Lue keskustelun säännöt.
Olen nainen ja katkera/kateellinen muille naisille
28.01.2022 |
Siis semmoisille joilla on rakastavat vanhemmat, kivat sisarukset, sitten lähestulkoon aina saa halutessaan kivan kumppanin jolla myös kiva perhe, ja pääsee tietty alle kolmikymppisenä naimisiin ja mies ehdottomasti haluaa lapsia juuri tämän naisen kanssa (eikä esim ala ehdotella kolmenkimppaa heti ekoilla treffeillä kuten minun ihanat deittiyritelmäni), kerta kaikkiaan naisille joille sataa joka puolelta koko ajan rakkautta ja sitten hän vielä luulee että hänet tekee onnelliseksi pienet asiat kuten lämpimät villasukat, vaikka oikeasti ne sukat ei tuntuisi yhtään miltään ilman tätä valtavaa rakkauden määrää, jonka lähtökohta on ollut ne rakastavat, rakastettavan luonteen tarjoamat vanhemmat.
Kommentit (229)
Vierailija kirjoitti:
Niin, minäkin olen opiskellut ja hankkinut tämmöisen keskiluokkaisen vakituisen työn, joka ei tunnu yhtään miltään kuten ei mikään muukaan.
Minä myös olen aina halunnut kumppanin ja ottanut kaikki jotka huolii, mutta eräskin alkoholistipummi jätti minut koska olin hänen mukaansa "liian synkkä". Niin käy aina. Paremmat miehet ei toki vilkaise päinkään.
Minulle EI ole kuin ihmeen kaupalla siunaantunut hyviä ja rakastavia miehiä vaan miehiä jotka arvostelee luonteen lisäksi ulkonäköäni. Ei myöskään ihania ystäviä.
Olen käynyt terapiassa yht 6 vuotta. Tilanne on nyt tämä.
Minulle ei ole tapahtunut sellaisia ihmeitä kuin joillekin muille vastaavissa oloissa kasvaneille riippumatta siitä miten kovaa olen yrittänyt.
Olet saanut työn ja työpaikan, jolla pystyt kustantamaan itsellesi psykoterapiaa. Ei mikään pieni saavutus se.
Psykoterapian kesto tai toimimattomuus voi johtua monesta syystä. Viivästynyt diagnoosi, persoonallisuushäiriöt, psykoterapeutista tai hänen lähestymistavastaan johtuvat syyt tai näiden yhdistelmät esimerkiksi.
Jos psykoterapian aloittaa vasta nuoruusiän jälkeen, on persoonallisuus pitkälti muokkautunut ja useimmille psykoterapia-asiakkaille on kertynyt jo melko paljon erilaisia traumakokemuksia myös aikuisiältä. Näiden vaikutus kertautuu, kun niitä koetaan yhä uudestaan eli taustalla on acting out-reaktiivisuutta, siis traumaperäistä välttämis- tai toistamispakkoa.
Psykoterapia ei ole ihmelääke, vaan avuksi voi ottaa ajatuksen jonka useimmat hyväksyvät eli sen, että jos ihminen on koko elämänsä elänyt tietyllä tavalla, tietyin ajatusmallein varusteltuna, niin hänen muuttumisensa on huomattavasti hitaampaa kuin olisi silloin, jos hän olisi saanut psykoterapiaa jo silloin kun persoonallisuus on vasta muokkautumassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei silti ole pakko pilkata toisia.
Ketään ja kenenkään tilannetta ja kokemuksia vähättelemättä, sinä AP voit tehdä tilanteellesi jotakin. Et voi muuttaa mennyttä, mutta nykyhetkeä ja tulevaisuutta voit. Maailmassa on hyvin paljon sellaisia, jotka eivät voi epäonnisille asioille yhtään mitään. Minusta hyvä inspiraation lähde on Nick Vujicic.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän aloittajaa, en ihmettele hänen tapaansa ajatella. Sitä onkin vaikeaa tajuta sellaisen, jolla ei koskaan ole vastaavia kokemuksia ollut. On niin helppoa heittää se ensimmäinen kivi ja syytää aivan tolkuttomia ohjeita. Onneksi viesteissä on mukana myös viisaita ohjeita.
