Masentuneelle ja itsetunnon kanssa kamppailevalle sanotaan, että pitää hankkiutua eroon ihmisistä, jotka tuovat pahan olon

Olen samaa asiaa lähiaikoina kovasti pohtinut. Olen elämässäni toiminut juuri näin ja esimerkiksi omaan äitiini minulla on asialliset, mutta melko viileät välit, emme juurikaan ole tekemisissä. Äitini ei koskaan osannut olla äiti ja on aina ollut hyvin itsekäs ihminen, jätti meidät lapset pärjäämään yksin, kun itse vietti omasta mielestään meihin hukattua nuoruuttaan. Ei siitä sen enempää, mutta olen siis tietoisesti tehnyt kipeitäkin ratkaisuja elämässäni, jos olen kokenut ettei ihmisen lähellä oleminen tee hyvää.

Nyt olen elämässäni siinä tilanteessa, että olen saanut lapsen miehen kanssa jolla oli lapsi jo aiemmasta nuoruuden suhteesta. Tämä aikaisemmasta suhteesta syntynyt lapsi on jo 21 vuotias, joten kysymys on jo aikuisesta tällä hetkellä omillaan asuvasta ihmisestä. Kuitenkin tämä lapsi on mielestäni erittäin myrkyllinen henkilö. Hän on yrittänyt alusta asti estää isänsä ja minun seurustelun ja ilmestyy asunnollemme nykyään aivan yhtäkkiä majailemaan ja elämään kuin kotonaan. Isänsä edessä hän käyttäytyy kuin enkeli, mutta kun isänsä ei ole paikalla, hän on minua kohtaan todella häijy. Minusta hän vaikuttaa jotenkin luonnevikaiselta tai narsistiselta. Miksi hän muuten toimisi näin? En varmaan muuten olisi niin huolissani, mutta nyt kun meillä on pieni lapsi suhteessa, en halua sellaista ilmapiiriä taloon. Jos voisin, katkaisin kaikki välit tähän lapseen hänen käytöksensä vuoksi. Tilanne on kuitenkin vaikea, koska kyseessä on mieheni lapsi ja lapseni sisarus.

Vierailija kirjoitti:

Saatte nyt haukkua minua niin paljon kun haluatte, mutta minulle tuli kyllä todella p*ska olo näistä parista kommentista. Juuri tämä on minulle nyt niin vaikeaa, kun en tiedä, mistä saa loukkaantua ja milloin täytyy pitää puolensa ja miten pitää reagoida. Tunteilleni nyt en vain voi valitettavasti mitään. 

ap

Loukkaannu menemään vain, ei se mitään haittaa. Sen sijaan ei kannata korvaa lotkauttaa muiden puheille, eikä niitä alkaa päässä pyörittämään. Et sinä tarvitse kenenkään lupaa siihen mitä tunnet, että osaisit tuntea "oikein".  Tunteesi ovat sinun omiasi. Ei sinun niitä tarvitse kuitenkaan myöskään muille aukoa, minusta tuntuu nyt siltä tältä ja tuolta. 

Mun pitäisi hankkiutua eroon aivan kaikista ihmisistä, jotta mulle ei tulisi paha olo...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siis onko sulla alaikäinen tytär, jonka kanssa olet noin jumissa?

hän on 17 vuotias. En minä tällä hetkellä koe hänen kanssaan olevani erityisemmin jumissa. Sattui nyt vain tulemaan tällainen tilanne, josta tuli tosi paha mieli.

Kun luin sinun kommentteja sinun tyttärestä, niin on tyttäressäkin vikaa. Hän voisi olla loukkaamatta äitiään ja miettiä sanojaan.  Antaisi äidin laulaa ja poistua vaan paikalta. Minulla on samanikäinen tytär, mutta en sietäisi tuollaista loukkaamista kovin kauaa. Kyllä hänkin ärähtelee minulle, mutta ne jää lyhyeen. 

Tytär on myös voinut oppia tuon käyttäytymismallinsa äidiltään 17v aikana. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niin mikä se ap.n ongelma nyt on? Hänet on jätetty ja ihmiset ympärillä sanoo sen olevan hyvä asia. Ap laulelee ja teini-ikäinen tyttärensä saa siitä raivarin. Ja kukaan ei ap.lta pyydä anteeksi. Mikä se ongelma on?

Niin, en tiedä. Ei kai tässä sitten saa olla ongelmaa ja minun ei saa odottaa keneltäkään anteeksipyyntöjä ja minulle saa puhua rumasti ja haukkua huonoksi äidiksi ja ties mitä. sitten kuitenkin tullaan sanomaan, että täytyy pitää puolensa eikä saa kenenkään antaa kohdella huonosti. Tässäkin ketjussa minun tunteitani mitätöidään ja keksitään tähän asioita, joita en ole edes sanonut. Mutta juu, saitte minut uskomaan, että p*skahan minä olen, kun oletan, että minua kunnioitetaan samalla tavalla kuin minäkin kunnioitan muita. 

