Lue keskustelun säännöt.
Olen nainen ja katkera/kateellinen muille naisille
28.01.2022 |
Siis semmoisille joilla on rakastavat vanhemmat, kivat sisarukset, sitten lähestulkoon aina saa halutessaan kivan kumppanin jolla myös kiva perhe, ja pääsee tietty alle kolmikymppisenä naimisiin ja mies ehdottomasti haluaa lapsia juuri tämän naisen kanssa (eikä esim ala ehdotella kolmenkimppaa heti ekoilla treffeillä kuten minun ihanat deittiyritelmäni), kerta kaikkiaan naisille joille sataa joka puolelta koko ajan rakkautta ja sitten hän vielä luulee että hänet tekee onnelliseksi pienet asiat kuten lämpimät villasukat, vaikka oikeasti ne sukat ei tuntuisi yhtään miltään ilman tätä valtavaa rakkauden määrää, jonka lähtökohta on ollut ne rakastavat, rakastettavan luonteen tarjoamat vanhemmat.
Kommentit (229)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos olisi käynyt niin että Vilja-Eerika olisi jäänyt henkiin ja kirjoittaisi täällä aikuisena nimettömänä, mitä sanoisitte hänelle?
Tuollaisen lapsuuden eläneelle ei kehity niinkään kateutta, vaan vakava kiintymyssuhdehäiriö, jossa muut ihmiset unohdetaan ja keskitytään omien välittömien tunneimpulssien rauhoitteluun eri tavoin.
Vai niin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Niin, minäkin olen opiskellut ja hankkinut tämmöisen keskiluokkaisen vakituisen työn, joka ei tunnu yhtään miltään kuten ei mikään muukaan.
Minä myös olen aina halunnut kumppanin ja ottanut kaikki jotka huolii, mutta eräskin alkoholistipummi jätti minut koska olin hänen mukaansa "liian synkkä". Niin käy aina. Paremmat miehet ei toki vilkaise päinkään.
Minulle EI ole kuin ihmeen kaupalla siunaantunut hyviä ja rakastavia miehiä vaan miehiä jotka arvostelee luonteen lisäksi ulkonäköäni. Ei myöskään ihania ystäviä.
Olen käynyt terapiassa yht 6 vuotta. Tilanne on nyt tämä.
Minulle ei ole tapahtunut sellaisia ihmeitä kuin joillekin muille vastaavissa oloissa kasvaneille riippumatta siitä miten kovaa olen yrittänyt.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän aloittajaa, en ihmettele hänen tapaansa ajatella. Sitä onkin vaikeaa tajuta sellaisen, jolla ei koskaan ole vastaavia kokemuksia ollut. On niin helppoa heittää se ensimmäinen kivi ja syytää aivan tolkuttomia ohjeita. Onneksi viesteissä on mukana myös viisaita ohjeita.
Tämä vain ei pidä paikkansa. Suurimmalla osalla suomalaisista on esimerkiksi turvaton kiintymyssuhde. Suurin osalla ihmisistä on traumakokemus jonkinlainen, mutta niiden kohdalla vaikuttaa spontaaniparaneminen eli resilienssi.
On harhaa väittää, että kaikilla muilla on ollut paremmin. Se ei ole fakta, mutta tuolta voi tuntua silti, mutta ikävä puoli tuossa on se, että silloin asettuu muiden ihmisten kanssa yläpuolelle oman kärsimyksensä ansioilla eikä näe heitä samanlaisina ihmisinä kuin itsensäkin eli ihmisinä, joilla on omat vaikeutensa ja traumansa.
Jopa vaikeimpien lapsuudenkokemusten kanssa voi nähdä muita samanlaisia, tarkoitan huostaanotettuja ja raakaa kohtelua osakseen saaneita lapsia ja nuoria, joilla kuitenkaan ei ole kehittynyt kiintymyssuhdehäiriötä itsellään.
No entä ne joita ei huostaanotettu, huomattu eikä autettu. Olin nuorena tosi kateellinen luokallani olleelle tytölle joka oli otettu lastenkotiin pois vanhemmiltaan. Hänellä oli siellä loistavat olot verrattuna minuun. Nyt hänellä on hyvä työ ja elämä, minulla ei.