Tämä vain ei pidä paikkansa. Suurimmalla osalla suomalaisista on esimerkiksi turvaton kiintymyssuhde. Suurin osalla ihmisistä on traumakokemus jonkinlainen, mutta niiden kohdalla vaikuttaa spontaaniparaneminen eli resilienssi.
On harhaa väittää, että kaikilla muilla on ollut paremmin. Se ei ole fakta, mutta tuolta voi tuntua silti, mutta ikävä puoli tuossa on se, että silloin asettuu muiden ihmisten kanssa yläpuolelle oman kärsimyksensä ansioilla eikä näe heitä samanlaisina ihmisinä kuin itsensäkin eli ihmisinä, joilla on omat vaikeutensa ja traumansa.
Jopa vaikeimpien lapsuudenkokemusten kanssa voi nähdä muita samanlaisia, tarkoitan huostaanotettuja ja raakaa kohtelua osakseen saaneita lapsia ja nuoria, joilla kuitenkaan ei ole kehittynyt kiintymyssuhdehäiriötä itsellään.
No entä ne joita ei huostaanotettu, huomattu eikä autettu. Olin nuorena tosi kateellinen luokallani olleelle tytölle joka oli otettu lastenkotiin pois vanhemmiltaan. Hänellä oli siellä loistavat olot verrattuna minuun. Nyt hänellä on hyvä työ ja elämä, minulla ei.
Mitä myöhemmin apua saa sitä vaikeampi tilanne. Psyykkiset sairaudet ja häiriöt ovat aivan samanlaisia kuin muutkin sairaudet tässäkin suhteessa. Vaikeimpia häiriöitä on huostaanotetuilla, jos katsotaan tilastoja, sillä huostaanotot lähes aina tapahtuvat vasta sitten, kun vakavia ja pysyviä vaurioita on jo tullut.
Sille asiallehan minä en juuri voi yhtään mitään, että kukaan ei rakasta minua. En voi pakottaa ketään rakastamaan itseäni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
sekopään horinaa
Niin, tällaista sitä kuulee kaiken tähän mennessä tapahtuneen pskan lisäksi. Tässäkin asiassa pätee sanonta raha tulee rahan luo, eli jos on saanut paljon rakkautta lapsena niin sen määrä vaan lisääntyy kun persoonasta on tullut helposti rakastettava.
Lapsuus ja lapsuus. Jos lakkaisi märisemästä sitä mennyttä ja eläisi tätä päivää. Tasan ei mene nallekarkit, se on selvä jokaiselle oikeasti aikuiselle. Pitää vaan elää sitä elämää NYT ja tehdä siitä elämästä niin hyvää kuin on mahdollista. Lapsuutta ei voi muuttaa, tulevaisuutta voi.
Elää sitä elämää NYT ja nauttia niistä pienistä asioista? Niistä pystyvät nauttimaan vain ne, jotka eivät ole sisältä kuolleet rakkauden puutteeseen. Tätä juuri on mahdotonta niiden ymmärtää, joilla on ollut normaali elämä.
Höpö höpö, minulla oli hirveä lapsuus mutta aikuisuus on hyvä, koska olen sitä järjestelmällisesti rakentanut. Menetetyn lapsuuden sijaan olen keskittynyt hankkimaan hyvän ammatin, kivoja harrastuksia joista on löytynyt se puolisokin sitten. Ei olisi löytynyt, jos olisin jäänyt jankkaamaan samaan "epäreilua" -ajatteluun. Toki paska lapsuus on kamalaa, mutta lapsuus meni jo, kannattaa keskittyä aikuisuuteen.
Hirveä lapsuus on niin suhteellinen käsite. Sinulla ei ilmeisestikään ollut pahimmasta päästä kun selvisit omastakin mielestäsi voittajana. Oikeasti hirveä lapsuus tuhoaa ihmisen, olisi tuhonnut sinutkin, usko pois. Sitten tullaan portaittain ylöspäin vahinkojen lieventyessä. Olkaa ihmiset enempi ymmärtäväisiä ja vähempi ylimielisiä näissä pärjäämiskilpailuissa.