Juu, olen sekaisin kuin seinäkello ja itsetunto on nollassa, sen sanoin jo ihan alussa. Sen takiahan aloituksen teinkin, kun en ihan oikeasti enää tiedä, mikä on oikein ja mikä on väärin. 

ap

Sua vaivaa sama kuin muakin ja olen tullut siihen tulokseen, ettei ihmisten puheissa ole mitään loogisutta ja kaiken lisäksi monet neuvot ovat vain turhanpäiväisiä hokemia, jotka eivät oikeasti selitä mistä on kyse ja miten kannattaa toimia.  Esimerkiksi :  "älä välitä"   mistä? Muista ihmisistä? Itsestäni? Mistään?   Koska siinä kohtaa kun kaikki on merkityksetöntä, niin elämä on aika kamalaa.

"Kasvata itsellesi paksumpi nahka"  Tätäkin kulunutta fraasia hoetaan jatkuvalla syötöllä, mutta silti kukaan ei osaa selittää mitä se käytännössä tarkoittaa. 

Ongelma on, että kärsimme ihan oikeista ongelmista ja kysymme neuvoa ihmisiltä, joilla ei oikeasti ole tietotaitoa auttaa näihin asioihin. 

Ammattiapu on lähin ja paras apu, josta voi oikeasti olla jotain hyötyä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niin mikä se ap.n ongelma nyt on? Hänet on jätetty ja ihmiset ympärillä sanoo sen olevan hyvä asia. Ap laulelee ja teini-ikäinen tyttärensä saa siitä raivarin. Ja kukaan ei ap.lta pyydä anteeksi. Mikä se ongelma on?

Niin, en tiedä. Ei kai tässä sitten saa olla ongelmaa ja minun ei saa odottaa keneltäkään anteeksipyyntöjä ja minulle saa puhua rumasti ja haukkua huonoksi äidiksi ja ties mitä. sitten kuitenkin tullaan sanomaan, että täytyy pitää puolensa eikä saa kenenkään antaa kohdella huonosti. Tässäkin ketjussa minun tunteitani mitätöidään ja keksitään tähän asioita, joita en ole edes sanonut. Mutta juu, saitte minut uskomaan, että p*skahan minä olen, kun oletan, että minua kunnioitetaan samalla tavalla kuin minäkin kunnioitan muita. 

Juu, olen sekaisin kuin seinäkello ja itsetunto on nollassa, sen sanoin jo ihan alussa. Sen takiahan aloituksen teinkin, kun en ihan oikeasti enää tiedä, mikä on oikein ja mikä on väärin. 

ap

Ymmärrän täysin. En tiedä itsekään eroa näiden välillä. En tunnista myöskään huonoa kohtelua välttämättä, ja toisaalta saatan kokea tulleeni huonosti kohdelluksi tilanteessa jossa muut eivät niin kokisi. Siinähän sitä pulmaa onkin, kun pitäisi toimia niin kuin MUUT olettavat ja niin kuin MUUT ovat kirjoittaneet, mutta se ei käykään yhteen omien ajatusten ja tunteiden kanssa. 

Kun sanotaan ettei saa jäädä kynnysmatoksi, niin on oikeasti olemassa kollektiivinen tajunta joka kykenee eri tilanteissa kertomaan täsmällisesti mikä on tai ei ole kynnysmattokohtelua. Tästä kollektiivisesta tajunnasta minä olen ulkona. Kun sanotaan että pitää sanoa vastaan, ja että minua et näin kohtele, on se joidenkin mielestä turha juttu, miksi tuosta nyt noin kimmastuin, ja toisten mielestä tein täysin oikein. 

Siksipä olisi hyvä tuntea niitä tunteita ihan itsensä kanssa, ja opetella olemaan niiden kanssa itse, eikä yrittää toimia niin kuin muut olettavat että toimitaan. Tämä oletus nimittäin muuttuu matkan varrella, eikä meillä kaltaisillani ole mitään mahdollisuutta aavistella tätä muutosta, koska yksinkertaisesti se palikka puuttuu päästä jolla se tehdään.

