Epätodellinen olo kylässä, kutsuttiinko mut vai tulinko väärään aikaan tms

Tai sitten heittää joillain päässä ja pahasti kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olin kerran kylässä sukulaisperheen luona ja käsitykseni mukaan minut oli kutsuttu sinne juuri silloin kuin minä sinne meni. Minut kyllä päästettiin heidän kotiin sisään mutta koko sinä aikana kun minä siellä olin niin minuun ei muuten reagoitu mitenkään kun minä olin siellä ja minulle ei sanottu mitään eikä vastattu minulle mitään kun yritin puhua heidän kanssaan. Kaikki heidän perheessään olivat kuin minua ei olisi ollut olemassa heidän luonaan eikä minulle tarjottu mitään. Noin puoli tuntia siellä olin ja sitten sanoin lähteväni kotiin mutta siihenkään ei reagoitu mitenkään eikä siihen kun minä lähdin sieltä. Kotoa tarkistin kännykästäni että olin siellä oikeaan aikaan jolloin minut oli sinne kutsuttu koska minulle oltiin lähetetty teksiviesti jossa minut kutsuttiin kylään ja olin vastanut viestiin että voin tulla heille silloin he viestissä kysyivät että voinko tulla käymään. Päivä ja kellonaika oli oikein samoin kuin perhe jonka luona kävin mutta he jatkoivat omia touhujaan kuin minua ei olisi ollut olemassa. Kaiken lisäksi he soittivat minulle myöhemmin että miksi en ollut tullut heille kylään vaikka olin luvannut tulla. Tuli kyllä sellainen omituinen olo että vielä yhä ihmettelen vuosien jälkeen että mistä tässä on oikein kyse.

Tää vaikuttaa jo yliluonnolliselta kokemukselta. Niin kuin he eivät olisi nähneet ja kuulleet sinua lainkaan. Aika pelottavaa. Sanoitko, että miten niin en tullut?

Kirjoitustyylistä näkee, että tekstin on kirjoittanut sama intiahullu joka riehui toisessa ketjussa kertomassa sadutuksiaan. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun olin lapsi, mentiin perheenä - sovittuna aikana, sovittuna päivänä - kylään äidin nuoruuden kaverin luokse, parin sadan kilometrin päähän. Aika oli ihan selkeästi sovittu, moneen kertaan varmistettu, kaveri oli vierailusta ilmeisen innoissaan, oli itse kutsunut katsomaan uutta kotiaan. No, kun saavuttiin paikalle, siellä ei ollut ketään kotona. Tai ainakaan kukaan ei tullut ovelle avaamaan. Autoakaan ei ollut pihassa. Ajateltiin, että ehkä tämä perhe oli lähtenyt pikaisesti hakemaan kaupasta jotain, tms. joten odoteltiin siellä pitkä tovi. Ketään ei ilmestynyt paikalle. Lopulta lähdettiin ravintolan kautta kotiinpäin ajamaan. Tämä oli aikana ennen kännyköitä, 90-luvun alussa, joten ei voitu tekstailla ja soitellakaan kyseiselle kaverille. Äiti kävi kyllä muistaakseni jostakin naapurista kysymässä, ovatko he tietoisia, onko tässä talossa kaikki ok kun eivät ole paikalla vaikka piti olla.

Omituisemmaksi juttu kävi vielä jälkeenpäin, kun kaveri katkaisi välit äitiini ilman mitään selitystä. Siis ei ollut kyse siitä, että kaveri olisi jotenkin selittämättömästi kad o n nut maan päältä; yhteisten tuttavien mukaan hänellä meni ihan hyvin, ja on tietääkseni edelleenkin el o s sa. Eikä ole kyse siitä, että äitini olisi jotenkin suuttunut turhasta reissusta. Kuulin itse vieressä, kun äiti yritti ihmeissään soitella illalla kaverille, että onko kaikki ok. Mies vastasi puhelimeen, nainen ei suostunut tulemaan puhelimeen. Äiti yritti vielä monta kertaa soittaa myöhemmin ja lähetti kaverille kirjeenkin. Ei mitään vastausta. Lopulta äitini luovutti. Kyllä sen tajuaa, kun ei toinen halua enää pitää yhteyttä.

En kyllä ole ikinä keksinyt, mitä tuossa oikein tapahtui.

Veikkaan että tässä tais olla aikuisilla menneet sängyt vähän sekaisin jossain kohtaa.

Vähän kyllä kuulostaa siltä, että äiti ole niin viaton kuin antaa ymmärtää. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun olin lapsi, mentiin perheenä - sovittuna aikana, sovittuna päivänä - kylään äidin nuoruuden kaverin luokse, parin sadan kilometrin päähän. Aika oli ihan selkeästi sovittu, moneen kertaan varmistettu, kaveri oli vierailusta ilmeisen innoissaan, oli itse kutsunut katsomaan uutta kotiaan. No, kun saavuttiin paikalle, siellä ei ollut ketään kotona. Tai ainakaan kukaan ei tullut ovelle avaamaan. Autoakaan ei ollut pihassa. Ajateltiin, että ehkä tämä perhe oli lähtenyt pikaisesti hakemaan kaupasta jotain, tms. joten odoteltiin siellä pitkä tovi. Ketään ei ilmestynyt paikalle. Lopulta lähdettiin ravintolan kautta kotiinpäin ajamaan. Tämä oli aikana ennen kännyköitä, 90-luvun alussa, joten ei voitu tekstailla ja soitellakaan kyseiselle kaverille. Äiti kävi kyllä muistaakseni jostakin naapurista kysymässä, ovatko he tietoisia, onko tässä talossa kaikki ok kun eivät ole paikalla vaikka piti olla.