Turha kadehtia asioita, joihin ei voi vaikuttaa.
Vanhempiaan ja sukulaisiaan ei voi valita. Huonot deittimiehet voi laittaa saman tien kiertoon.
Et voi oikeasti tietää miten helppoa/vaikeaa toisen ihmisen elämä on, paljonko on vastoinkäymisiä jne. kun et ole päivääkään elänyt sen kadehtimasi ihmisen elämää.
Kannattaa vaan keskittyä siihen omaan elämääsi. Se on ainoa, joka sinulla on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Sille asiallehan minä en juuri voi yhtään mitään, että kukaan ei rakasta minua. En voi pakottaa ketään rakastamaan itseäni.
Pitää olla mukava sille ihmiselle jonka haluaa itsestään pitävän. Sääntö numero yksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos olisi käynyt niin että Vilja-Eerika olisi jäänyt henkiin ja kirjoittaisi täällä aikuisena nimettömänä, mitä sanoisitte hänelle?
Riippuu siitä, mitä kirjoittaisi. Hän voisi olla ihan menestynyt ja onnellinen. Kuten minä, vaikka lapsuus oli ihan helvettiä. Kaikille sanoisin että menneeseen ei kannata uhriutua, vaan pitää vaan tehdä niitä asioita jotka vievät omaa elämää eteenpäin. Osa ei pysty, osa ei edes halua muuttaa elämässään mitään, kun se uhrirooli on niin vahvasti omaksuttu.
Lapsuuden pohtimisen sijaan hakeutuu koulutukseen jo tänä keväänä, käy koulut. Siellä on niitä kavereita ja potentiaalisia miehiäkin.
Menestynyt ja onnellinen? Aika jännä ajattelutapa. Hän oli kuoleman kielissä jo aiemminkin kun hänet käärittiin mattoon rangaistukseksi siitä että oli lapsi. Häntä koko ajan rangaistiin asioista mitä ei ollut tehnyt. Katsopa peiliin, onko siellä ihminen vai hirviö.
Katso itse peiliin, kun teet lapsesta (Vilja Eerika) hirviön. Kun huono kohtelu ei tee läheskään kaikista hirviöitä (eikä edes enemmistöstä), eikä hyvä lapsuus takaa kaikille hyvää aikuisuutta. On ihan sokea, ellei tuota huomaa. Tai niin täynnä itseään, ettei huomaa ettei ole maailman ainut kenellä on ollut huono lapsuus.
Minä olen onnellinen aikuinen vaikka lapsuus oli väkivaltaa, puutetta ja vanhempien päihteitä. Minä kouluttauduin, tapasin ihan erilaisia (=normaaleja) ihmisiä, solmin normaaleja ihmissuhteita. Mutta vasta sen jälkeen, kun lakkaisin uhriutumasta ja jatkuvasti miettimästä, että olipa kamala lapsuus. Suosittelen kaikille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei kannata uskoa kaikkea mitä näkee ja kuulee, ap.
Harva kertoo edes ystävilleen, että mies muuten ei oikein olis halunnut lapsia, mies ehdotti kolmen kimppaa, äitin kanssa tulee aina riitaa kun nähdään jne.
ärsyttää kinuskiakin partrurissa kun pulisongit ovatkin nyt paremmassa seurassa, mutta rääkyä täytyy salomonin-, runebergin-, annan- ja monen muun kadun kortteleissa.
pst. "uolevi" kin täytyy saada pois ummehtuneesta ruskeasta kinatalosta kun muut pääsivät kun tämä hajosi korttelin kadulle. kastareiden erikoisjoukkoja, ei mitään ihan turhia sällejä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
sekopään horinaa
Niin, tällaista sitä kuulee kaiken tähän mennessä tapahtuneen pskan lisäksi. Tässäkin asiassa pätee sanonta raha tulee rahan luo, eli jos on saanut paljon rakkautta lapsena niin sen määrä vaan lisääntyy kun persoonasta on tullut helposti rakastettava.