Vierailija kirjoitti:

Olen samaa asiaa lähiaikoina kovasti pohtinut. Olen elämässäni toiminut juuri näin ja esimerkiksi omaan äitiini minulla on asialliset, mutta melko viileät välit, emme juurikaan ole tekemisissä. Äitini ei koskaan osannut olla äiti ja on aina ollut hyvin itsekäs ihminen, jätti meidät lapset pärjäämään yksin, kun itse vietti omasta mielestään meihin hukattua nuoruuttaan. Ei siitä sen enempää, mutta olen siis tietoisesti tehnyt kipeitäkin ratkaisuja elämässäni, jos olen kokenut ettei ihmisen lähellä oleminen tee hyvää.

Nyt olen elämässäni siinä tilanteessa, että olen saanut lapsen miehen kanssa jolla oli lapsi jo aiemmasta nuoruuden suhteesta. Tämä aikaisemmasta suhteesta syntynyt lapsi on jo 21 vuotias, joten kysymys on jo aikuisesta tällä hetkellä omillaan asuvasta ihmisestä. Kuitenkin tämä lapsi on mielestäni erittäin myrkyllinen henkilö. Hän on yrittänyt alusta asti estää isänsä ja minun seurustelun ja ilmestyy asunnollemme nykyään aivan yhtäkkiä majailemaan ja elämään kuin kotonaan. Isänsä edessä hän käyttäytyy kuin enkeli, mutta kun isänsä ei ole paikalla, hän on minua kohtaan todella häijy. Minusta hän vaikuttaa jotenkin luonnevikaiselta tai narsistiselta. Miksi hän muuten toimisi näin? En varmaan muuten olisi niin huolissani, mutta nyt kun meillä on pieni lapsi suhteessa, en halua sellaista ilmapiiriä taloon. Jos voisin, katkaisin kaikki välit tähän lapseen hänen käytöksensä vuoksi. Tilanne on kuitenkin vaikea, koska kyseessä on mieheni lapsi ja lapseni sisarus.

Puhelin äänittämään seuraavalla kerralla tätä pojan häijyilyä.

Itsellä on vaikea monesti hahmottaa niitä tilanteita, joissa mua loukataan.  Saatan kokea oloni tosi epämukavaksi ja loukkaantuneeksi, mutta vasta jälkeenpäin saatan pohtia, että sanoikohan tuo ihminen nuo asiat satuttaakseen minua vai johtuuko tämä tunne minun omista ajatuksistani.  Pelkään myös sanoa asioista, etten leimaantuisi mielensäpahoittajaksi ja loukkaantujaksi. Sitten varmasti moni sellainen asia, josta oikeasti kannattaisi älähtää jää sanomatta, koska en hahmota niitä rajoja milloin jostain voi sanoa ja mistä ei, koska tunteeni ovat voimakkaita sekä pienissä, että suurissa.  Vaihtoehdoksi jää tällöin hiljeneminen kokonaan ja kynnysmatoksi jääminen, jos ei halua olla se loukkaantuja. Kuitenkin joutuu yksin hiljaisuudessa kärsimään kaiken.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siis juuri noin teinkin eilen, että  poistuin paikalta ja purin hammasta itsekseni. Mutta missä vaiheessa sitten voin sanoa, että tuo ei ole tyttäreltä ok, jos en halua sitä tappelua? 

Asuuko tytär kotona? Jos ei, niin tilanne on tietenkin helpompi, koska silloin jos hän lähestyy sinua esim. tosi vihaisesti, voit ystävällisesti sanoa, että puhut asiasta mielelläsi, mutta et halua riidellä, eli käydään keskustelu silloin, kun tytär pystyy puhumaan häntä turhauttavat asiat rauhallisesti läpi.

Mutta muuten pakko sanoa, että selität tosi laajaa ongelmavyyhtiä aika pintapuolisesti, eli tosi vaikea sanoa mistä tässä on kyse. 

Tytär on juuri hiljattain muuttanut opiskelujen takia omaan asuntoon, mutta on viikonloput kotona. Joskus pari vuotta sitten riitelimme tosi paljon ja silloin tilanne oli sellainen, että tytär saattoi lähteä ovet paukkuen isälleen tai mummon luo ja tuli vasta tosi myöhään kotiin. Nyt viimeisen reilun vuoden olen harjoitellut itse olemaan kärsivällisempi, ettei tilanteet eskaloituisi siihen pisteeseen ja suuremmilta riidoilta on vältytty. Tässä kuukausi sitten kävi sellainen tilanne, että menetin hermoni ja tappelimme taas ihan entiseen malliin. Se tuntui todella väsyttävältä. Eilen sitten tuli taas tilanne, että teki mieli räjähtää, mutta pysyin hiljaa. 

ap

Eli oikein mikään keino ei tunnu sinulle omalta/hyvältä? Itse olen väistynyt passiivisaggressiiviseen vetäytymiseen jossa en keskustele enää, enkä ota vastaan mitään. Olen puhunut ja selvittänyt vuosia kaikkea, ja kun se tyyli ei tuottanut mitään tulosta, valitsin toisen tavan. Minulle tällä tavan muutoksella ei ole mitään väliä, koska lopputulema on molemmissa täysin sama itseni kannalta. Nyt vain saan olla rauhassa itsekseni, kun kieltäydyn lyömästä päätä enää seinään. Miehelle olen ilmoittanut että olen tässä vuosien varrella jo kaiken sanonut ja tehnyt mitä voin, ja nyt menen näin. Hän on vapaa tekemään omat päätöksensä ja valintansa täysin omista intresseistään. 