Ei kateudesta itsessään ole mitään pahaa, jos siitä on rehellinen ja osaa kanavoida sen rakentavasti. Kateuden voi ajatella nuolena suuntaan mihin alitajuntaisesti haluaa kehittää itseään. Ja sitten alkaa käytännössä kehittää itseään siihen suuntaan. Esim AP:n tapauksessa menemällä terapiaan ja asettamalla rajat ihmisille jotka kohtelevat AP:ta huonosta, niin että AP päästää elämäänsä vain ihmisiä jotka kohtelevat häntä niin kuin noita naisia joille AP on kateellinen. Usein noilla naisilla joille AP on kateellinen on luontaisesti vahvat rajat ja he eivät päästä ihmisiä elämäänsä jotka kohtelisivat heitä huonosti. Tietty se on todella epäreilua että aikuisena joutuu opettelemaan asioita, mihin toiset ovat kasvaneet, mutta sitäkin AP voisi käsitellä esim terapiassa. Elämässä asiat eivät ole aina reiluja, mutta epäreiluutta vaan pahentaa se jos jää tuleen makaamaan.
Itselläni oli alkoholisti vanhempi joten ymmärrän miltä AP:stä tuntuu hyvin, mutta olen kouluttanut itseni terveeseen parisuhteeseen. Siihen itseni kouluttamiseen meni noin 8vuotta kun 16v olin ekassa parisuhteessa, joka oli huono. Sitten minulla oli monta huonoa parisuhdetta. Mutta 24v onnistuin olemaan terveessä parisuhteessa, jossa edelleenkin olen.
Vierailija kirjoitti:
Ap googlaa ”uhriutuminen”.
Kyseessä on psykologinen termi.
Kun pääset uhrin kokemuksesta irti, elämäsi muuttuu. Jos näet itsesi olosuhteiden uhrina, et itse johda omaa elämääsi ja jäät passiiviseksi. Etkä saavuta niitä asioita, mitä haluat (joista tällä hetkellä olet kateellinen).
Uhri on uhri vaikka miten vängätään. Pääseehän sieltä pois mutta miksi ei saa olla uhri.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Niin, minäkin olen opiskellut ja hankkinut tämmöisen keskiluokkaisen vakituisen työn, joka ei tunnu yhtään miltään kuten ei mikään muukaan.
Minä myös olen aina halunnut kumppanin ja ottanut kaikki jotka huolii, mutta eräskin alkoholistipummi jätti minut koska olin hänen mukaansa "liian synkkä". Niin käy aina. Paremmat miehet ei toki vilkaise päinkään.
Minulle EI ole kuin ihmeen kaupalla siunaantunut hyviä ja rakastavia miehiä vaan miehiä jotka arvostelee luonteen lisäksi ulkonäköäni. Ei myöskään ihania ystäviä.
Olen käynyt terapiassa yht 6 vuotta. Tilanne on nyt tämä.
Minulle ei ole tapahtunut sellaisia ihmeitä kuin joillekin muille vastaavissa oloissa kasvaneille riippumatta siitä miten kovaa olen yrittänyt.
Pidän täällä peukkuja ylhäällä sinua varten :) Olen se "kultalusikaksi" haukuttu. Tunnistan monia tunteita, mutta itse en ollut kunnossa vielä 6v jälkeen (vaikkakin paremmassa kuin ennen) joten en heittäisi vielä kirvestä kaivoon. Toki voi olla että hyötyisit enemmän toisenlaisesta terapiasta, tai toisesta terapeutista? On toki mahdollista ettei oma terapeuttisi ole paras mahdollinen juuri sinulle.
Noista partnereista en tiedä mikä on johdattanut itselleni niin hyviä yksilöitä. Varmasti jonkinlaista alitajuista valintaa olen tehnyt (esim. ohittanut tapaukset joiden todennäköisyys toimia on liian matala, kuten alkoholistit tai pitkäaikaistyöttämät) mutten ole siitä nin varma kun en ole sitä tehnyt tietoisesti. Voi toki myös olla että olen heihin törmännyt ympäristöissä joissa liikkuu keskimääräistä asiallisempaa porukkaa (olen teknisellä alalla, ja useat kumppanini opiskelivat samankaltaista alaa):
Joka tapauksessa uskon että aurinko paistaa vielä sinullekin! Joskus asiat loksahtavat paikoilleen ihan odottamatta ja asiat lähtevät siitä rullaamaan oikeaan suuntaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Niin, minäkin olen opiskellut ja hankkinut tämmöisen keskiluokkaisen vakituisen työn, joka ei tunnu yhtään miltään kuten ei mikään muukaan.