Lapsuus ja lapsuus. Jos lakkaisi märisemästä sitä mennyttä ja eläisi tätä päivää. Tasan ei mene nallekarkit, se on selvä jokaiselle oikeasti aikuiselle. Pitää vaan elää sitä elämää NYT ja tehdä siitä elämästä niin hyvää kuin on mahdollista. Lapsuutta ei voi muuttaa, tulevaisuutta voi.
Elää sitä elämää NYT ja nauttia niistä pienistä asioista? Niistä pystyvät nauttimaan vain ne, jotka eivät ole sisältä kuolleet rakkauden puutteeseen. Tätä juuri on mahdotonta niiden ymmärtää, joilla on ollut normaali elämä.
Höpö höpö, minulla oli hirveä lapsuus mutta aikuisuus on hyvä, koska olen sitä järjestelmällisesti rakentanut. Menetetyn lapsuuden sijaan olen keskittynyt hankkimaan hyvän ammatin, kivoja harrastuksia joista on löytynyt se puolisokin sitten. Ei olisi löytynyt, jos olisin jäänyt jankkaamaan samaan "epäreilua" -ajatteluun. Toki paska lapsuus on kamalaa, mutta lapsuus meni jo, kannattaa keskittyä aikuisuuteen.
Hirveä lapsuus on niin suhteellinen käsite. Sinulla ei ilmeisestikään ollut pahimmasta päästä kun selvisit omastakin mielestäsi voittajana. Oikeasti hirveä lapsuus tuhoaa ihmisen, olisi tuhonnut sinutkin, usko pois. Sitten tullaan portaittain ylöspäin vahinkojen lieventyessä. Olkaa ihmiset enempi ymmärtäväisiä ja vähempi ylimielisiä näissä pärjäämiskilpailuissa.
Ja jättäkää väliin noi tyhmät luulot, että lapsuus yksin tekee jotakin aikuisuudesta. Ei tee, on paljon hyvän lapsuuden saaneita jotka ovat aikuisuudessa sotkeneet kaikki asiansa, monesta syystä. Ja päin vastoin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän aloittajaa, en ihmettele hänen tapaansa ajatella. Sitä onkin vaikeaa tajuta sellaisen, jolla ei koskaan ole vastaavia kokemuksia ollut. On niin helppoa heittää se ensimmäinen kivi ja syytää aivan tolkuttomia ohjeita. Onneksi viesteissä on mukana myös viisaita ohjeita.
Tämä vain ei pidä paikkansa. Suurimmalla osalla suomalaisista on esimerkiksi turvaton kiintymyssuhde. Suurin osalla ihmisistä on traumakokemus jonkinlainen, mutta niiden kohdalla vaikuttaa spontaaniparaneminen eli resilienssi.
On harhaa väittää, että kaikilla muilla on ollut paremmin. Se ei ole fakta, mutta tuolta voi tuntua silti, mutta ikävä puoli tuossa on se, että silloin asettuu muiden ihmisten kanssa yläpuolelle oman kärsimyksensä ansioilla eikä näe heitä samanlaisina ihmisinä kuin itsensäkin eli ihmisinä, joilla on omat vaikeutensa ja traumansa.
Jopa vaikeimpien lapsuudenkokemusten kanssa voi nähdä muita samanlaisia, tarkoitan huostaanotettuja ja raakaa kohtelua osakseen saaneita lapsia ja nuoria, joilla kuitenkaan ei ole kehittynyt kiintymyssuhdehäiriötä itsellään.
No entä ne joita ei huostaanotettu, huomattu eikä autettu. Olin nuorena tosi kateellinen luokallani olleelle tytölle joka oli otettu lastenkotiin pois vanhemmiltaan. Hänellä oli siellä loistavat olot verrattuna minuun. Nyt hänellä on hyvä työ ja elämä, minulla ei.