Omituisemmaksi juttu kävi vielä jälkeenpäin, kun kaveri katkaisi välit äitiini ilman mitään selitystä. Siis ei ollut kyse siitä, että kaveri olisi jotenkin selittämättömästi kad o n nut maan päältä; yhteisten tuttavien mukaan hänellä meni ihan hyvin, ja on tietääkseni edelleenkin el o s sa. Eikä ole kyse siitä, että äitini olisi jotenkin suuttunut turhasta reissusta. Kuulin itse vieressä, kun äiti yritti ihmeissään soitella illalla kaverille, että onko kaikki ok. Mies vastasi puhelimeen, nainen ei suostunut tulemaan puhelimeen. Äiti yritti vielä monta kertaa soittaa myöhemmin ja lähetti kaverille kirjeenkin. Ei mitään vastausta. Lopulta äitini luovutti. Kyllä sen tajuaa, kun ei toinen halua enää pitää yhteyttä.

En kyllä ole ikinä keksinyt, mitä tuossa oikein tapahtui.

Veikkaan että tässä tais olla aikuisilla menneet sängyt vähän sekaisin jossain kohtaa.

Jos ymmärrän oikein, mitä vihjaat, niin muuten ymmärrettävä teoria, mutta tämä olisi ollut ensimmäinen kerta kun kukaan meistä - äitini mukaanlukien - olisi tavannut kaverin uuden miehen, jonka kanssa oli siis muuttanut tuohon uuteen taloon. Kaveri asui ennen tätä monen sadan kilometrin päässä pääkaupunkiseudulla, ja äitini kanssa olivat olleet tiiviisti puhelimitse yhteyksissä, mutta eivät tavanneet pitkään aikaan. Lapsia naisella oli edellisestä avioliitosta, mutta nykyinen mies oli tuore.

Vierailija kirjoitti:

Ystäväni pyysi minut päiväkahville kun ei oltu nähty pitkään aikaan. Ajoin mikkelistä juvalle mukanani kukkia ja kahvipaketti. Ystäväni työnsi kukat lavuaariin edes ottamatta niitä pois muovista ja alkoi vihaisen oloisena keittää kahvia, tukka oli sekaisin ja päällä aamutakki  kuin olisi juuri herännyt. Varmistelin että olihan puhe ollut tästä sunnuntaista ja iltapäivästä, oli kuulemma, Tunsin silti  oloni erittäin ei-toivotuksi. Koetin kysellä onhan kaikki hyvin, sitten yleistä small talkia mutta ystäväni tuntui vain ärsyyntyvän kaikesta mitä sanoin. Lopulta paineli makuuhuoneeseen ja pamautti oven perästä kiinni! Tulkitsin tämän poistumiskäskyksi, pesin kahvimukini  ja lähdin. Ihmettelin hetken juvan kirkonkylää ja aloitin sitten kotimatkan.

Kotona huomasin  ystäväni poistaneen minut Facebookissa kavereistaan. Lähetin  testiviestin että jos olen tehnyt jotain pahaa saa kertoa suoraan minulle, vastausta ei tekstariini koskaan tullut. En enää koskaan kuullut tästä henkilöstä. Vielä 10 vuotta myöhemminkin mietin että mitähän vi""tua?

Tätä tässä mietiskelin.  Olisko mahdollista, että joku olisi puhunut sinusta pahaa tälle ystävällesi sen jälkeen, kun vierailukutsu oli esitetty?  Eli joku vaikka valehdellut sinusta jotain tälle ystävällesi, että olit tehnyt tai sanonut jotain häntä vastaan.  

Siinäkin tapauksessa olisi luullut, että hän olisi poistanut sinut sieltä facesta jo ennen vierailuasi.

Tai sitten hän oli kuullut jotain sinusta juuri ennen tuloasi, ja siitä loukkaantunut.

Tai sitten hänelle oli tapahtunut jotain tosi ikävää vähän ennen tuloasi (mies soittanut ja pannut välit poikki, anoppi haukkunut pataluhaksi, kaveri käyttänyt hyväkseen, jne.) ja oli vielä siitä tuohduksissaan.  Eikä halunnut kanssasi sitä ryhtyä setvimään.  Mutta sittenkin olisi luullut jälkeenpäin selittäneen asian ja pahoitelleen tilannetta.

Tosi vaikea tilanne ja outo.  

No elämässä sattuu vain ja tapahtuu.

Jotain vastavanlaista on käynyt minullekin joskus.  Sitä vaan jää ihmettelemään, että mitä olen tehnyt väärin.  Ehkä ei ole tarvittu kuin yksi väärä sana väärälle ihmiselle, niin myrsky on puhjennut.

Muistan tällaisen tilanteen lapsuudesta, kun häpesin silmät päästäni äitini temppuilun vuoksi. Pikku veljelläni oli synttärit, ja äitini oli kutsunut ystävänsä tyttärineen meille käymään. Tyrmistys ja vaivaantuneisuus oli kova, kun lahjoja tuonut ystävätär sai ovella tietää, että äiti olikin töissä eikä ollut ilmoittanut asiasta mitään. Se vaivaantuneisuus oli niin hirveää. Pikkuveli kasasi lahjaansa ja verskoissa pyörivä isäpuoleni ei hallinnut tilannetta senkään vertaa vaan oletti että 12-vuotias pistää pöydän koreaksi ja keittelee kahvit ja emännöi. Se oli niin nolo hetki ja piinaavaa, koska en saanut tilannetta laukaistua millään. Pimahdin myös veljelleni joka alkoi ilman mitään tapoja marista, miten ei tykkää lahjastaan ja ampaisi naapuriin leikkimään. Äiti kehtasi ihmetellä että mahtoiko ystävätär loukkaantua kun hän ei ollut paikalla. Jaa. 

Vierailija kirjoitti:

Muistan tällaisen tilanteen lapsuudesta, kun häpesin silmät päästäni äitini temppuilun vuoksi. Pikku veljelläni oli synttärit, ja äitini oli kutsunut ystävänsä tyttärineen meille käymään. Tyrmistys ja vaivaantuneisuus oli kova, kun lahjoja tuonut ystävätär sai ovella tietää, että äiti olikin töissä eikä ollut ilmoittanut asiasta mitään. Se vaivaantuneisuus oli niin hirveää. Pikkuveli kasasi lahjaansa ja verskoissa pyörivä isäpuoleni ei hallinnut tilannetta senkään vertaa vaan oletti että 12-vuotias pistää pöydän koreaksi ja keittelee kahvit ja emännöi. Se oli niin nolo hetki ja piinaavaa, koska en saanut tilannetta laukaistua millään. Pimahdin myös veljelleni joka alkoi ilman mitään tapoja marista, miten ei tykkää lahjastaan ja ampaisi naapuriin leikkimään. Äiti kehtasi ihmetellä että mahtoiko ystävätär loukkaantua kun hän ei ollut paikalla. Jaa. 

