlaiseen linjaan, mutta oletamme, että kaikki kuntoutuvat samalla kuntoutumistavalla, samassa ajassa, samoilla metodeilla, ja kuntoutuksen jälkeen ovat samalla tavalla terveitä ja saavat samoja hyviä tuloksia.

Ihmisen älyä korostetaan vähän liikaa traumoissa. Tässäkin keskustelussa on ollut ajatusta, että lakkaa vatvomasta, elä hetkessä, lopeta ajattelu, sitten paranet ihan taatusti kaikista traumoistasi. Käyt 4 vuotta terapiassa ja hymyilet.

Hakeudu terapiaan Ap. Oman itsesi vuoksi. Voit saada rakkautta aikuisena osaksesi, vaikka et olisi saanut sitä lapsena. Olet tärkeä ja arvokas, kuten jokainen on.

Vierailija kirjoitti:

Hakeudu terapiaan Ap. Oman itsesi vuoksi. Voit saada rakkautta aikuisena osaksesi, vaikka et olisi saanut sitä lapsena. Olet tärkeä ja arvokas, kuten jokainen on.

Kiitos kannustuksesta (oikeasti), olen tosiaan käynyt terapiassa 6 vuotta, tällä hetkellä en siellä ole. Tuo koira-analogia on hyvä, eivät kaikki tosiaan kuntoudu siinä 3 vuodessa vaikka Kela on niin määrännyt tapahtuvan.

Ja ne koiratkin kuntoutuu päivittäisillä, tunneittaisilla rakkauden osoituksilla (sisältäen myös rajat jne), ei tapaamalla treenaria tunnin viikossa. Ja ihminen on vielä monimutkaisempi olio.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulle tulee tästä esimerkkinä oma elämä, mutta ammatillisesti. On minä ja ystäväni, jota kutsutaan vaikka Steffiksi.

Minä ja Steff olemme molemmat samalla alalla töissä eli kuvittajina ja graafikkoina. Olemme molemmat käyneet taidealan koulutuksen. Me molemmat piirrämme ja julkaisemme sarjakuvaa netissä, samalla verkkosivulla, jossa kuka tahansa voi julkaista sarjakuvan. Piirrämme suunnilleen saman verran ja julkaisemme sarjakuvaa samalla tahdilla.

Minä piirrän edelleen samaa sarjakuvaa 5 vuotta myöhemmin harrastusprojektina. Lukijoita on noin 50 000, joka on ihan OK tuon julkaisualustan mittakaavassa. Lukijakuntani on suhteellisen uskollista, ja sarjakuvastani pidetään.

Samaan aikaan Steff on tehnyt sarjakuvastaan pääasiallisen ammatin. Hän on siirtynyt sarjakuvia julkaisevan alustan lippulaivasarjakuviksi. Hänellä on kymmeniä miljoonia lukijoita. Hänen sarjakuvastaan painetaan pitkä fyysinen sarjakuva, jota julkaistaan globaalisti. Hänen sarjakuvastaan tulee televisiosarja, jonka trailereita mainostettiin Yhdysvalloissa (jossa hän ei asu) elokuvateattereissa Disneyn elokuvien mainospaikoilla. Sitä ennen hänen sarjakuvaansa mainostettiin New Yorkin Time Squaren isoissa mainostauluissa. Steff tienaa pelkästään saamillaan Patreon tukirahoilla useita kymmeniä tuhansia omassa valutassaan per kuukausi, plus tietysti kaikki muut palkat ja palkiot, joita hän sarjakuvallaan saa.

Me olemme Steffin kanssa tehneet ihan tasan yhtä paljon töitä menestyksemme eteen. Minä harrastan edelleen, Steff luo kansainvälisesti menestynyttä uraa. Olen iloinen Steffin puolesta! On aina kivaa, kun kollega menestyy tällaisella marginaalialalla.

Laitetaan tämä nyt siihen kontekstiin, että muut saavat kivan kodin, ystäviä, parisuhteen, lapsia, harrastuksia, mahdollisuuksia siihen ja tähän, ja joku toinen ei saa kuin osan tästä tai ei yhtään mitään näistä, vaikka on tehnyt kaiken ns. oikein.

Niin, Joonatan Tolan kirja kertoo matkasta "marginaalista normaaliuteen" ja huippuhienoa hänelle- kirjaa lukiessa havaitsin, että sekopäisestä lapsuudesta huolimatta hänellä oli elämässään useita henkilöitä, jotka rakastivat häntä. Aikuisena hänellä oli kumppani, joka oli valmis odottamaan, että terapia kuntouttaa hänet ongelmistaan.

Meillä monilla ei noita muita rakastavia henkilöitä ole. Ei ole kumppania, joka katsoisi omituisuuksiamme kärsivällisesti. Mitä meidän pitäisi tehdä paitsi mennä terapiaan jossa olemme käyneet tai käymme parhaillaan?