Mitä myöhemmin apua saa sitä vaikeampi tilanne. Psyykkiset sairaudet ja häiriöt ovat aivan samanlaisia kuin muutkin sairaudet tässäkin suhteessa. Vaikeimpia häiriöitä on huostaanotetuilla, jos katsotaan tilastoja, sillä huostaanotot lähes aina tapahtuvat vasta sitten, kun vakavia ja pysyviä vaurioita on jo tullut.
Varmasti tälläkin hetkellä Suomessa on lapsia joita ei ole otettu, eikä oteta huostaan kauheista olosuhteista. Luuletteko että systeemi on aukoton. Eikö heillä ole asiat huonommin kuin huostaanotetuilla. Ehkä he kuolevat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän aloittajaa, en ihmettele hänen tapaansa ajatella. Sitä onkin vaikeaa tajuta sellaisen, jolla ei koskaan ole vastaavia kokemuksia ollut. On niin helppoa heittää se ensimmäinen kivi ja syytää aivan tolkuttomia ohjeita. Onneksi viesteissä on mukana myös viisaita ohjeita.
Tämä vain ei pidä paikkansa. Suurimmalla osalla suomalaisista on esimerkiksi turvaton kiintymyssuhde. Suurin osalla ihmisistä on traumakokemus jonkinlainen, mutta niiden kohdalla vaikuttaa spontaaniparaneminen eli resilienssi.
On harhaa väittää, että kaikilla muilla on ollut paremmin. Se ei ole fakta, mutta tuolta voi tuntua silti, mutta ikävä puoli tuossa on se, että silloin asettuu muiden ihmisten kanssa yläpuolelle oman kärsimyksensä ansioilla eikä näe heitä samanlaisina ihmisinä kuin itsensäkin eli ihmisinä, joilla on omat vaikeutensa ja traumansa.
Jopa vaikeimpien lapsuudenkokemusten kanssa voi nähdä muita samanlaisia, tarkoitan huostaanotettuja ja raakaa kohtelua osakseen saaneita lapsia ja nuoria, joilla kuitenkaan ei ole kehittynyt kiintymyssuhdehäiriötä itsellään.
No entä ne joita ei huostaanotettu, huomattu eikä autettu. Olin nuorena tosi kateellinen luokallani olleelle tytölle joka oli otettu lastenkotiin pois vanhemmiltaan. Hänellä oli siellä loistavat olot verrattuna minuun. Nyt hänellä on hyvä työ ja elämä, minulla ei.
Sama kokemus. Itse olin viikon lastenkodissa, enkä osannut ottaa vastaan sitä rakkautta edes. Välittäviä aikuisia. Ihmeellistä. Joku antoi kyydin kouluun. Joku jutteli ja puuhasteli kanssani illalla. Salaa itkin, kun piti mennä takaisin kotiin tunnetyhjiöön.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei kateudesta itsessään ole mitään pahaa, jos siitä on rehellinen ja osaa kanavoida sen rakentavasti. Kateuden voi ajatella nuolena suuntaan mihin alitajuntaisesti haluaa kehittää itseään. Ja sitten alkaa käytännössä kehittää itseään siihen suuntaan. Esim AP:n tapauksessa menemällä terapiaan ja asettamalla rajat ihmisille jotka kohtelevat AP:ta huonosta, niin että AP päästää elämäänsä vain ihmisiä jotka kohtelevat häntä niin kuin noita naisia joille AP on kateellinen. Usein noilla naisilla joille AP on kateellinen on luontaisesti vahvat rajat ja he eivät päästä ihmisiä elämäänsä jotka kohtelisivat heitä huonosti. Tietty se on todella epäreilua että aikuisena joutuu opettelemaan asioita, mihin toiset ovat kasvaneet, mutta sitäkin AP voisi käsitellä esim terapiassa. Elämässä asiat eivät ole aina reiluja, mutta epäreiluutta vaan pahentaa se jos jää tuleen makaamaan.
Itselläni oli alkoholisti vanhempi joten ymmärrän miltä AP:stä tuntuu hyvin, mutta olen kouluttanut itseni terveeseen parisuhteeseen. Siihen itseni kouluttamiseen meni noin 8vuotta kun 16v olin ekassa parisuhteessa, joka oli huono. Sitten minulla oli monta huonoa parisuhdetta. Mutta 24v onnistuin olemaan terveessä parisuhteessa, jossa edelleenkin olen.