Korostettakoon vielä, että äidin ystävätär on vanhaa koulukuntaa, joka ei suvainnut lapsia kahvipöydässä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun olin lapsi, mentiin perheenä - sovittuna aikana, sovittuna päivänä - kylään äidin nuoruuden kaverin luokse, parin sadan kilometrin päähän. Aika oli ihan selkeästi sovittu, moneen kertaan varmistettu, kaveri oli vierailusta ilmeisen innoissaan, oli itse kutsunut katsomaan uutta kotiaan. No, kun saavuttiin paikalle, siellä ei ollut ketään kotona. Tai ainakaan kukaan ei tullut ovelle avaamaan. Autoakaan ei ollut pihassa. Ajateltiin, että ehkä tämä perhe oli lähtenyt pikaisesti hakemaan kaupasta jotain, tms. joten odoteltiin siellä pitkä tovi. Ketään ei ilmestynyt paikalle. Lopulta lähdettiin ravintolan kautta kotiinpäin ajamaan. Tämä oli aikana ennen kännyköitä, 90-luvun alussa, joten ei voitu tekstailla ja soitellakaan kyseiselle kaverille. Äiti kävi kyllä muistaakseni jostakin naapurista kysymässä, ovatko he tietoisia, onko tässä talossa kaikki ok kun eivät ole paikalla vaikka piti olla.

Omituisemmaksi juttu kävi vielä jälkeenpäin, kun kaveri katkaisi välit äitiini ilman mitään selitystä. Siis ei ollut kyse siitä, että kaveri olisi jotenkin selittämättömästi kad o n nut maan päältä; yhteisten tuttavien mukaan hänellä meni ihan hyvin, ja on tietääkseni edelleenkin el o s sa. Eikä ole kyse siitä, että äitini olisi jotenkin suuttunut turhasta reissusta. Kuulin itse vieressä, kun äiti yritti ihmeissään soitella illalla kaverille, että onko kaikki ok. Mies vastasi puhelimeen, nainen ei suostunut tulemaan puhelimeen. Äiti yritti vielä monta kertaa soittaa myöhemmin ja lähetti kaverille kirjeenkin. Ei mitään vastausta. Lopulta äitini luovutti. Kyllä sen tajuaa, kun ei toinen halua enää pitää yhteyttä.

En kyllä ole ikinä keksinyt, mitä tuossa oikein tapahtui.

Veikkaan että tässä tais olla aikuisilla menneet sängyt vähän sekaisin jossain kohtaa.

Jos ymmärrän oikein, mitä vihjaat, niin muuten ymmärrettävä teoria, mutta tämä olisi ollut ensimmäinen kerta kun kukaan meistä - äitini mukaanlukien - olisi tavannut kaverin uuden miehen, jonka kanssa oli siis muuttanut tuohon uuteen taloon. Kaveri asui ennen tätä monen sadan kilometrin päässä pääkaupunkiseudulla, ja äitini kanssa olivat olleet tiiviisti puhelimitse yhteyksissä, mutta eivät tavanneet pitkään aikaan. Lapsia naisella oli edellisestä avioliitosta, mutta nykyinen mies oli tuore.

Liittyy mieheen jollain lailla. Kukaan muu ei asiasta tiedä oikeaa laitaa paitsi äitisi ja hänen kaverinsa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun olin lapsi, mentiin perheenä - sovittuna aikana, sovittuna päivänä - kylään äidin nuoruuden kaverin luokse, parin sadan kilometrin päähän. Aika oli ihan selkeästi sovittu, moneen kertaan varmistettu, kaveri oli vierailusta ilmeisen innoissaan, oli itse kutsunut katsomaan uutta kotiaan. No, kun saavuttiin paikalle, siellä ei ollut ketään kotona. Tai ainakaan kukaan ei tullut ovelle avaamaan. Autoakaan ei ollut pihassa. Ajateltiin, että ehkä tämä perhe oli lähtenyt pikaisesti hakemaan kaupasta jotain, tms. joten odoteltiin siellä pitkä tovi. Ketään ei ilmestynyt paikalle. Lopulta lähdettiin ravintolan kautta kotiinpäin ajamaan. Tämä oli aikana ennen kännyköitä, 90-luvun alussa, joten ei voitu tekstailla ja soitellakaan kyseiselle kaverille. Äiti kävi kyllä muistaakseni jostakin naapurista kysymässä, ovatko he tietoisia, onko tässä talossa kaikki ok kun eivät ole paikalla vaikka piti olla.

Omituisemmaksi juttu kävi vielä jälkeenpäin, kun kaveri katkaisi välit äitiini ilman mitään selitystä. Siis ei ollut kyse siitä, että kaveri olisi jotenkin selittämättömästi kad o n nut maan päältä; yhteisten tuttavien mukaan hänellä meni ihan hyvin, ja on tietääkseni edelleenkin el o s sa. Eikä ole kyse siitä, että äitini olisi jotenkin suuttunut turhasta reissusta. Kuulin itse vieressä, kun äiti yritti ihmeissään soitella illalla kaverille, että onko kaikki ok. Mies vastasi puhelimeen, nainen ei suostunut tulemaan puhelimeen. Äiti yritti vielä monta kertaa soittaa myöhemmin ja lähetti kaverille kirjeenkin. Ei mitään vastausta. Lopulta äitini luovutti. Kyllä sen tajuaa, kun ei toinen halua enää pitää yhteyttä.

En kyllä ole ikinä keksinyt, mitä tuossa oikein tapahtui.

Veikkaan että tässä tais olla aikuisilla menneet sängyt vähän sekaisin jossain kohtaa.