Minä myös olen aina halunnut kumppanin ja ottanut kaikki jotka huolii, mutta eräskin alkoholistipummi jätti minut koska olin hänen mukaansa "liian synkkä". Niin käy aina. Paremmat miehet ei toki vilkaise päinkään.
Minulle EI ole kuin ihmeen kaupalla siunaantunut hyviä ja rakastavia miehiä vaan miehiä jotka arvostelee luonteen lisäksi ulkonäköäni. Ei myöskään ihania ystäviä.
Olen käynyt terapiassa yht 6 vuotta. Tilanne on nyt tämä.
Minulle ei ole tapahtunut sellaisia ihmeitä kuin joillekin muille vastaavissa oloissa kasvaneille riippumatta siitä miten kovaa olen yrittänyt.
Pidän täällä peukkuja ylhäällä sinua varten :) Olen se "kultalusikaksi" haukuttu. Tunnistan monia tunteita, mutta itse en ollut kunnossa vielä 6v jälkeen (vaikkakin paremmassa kuin ennen) joten en heittäisi vielä kirvestä kaivoon. Toki voi olla että hyötyisit enemmän toisenlaisesta terapiasta, tai toisesta terapeutista? On toki mahdollista ettei oma terapeuttisi ole paras mahdollinen juuri sinulle.
Noista partnereista en tiedä mikä on johdattanut itselleni niin hyviä yksilöitä. Varmasti jonkinlaista alitajuista valintaa olen tehnyt (esim. ohittanut tapaukset joiden todennäköisyys toimia on liian matala, kuten alkoholistit tai pitkäaikaistyöttämät) mutten ole siitä nin varma kun en ole sitä tehnyt tietoisesti. Voi toki myös olla että olen heihin törmännyt ympäristöissä joissa liikkuu keskimääräistä asiallisempaa porukkaa (olen teknisellä alalla, ja useat kumppanini opiskelivat samankaltaista alaa):
Joka tapauksessa uskon että aurinko paistaa vielä sinullekin! Joskus asiat loksahtavat paikoilleen ihan odottamatta ja asiat lähtevät siitä rullaamaan oikeaan suuntaan.
Jäin vielä miettimään tuota parinvalintaa... Itselläni on suvussa sekä todella huonoja ja varoittavia esimerkkejä henkilöistä joiden kanssa en haluisi olla tekemisissä, sekä muutamia hyviä. Ystävissä ja kumppaneissa olen aina pyrkinyt etsimään ihmisiä joilla olisi enemmän niitten hyvien henkilöiden ominaisuuksia (ystävällisyys, avuliaisuus) joista pidän. Samalla olen välttänyt ihmisiä kuin ruttoa, joilla on minkäänlaista taipumusta samanlaisiin ilkeyksiin/kohtuuttomuuksiin/aggressiivisuuteen mitä olen itse joutunut lapsuudessa kokemaan tai näkemään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ei kateudesta itsessään ole mitään pahaa, jos siitä on rehellinen ja osaa kanavoida sen rakentavasti. Kateuden voi ajatella nuolena suuntaan mihin alitajuntaisesti haluaa kehittää itseään. Ja sitten alkaa käytännössä kehittää itseään siihen suuntaan. Esim AP:n tapauksessa menemällä terapiaan ja asettamalla rajat ihmisille jotka kohtelevat AP:ta huonosta, niin että AP päästää elämäänsä vain ihmisiä jotka kohtelevat häntä niin kuin noita naisia joille AP on kateellinen. Usein noilla naisilla joille AP on kateellinen on luontaisesti vahvat rajat ja he eivät päästä ihmisiä elämäänsä jotka kohtelisivat heitä huonosti. Tietty se on todella epäreilua että aikuisena joutuu opettelemaan asioita, mihin toiset ovat kasvaneet, mutta sitäkin AP voisi käsitellä esim terapiassa. Elämässä asiat eivät ole aina reiluja, mutta epäreiluutta vaan pahentaa se jos jää tuleen makaamaan.
Itselläni oli alkoholisti vanhempi joten ymmärrän miltä AP:stä tuntuu hyvin, mutta olen kouluttanut itseni terveeseen parisuhteeseen. Siihen itseni kouluttamiseen meni noin 8vuotta kun 16v olin ekassa parisuhteessa, joka oli huono. Sitten minulla oli monta huonoa parisuhdetta. Mutta 24v onnistuin olemaan terveessä parisuhteessa, jossa edelleenkin olen.