Tuokin on ihan hirvittävän tärkeä huomio; hän oli edelleen rikki, mutta hänellä oli puoliso tukena. Joillekin käy niin, että on terapiassa, terapian tarpeessa, edelleen ihan rikkonainen ja silti löytyy kumppani siihen rinnalle. Toiselle taas sanotaan, että ei kuule, sun pitää ensin oppia rakastamaan itseäsi ja kuntoutua terapiassa, et sinä muuten parisuhdetta saa, kun kukaan ei halua rinnalleen tällaista terapiaprojektia.

Mystisesti vaan jotkut saavat. Vieläpä hyvän ja ymmärtävän puolison.

Minulla on samankaltaisia lapsuudentraumoja kuin ap:lla, ei rakastettu kotona eikä missään muuallakaan. Vanhempiini ja sisaruksiini en pidä mitään yhteyttä. Ystäviä on vähän, mutta oma perhe on. On vienyt pitkään työstää näitä ja uskaltaa luottaa yhtään siihen, että voin olla tärkeä ja arvokas jollekin toiselle. En ole käynyt terapiassa, mutta olen lukenut aiheesta paljon ja tehnyt töitä ja konkreettisia harjoitteita oman tasapainon löytämiseen. On hienoa, että olet rehellinen ap. Nyt vain miettimään pienin askelin, miten saat lisättyä positiivisia ajatuksia arkeen. Kaikkea hyvää sinulle! Tiedän ettei sinulla ole helppoa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tunnen itseni onnekkaaksi, koska oli hyvät vanhemmat ja turvallinen koti.

Rakkautta ei ole ollut aikuisiällä, mutta ei ole ollut tarvetta tavoitella sitä loputtomiin. Tarve hyväksyntään voi olla rasite, mikä pilaa elämän.

En koe tarvetta tehdä kaikkea samoin kuin muut, ja se johtuu luultavasti juuri turvallisesta lapsuudesta.

Ymmärrän hyvin ap:tä.

Sama homma minulla. Mutta joitain ihmisiä tuntuu häiritsevän tai ärsyttävän aivan suunnattomasti, kun et tee asioita samalla tavalla tai samassa järjestyksessä, kuin kaikki muutkin. Tai sitten se on jonkinlaista kateutta, että pärjää siltikin, vaikka asiat eivät menisi aina helpoimman kautta.

Ja kun ei ole rakkautta lapsena saanut niin sitä on pakko saada aikuisena. Se rakkauden astia on saatava täyteen joko lapsuudessa tai sitten keinolla millä hyvänsä aikuisen. Väkivaltainen suhde tai ihan mitä vaan, millä saisi sen tarpeen täytettyä. Rakkaudettomuus vie niin paljon energiaa, että vaikea keskittyä mihinkään muihin tavoitteisiin tai hankkia hyvää koulutusta ja työtä.

No ei tasan ole noin, on kokemusta. Lapsuutta on vaan niin kätevä syyttää kun ei hotsita opiskella tai yrittää tosissaan mitään. 

Ei ihan noinkaan. Kun alaikäisellä on ollut vaikeat kotiolot, häneltä on mennyt paljon energiaa (henkisellä puolella) tilanteen kestämiseen. Silloin voimavaroja on myös aikuisena vähemmän kuin toisella saman ikäisellä.

Minä jaksoin lähteä opiskelemaan ammattia vasta 25-vuotiaana. Lukion jälkeen, päästyäni muuttamaan omilleni kotoa, joka oli henkisesti väkivaltainen ja välinpitämätön, muistan vain nukkuneeni ensimmäisen vuoden lähes 24/7.

Elämässäni ainoa välittävä aikuinen oli 2 vuoden ajan kouluterkkari. Muutoin sain pärjätä omillani, jo ala-asteella. Niinkin arkinen asia kuin läksyt olivat kokonaan omalla kontolla. Tunneilmaisu oli täysin kiellettyä.

Järkytyksellä luen täällä nyt aikuisena viestejä ikäisiltäni vanhemmilta, miten teinit kotona raivoavat ja se vaan nyt kuuluu siihen ikään, ja kyllä niitä rakastaa, vaikka vaikeita ovatkin. Tuollalaillako normaalit perheet ja ihmiset elävät? Ihan kuin katsoisin vieraalle planeetalle! Minut olisi varmaan lahdattu kuopan pohjalle, ihan rehellisesti, jos olisin edes paiskonut ovia.

Minun rakkain ihminen ja luotettu oli kissa. Minä rakastin sitä ja se minua. Jotkut opettajat auttoi, mutta aika vähästä saa rakkauden kyvyn. Muuten lapsuus oli väkivaltaa, likaiset vaatteet eikä tarpeeksi ruokaa. Kadehdin huostaanotettuja ja aina unelmoin, että joku olisi adoptoinut.