Jos ymmärrän oikein, mitä vihjaat, niin muuten ymmärrettävä teoria, mutta tämä olisi ollut ensimmäinen kerta kun kukaan meistä - äitini mukaanlukien - olisi tavannut kaverin uuden miehen, jonka kanssa oli siis muuttanut tuohon uuteen taloon. Kaveri asui ennen tätä monen sadan kilometrin päässä pääkaupunkiseudulla, ja äitini kanssa olivat olleet tiiviisti puhelimitse yhteyksissä, mutta eivät tavanneet pitkään aikaan. Lapsia naisella oli edellisestä avioliitosta, mutta nykyinen mies oli tuore.

No jos se mies oli puhelimessa kuitenkin silloin illalla, niin miten ei hänkään voinut mitään sanoa, että mitä siinä oli tapahtunut.  Kai se äiti nyt siltäkin yritti kysyä.  

Joku väärinkäsitys on täytynyt tulla väliin.  

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Asuin rivitalossa ja olin ystävystynyt seinänaapureina asuvan perheen kanssa. Heille syntyi vauva, ja samana päivänä perheen isä kävi soittamassa ovikelloani ja kutsumassa minut kotiinsa varpajaisiin. Ilahduin kutsusta ja lupasin mennä. Tämä isä sitten vielä loppukaneetiksi huikkasi, että kun tulet niin voisitko ennen sitä käydä ostamassa jäätelöä ja tuoda tullessasi (kauppaan oli 1 - 1,5 km matkaa eikä ko. isällä ollut ajokorttia).

Menin varpajaisiin, ojensin ostamani jäätelön, tervehdin muita vieraita. Istuin vapaana olevaan tuoliin, ja sitten tämä isä sanoikin: "Nyt sinä voit lähteä." Eli minut oli "kutsuttu" pelkästään siksi, että tarvittiin jäätelöntuoja. Läksin pois erittäin kettuuntuneena. 

Itselleni olisi ollut täysin ok, jos minulta olisi pyydetty palvelusta eli olisi pyydetty, että voisinko auttaa hakemalla jäätelöä varpajaisvieraille. Mielelläni olisin auttanut. Mutta "kutsu" ja käsky lähteä pois oli törkeää.

Meillä tapahtui samanlainen juttu, siis itselleni ja miehelleni. Meidät kutsuttiin yhden naapurin synttärijuhliin ja hän sitten paria tuntia ennen juhlien alkua että josko voitaisiin tuoda laatikollinen mansikoita, pullo kallista viskiä ja kuohuviiniä pari pulloa tullessamme. No, hiukan ihmeteltiin sitä kun oltiin jo puhuttu naapurin kanssa että annetaan rahaa hänen "synttäri rahastoon" juhlissa,mutta haettiin se viiden kilon laatikko mansikoita sekä kuoharit ja viski. Kun päästiin hänen luo ja laitettiin ostokset alas ja istuimme, niin tää nainen otti sen rahakuoren/kortin ja silleen tylsistyneenä totesi että "voitte lähteä" ja mulla loksahti oikein suu auki siinä, mutta mies sitten sanoi että "anteeksi mitä? sähän meidät kutsuit ja piti vielä antaa satanen synttärirahaa kun pyysit rahastoon rahaa" ja tää akka kehtasi väittää ei ollut tarkoittanut kutsua meitä, ja siinä kohtaa mun sananvalmis mies nappasi sen setelikuoren hänen näpeistään ja nappasi sen pullokassin myös ja lähti, sanoen että et kyl saa näitäkään sitten. Itse otin mansikat ja lähdin perässä ja kuultiin kun tää naapuri raivosi meille siellä että pilattiin hänen juhlansa. Jos ei ollut tarkoitus kutsua meitä niin miksi sitten pyysi hakea kalliita alkoholeja ym? Jälkeenpäin kuultiin että teki saman tempun neljälle muulle naapurille ja heidän kumppaneilleen.

Mut kutsuttiin kerran häihin. Perille päästyä ei löytynyt mun nimeä istumapaikkakartasta. Kaasot auttoivat ihmisiä ja kysyin missäköhän mä oon.

Vei mut keittiöön. Siellä meitä oli, muitakin opiskelukavereita.

Pöydällä oli työlista kokoa salaatti jne kerää likaiset astiat, eli koko päivän homma.

Me sitten haettiin omat lahjat pois lahjapöydästä, otettiin jokainen kuohuviinipullo mukaan ja lähdettiin.

Sanottiin lähtiessä kiitti juhlista.

Morsian oli vetänyt hirveät kilarit ja kaasot pääsivöt töihin.

Morsian oli nuuka koulussa, mutta tää oli ihan omaa tasoa. Silloin ei kaikilla ollut edes kännyköitä. Morsian oli mm jättänyt ilkeän viestin mun vastaajaan. Asuin Helsibgissä, missä puhelin oli ja häät oli Kangasalla.

Terkkuja tutuille.

Tiinan kanssa ei olla oltu missään tekemisissä sen jälkeen

Ps sulhasen ystävät olivat vieraita. Neidät laitettiin keittiöön

Hiukan nyt on värikynää tässäkin tarinassa 😃

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Asuin rivitalossa ja olin ystävystynyt seinänaapureina asuvan perheen kanssa. Heille syntyi vauva, ja samana päivänä perheen isä kävi soittamassa ovikelloani ja kutsumassa minut kotiinsa varpajaisiin. Ilahduin kutsusta ja lupasin mennä. Tämä isä sitten vielä loppukaneetiksi huikkasi, että kun tulet niin voisitko ennen sitä käydä ostamassa jäätelöä ja tuoda tullessasi (kauppaan oli 1 - 1,5 km matkaa eikä ko. isällä ollut ajokorttia).

Menin varpajaisiin, ojensin ostamani jäätelön, tervehdin muita vieraita. Istuin vapaana olevaan tuoliin, ja sitten tämä isä sanoikin: "Nyt sinä voit lähteä." Eli minut oli "kutsuttu" pelkästään siksi, että tarvittiin jäätelöntuoja. Läksin pois erittäin kettuuntuneena. 