Usein ajatellaan että alkoholisti vanhempi on se pahin vanhempi. Ei ole, paljon pahempiakin on esim psykopaatit, narsistit, ilkeät, pahantahtoiset, välinpitämättömät, kylmät ja nuo kaikki yhdessä.
Vierailija kirjoitti:
Jos olisi käynyt niin että Vilja-Eerika olisi jäänyt henkiin ja kirjoittaisi täällä aikuisena nimettömänä, mitä sanoisitte hänelle?
Riippuu siitä, mitä kirjoittaisi. Hän voisi olla ihan menestynyt ja onnellinen. Kuten minä, vaikka lapsuus oli ihan helvettiä. Kaikille sanoisin että menneeseen ei kannata uhriutua, vaan pitää vaan tehdä niitä asioita jotka vievät omaa elämää eteenpäin. Osa ei pysty, osa ei edes halua muuttaa elämässään mitään, kun se uhrirooli on niin vahvasti omaksuttu.
Lapsuuden pohtimisen sijaan hakeutuu koulutukseen jo tänä keväänä, käy koulut. Siellä on niitä kavereita ja potentiaalisia miehiäkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
1. Jep, otsikointi oli selvästi väärä, toisten onni on se laukaiseva tekijä mutta ei oikea ongelma
2. Rakkausko ei ole ehdotonta? Ettekö rakastakaan lapsianne ehdottomasti? Miltä tuntuisi ajatus, että te esim kuolisitte ja lapsenne laitettaisi perheeseen, jossa kukaan ei rakasta häntä vaan pilkkaa, moittii, pahoinpitelee fyys psyyk ja/ tai seksuaalisesti? Ajattelisitteko, että no kyllä se siitä sitten kunhan hän vaan 18 v muuttaa pois kotoa ja "ajattelee positiivisesti"?
3. Olen käynyt terapiassa, 3 v kahteen eri otteeseen. Ne tekivät minusta suht koht toimintakykyisen mutta mitään positiivisia tunteita en koe, lisäksi terapeutista ei tule minulle miestä, perhettä, ystäviä, tukijoukkoja jne
4. Jep, työelämän hyväosaiset, joiden mitättömiä pikku HR ongelmia pitää kuunnella, ja samalla niitä jatkuvia viittauksia kaikkeen ihanaan oikeasti tärkeään jota minulla ei tietenkään ole, koska minua ei voi rakastaa koska olen vääränlainen koska minua ei ole koskaan rakastettu mutta eihän minua voi rakastaa koska olen vääränlainen koska minua ei ole koskaan rakastettu.
Tunnen aivan samoin kaikesta mitä kirjoitit.
Vierailija kirjoitti:
Keskity itseesi ja omaan etenemiseesi kaikilla elämänalueilla. Työelämä, opiskelu, henkinen hyvinvointi.
Kateuden ongelma on se, että keskitytään muiden asioihin eikä omiin, mutta kateus voi olla hyvin hankala selättää ilman psykoterapiaa ja omaa halua päästä eroon kateellisen asenteesta. Siis uhrin elämänasenteesta.
Uhrin elämänasenteeseen jämähtämistä edesauttaa suuresti nuo kaikki surkeat elämänohjeet mitä ymmärtämätön ympäristö auliisti jakelee.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Niin, minäkin olen opiskellut ja hankkinut tämmöisen keskiluokkaisen vakituisen työn, joka ei tunnu yhtään miltään kuten ei mikään muukaan.
Minä myös olen aina halunnut kumppanin ja ottanut kaikki jotka huolii, mutta eräskin alkoholistipummi jätti minut koska olin hänen mukaansa "liian synkkä". Niin käy aina. Paremmat miehet ei toki vilkaise päinkään.
Minulle EI ole kuin ihmeen kaupalla siunaantunut hyviä ja rakastavia miehiä vaan miehiä jotka arvostelee luonteen lisäksi ulkonäköäni. Ei myöskään ihania ystäviä.
Olen käynyt terapiassa yht 6 vuotta. Tilanne on nyt tämä.
Minulle ei ole tapahtunut sellaisia ihmeitä kuin joillekin muille vastaavissa oloissa kasvaneille riippumatta siitä miten kovaa olen yrittänyt.