Usein ajatellaan että alkoholisti vanhempi on se pahin vanhempi. Ei ole, paljon pahempiakin on esim psykopaatit, narsistit, ilkeät, pahantahtoiset, välinpitämättömät, kylmät ja nuo kaikki yhdessä.
Ei se ole mikään kilpailu kenen vanhempi on pahin, molemmat ovat omalla tavallaan pahoja ja luovat tunnelukkoja. Itselleni isoin kriisi isässäni on se että hänellä on hyvä sydän, mutta hän on kuin musta aukko joka satuttaa alkoholisminsa ja maanisdepressivisyytensä takia. Ja sen takia esim usein hylännyt minua lapsena ja jouduin usein olemaan hänen kanssaan kahdestaan kun hän oli kännissä. Tavallaan olisi helpompi olla vihainen isälleni jos hän olisi paha ihminen, mutta koska hänellä on hyvä sydän koko persoonani on kehittynyt sen ympärille että tunnen häntä kohtaan empatiaa. Mikä oli nuorempana tosi vaarallista, koska en tajunnut että voin asettaa rajoja ihmisille jotka kohtelivat minua huonosti.
Silleen mieluummin ottaisin isän jolla ei ole sydäntä, koska sitten pystyisi olemaan hänelle vihainen. Vaikea olla vihainen ihmiselle jolla on pohjimmiltaan hyvä sydän, vaikka se ihminen onkin kohdellut lapsena minua todella huonosti.Itse käynnistit kilpailun, kuka selviytyy paremmin huonosta lapsuudesta. Voittaja oli: kas kas, sinä.
Vertailu ja kilpailu (kurjuudessakin voi kilpailla) ovat kateuden ilmentymiä.
Joku mainitsi, että kateudessa on hyvääkin, mutta valitettavasti yksikään kateuden tutkija ei ole sitä mieltä. Olen viimeiset kolme vuotta tutkinut kateutta (siis käynyt läpi kirjallisuutta, kirja tekeillä) eikä sen veroista "kuolemansyntiä" taida tunteiden joukosta löytyä, jos kyse on tuollaisesta kroonisesta vertailun ja kilpailun asenteesta.
Melanie Klein, ehkä kuuluisin kateudesta kirjoittanut klassikko on jopa sitä mieltä, että kateus on prenaataali pohjimmiltaan eli pohjimmiltaan tarve kateuteen perustaa ihmisen synnynnäiseen persoonallisuuden rakenteeseen. Minusta se on turhan yksioikoisesti sanottu, vaikka ymmärrän mitä sillä tarkoitetaan. Joitakin vauvoja on esimerkiksi vaikeampi hoitaa, heillä on vaikeampi olla itsensä kanssa, jolloin heidän tarpeisiinsa on vaikeampi vastata. Se voi johtua sairaudesta (kehityshäiriöt, koliikki, keskonen jne.),mutta useimmiten äitien omat valmiudet varhaiseen vuorovaikutukseen ovat ratkaisevia. Klein siis käsittelee kateutta varhaisen vuorovaikutuksen näkökulmasta.
Vierailija kirjoitti:
Sille asiallehan minä en juuri voi yhtään mitään, että kukaan ei rakasta minua. En voi pakottaa ketään rakastamaan itseäni.
Miksi sinun pitäisi ketään pakottaa? Mutta voit olla joko sellainen jota on helppo rakastaa, tai sellainen jota on lähes mahdoton rakastaa. Menneisyyttä mukanaan raahaava katkerikko on lähes mahdoton rakastettava, hän on niin täynnä itseään, omaa kurjuuttaan ja vielä kerran omaa itseään.
Asiat on harvalla niin hyvin kuin miltä näyttää.
Olen tuollainen kuvailemasi nainen ja samoin monet ystäväni. Kyllä meilläkin on huono itsetunto, ahdistusta, stressiä, sairauksia, suruja. Kyllä meitäkin petetään niin miesten kuin ystävien taholta.