Mutta eihän se tarkoittanut ettei mm koulu olisi sujunut, pakenin kouluun sitä kotielämää. Sain hyvän ammatin ja työpaikan, ja hyvän parisuhteenkin. Se oli aika helppoa, tein vain kaiken ihan toisin kuin olin nähnyt kotona tehtävän. Ja huomasin, että ei se vanhempien rakkaus ole mikään suojeluautomaatti pahalta, yksi luokkatoveri hukkui, toinen sairastui syöpään ja sokeutui toisesta silmästä alle 10 v. Monella oli oppimisvaikeuksia, ja osa sortui huumeisiin, yksi hyvän kodin lapsi teki itsemurhan 15 v iässä silkkaa epäonnistunutta pillerikokeilua.

Ei se vanhempien rakkaus ole sellainen taikajuoma, mitä osa nyt luulee.

Vierailija kirjoitti:

Terapia voisi auttaa. Itse olen terapiassa tunnistanut ongelmia omissa kiintymyssuhteissani. Jos olet katkera, niin ehkä siellä alla on vihaa, mutta myös surua siitä, että ei ole saanut sitä onnellista lapsuutta. Saa olla välillä katkera. Ei se oo välttämättä pysyvä olotila.

Katkeruus on kyllä raskasta. Tulee vatvottua lapsuusaikoja aina vain lisää mitä vanhemmaksi itse tulee. Ja se vihantunne on hirveä. Ja voimiahan se vie tosi paljon. Terapiaa minäkin välillä aina suunnittelen, mutta toistaiseksi se on jäänyt suunnitteluasteelle. Minulla on kyllä vertaistukiryhmä koolla aina kun näen veljiäni. Sekin kertoo, että minä en vain kuvittele kärsineeni lapsena vanhemmista, joilla vanhemmuus oli täysin kateissa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulle tulee tästä esimerkkinä oma elämä, mutta ammatillisesti. On minä ja ystäväni, jota kutsutaan vaikka Steffiksi.

Minä ja Steff olemme molemmat samalla alalla töissä eli kuvittajina ja graafikkoina. Olemme molemmat käyneet taidealan koulutuksen. Me molemmat piirrämme ja julkaisemme sarjakuvaa netissä, samalla verkkosivulla, jossa kuka tahansa voi julkaista sarjakuvan. Piirrämme suunnilleen saman verran ja julkaisemme sarjakuvaa samalla tahdilla.

Minä piirrän edelleen samaa sarjakuvaa 5 vuotta myöhemmin harrastusprojektina. Lukijoita on noin 50 000, joka on ihan OK tuon julkaisualustan mittakaavassa. Lukijakuntani on suhteellisen uskollista, ja sarjakuvastani pidetään.

Samaan aikaan Steff on tehnyt sarjakuvastaan pääasiallisen ammatin. Hän on siirtynyt sarjakuvia julkaisevan alustan lippulaivasarjakuviksi. Hänellä on kymmeniä miljoonia lukijoita. Hänen sarjakuvastaan painetaan pitkä fyysinen sarjakuva, jota julkaistaan globaalisti. Hänen sarjakuvastaan tulee televisiosarja, jonka trailereita mainostettiin Yhdysvalloissa (jossa hän ei asu) elokuvateattereissa Disneyn elokuvien mainospaikoilla. Sitä ennen hänen sarjakuvaansa mainostettiin New Yorkin Time Squaren isoissa mainostauluissa. Steff tienaa pelkästään saamillaan Patreon tukirahoilla useita kymmeniä tuhansia omassa valutassaan per kuukausi, plus tietysti kaikki muut palkat ja palkiot, joita hän sarjakuvallaan saa.

Me olemme Steffin kanssa tehneet ihan tasan yhtä paljon töitä menestyksemme eteen. Minä harrastan edelleen, Steff luo kansainvälisesti menestynyttä uraa. Olen iloinen Steffin puolesta! On aina kivaa, kun kollega menestyy tällaisella marginaalialalla.

Laitetaan tämä nyt siihen kontekstiin, että muut saavat kivan kodin, ystäviä, parisuhteen, lapsia, harrastuksia, mahdollisuuksia siihen ja tähän, ja joku toinen ei saa kuin osan tästä tai ei yhtään mitään näistä, vaikka on tehnyt kaiken ns. oikein.

Niin, Joonatan Tolan kirja kertoo matkasta "marginaalista normaaliuteen" ja huippuhienoa hänelle- kirjaa lukiessa havaitsin, että sekopäisestä lapsuudesta huolimatta hänellä oli elämässään useita henkilöitä, jotka rakastivat häntä. Aikuisena hänellä oli kumppani, joka oli valmis odottamaan, että terapia kuntouttaa hänet ongelmistaan.

Meillä monilla ei noita muita rakastavia henkilöitä ole. Ei ole kumppania, joka katsoisi omituisuuksiamme kärsivällisesti. Mitä meidän pitäisi tehdä paitsi mennä terapiaan jossa olemme käyneet tai käymme parhaillaan?