Pidän täällä peukkuja ylhäällä sinua varten :) Olen se "kultalusikaksi" haukuttu. Tunnistan monia tunteita, mutta itse en ollut kunnossa vielä 6v jälkeen (vaikkakin paremmassa kuin ennen) joten en heittäisi vielä kirvestä kaivoon. Toki voi olla että hyötyisit enemmän toisenlaisesta terapiasta, tai toisesta terapeutista? On toki mahdollista ettei oma terapeuttisi ole paras mahdollinen juuri sinulle.
Noista partnereista en tiedä mikä on johdattanut itselleni niin hyviä yksilöitä. Varmasti jonkinlaista alitajuista valintaa olen tehnyt (esim. ohittanut tapaukset joiden todennäköisyys toimia on liian matala, kuten alkoholistit tai pitkäaikaistyöttämät) mutten ole siitä nin varma kun en ole sitä tehnyt tietoisesti. Voi toki myös olla että olen heihin törmännyt ympäristöissä joissa liikkuu keskimääräistä asiallisempaa porukkaa (olen teknisellä alalla, ja useat kumppanini opiskelivat samankaltaista alaa):
Joka tapauksessa uskon että aurinko paistaa vielä sinullekin! Joskus asiat loksahtavat paikoilleen ihan odottamatta ja asiat lähtevät siitä rullaamaan oikeaan suuntaan.
Jäin vielä miettimään tuota parinvalintaa... Itselläni on suvussa sekä todella huonoja ja varoittavia esimerkkejä henkilöistä joiden kanssa en haluisi olla tekemisissä, sekä muutamia hyviä. Ystävissä ja kumppaneissa olen aina pyrkinyt etsimään ihmisiä joilla olisi enemmän niitten hyvien henkilöiden ominaisuuksia (ystävällisyys, avuliaisuus) joista pidän. Samalla olen välttänyt ihmisiä kuin ruttoa, joilla on minkäänlaista taipumusta samanlaisiin ilkeyksiin/kohtuuttomuuksiin/aggressiivisuuteen mitä olen itse joutunut lapsuudessa kokemaan tai näkemään.
Sama täällä. Mulla ei ole huonoja parisuhdevalintoja, koska tunnistan ne sairaat mallit lapsuudesta ja heivaan sellaisen ihmisen heti elämästäni. Niin ne satuttamiset ja pettymykset on jääneet sinne lapsuuteen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei kateudesta itsessään ole mitään pahaa, jos siitä on rehellinen ja osaa kanavoida sen rakentavasti. Kateuden voi ajatella nuolena suuntaan mihin alitajuntaisesti haluaa kehittää itseään. Ja sitten alkaa käytännössä kehittää itseään siihen suuntaan. Esim AP:n tapauksessa menemällä terapiaan ja asettamalla rajat ihmisille jotka kohtelevat AP:ta huonosta, niin että AP päästää elämäänsä vain ihmisiä jotka kohtelevat häntä niin kuin noita naisia joille AP on kateellinen. Usein noilla naisilla joille AP on kateellinen on luontaisesti vahvat rajat ja he eivät päästä ihmisiä elämäänsä jotka kohtelisivat heitä huonosti. Tietty se on todella epäreilua että aikuisena joutuu opettelemaan asioita, mihin toiset ovat kasvaneet, mutta sitäkin AP voisi käsitellä esim terapiassa. Elämässä asiat eivät ole aina reiluja, mutta epäreiluutta vaan pahentaa se jos jää tuleen makaamaan.
Itselläni oli alkoholisti vanhempi joten ymmärrän miltä AP:stä tuntuu hyvin, mutta olen kouluttanut itseni terveeseen parisuhteeseen. Siihen itseni kouluttamiseen meni noin 8vuotta kun 16v olin ekassa parisuhteessa, joka oli huono. Sitten minulla oli monta huonoa parisuhdetta. Mutta 24v onnistuin olemaan terveessä parisuhteessa, jossa edelleenkin olen.
Usein ajatellaan että alkoholisti vanhempi on se pahin vanhempi. Ei ole, paljon pahempiakin on esim psykopaatit, narsistit, ilkeät, pahantahtoiset, välinpitämättömät, kylmät ja nuo kaikki yhdessä.