Itselleni olisi ollut täysin ok, jos minulta olisi pyydetty palvelusta eli olisi pyydetty, että voisinko auttaa hakemalla jäätelöä varpajaisvieraille. Mielelläni olisin auttanut. Mutta "kutsu" ja käsky lähteä pois oli törkeää.

Meillä tapahtui samanlainen juttu, siis itselleni ja miehelleni. Meidät kutsuttiin yhden naapurin synttärijuhliin ja hän sitten paria tuntia ennen juhlien alkua että josko voitaisiin tuoda laatikollinen mansikoita, pullo kallista viskiä ja kuohuviiniä pari pulloa tullessamme. No, hiukan ihmeteltiin sitä kun oltiin jo puhuttu naapurin kanssa että annetaan rahaa hänen "synttäri rahastoon" juhlissa,mutta haettiin se viiden kilon laatikko mansikoita sekä kuoharit ja viski. Kun päästiin hänen luo ja laitettiin ostokset alas ja istuimme, niin tää nainen otti sen rahakuoren/kortin ja silleen tylsistyneenä totesi että "voitte lähteä" ja mulla loksahti oikein suu auki siinä, mutta mies sitten sanoi että "anteeksi mitä? sähän meidät kutsuit ja piti vielä antaa satanen synttärirahaa kun pyysit rahastoon rahaa" ja tää akka kehtasi väittää ei ollut tarkoittanut kutsua meitä, ja siinä kohtaa mun sananvalmis mies nappasi sen setelikuoren hänen näpeistään ja nappasi sen pullokassin myös ja lähti, sanoen että et kyl saa näitäkään sitten. Itse otin mansikat ja lähdin perässä ja kuultiin kun tää naapuri raivosi meille siellä että pilattiin hänen juhlansa. Jos ei ollut tarkoitus kutsua meitä niin miksi sitten pyysi hakea kalliita alkoholeja ym? Jälkeenpäin kuultiin että teki saman tempun neljälle muulle naapurille ja heidän kumppaneilleen.

Mut kutsuttiin kerran häihin. Perille päästyä ei löytynyt mun nimeä istumapaikkakartasta. Kaasot auttoivat ihmisiä ja kysyin missäköhän mä oon.

Vei mut keittiöön. Siellä meitä oli, muitakin opiskelukavereita.

Pöydällä oli työlista kokoa salaatti jne kerää likaiset astiat, eli koko päivän homma.

Me sitten haettiin omat lahjat pois lahjapöydästä, otettiin jokainen kuohuviinipullo mukaan ja lähdettiin.

Sanottiin lähtiessä kiitti juhlista.

Morsian oli vetänyt hirveät kilarit ja kaasot pääsivöt töihin.

Morsian oli nuuka koulussa, mutta tää oli ihan omaa tasoa. Silloin ei kaikilla ollut edes kännyköitä. Morsian oli mm jättänyt ilkeän viestin mun vastaajaan. Asuin Helsibgissä, missä puhelin oli ja häät oli Kangasalla.

Terkkuja tutuille.

Tiinan kanssa ei olla oltu missään tekemisissä sen jälkeen

Ps sulhasen ystävät olivat vieraita. Neidät laitettiin keittiöön

Hiukan nyt on värikynää tässäkin tarinassa 😃

En usko että kukaan noista kirjoittajista on "väritellyt" mitään. Kaikenlaisia asioita vaan sattuu ja joskus myös tuollaisia mitä noissa kirjoitettiin. Minut aikoinaan kutsuttiin naapurin pojan valmistujaisiin ja oletettiin että teen sinne kakut. Siis kun menin sinne paikalle lahjan kanssa, niin minut ohjattiin keittiöön jossa oli ainekset kakkuun ja siinä kohtaa tajusin että kutsuni syynä oli leipomotaustani. Piruuttani tein kakun, halusin nähdä että mitä sen jälkeen tulee. Kun kakku oli valmis, mut työnnettiin keittiöstä ulos ja mennessäni olohuoneeseen jossa muitakin vieraita oli, isäntä sanoi että olen tehtäväni tehnyt ja heitti ulos mut melkein niskaperseotteella. Myös toinen vieras heitettiin samalla tyylillä ulos ja hän kertoi mulle että hänet oli pistetty pystyttämään juhlateltta jonka jälkeen hän sai kyytiä.

Vierailija kirjoitti:

Tunnistan itseni monesta tarinasta. Olen tuollainen epäsosiaalinen törppö, joka hyvä kun edes osaa tervehtiä vieraita tai emäntää ja isäntää. Vasta kävin häissä ja en tainnut hääparille sanoa mitään, en edes onnitella! :(

Oon saanut diagnoosit sosiaalisten tilanteiden pelkoon ja ahdistuneisuushäiriöön, mutta eipä diagnoosin saaminen mitään paranna, onpahan vain lisänimityksiä tälle törppöydelleni. Kolmen vuoden terapia on käyty ja olen kyllä kehittynyt paljon esim kaupassa asiointi tai myyjältä avun kysyminen onnistuu vaivatta.

Mutta sitten tuollaiset tilanteet kun menen kutsuttuna juhliin, niin en osaa käyttäytyä. En keksi mitään sanottavaa kenellekään, ahdistaa vaan ja sitten vetäydyn vaan omiin oloihin. Silloin kun minun pitäisi emännöidä niin se tuntuu kauhean vaikealta ja koko ajan minulla on kiusaantunut olo, enkä oikein tiedä, että mitäs minun nyt pitäisi tehdä ja sanoa. Onneksi mies on yleensä paikalla ja viihdyttää vieraita.

Vieraat yleensäkin ovat miehen tuttavia yleensä, minulla itselläni ei ole mitään tuttava- tai ystäväpiiriä, koska no olen tällainen omituinen, joka ei osaa olla sosiaalisissa tilanteissa. Vanhempieni ja sisarusteni kanssa osaan olla normaalisti ja tietty oman perheeni (mies+lapset) mutta kaikkien muiden ihmisten seura on minulle kauhean vaikeaa ja kyllähän se minua harmittaa. En haluaisi olla tälläinen, mutta minkäs teet. Luen edelleen self-help kirjoja aiheesta, mutta tällä hetkellä kehitykseni sosiaalisissa taidoissa junnaa paikallaan.