Tuokin on ihan hirvittävän tärkeä huomio; hän oli edelleen rikki, mutta hänellä oli puoliso tukena. Joillekin käy niin, että on terapiassa, terapian tarpeessa, edelleen ihan rikkonainen ja silti löytyy kumppani siihen rinnalle. Toiselle taas sanotaan, että ei kuule, sun pitää ensin oppia rakastamaan itseäsi ja kuntoutua terapiassa, et sinä muuten parisuhdetta saa, kun kukaan ei halua rinnalleen tällaista terapiaprojektia.

Mystisesti vaan jotkut saavat. Vieläpä hyvän ja ymmärtävän puolison.

Jep. Minähän olen kokeillut lukuisia suhteentynkiä toisten eri tavoin rikkinäisten kanssa ja eräs kiteytti asian niin että parempi erota, olemme toisillemme cain vahingoksi. Eihän se aina ole näin mustavalkoista ja riippuu tilanteesta sekä ihmisestä, mutta sellaisiakin tarinoita on että "olin perheetön, yksin ja rikki, sitten tapasin ihanan miehen jolla ihana perhe ja sitä kautta sain itselleni perheen". Että mikä siinäkin sitten on että joissakin se ns rikkinäisyys ei estä sitä hiton rakkautta ja minä taas olen ainakin ketjun mukaan täysin kelpaamaton kumppaniksi?

Vierailija kirjoitti:

Sanonpa nyt kuitenkin että kiitos kommenteista, on tämäkin jotakin verrattuna siihen että mietin asioitani yksin.

Kysyttiin millä alalla olen, niin sanotaanko että semmoisella keskipalkkaisella keskiluokkaisella joka ei kuitenkaan pohjaudu tiettyyn ammattiin mutta kork koulutukseni auttoi kait pääsemään tähän. Minähän kuvittelinkin, että kun lopulta saisin sen vakityön eli vähän normaalimmat ulkoiset puitteet niin sitten mystisesti minusta tulisi muutenkin se kiltti tylsähkö mutta pirtsakka pirkkonen (joku luuli että halveksun tällaisia, ei suinkaan, tämä on se rooliasu jonka vedän päälleni kun astun ovesta ulos. Muuten varmaan puhuisin töissä näitä samoja juttuja kuin tässä ja saisin potkut.)

En väheksy terapian tuomaa apua mutta kyllä oikeasti sitä sen 6 vuotta harrastaneena totean että vaikka ns oikeat ihmissuhteet ei voi korvata ammattiapua, niin ei ammattiapukaan korvaa oikeita ihmissuhteita vaikkakin kun tarve on akuutein niin en minäkään kaivannut ihmissuhteita vaan sitä ammattiapua. Kuten sanottu, en olisi työkykyinen ilman terapiaa mutta kun se terapeutti ei asu kanssani, sano että "olet tärkeä/rakas" whatevs taikka osta minulle kotimatkalla lempijäätelöni yms touhua mitä olen kuullut normaaleissa parisuhteissa harrastettavan.

Haluaisin kyllä jatkaa terapiaa, mutta haluaisin minä niitä oikeita ja nimenomaan merkityksellisiä ihmissuhteitakin. En vain tiedä miten niitä saa ja minkälaisia naisia kelpuutetaan niihin rakastaviin parisuhteisiin, ei taatusti kaikki parisuhteessa olijat ole etukäteen "rakastaneet itseään juuri sellaisena kuin on, ole täysin tyytyväinen ilman puolisoakin, osaa olla yksin vaikka viisi vuotta aitiolla saarella onnellisena" kuten tarina kuuluu.

Oletko ap? Erittelet itseäsi ja elämääsi taitavasti. En hirveästi näe teksteissäsi kateutta (sikäli kun tunnistin tekstisi joukosta) tai ainakaan pahanlaatuista, kroonista kateutta. Usein se puskee läpi hyvin monin tavoin kielenkäytössäkin. 

Ystävystyminen ja pariutuminen ei liity niinkään onnekkuuteen tai lapsuusiän traumoihin, vaan siinä on kyse myös taidoista, harjoittelusta ja ajoituksesta. Viimeksimainitusta on esimerkki se, että jos asuu alueella, missä on paljon sinkkunaisia ja vähän miehiä, niin puolison löytäminen on vaikeampaa. Myös ikä vaikuttaa eli jos olet vanhempi, on merkittävä osa vastakkaisesta sukupuolesta jo varattu.

Kaikki opittu puolestaan rakentuu kokemuksille ja niistä oppimisille. Totta kai myös käsitys itsestä ja muista vaikuttaa tulkintoihin, mutta niitä voi myös purkaa. Koulukiusaamista käsitelleissä tutkimuksissa on vakuuttavasti osoitettu, miten koulukiusatut ihmiset alkavat tulkita muita ihmisiä virheellisesti etsien merkkejä hylkimisestä. Samanlaisia tutkimuksia on saatu yksinäisyyttä kokevien ihmisten kohdalla vuorovaikutukseen liittyvistä ajatusvääristymistä.