Ei se ole mikään kilpailu kenen vanhempi on pahin, molemmat ovat omalla tavallaan pahoja ja luovat tunnelukkoja. Itselleni isoin kriisi isässäni on se että hänellä on hyvä sydän, mutta hän on kuin musta aukko joka satuttaa alkoholisminsa ja maanisdepressivisyytensä takia. Ja sen takia esim usein hylännyt minua lapsena ja jouduin usein olemaan hänen kanssaan kahdestaan kun hän oli kännissä. Tavallaan olisi helpompi olla vihainen isälleni jos hän olisi paha ihminen, mutta koska hänellä on hyvä sydän koko persoonani on kehittynyt sen ympärille että tunnen häntä kohtaan empatiaa. Mikä oli nuorempana tosi vaarallista, koska en tajunnut että voin asettaa rajoja ihmisille jotka kohtelivat minua huonosti.
Silleen mieluummin ottaisin isän jolla ei ole sydäntä, koska sitten pystyisi olemaan hänelle vihainen. Vaikea olla vihainen ihmiselle jolla on pohjimmiltaan hyvä sydän, vaikka se ihminen onkin kohdellut lapsena minua todella huonosti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos olisi käynyt niin että Vilja-Eerika olisi jäänyt henkiin ja kirjoittaisi täällä aikuisena nimettömänä, mitä sanoisitte hänelle?
Riippuu siitä, mitä kirjoittaisi. Hän voisi olla ihan menestynyt ja onnellinen. Kuten minä, vaikka lapsuus oli ihan helvettiä. Kaikille sanoisin että menneeseen ei kannata uhriutua, vaan pitää vaan tehdä niitä asioita jotka vievät omaa elämää eteenpäin. Osa ei pysty, osa ei edes halua muuttaa elämässään mitään, kun se uhrirooli on niin vahvasti omaksuttu.
Lapsuuden pohtimisen sijaan hakeutuu koulutukseen jo tänä keväänä, käy koulut. Siellä on niitä kavereita ja potentiaalisia miehiäkin.
Menestynyt ja onnellinen? Aika jännä ajattelutapa. Hän oli kuoleman kielissä jo aiemminkin kun hänet käärittiin mattoon rangaistukseksi siitä että oli lapsi. Häntä koko ajan rangaistiin asioista mitä ei ollut tehnyt. Katsopa peiliin, onko siellä ihminen vai hirviö.
Vierailija kirjoitti:
Terapia voisi auttaa. Itse olen terapiassa tunnistanut ongelmia omissa kiintymyssuhteissani. Jos olet katkera, niin ehkä siellä alla on vihaa, mutta myös surua siitä, että ei ole saanut sitä onnellista lapsuutta. Saa olla välillä katkera. Ei se oo välttämättä pysyvä olotila.
Kyllä siitä väkisinkin tulee pysyvä olotila, koska se on kuin ketjureaktio. Jo teininä alkaa se muiden välttelevä kohtelu ja se jatkuu siitä eteenpäin kun ei onnistu seurustelukaan. Opiskelustakaan ei tule mitään. Sitten päätyy johonkin paskatöihin palkalla jolla hädintuskin tulee toimeen. Vuodet vierii, yksinäisyys ja katkeruus vain pahenee. Usein tulee vielä päihteet ja/tai mielenterveys ongelmat mukaan. Aina vaan lisää syitä olla katkerampi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei kateudesta itsessään ole mitään pahaa, jos siitä on rehellinen ja osaa kanavoida sen rakentavasti. Kateuden voi ajatella nuolena suuntaan mihin alitajuntaisesti haluaa kehittää itseään. Ja sitten alkaa käytännössä kehittää itseään siihen suuntaan. Esim AP:n tapauksessa menemällä terapiaan ja asettamalla rajat ihmisille jotka kohtelevat AP:ta huonosta, niin että AP päästää elämäänsä vain ihmisiä jotka kohtelevat häntä niin kuin noita naisia joille AP on kateellinen. Usein noilla naisilla joille AP on kateellinen on luontaisesti vahvat rajat ja he eivät päästä ihmisiä elämäänsä jotka kohtelisivat heitä huonosti. Tietty se on todella epäreilua että aikuisena joutuu opettelemaan asioita, mihin toiset ovat kasvaneet, mutta sitäkin AP voisi käsitellä esim terapiassa. Elämässä asiat eivät ole aina reiluja, mutta epäreiluutta vaan pahentaa se jos jää tuleen makaamaan.