Ei ole kyse siitäkään, että ei tuntuisi itselle hyvältä, vaan mietin toisten kannalta, miten minun pitäisi suhtautua, että en vaadi liikaa ja loukkaa, mutta etten toisaalta olisi myöskään mikään kynnysmatto. Tuntuu, että mitä tahansa teen, niin aina menee jommin kummin päin pieleen. Tässäkin ketjussa sen huomaa, että toiset sanovat, että pitää sanoa, jos jokin asia loukkaa, mutta toiset sanovat, että olen tyhmä ja valitan ihan turhista. Mikä minussa on vikana, kun en vain tajua tätä kuviota enkä löydä sitä keskitietä? 

ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siis juuri noin teinkin eilen, että  poistuin paikalta ja purin hammasta itsekseni. Mutta missä vaiheessa sitten voin sanoa, että tuo ei ole tyttäreltä ok, jos en halua sitä tappelua? 

Asuuko tytär kotona? Jos ei, niin tilanne on tietenkin helpompi, koska silloin jos hän lähestyy sinua esim. tosi vihaisesti, voit ystävällisesti sanoa, että puhut asiasta mielelläsi, mutta et halua riidellä, eli käydään keskustelu silloin, kun tytär pystyy puhumaan häntä turhauttavat asiat rauhallisesti läpi.

Mutta muuten pakko sanoa, että selität tosi laajaa ongelmavyyhtiä aika pintapuolisesti, eli tosi vaikea sanoa mistä tässä on kyse. 

Tytär on juuri hiljattain muuttanut opiskelujen takia omaan asuntoon, mutta on viikonloput kotona. Joskus pari vuotta sitten riitelimme tosi paljon ja silloin tilanne oli sellainen, että tytär saattoi lähteä ovet paukkuen isälleen tai mummon luo ja tuli vasta tosi myöhään kotiin. Nyt viimeisen reilun vuoden olen harjoitellut itse olemaan kärsivällisempi, ettei tilanteet eskaloituisi siihen pisteeseen ja suuremmilta riidoilta on vältytty. Tässä kuukausi sitten kävi sellainen tilanne, että menetin hermoni ja tappelimme taas ihan entiseen malliin. Se tuntui todella väsyttävältä. Eilen sitten tuli taas tilanne, että teki mieli räjähtää, mutta pysyin hiljaa. 

ap

Eli oikein mikään keino ei tunnu sinulle omalta/hyvältä? Itse olen väistynyt passiivisaggressiiviseen vetäytymiseen jossa en keskustele enää, enkä ota vastaan mitään. Olen puhunut ja selvittänyt vuosia kaikkea, ja kun se tyyli ei tuottanut mitään tulosta, valitsin toisen tavan. Minulle tällä tavan muutoksella ei ole mitään väliä, koska lopputulema on molemmissa täysin sama itseni kannalta. Nyt vain saan olla rauhassa itsekseni, kun kieltäydyn lyömästä päätä enää seinään. Miehelle olen ilmoittanut että olen tässä vuosien varrella jo kaiken sanonut ja tehnyt mitä voin, ja nyt menen näin. Hän on vapaa tekemään omat päätöksensä ja valintansa täysin omista intresseistään. 

Ei ole kyse siitäkään, että ei tuntuisi itselle hyvältä, vaan mietin toisten kannalta, miten minun pitäisi suhtautua, että en vaadi liikaa ja loukkaa, mutta etten toisaalta olisi myöskään mikään kynnysmatto. Tuntuu, että mitä tahansa teen, niin aina menee jommin kummin päin pieleen. Tässäkin ketjussa sen huomaa, että toiset sanovat, että pitää sanoa, jos jokin asia loukkaa, mutta toiset sanovat, että olen tyhmä ja valitan ihan turhista. Mikä minussa on vikana, kun en vain tajua tätä kuviota enkä löydä sitä keskitietä? 

ap

Luulen, että pitää ottaa se riski, että asiat voi mennä joko pieleen tai ei. Joskus sanoo oikeassa paikassa oikeat sanat ja joskus ei.  