Näitä sosiaalisia tilanteita varten voi opetella ihan niin kuin olet ilmeisesti terapian tukemana ja sieltä saaduilla vinkeillä opetellut asioimaan kaupassa jne.

Kylään mennessä tai kun teille tulee vieraita, niin tervehditään. Hymy ja ystävällinen nyökkäys ja "hei, mukava tavata" riittävät oikein hyvin. Kättele, jos toinen tarjoaa kättä. Mieti valmiiksi muutama puheenaihe. Vältä politiikkaa, uskontoa tms suuria tunteita aiheuttavia aiheita. Voi kysyä ihan vaikka, että mitäs teille kuuluu, oletteko lomat jo pitäneet, mitä teitte kesälomalla, on ollut tosi lämmin elokuu - tykkäättekö helteistä tms. Lapsista ja lemmikeistä saa aina puhuttavaa. Minkä ikäisiä, missä koulussa / päiväkodissa, onko viihtynyt... Kysyt, kuuntelet vastauksen ja sitten kerrot lyhyesti muutamalla lauseella, mitä itse olet tehnyt kesällä / mitä mieltä olet helteistä / minkälainen koira teillä on... Jos kyseisistä ihmisistä tietää jotakin etukäteen, niin aina voi kysellä harrastuksista, työstä...

Vaikka olisi kuinka ujo ja ties mitä sosiaalisia ahdistuksia, niin mielestäni tällaiset asiat ovat aikuiselle ihmiselle opeteltavissa olevia. Vaatii hiukan ennakointia ja harjoittelua, eikä varmaan koskaan mitään superpuheliasta seurapiiriliehujaa tule, mutta ihan tavallisen suomalaisen tasolle pääsee kyllä helposti.

Tuttu tunne. Aina kun lähisukulaisen lapsen synttäreille erehtyy niin siellä on tunnelma kuin kirkossa. Kukaan ei juttele ja huomioi oikein mitenkään. Jotkut on siellä paremmin tuttuja keskenään ja puhe porisee mutta sisäpiiriaiheista joihin on turha osallistua. Omat keskustelu yritykset jäävät tylysti jalkoihin.

Nykysin jätän suosiolla väliin nuo kiusalliset juhlat vaikka onhan siellä kahvia ym.

Psykoosi?

Vierailija kirjoitti:

Meillä on yhdet sukulaiset jotka tulee aina tyyliin 45min liian ajoissa, asuvat parin kilsan päässä. Sama juttu jos ollaan menossa johonkin yhteisellä kyydillä, jos hakevat meidät tulevat tuntia ennen sovittua tai jos me haetaan ovat seisseet tien poskessa ikuisuudeen etukäteen ja vihaisia vaikka hyvin voitaisiin hakea heidät sisältä.

Heitä kohtelen kun ilmaa sen ajan kun ovat ajoissa, valmistelut itsellä aina menee puihin heidän takiaan muuten.

Tää on todella rasittava ihmistyyppi! Punkeavat hitosti etuajassa paikalle ja usein vielä möllöttävät hiljaa tuijottaen, mulla menee oma keskittyminen mihinkään ihan sekaisin tommoisesta.

Ja jossain jos on sovittu että tavataan jossain, niin eiköhän tämmöiset oo ainakin puol tuntia etuajassa paikalla, ja puhelin alkaa kilistä että hän olisi nyt täällä. Joo kiva kun oot, mutta kun on sovittu että tavataan vasta myöhemmin. Todella raivostuttavaa.

Kyllä on koettu. Yhden kerran, mutta sekin kerta palaa aina vaan mieleen, vaikka siitäkin on jo yli 10 vuotta.

Lähtökohtana oli, että tuttavapariskunta pyytämällä pyysi minua kylään isoon lomahuoneistoonsa, kun sattui olemaan lähellä mieheni vuosittaista messumatkakaupunkia.

Tulisit nyt kun olisitte sitten kumpikin täällä ja voitaisiin sitten vaikka lähteä yhdessä risteilemään Miamista.

Kun tarpeeksi monta vuotta olivat kutsuneet sanoi mieheni, että olisi noloa, jos emme nyt joskus ottaisi ystävällistä kutsua vastaan.

Oli kyllä jo ennen sinne menoa sellainen ilkeä tunne vatsanpohjassa.

Mutta kun kerta mieskin oli sitä mieltä, että sinne vaan, niin melkeinpä pakotin itseni mukaan matkalle.

Ei olisi oikein ollut rahaakaan tuhlattavaksi, mutta se on taas toinen juttu.

Kyselin vielä, olisiko toiveita Suomesta. Ja niitähän oli. Matkalaukku oli täynnä lakua ja suklaata ja pyysivät vielä kolme juuri sinä syksynä ilmestynyttä elämäkertaa tuliaiseksi (ne ovat muuten tosi kalliita vasta ilmestyneinä)  - ai joo, ja voisitko tuoda vielä kaikki naistenlehdet mukanasi. Ja Tekniikan maailman ja Suomen Kuvalehtden. Voi niitä olla useammaltakin viikolta. Ja tietenkin viimeiset Iltalehti ja Iltasanomat.

Sitten soittivat vielä edellisenä päivänä että sopisiko kuitenkin että tilaat itsellesi kuljetuksen lentokentältä kun lentokin tulee vasta yhdeksältä illalla. Emme viitsisi lähteä ajamaan pimeällä.

No sitten olinkin perillä. 

Illalla vielä kysyttiin mitä olin ajatellut tekeväni seuraavana päivänä, he kun ovat tottuneet lähtemään kahdestaan koko aamupäivän kestävälle kävelylle.

Toivotin hyvää aamupäivää ja sanoin että ehkä nukun tai sitten menen kävelemään rannalle.

No parempi että menet rannalle kun emme me jätä vieraita yksin kotiin.

Jättivät sitten yksin rannalle.

Olin siellä kaksi yötä ja sanoin, että siirryn nyt hotelliin, kun on muita treffejä (joita ei ollut, mutta alkoi tuntua inhottavalta).