Kokemusperäisen tietonsa perusteella tramatisoitunut ihminen (sekä koulukiusaaminen että yksinäisyys ovat traumaattisia kokemuksia, yksinäisyys vastaa aivotoiminnassa samanlaisista prosesseista kuin fyysinen kipu) pyrkii välttelemään muita (kuten sinäkin kerrot) ja lisäksi tulkitsee muita negatiivisemmin kuin verrokkiryhmä. Sama mekanismi vaikuttaa myös pariutumisessa, mutta sen vaikutus toiseen osapuoleen on monimutkaisempi ja perustuu toisen osapuolen kiintymyssuhdemalliin.

Oletko ollut terapiassa, joka puuttuu kehollisuuteesi? Eleisiin, asentoihin jne. Ryhmämuotoinen terapia, missä saat palautetta muilta ryhmäläisiltä omasta vuorovaikutustavastasi voisi olla tehokasta näissä kysymyksissä. Useimmat ihmiset ovat täysin tietämättömiä vaikutuksestä mikä heillä on muihin, siis vaikkapa siitä, että ilme kertoo muuta kuin sanat (kaksoisviestintä) tai että heidän koetaan tylyinä, tungettelevina tai negatiivisina. Ryhmässä on mahdollista purkaa tuollaiset asiat tulemalla niistä tietoisiksi. Esimerkiksi pelot heijastuvat usein siten, että käyttäydymme aggressiivisesti, vaikka emme sitä itse huomaa. Aggressiivisuus voi olla myös suoraa, mutta sen vaikutuksia ihmissuhteisiin ei havaita. 

Psykoterapian tarkoituksena ei oikeastaan ole tulla onnelliseksi. Se on viimeisten vuosikymmenten tuomaa "kuonaa", jolla ei ole paljoakaan tekemistä psykoterapian alkuperäisten ajatusten kanssa siitä mitä  psyykkinen terveys on. Psykoterapian tarkoituksena on tulla tietoiseksi, minkä johdolla voi saavuttaa paremmin asioita, jotka ovat itselle mahdollisia eli huomata missä kohden rajat kulkevat. Psyykkinen terveys on perinteisesti määritelty kykynä pysyä realiteeteissa. Kaikissa psyykkisissä sairauksissa ja häiriössä tuo kyky on heikentynyt, sillä kyky havaita todellisuutta on häiriytynyt, mikä puolestaan johtuu psyykkisen eheyden puutteesta. Silloin ihminen joutuu lohkomaan todellisuutta puolustusmekanismiensa mukaisesti eli kyky kestää todellisuutta sellaisena kuin se on puuttuu osittain tai kokonaan. Tuleminen tietoiseksi tapahtuu vähitellen ja kunnioittavasti, koska uhkana on minärakenteen hajoaminen kokonaan.

Terapia on rahanhukkaa. Kannattaa tuokin raha käyttää sellaisiin asioihin, jotka oikeasti lisäävät omaa jaksamista ja iloa.

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän sinua AP. Jotkut vaan ovat saaneet elämässään paremmat kortit, eivätkä he edes tajua sitä. Raskastavat vanhemmat on kaiken perusta, ja jos niitä ei ole saanut on elämä paljon vaikeampaa, koska aina on tunne siitä, ettei ole tarpeeksi hyvä tai rakastettava.

Hyvä, että ap myöntää, että naiselle"seksistä"ei ole mitää hyötyä vain haittaa ja että nainen tarvitsee rakkautta ja parisuhteen hyvän miehen kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Ensin pitää rakastaa itseään. Minulla oli kamala lapsuus ja kurja perhe, haikailin pitkään rakkauden perään minäkin kunnes päätin, että voin olla ihan onnellinen ja elää täyttä elämää yksinkin. Tätä toteuttaessani hups vaan pian jo löytyi sitä rakkauttakin, silloin kun sitä vähiten odotin, koska en enää haikaillut epätoivoisena sen perään.

Itseään työstämällä voi tehdä elämästä onnellista myös huonommista lähtökohdista.

Tai sitten voit olla katkera ja odottaa, josko asiat itsestään muuttuisivat. Valinta on sinun.

"Ensin pitää rakastaa itseään", aloitat. Mitä sitten? Mitä seuraavaksi tai mitä siitä seuraa?

Minä rakastin itseäni. Pidin itseäni hyvänä ja kilttinä, kauniinakin. Sitten mut palautettiin maanpinnalle, että olen vastenmielinen ja sosiaalivammainen friikki. Ensin siis rakastin itseäni, toiseksi aloin vihaamaan niinkuin kaikki muutkin. Mitä toimintaohjeita kolmanteen askeleeseen? Toki olen ottanut jo sen kolmannen askeleen; en anna itsestäni enää mitään. Voin toki olla ihmisille ystävällinen ja se tuo minulle iloa, mutta enää en ole taakka kenellekään. :) Mutta nuo iänikuiset hokemat on kuin mentaalicurlingia, jolla ei ole mitään todellisuuspohjaa. Ihmiset EIVÄT rakasta sinua siksi että sinä rakastat itseäsi. Ihmiset rakastavat sinua jos sinussa on jotain rakastettavaa.