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niin mikä se ap.n ongelma nyt on? Hänet on jätetty ja ihmiset ympärillä sanoo sen olevan hyvä asia. Ap laulelee ja teini-ikäinen tyttärensä saa siitä raivarin. Ja kukaan ei ap.lta pyydä anteeksi. Mikä se ongelma on?

Niin, en tiedä. Ei kai tässä sitten saa olla ongelmaa ja minun ei saa odottaa keneltäkään anteeksipyyntöjä ja minulle saa puhua rumasti ja haukkua huonoksi äidiksi ja ties mitä. sitten kuitenkin tullaan sanomaan, että täytyy pitää puolensa eikä saa kenenkään antaa kohdella huonosti. Tässäkin ketjussa minun tunteitani mitätöidään ja keksitään tähän asioita, joita en ole edes sanonut. Mutta juu, saitte minut uskomaan, että p*skahan minä olen, kun oletan, että minua kunnioitetaan samalla tavalla kuin minäkin kunnioitan muita. 

Juu, olen sekaisin kuin seinäkello ja itsetunto on nollassa, sen sanoin jo ihan alussa. Sen takiahan aloituksen teinkin, kun en ihan oikeasti enää tiedä, mikä on oikein ja mikä on väärin. 

ap

Ymmärrän täysin. En tiedä itsekään eroa näiden välillä. En tunnista myöskään huonoa kohtelua välttämättä, ja toisaalta saatan kokea tulleeni huonosti kohdelluksi tilanteessa jossa muut eivät niin kokisi. Siinähän sitä pulmaa onkin, kun pitäisi toimia niin kuin MUUT olettavat ja niin kuin MUUT ovat kirjoittaneet, mutta se ei käykään yhteen omien ajatusten ja tunteiden kanssa. 

Kun sanotaan ettei saa jäädä kynnysmatoksi, niin on oikeasti olemassa kollektiivinen tajunta joka kykenee eri tilanteissa kertomaan täsmällisesti mikä on tai ei ole kynnysmattokohtelua. Tästä kollektiivisesta tajunnasta minä olen ulkona. Kun sanotaan että pitää sanoa vastaan, ja että minua et näin kohtele, on se joidenkin mielestä turha juttu, miksi tuosta nyt noin kimmastuin, ja toisten mielestä tein täysin oikein. 

Siksipä olisi hyvä tuntea niitä tunteita ihan itsensä kanssa, ja opetella olemaan niiden kanssa itse, eikä yrittää toimia niin kuin muut olettavat että toimitaan. Tämä oletus nimittäin muuttuu matkan varrella, eikä meillä kaltaisillani ole mitään mahdollisuutta aavistella tätä muutosta, koska yksinkertaisesti se palikka puuttuu päästä jolla se tehdään.

No juuri tämä, ihan samanlaisia ajatuksia minullakin on. Ja nimenomaan terapiassa olen näitä yrittänyt jäsennellä päässäni miten homman kuuluu mennä, mutta nyt sitten eron jälkeen nimenomaan terapiassa on annettu ymmärtää, että olen ollut suhteessa kynnysmatto, jota on käytetty hyväksi ja kaikki ne kommunikointitapojen muutokset, mitä aiemmin on puhuttu riitatilanteista, ei nyt enää pädekään. Terapeutin puheessa rivien välissä lukee, että oletpas tyhmä, kun et ole eronnut aiemmin ja olet sietänyt huonoa kohtelua. 

ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siis juuri noin teinkin eilen, että  poistuin paikalta ja purin hammasta itsekseni. Mutta missä vaiheessa sitten voin sanoa, että tuo ei ole tyttäreltä ok, jos en halua sitä tappelua? 

Asuuko tytär kotona? Jos ei, niin tilanne on tietenkin helpompi, koska silloin jos hän lähestyy sinua esim. tosi vihaisesti, voit ystävällisesti sanoa, että puhut asiasta mielelläsi, mutta et halua riidellä, eli käydään keskustelu silloin, kun tytär pystyy puhumaan häntä turhauttavat asiat rauhallisesti läpi.

Mutta muuten pakko sanoa, että selität tosi laajaa ongelmavyyhtiä aika pintapuolisesti, eli tosi vaikea sanoa mistä tässä on kyse. 