Halusivat sitten kuitenkin vielä viedä minut paikkakunnan kalliiseen ravintolaan. Kutsuivat mukaan poikansa (joka ei asunut heidän kanssaan) ja ruokailun aikana selvisi, että minun tulee maksaa lasku.

Kiitokseksi siitä, että olin saanut yöpyä heillä.

Vaikken itseäni ollut sinne kutsunutkaan.

Tämä oli elämäni kalleimpia matkoja ja epämiellyttävyydessään huippua.

Kesti hetken, ennenkuin sain kerrottua kaikki yksityiskohdat miehelleni, joka ihmetteli, miksen ollut enää näiden kivojen tuttujen luona.

Yks tuttu ihan pokkana sanoi että tänään ois tarkoitus kokata sitä ja tota, se löytyy sieltä ja toi tuolta, ja ikäänkuin käynnisti ruoanlaiton, mutta häipyikin itse toiseen huoneeseen selaamaan nettiä ja chattaamaan. Sit huhuili onko jo valmista. En ymmärrä. Jos ei jaksa laittaa ruokaa, niin kai sentään vois vieraalle ees pitää seuraa keittiössä, jos jaksaa chattaillakin?

Vierailija kirjoitti:

Kyllä on koettu. Yhden kerran, mutta sekin kerta palaa aina vaan mieleen, vaikka siitäkin on jo yli 10 vuotta.

Lähtökohtana oli, että tuttavapariskunta pyytämällä pyysi minua kylään isoon lomahuoneistoonsa, kun sattui olemaan lähellä mieheni vuosittaista messumatkakaupunkia.

Tulisit nyt kun olisitte sitten kumpikin täällä ja voitaisiin sitten vaikka lähteä yhdessä risteilemään Miamista.

Kun tarpeeksi monta vuotta olivat kutsuneet sanoi mieheni, että olisi noloa, jos emme nyt joskus ottaisi ystävällistä kutsua vastaan.

Oli kyllä jo ennen sinne menoa sellainen ilkeä tunne vatsanpohjassa.

Mutta kun kerta mieskin oli sitä mieltä, että sinne vaan, niin melkeinpä pakotin itseni mukaan matkalle.

Ei olisi oikein ollut rahaakaan tuhlattavaksi, mutta se on taas toinen juttu.

Kyselin vielä, olisiko toiveita Suomesta. Ja niitähän oli. Matkalaukku oli täynnä lakua ja suklaata ja pyysivät vielä kolme juuri sinä syksynä ilmestynyttä elämäkertaa tuliaiseksi (ne ovat muuten tosi kalliita vasta ilmestyneinä)  - ai joo, ja voisitko tuoda vielä kaikki naistenlehdet mukanasi. Ja Tekniikan maailman ja Suomen Kuvalehtden. Voi niitä olla useammaltakin viikolta. Ja tietenkin viimeiset Iltalehti ja Iltasanomat.

Sitten soittivat vielä edellisenä päivänä että sopisiko kuitenkin että tilaat itsellesi kuljetuksen lentokentältä kun lentokin tulee vasta yhdeksältä illalla. Emme viitsisi lähteä ajamaan pimeällä.

No sitten olinkin perillä. 

Illalla vielä kysyttiin mitä olin ajatellut tekeväni seuraavana päivänä, he kun ovat tottuneet lähtemään kahdestaan koko aamupäivän kestävälle kävelylle.

Toivotin hyvää aamupäivää ja sanoin että ehkä nukun tai sitten menen kävelemään rannalle.

No parempi että menet rannalle kun emme me jätä vieraita yksin kotiin.

Jättivät sitten yksin rannalle.

Olin siellä kaksi yötä ja sanoin, että siirryn nyt hotelliin, kun on muita treffejä (joita ei ollut, mutta alkoi tuntua inhottavalta).

Halusivat sitten kuitenkin vielä viedä minut paikkakunnan kalliiseen ravintolaan. Kutsuivat mukaan poikansa (joka ei asunut heidän kanssaan) ja ruokailun aikana selvisi, että minun tulee maksaa lasku.

Kiitokseksi siitä, että olin saanut yöpyä heillä.

Vaikken itseäni ollut sinne kutsunutkaan.

Tämä oli elämäni kalleimpia matkoja ja epämiellyttävyydessään huippua.

Kesti hetken, ennenkuin sain kerrottua kaikki yksityiskohdat miehelleni, joka ihmetteli, miksen ollut enää näiden kivojen tuttujen luona.

Tässä on jo omaakin tyhmyyttä mukana. 

Lähtökohtana oli, että tuttavapariskunta pyytämällä pyysi minua kylään isoon lomahuoneistoonsa, kun sattui olemaan lähellä mieheni vuosittaista messumatkakaupunkia.

Tulisit nyt kun olisitte sitten kumpikin täällä ja voitaisiin sitten vaikka lähteä yhdessä risteilemään Miamista.

Kun tarpeeksi monta vuotta olivat kutsuneet sanoi mieheni, että olisi noloa, jos emme nyt joskus ottaisi ystävällistä kutsua vastaan.

Oli kyllä jo ennen sinne menoa sellainen ilkeä tunne vatsanpohjassa.

Mutta kun kerta mieskin oli sitä mieltä, että sinne vaan, niin melkeinpä pakotin itseni mukaan matkalle.

Ei olisi oikein ollut rahaakaan tuhlattavaksi, mutta se on taas toinen juttu.

Kyselin vielä, olisiko toiveita Suomesta. Ja niitähän oli. Matkalaukku oli täynnä lakua ja suklaata ja pyysivät vielä kolme juuri sinä syksynä ilmestynyttä elämäkertaa tuliaiseksi (ne ovat muuten tosi kalliita vasta ilmestyneinä)  - ai joo, ja voisitko tuoda vielä kaikki naistenlehdet mukanasi. Ja Tekniikan maailman ja Suomen Kuvalehtden. Voi niitä olla useammaltakin viikolta. Ja tietenkin viimeiset Iltalehti ja Iltasanomat.