T. Eri

Vierailija kirjoitti:

On helvetin epäreilua että on ensin syntynyt kaltoinkohteleville vanhemmille, sitä myöten muuttunut sellaiseksi jota ei teidänkin sanojenne mukaan voi rakastaa, ja sitten pitää maksaa itsensä kipeäksi siitä että saisi muutettua vanhempien pilaaman persoonan oikeanlaiseksi, jotta sitten ansaitsisi sitä rakkautta ja välittämistä toisilta.

Itse puhuin juuri tästä viime terapiakäynnilläni. Se on epäreilua, ja ihan perseestä että omat vanhemmat ensin rikkovat sinut ja sitten syyttävät sinua siitä että olet rikki. Itse en tule koskaan saamaan äitiäni lopettamaan sitä henkistä väkivaltaa kohtaani. Isään olen katkaissut välit lopullisesti. Omia lapsia ei tule, johtuuko se siitä että olen menettänyt uskoni ihmisiin vai onko minulla vain synnynnäisesti puutteellinen äidinvaisto?

Onpa ikävää, että joku täällä urakalla alapeukuttaa ihmisten kertomuksia ja kokemuksia väärinä, huonoina ja ei voi olla-ajatuksina.

Ironisesti erinomainen esimerkki siitä, että kun sinulla on rikkonainen tausta ja taakkoja elämässä, elämänsä taakoista joko helpolla selvinneet tai parempiin vesiin päätyneet tulevat sanomaan, että oma vika, ei voi olla, minäkin onnistuin.

Hienoa, että onnistuit! Kaikki eivät onnistu. Kaikki eivät saa tarvitsemaansa apua ja tukea, tai saavat mutteivät tarpeeksi pitkään, kuten tuo Kelan kuntoutustuen 3-vuotisraja.

Muutoinhan meillä olisi maailmassa vain onnellisia onnistuja, jotka ovat kiivenneet risukasasta aurinkoon.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsuuden pohtimisen sijaan hakeutuu koulutukseen jo tänä keväänä, käy koulut. Siellä on niitä kavereita ja potentiaalisia miehiäkin. 

Hei. Ketjun varsinaisesta aiheesta poimin tämän sivuraiteen, mutta on pakko kommentoida. Koulutukseen hakeutuminen ei tarkoita sitä että sinne pääsisi. Tai töihinkään hakeutuminen. Itse olen hakenut töihin omalle alalleni seitsemän vuoden ajan enkä ole koskaan päässyt edes haastatteluun. Olen myös hakenut eri koulutuksiin ammattilaisen briiffaamana, cv hiottiin kuntoon, teimme harjoitushaastatteluita ja hakemani paikat olivat ihan perusduunia, mm. kuorma-auton kuljettajaksi ja automekaanikoksi, ei miksikään toimitusjohtajaksi. En päässyt yhtään mihinkään. En ensimmäiseenkään paikkaan. Näissä kehoituksissa on toki aina hyvä tarkoitus, mutta niitä ladellessa olisi hyvä ottaa huomioon realiteetit. Opiskelemaan tai töihin ei niin vain mennä. Välttämättä ei mennä koskaan.

Vierailija kirjoitti:

Rakkaudettomuus lapsuudessa näkyy hirvittävän pienissä ja arkisissakin asioissa henkilölle itselleen. Hieno ja surullinenkin esimerkki oli tuossa äsken tuo vaimo, jolla on rakastava mies  ja hyvä parisuhde, mutta hän ei itse tunne mitään.

Omasta kokemuksestani voin sanoa, että läheisyys on minulle aivan hepreaa, vaikka ymmärränkin sen loogisesti ja järjellä, ja pystyn ns. "suorittamaan" läheisyyttä ilman, että toinen huomaa mitään omituista siinä. Rakastunut pariskunta nyt haluaa halailla ja pussailla, ihan normaalia?

No, minusta taas tuntuu koko ajan sille, että "Apua, minä pidän tästä ihmisestä ihan tosi paljon ja tässä sylissä on hyvä olla, mutta aivan saletisti tuo mies vaan esittää. Ajattelee kuitenkin mielessään, että yäk hyi pakko tätä naista lähmiä tässä, menisi muualle".

Järjellä ymmärrän, että mies on valinnut itse olla siinä tilanteessa, olla kanssani ja "lähmiä" :D Ymmärrän loogisesti, että hän voi lähteä milloin tahansa ja normaalina miehenä hän ei ole tässä nyt pelaamassa mitään pelejä. Että voin olla rauhassa ja rentoutua.

Paitsi että kun en voi. En sisäisesti.

Ehkä 10 vuotta haliterapiaa saman miehen kanssa viimein sulattaa sen "Ei kuiteskaan ole totta"-fiiliksen.

Terapeuttihan ei voi minulle tällaista ns. fyysistä terapiaa rakkaan henkilön kanssa, joka rakastaa minua, tarjota.