Tytär on juuri hiljattain muuttanut opiskelujen takia omaan asuntoon, mutta on viikonloput kotona. Joskus pari vuotta sitten riitelimme tosi paljon ja silloin tilanne oli sellainen, että tytär saattoi lähteä ovet paukkuen isälleen tai mummon luo ja tuli vasta tosi myöhään kotiin. Nyt viimeisen reilun vuoden olen harjoitellut itse olemaan kärsivällisempi, ettei tilanteet eskaloituisi siihen pisteeseen ja suuremmilta riidoilta on vältytty. Tässä kuukausi sitten kävi sellainen tilanne, että menetin hermoni ja tappelimme taas ihan entiseen malliin. Se tuntui todella väsyttävältä. Eilen sitten tuli taas tilanne, että teki mieli räjähtää, mutta pysyin hiljaa. 

ap

Eli oikein mikään keino ei tunnu sinulle omalta/hyvältä? Itse olen väistynyt passiivisaggressiiviseen vetäytymiseen jossa en keskustele enää, enkä ota vastaan mitään. Olen puhunut ja selvittänyt vuosia kaikkea, ja kun se tyyli ei tuottanut mitään tulosta, valitsin toisen tavan. Minulle tällä tavan muutoksella ei ole mitään väliä, koska lopputulema on molemmissa täysin sama itseni kannalta. Nyt vain saan olla rauhassa itsekseni, kun kieltäydyn lyömästä päätä enää seinään. Miehelle olen ilmoittanut että olen tässä vuosien varrella jo kaiken sanonut ja tehnyt mitä voin, ja nyt menen näin. Hän on vapaa tekemään omat päätöksensä ja valintansa täysin omista intresseistään. 

Ei ole kyse siitäkään, että ei tuntuisi itselle hyvältä, vaan mietin toisten kannalta, miten minun pitäisi suhtautua, että en vaadi liikaa ja loukkaa, mutta etten toisaalta olisi myöskään mikään kynnysmatto. Tuntuu, että mitä tahansa teen, niin aina menee jommin kummin päin pieleen. Tässäkin ketjussa sen huomaa, että toiset sanovat, että pitää sanoa, jos jokin asia loukkaa, mutta toiset sanovat, että olen tyhmä ja valitan ihan turhista. Mikä minussa on vikana, kun en vain tajua tätä kuviota enkä löydä sitä keskitietä? 

ap

Luulen, että pitää ottaa se riski, että asiat voi mennä joko pieleen tai ei. Joskus sanoo oikeassa paikassa oikeat sanat ja joskus ei.  

Mutta kun tuntuu, että aina menee pieleen, vaikka tekisi miten päin. On aika kuluttavaa elää jatkuvassa itsesyytöksessä, että en taaskaan osannut toimia oikein. 

ap

Vierailija kirjoitti:

Aika pihalla olet. Mistä olet keksinyt tuon, että tyttären loukkaamiset pitää vain unohtaa. Ihan outo suhtautuminen sinulla. Ja tietenkin sinulle vahingollinen.

Vahingollinen myös tyttärelle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Luin vain vähän ketjun alkua, mutta halusin sanoa, että ihmisiä ei tarvitse vihata vaan jos joku tekee väärin, sitä pahaa voi vihata, mitä hän tekee.

Anteeksiantaminen ja - pyytäminen on tärkeää.

Ei kannata muuttua raivokkaaksi ihmisiä kohtaan, niin että kiroilee ja käyttää hyökkääviä sanoja.

Kun riitelee, riitelee asiasta eikä mene henkilökohtaisuuksiin ja iske toista vyön alle.

Teet itse valintasi ja kannat niistä vastuun.

Jokaista, jonka kanssa tulee riitaa, ei tarvitse poistaa elämästä, mutta jos joku on halveksiva, ei kunnioita, on aggressiivinen, pahantahtoinen jne., häntä välttelisin.

Juu, laitoinkin aloitukseen sanan "viha" lainausmerkkeihin, koska en tarkoittanut sellaista aggressiivista ja kaunaista vihaa vaan lähinnä sellaista, että minä en saisi pitää tästä ihmisestä ja kaivata häntä elämääni vaan pitäisi ajatella hänestä jotenkin negatiivisesti, että hän on huono ihminen. 

ap

Tuolla kun kirjoitin, ettei kannata muuttua raivokkaaksi, tarkoitin joidenkin kommentoijien ehdotuksia, että pitäisi hakata tyynyä ja huutaa tai olla tyly ja kiroilla päin naamaa. Saat pitää tyttärestäsi ja kaivata häntä elämääsi. Toivottavasti tulette vielä olemaan miehesikin kanssa yhdessä.

Ap, en ehtinyt lukea koko ketjua, joten en oikein tiedä, mistä tässä on kyse, mutta mene lukemaan tuota Narsistin keskustelutyyli -ketjua. Jos eksäsi oli narsisti tai toksinen henkilö, on ihan normaalia ja välttämätöntä, että olet nyt masentunut/uupunut/itseltäsi kateissa ja todennäköisesti olit sopiva uhri jo valmiiksi, kun et ole työstänyt omia kipukohtiasi. Nyt olisi sitten kasvunpaikka elämässä. 

t. Narsistivanhemman yliempaattinen lapsi, joka on kadottanut aikanaan mielenterveytensä ja voimansa suhteessa narsistikumppanin kanssa ja sen jälkeen elänyt hyvää elämää monet, monet vuodet

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siis juuri noin teinkin eilen, että  poistuin paikalta ja purin hammasta itsekseni. Mutta missä vaiheessa sitten voin sanoa, että tuo ei ole tyttäreltä ok, jos en halua sitä tappelua? 