Ei kellään tässä maailmassa kaikki ole hyvin, ainakaan kovin pitkään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
sekopään horinaa
Niin, tällaista sitä kuulee kaiken tähän mennessä tapahtuneen pskan lisäksi. Tässäkin asiassa pätee sanonta raha tulee rahan luo, eli jos on saanut paljon rakkautta lapsena niin sen määrä vaan lisääntyy kun persoonasta on tullut helposti rakastettava.
Lapsuus ja lapsuus. Jos lakkaisi märisemästä sitä mennyttä ja eläisi tätä päivää. Tasan ei mene nallekarkit, se on selvä jokaiselle oikeasti aikuiselle. Pitää vaan elää sitä elämää NYT ja tehdä siitä elämästä niin hyvää kuin on mahdollista. Lapsuutta ei voi muuttaa, tulevaisuutta voi.
Elää sitä elämää NYT ja nauttia niistä pienistä asioista? Niistä pystyvät nauttimaan vain ne, jotka eivät ole sisältä kuolleet rakkauden puutteeseen. Tätä juuri on mahdotonta niiden ymmärtää, joilla on ollut normaali elämä.
Höpö höpö, minulla oli hirveä lapsuus mutta aikuisuus on hyvä, koska olen sitä järjestelmällisesti rakentanut. Menetetyn lapsuuden sijaan olen keskittynyt hankkimaan hyvän ammatin, kivoja harrastuksia joista on löytynyt se puolisokin sitten. Ei olisi löytynyt, jos olisin jäänyt jankkaamaan samaan "epäreilua" -ajatteluun. Toki paska lapsuus on kamalaa, mutta lapsuus meni jo, kannattaa keskittyä aikuisuuteen.
Hirveä lapsuus on niin suhteellinen käsite. Sinulla ei ilmeisestikään ollut pahimmasta päästä kun selvisit omastakin mielestäsi voittajana. Oikeasti hirveä lapsuus tuhoaa ihmisen, olisi tuhonnut sinutkin, usko pois. Sitten tullaan portaittain ylöspäin vahinkojen lieventyessä. Olkaa ihmiset enempi ymmärtäväisiä ja vähempi ylimielisiä näissä pärjäämiskilpailuissa.
Ja jättäkää väliin noi tyhmät luulot, että lapsuus yksin tekee jotakin aikuisuudesta. Ei tee, on paljon hyvän lapsuuden saaneita jotka ovat aikuisuudessa sotkeneet kaikki asiansa, monesta syystä. Ja päin vastoin.
Sinun pitää tutustua erilaisiin ihmiskohtaloihin. Ihmisellä on vain yksi lapsuus, yksi elämä. Olet kokemusten summa. 18 vuotiaana sinussa ei ole mitään muuta kuin menneisyytesi eli lapsuutesi. Siitä alat sitten rakentaa. Niistä palikoista. Lapsuuden merkitystä ei saa väheksyä. Tietysti siitä alkaa valintojen maailma, mutta eväät on mitkä on. Hyvä lapsuuskin on suhteellista. Rikkaat vanhemmat ei tarkoita hyvää lapsuutta, jos luulet niin. Lapsi tarvitsee aikaa ja ohjausta siis rakkautta aina.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sille asiallehan minä en juuri voi yhtään mitään, että kukaan ei rakasta minua. En voi pakottaa ketään rakastamaan itseäni.
Miksi sinun pitäisi ketään pakottaa? Mutta voit olla joko sellainen jota on helppo rakastaa, tai sellainen jota on lähes mahdoton rakastaa. Menneisyyttä mukanaan raahaava katkerikko on lähes mahdoton rakastettava, hän on niin täynnä itseään, omaa kurjuuttaan ja vielä kerran omaa itseään.
Tuosta kuvauksesta tulee mieleen ohutnahkainen narsisti. Siis narsistinen persoonallisuushäiriö, minkä olennainen osa on krooninen kateellisuus.
Olet ihana!
Olen kuullut tapauksia joissa rakkaus parantaa.