Tällaisiin toiveisiin vastataan että kirjat 55e/kpl ja enempää en kanna, koska selkä ei kestä. Ihan hyväksikäyttöä. Kirjoja on muuten nopea ja helppo tilata sinnekin päin, joten tämä oli ihan kokeilua paljonko taivut. 

Sitten soittivat vielä edellisenä päivänä että sopisiko kuitenkin että tilaat itsellesi kuljetuksen lentokentältä kun lentokin tulee vasta yhdeksältä illalla. Emme viitsisi lähteä ajamaan pimeällä.

Olisit vastannut, etten itsekään viitsi istua pimeässä autossa ja perunut koko reissun. Tällainen venkoilu ei lupaa hyvää. 

No sitten olinkin perillä. 

Illalla vielä kysyttiin mitä olin ajatellut tekeväni seuraavana päivänä, he kun ovat tottuneet lähtemään kahdestaan koko aamupäivän kestävälle kävelylle.

Toivotin hyvää aamupäivää ja sanoin että ehkä nukun tai sitten menen kävelemään rannalle.

No parempi että menet rannalle kun emme me jätä vieraita yksin kotiin.

Jättivät sitten yksin rannalle.

En olisi suostunut tähänkään, vaan nostanut metelin ja sanonut, että olisit jäänyt kotiin jos olisit tiennyt tällaisesta ohjelmanumerosta. 

Olin siellä kaksi yötä ja sanoin, että siirryn nyt hotelliin, kun on muita treffejä (joita ei ollut, mutta alkoi tuntua inhottavalta).

Halusivat sitten kuitenkin vielä viedä minut paikkakunnan kalliiseen ravintolaan. Kutsuivat mukaan poikansa (joka ei asunut heidän kanssaan) ja ruokailun aikana selvisi, että minun tulee maksaa lasku.

Kiitokseksi siitä, että olin saanut yöpyä heillä.

Vaikken itseäni ollut sinne kutsunutkaan.

Et olisi tasan maksanut muuta kuin oman laskusi, kiittänyt ja sanonut suoriksi. Kynnysmatoksi ei kannata ryhtyä ja he käyttivät kohteliaisuuttasi hyväkseen. 

Tämä oli elämäni kalleimpia matkoja ja epämiellyttävyydessään huippua.

Kesti hetken, ennenkuin sain kerrottua kaikki yksityiskohdat miehelleni, joka ihmetteli, miksen ollut enää näiden kivojen tuttujen luona. 

Mitä miehesi ajatteli? 

Tässä on jo omaakin tyhmyyttä mukana. 

Vierailija kirjoitti:

Kyllä on koettu. Yhden kerran, mutta sekin kerta palaa aina vaan mieleen, vaikka siitäkin on jo yli 10 vuotta.

Lähtökohtana oli, että tuttavapariskunta pyytämällä pyysi minua kylään isoon lomahuoneistoonsa, kun sattui olemaan lähellä mieheni vuosittaista messumatkakaupunkia.

Tulisit nyt kun olisitte sitten kumpikin täällä ja voitaisiin sitten vaikka lähteä yhdessä risteilemään Miamista.

Kun tarpeeksi monta vuotta olivat kutsuneet sanoi mieheni, että olisi noloa, jos emme nyt joskus ottaisi ystävällistä kutsua vastaan.

Oli kyllä jo ennen sinne menoa sellainen ilkeä tunne vatsanpohjassa.

Mutta kun kerta mieskin oli sitä mieltä, että sinne vaan, niin melkeinpä pakotin itseni mukaan matkalle.

Ei olisi oikein ollut rahaakaan tuhlattavaksi, mutta se on taas toinen juttu.

Kyselin vielä, olisiko toiveita Suomesta. Ja niitähän oli. Matkalaukku oli täynnä lakua ja suklaata ja pyysivät vielä kolme juuri sinä syksynä ilmestynyttä elämäkertaa tuliaiseksi (ne ovat muuten tosi kalliita vasta ilmestyneinä)  - ai joo, ja voisitko tuoda vielä kaikki naistenlehdet mukanasi. Ja Tekniikan maailman ja Suomen Kuvalehtden. Voi niitä olla useammaltakin viikolta. Ja tietenkin viimeiset Iltalehti ja Iltasanomat.

Sitten soittivat vielä edellisenä päivänä että sopisiko kuitenkin että tilaat itsellesi kuljetuksen lentokentältä kun lentokin tulee vasta yhdeksältä illalla. Emme viitsisi lähteä ajamaan pimeällä.

No sitten olinkin perillä. 

Illalla vielä kysyttiin mitä olin ajatellut tekeväni seuraavana päivänä, he kun ovat tottuneet lähtemään kahdestaan koko aamupäivän kestävälle kävelylle.

Toivotin hyvää aamupäivää ja sanoin että ehkä nukun tai sitten menen kävelemään rannalle.

No parempi että menet rannalle kun emme me jätä vieraita yksin kotiin.

Jättivät sitten yksin rannalle.

Olin siellä kaksi yötä ja sanoin, että siirryn nyt hotelliin, kun on muita treffejä (joita ei ollut, mutta alkoi tuntua inhottavalta).

Halusivat sitten kuitenkin vielä viedä minut paikkakunnan kalliiseen ravintolaan. Kutsuivat mukaan poikansa (joka ei asunut heidän kanssaan) ja ruokailun aikana selvisi, että minun tulee maksaa lasku.

Kiitokseksi siitä, että olin saanut yöpyä heillä.

Vaikken itseäni ollut sinne kutsunutkaan.

Tämä oli elämäni kalleimpia matkoja ja epämiellyttävyydessään huippua.

Kesti hetken, ennenkuin sain kerrottua kaikki yksityiskohdat miehelleni, joka ihmetteli, miksen ollut enää näiden kivojen tuttujen luona.

Tulee mieleen, että avaisin suuni jo tällä elämäkokemuksella. Nuorempana olisin niellyt kitkerää kalkkia, mutta en suostuisi enää tuollaiseen kohteluun.

Joskus ei vaan suunnitelmat mene nappiin.

Tiedä mitä siellä

Perheessä on tapahtunut.