Itselläni oli alkoholisti vanhempi joten ymmärrän miltä AP:stä tuntuu hyvin, mutta olen kouluttanut itseni terveeseen parisuhteeseen. Siihen itseni kouluttamiseen meni noin 8vuotta kun 16v olin ekassa parisuhteessa, joka oli huono. Sitten minulla oli monta huonoa parisuhdetta. Mutta 24v onnistuin olemaan terveessä parisuhteessa, jossa edelleenkin olen.
Usein ajatellaan että alkoholisti vanhempi on se pahin vanhempi. Ei ole, paljon pahempiakin on esim psykopaatit, narsistit, ilkeät, pahantahtoiset, välinpitämättömät, kylmät ja nuo kaikki yhdessä.
Ei se ole mikään kilpailu kenen vanhempi on pahin, molemmat ovat omalla tavallaan pahoja ja luovat tunnelukkoja. Itselleni isoin kriisi isässäni on se että hänellä on hyvä sydän, mutta hän on kuin musta aukko joka satuttaa alkoholisminsa ja maanisdepressivisyytensä takia. Ja sen takia esim usein hylännyt minua lapsena ja jouduin usein olemaan hänen kanssaan kahdestaan kun hän oli kännissä. Tavallaan olisi helpompi olla vihainen isälleni jos hän olisi paha ihminen, mutta koska hänellä on hyvä sydän koko persoonani on kehittynyt sen ympärille että tunnen häntä kohtaan empatiaa. Mikä oli nuorempana tosi vaarallista, koska en tajunnut että voin asettaa rajoja ihmisille jotka kohtelivat minua huonosti.
Silleen mieluummin ottaisin isän jolla ei ole sydäntä, koska sitten pystyisi olemaan hänelle vihainen. Vaikea olla vihainen ihmiselle jolla on pohjimmiltaan hyvä sydän, vaikka se ihminen onkin kohdellut lapsena minua todella huonosti.
Itse käynnistit kilpailun, kuka selviytyy paremmin huonosta lapsuudesta. Voittaja oli: kas kas, sinä.
Ajatus siitä, että itseään pitäisi rakastaa ensin, on ihan hullu. Sittenhän lapset voisi jättää ilman rakkautta, koska itse se rakkaus on sisimmästään löydettävä ja jokainen on oman onnensa seppä. Ja kun 18-vuotispäivä ja aikuisuus koittaa, niin ei lapsuudella enää ole mitään väliä vaan NYT ON NYT. Ei mene noin.
Jos ihminen on niin eksyksissä ettei edes tiedä mitä elämältään haluaa ja tarvitsee niin suunnan näyttää kateuden tunne. Se on hyvä viisari. Kateus on hyödyllinen tunne koska sillä on suora yhteys sydämeen. Etsi ap rakkautta kunnes löydät, olet sitten ainakin kaikkesi tehnyt saadaksesi mitä tarvitset. Siihen tarvitset psykologista silmää ja sosiaalisia taitoja kun alat ottaa rakkautta vastaan ja antamaan sitä takaisin. Onnea matkaan!
Vierailija kirjoitti:
Ajatus siitä, että itseään pitäisi rakastaa ensin, on ihan hullu. Sittenhän lapset voisi jättää ilman rakkautta, koska itse se rakkaus on sisimmästään löydettävä ja jokainen on oman onnensa seppä. Ja kun 18-vuotispäivä ja aikuisuus koittaa, niin ei lapsuudella enää ole mitään väliä vaan NYT ON NYT. Ei mene noin.
Hyvä sinä, nyt saat minulta ❤
Se ei ole vähättelyä. Rikoksen uhrin tulisi saada traumapsykoterapiaa, sillä kateus juontuu pitkälti käsittelemättömistä tunteista ja kokemuksista. Se on puolustusmekanismi, joka kuuluu mm persoonallisuushäiriöihin. Ne puolestaan syntyvät kaltoinkohtelun seurauksena.
Rikoksen uhrin uhriutumisen edistämistä on mennä mukaan hänen maailmaansa väärällä tavalla eli korostamalla eroa hänen ja koko muun maailman välillä. Yhteys muuhun maailmaan on poikki, se pitää palauttaa, mutta ei sitä millään palstallla tai tiedolla palauteta, vaan pitkäkestoisella psykoterapialla.