Asuuko tytär kotona? Jos ei, niin tilanne on tietenkin helpompi, koska silloin jos hän lähestyy sinua esim. tosi vihaisesti, voit ystävällisesti sanoa, että puhut asiasta mielelläsi, mutta et halua riidellä, eli käydään keskustelu silloin, kun tytär pystyy puhumaan häntä turhauttavat asiat rauhallisesti läpi.

Mutta muuten pakko sanoa, että selität tosi laajaa ongelmavyyhtiä aika pintapuolisesti, eli tosi vaikea sanoa mistä tässä on kyse. 

Tytär on juuri hiljattain muuttanut opiskelujen takia omaan asuntoon, mutta on viikonloput kotona. Joskus pari vuotta sitten riitelimme tosi paljon ja silloin tilanne oli sellainen, että tytär saattoi lähteä ovet paukkuen isälleen tai mummon luo ja tuli vasta tosi myöhään kotiin. Nyt viimeisen reilun vuoden olen harjoitellut itse olemaan kärsivällisempi, ettei tilanteet eskaloituisi siihen pisteeseen ja suuremmilta riidoilta on vältytty. Tässä kuukausi sitten kävi sellainen tilanne, että menetin hermoni ja tappelimme taas ihan entiseen malliin. Se tuntui todella väsyttävältä. Eilen sitten tuli taas tilanne, että teki mieli räjähtää, mutta pysyin hiljaa. 

ap

Eli oikein mikään keino ei tunnu sinulle omalta/hyvältä? Itse olen väistynyt passiivisaggressiiviseen vetäytymiseen jossa en keskustele enää, enkä ota vastaan mitään. Olen puhunut ja selvittänyt vuosia kaikkea, ja kun se tyyli ei tuottanut mitään tulosta, valitsin toisen tavan. Minulle tällä tavan muutoksella ei ole mitään väliä, koska lopputulema on molemmissa täysin sama itseni kannalta. Nyt vain saan olla rauhassa itsekseni, kun kieltäydyn lyömästä päätä enää seinään. Miehelle olen ilmoittanut että olen tässä vuosien varrella jo kaiken sanonut ja tehnyt mitä voin, ja nyt menen näin. Hän on vapaa tekemään omat päätöksensä ja valintansa täysin omista intresseistään. 

Ei ole kyse siitäkään, että ei tuntuisi itselle hyvältä, vaan mietin toisten kannalta, miten minun pitäisi suhtautua, että en vaadi liikaa ja loukkaa, mutta etten toisaalta olisi myöskään mikään kynnysmatto. Tuntuu, että mitä tahansa teen, niin aina menee jommin kummin päin pieleen. Tässäkin ketjussa sen huomaa, että toiset sanovat, että pitää sanoa, jos jokin asia loukkaa, mutta toiset sanovat, että olen tyhmä ja valitan ihan turhista. Mikä minussa on vikana, kun en vain tajua tätä kuviota enkä löydä sitä keskitietä? 

ap

Luulen, että pitää ottaa se riski, että asiat voi mennä joko pieleen tai ei. Joskus sanoo oikeassa paikassa oikeat sanat ja joskus ei.  

Mutta kun tuntuu, että aina menee pieleen, vaikka tekisi miten päin. On aika kuluttavaa elää jatkuvassa itsesyytöksessä, että en taaskaan osannut toimia oikein. 

ap

Totta tuokin, mutta kyse voi olla myös siitä, että on tietynlaisia pakkoajatuksia tai että aivot ikäänkuin pyörittävät tietynlaista ohjelmaa päässä, joka alkaa automaattisesti etsimään asioista ne huonot puolet ja lopputuloksena syntyy mielikuva siitä, että kaikki meni pieleen. 

Se voi auttaa kun alkaa kiinnittämään tietoisesti huomiota niihin pieniin onnistumisiin ja heittää kylmästi menemään ne ajatukset pieleen menemisestä. Toki se voi olla lähes mahdotonta, mutta voi joka tapauksessa raivata tilaa niille hyville seikoille ja ei anna niiden arvon laskea huonojen juttujen vierellä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niin mikä se ap.n ongelma nyt on? Hänet on jätetty ja ihmiset ympärillä sanoo sen olevan hyvä asia. Ap laulelee ja teini-ikäinen tyttärensä saa siitä raivarin. Ja kukaan ei ap.lta pyydä anteeksi. Mikä se ongelma on?