Mulla on myös tämä. Vanhempani eivät ehkä pitäneet minusta. En muista, että minua olisi ikinä pidetty sylissä tai lohdutettu. Sain aina kritiikkiä osakseni tai minuun purettiin pahaolo.

Olin ns. "kympin tyttö" koulussa koska se oli tapani ostaa rakkautta vanhemmiltani. Koulussa minua pidettiin "friikkinä" ja olin aina koulukiusattuna. Vaikka minua jopa pahoinpideltiin, niin opettajat eivät puuttuneet asiaan, koska heidän "kiva koulu" oli mallikoulu.

Aikuisena parisuhteessa "suoritan hellyyttä". Teen enemmän kuin osani parisuhteen ja kodinhoidon ja puolison eteen, koska haluan näin "korvata" sen, että olen sisäisesti "rikki" kykenemätön aitoon hellyyteen ja läheisyyteen.

Annan puolisolleni sen hellyyden ja rakkauden ja huolenpidon, mitä itse olisin tarvinnut lapsena. Olen kykenemätön tasa-arvoiseen parisuhteeseen, missä voin olla heikko, keskeneräinen rikkinäinen ja tarvitseva. En uskaltautuisi sellaiseen.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä se niin vain on, että itseään pitää rakastaa ensin. Eikä tämä tarkoita sitä, että ajattelee olevansa täydellinen ja ihana ja ah niin rakastettava.

Vaan sitä, että lopettaa sen itsesäälissä rypemisen ja miettii, miten MINÄ teen itseni onnelliseksi ja ryhtyy tuumasta toimeen. Onnellisuus tulee sisältä päin eikä se ole riippuvainen siitä, onko sinulla ollut ihana lapsuus tai kumppania rinnalla. Toki nämä asiat auttavat ja voivat lisätä onnellisuutta, mutta kyllä tämäkin loppujenlopuksi on asennekysymys. Et sinä ikinä löydä mitääb onnea, jos uskot että voit sen saavuttaa vain rakkauden myötä, että jonkun muun pitäisi se sinulle antaa.

Omalta osaltaan totta, MUTTA. Olisitko sinä onnellinen, rakastaisitko sinä itseäsi jos koko ympäröivä maailma löisi sinua maanrakoon? Varsinkin kun olisit kehittyvä lapsi? Minä en ainakaan ollut niin vahva, tai itsetietoinen että olisin vajavaisena lapsena kyennyt kehittämään tervettä itsetuntoa tai mielenterveydestä puhumattakaan, kun sekä koulussa että kotona koin henkistä, fyysistä ja jopa seksuaalista (tämä koulussa) väkivaltaa.

Hatunnostoni sinulle, että selviäisit tuollaisesta, itse olen niin heikko että tarvitsen terveen ympäristön sitä varten.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sanonpa nyt kuitenkin että kiitos kommenteista, on tämäkin jotakin verrattuna siihen että mietin asioitani yksin.

Kysyttiin millä alalla olen, niin sanotaanko että semmoisella keskipalkkaisella keskiluokkaisella joka ei kuitenkaan pohjaudu tiettyyn ammattiin mutta kork koulutukseni auttoi kait pääsemään tähän. Minähän kuvittelinkin, että kun lopulta saisin sen vakityön eli vähän normaalimmat ulkoiset puitteet niin sitten mystisesti minusta tulisi muutenkin se kiltti tylsähkö mutta pirtsakka pirkkonen (joku luuli että halveksun tällaisia, ei suinkaan, tämä on se rooliasu jonka vedän päälleni kun astun ovesta ulos. Muuten varmaan puhuisin töissä näitä samoja juttuja kuin tässä ja saisin potkut.)

En väheksy terapian tuomaa apua mutta kyllä oikeasti sitä sen 6 vuotta harrastaneena totean että vaikka ns oikeat ihmissuhteet ei voi korvata ammattiapua, niin ei ammattiapukaan korvaa oikeita ihmissuhteita vaikkakin kun tarve on akuutein niin en minäkään kaivannut ihmissuhteita vaan sitä ammattiapua. Kuten sanottu, en olisi työkykyinen ilman terapiaa mutta kun se terapeutti ei asu kanssani, sano että "olet tärkeä/rakas" whatevs taikka osta minulle kotimatkalla lempijäätelöni yms touhua mitä olen kuullut normaaleissa parisuhteissa harrastettavan.

Haluaisin kyllä jatkaa terapiaa, mutta haluaisin minä niitä oikeita ja nimenomaan merkityksellisiä ihmissuhteitakin. En vain tiedä miten niitä saa ja minkälaisia naisia kelpuutetaan niihin rakastaviin parisuhteisiin, ei taatusti kaikki parisuhteessa olijat ole etukäteen "rakastaneet itseään juuri sellaisena kuin on, ole täysin tyytyväinen ilman puolisoakin, osaa olla yksin vaikka viisi vuotta aitiolla saarella onnellisena" kuten tarina kuuluu.

Oletko ap? Erittelet itseäsi ja elämääsi taitavasti. En hirveästi näe teksteissäsi kateutta (sikäli kun tunnistin tekstisi joukosta) tai ainakaan pahanlaatuista, kroonista kateutta. Usein se puskee läpi hyvin monin tavoin kielenkäytössäkin. 

Ystävystyminen ja pariutuminen ei liity niinkään onnekkuuteen tai lapsuusiän traumoihin, vaan siinä on kyse myös taidoista, harjoittelusta ja ajoituksesta. Viimeksimainitusta on esimerkki se, että jos asuu alueella, missä on paljon sinkkunaisia ja vähän miehiä, niin puolison löytäminen on vaikeampaa. Myös ikä vaikuttaa eli jos olet vanhempi, on merkittävä osa vastakkaisesta sukupuolesta jo varattu.

Kaikki opittu puolestaan rakentuu kokemuksille ja niistä oppimisille. Totta kai myös käsitys itsestä ja muista vaikuttaa tulkintoihin, mutta niitä voi myös purkaa. Koulukiusaamista käsitelleissä tutkimuksissa on vakuuttavasti osoitettu, miten koulukiusatut ihmiset alkavat tulkita muita ihmisiä virheellisesti etsien merkkejä hylkimisestä. Samanlaisia tutkimuksia on saatu yksinäisyyttä kokevien ihmisten kohdalla vuorovaikutukseen liittyvistä ajatusvääristymistä.

Kokemusperäisen tietonsa perusteella tramatisoitunut ihminen (sekä koulukiusaaminen että yksinäisyys ovat traumaattisia kokemuksia, yksinäisyys vastaa aivotoiminnassa samanlaisista prosesseista kuin fyysinen kipu) pyrkii välttelemään muita (kuten sinäkin kerrot) ja lisäksi tulkitsee muita negatiivisemmin kuin verrokkiryhmä. Sama mekanismi vaikuttaa myös pariutumisessa, mutta sen vaikutus toiseen osapuoleen on monimutkaisempi ja perustuu toisen osapuolen kiintymyssuhdemalliin.

Oletko ollut terapiassa, joka puuttuu kehollisuuteesi? Eleisiin, asentoihin jne. Ryhmämuotoinen terapia, missä saat palautetta muilta ryhmäläisiltä omasta vuorovaikutustavastasi voisi olla tehokasta näissä kysymyksissä. Useimmat ihmiset ovat täysin tietämättömiä vaikutuksestä mikä heillä on muihin, siis vaikkapa siitä, että ilme kertoo muuta kuin sanat (kaksoisviestintä) tai että heidän koetaan tylyinä, tungettelevina tai negatiivisina. Ryhmässä on mahdollista purkaa tuollaiset asiat tulemalla niistä tietoisiksi. Esimerkiksi pelot heijastuvat usein siten, että käyttäydymme aggressiivisesti, vaikka emme sitä itse huomaa. Aggressiivisuus voi olla myös suoraa, mutta sen vaikutuksia ihmissuhteisiin ei havaita. 

Psykoterapian tarkoituksena ei oikeastaan ole tulla onnelliseksi. Se on viimeisten vuosikymmenten tuomaa "kuonaa", jolla ei ole paljoakaan tekemistä psykoterapian alkuperäisten ajatusten kanssa siitä mitä  psyykkinen terveys on. Psykoterapian tarkoituksena on tulla tietoiseksi, minkä johdolla voi saavuttaa paremmin asioita, jotka ovat itselle mahdollisia eli huomata missä kohden rajat kulkevat. Psyykkinen terveys on perinteisesti määritelty kykynä pysyä realiteeteissa. Kaikissa psyykkisissä sairauksissa ja häiriössä tuo kyky on heikentynyt, sillä kyky havaita todellisuutta on häiriytynyt, mikä puolestaan johtuu psyykkisen eheyden puutteesta. Silloin ihminen joutuu lohkomaan todellisuutta puolustusmekanismiensa mukaisesti eli kyky kestää todellisuutta sellaisena kuin se on puuttuu osittain tai kokonaan. Tuleminen tietoiseksi tapahtuu vähitellen ja kunnioittavasti, koska uhkana on minärakenteen hajoaminen kokonaan.

Olen ehkä kerran käynyt jonkinlaisessa kehoterapiassa nuorempana, mutta en muista siitä paljoakaan.

Toki sekin on totta, että taitoja ihmissuhteisiin voi opetella aikuisenakin, tosin olen kyllä itsekin aikoinaan ihan rohkeasti lähestynyt niitä normaaleja miehiä ja vastaanotto on samaa tyyliä kuin jollain toisella ketjussa, "miksi olet tuollainen, päässäsi on jotain vikaa" ja siksipä keskitin kaiken tarmoni tämän surkean vakityön saamiseen ja nyt tämä ei sitten korvaakaan parisuhdetta taikka lapsia jne jne..