Niin, en tiedä. Ei kai tässä sitten saa olla ongelmaa ja minun ei saa odottaa keneltäkään anteeksipyyntöjä ja minulle saa puhua rumasti ja haukkua huonoksi äidiksi ja ties mitä. sitten kuitenkin tullaan sanomaan, että täytyy pitää puolensa eikä saa kenenkään antaa kohdella huonosti. Tässäkin ketjussa minun tunteitani mitätöidään ja keksitään tähän asioita, joita en ole edes sanonut. Mutta juu, saitte minut uskomaan, että p*skahan minä olen, kun oletan, että minua kunnioitetaan samalla tavalla kuin minäkin kunnioitan muita. 

Juu, olen sekaisin kuin seinäkello ja itsetunto on nollassa, sen sanoin jo ihan alussa. Sen takiahan aloituksen teinkin, kun en ihan oikeasti enää tiedä, mikä on oikein ja mikä on väärin. 

ap

Ymmärrän täysin. En tiedä itsekään eroa näiden välillä. En tunnista myöskään huonoa kohtelua välttämättä, ja toisaalta saatan kokea tulleeni huonosti kohdelluksi tilanteessa jossa muut eivät niin kokisi. Siinähän sitä pulmaa onkin, kun pitäisi toimia niin kuin MUUT olettavat ja niin kuin MUUT ovat kirjoittaneet, mutta se ei käykään yhteen omien ajatusten ja tunteiden kanssa. 

Kun sanotaan ettei saa jäädä kynnysmatoksi, niin on oikeasti olemassa kollektiivinen tajunta joka kykenee eri tilanteissa kertomaan täsmällisesti mikä on tai ei ole kynnysmattokohtelua. Tästä kollektiivisesta tajunnasta minä olen ulkona. Kun sanotaan että pitää sanoa vastaan, ja että minua et näin kohtele, on se joidenkin mielestä turha juttu, miksi tuosta nyt noin kimmastuin, ja toisten mielestä tein täysin oikein. 

Siksipä olisi hyvä tuntea niitä tunteita ihan itsensä kanssa, ja opetella olemaan niiden kanssa itse, eikä yrittää toimia niin kuin muut olettavat että toimitaan. Tämä oletus nimittäin muuttuu matkan varrella, eikä meillä kaltaisillani ole mitään mahdollisuutta aavistella tätä muutosta, koska yksinkertaisesti se palikka puuttuu päästä jolla se tehdään.

No juuri tämä, ihan samanlaisia ajatuksia minullakin on. Ja nimenomaan terapiassa olen näitä yrittänyt jäsennellä päässäni miten homman kuuluu mennä, mutta nyt sitten eron jälkeen nimenomaan terapiassa on annettu ymmärtää, että olen ollut suhteessa kynnysmatto, jota on käytetty hyväksi ja kaikki ne kommunikointitapojen muutokset, mitä aiemmin on puhuttu riitatilanteista, ei nyt enää pädekään. Terapeutin puheessa rivien välissä lukee, että oletpas tyhmä, kun et ole eronnut aiemmin ja olet sietänyt huonoa kohtelua. 

ap

Oletko varma, että eksä oli psyykeeltään terve? Jos hän oli toksinen tai narsisti, mikään normaalien ihmissuhteiden lainalaisuus ei päde vaan pitää vaihtaa katsantokanta täysin toiseen. 

Vierailija kirjoitti:

Itsellä on vaikea monesti hahmottaa niitä tilanteita, joissa mua loukataan.  Saatan kokea oloni tosi epämukavaksi ja loukkaantuneeksi, mutta vasta jälkeenpäin saatan pohtia, että sanoikohan tuo ihminen nuo asiat satuttaakseen minua vai johtuuko tämä tunne minun omista ajatuksistani.  Pelkään myös sanoa asioista, etten leimaantuisi mielensäpahoittajaksi ja loukkaantujaksi. Sitten varmasti moni sellainen asia, josta oikeasti kannattaisi älähtää jää sanomatta, koska en hahmota niitä rajoja milloin jostain voi sanoa ja mistä ei, koska tunteeni ovat voimakkaita sekä pienissä, että suurissa.  Vaihtoehdoksi jää tällöin hiljeneminen kokonaan ja kynnysmatoksi jääminen, jos ei halua olla se loukkaantuja. Kuitenkin joutuu yksin hiljaisuudessa kärsimään kaiken.

No juuri tämä minullakin. Olen opetellut kovasti sellaista taitoa, että en ottaisi kaikkea niin henkilökohtaisesti, mutta sitten monessa tilanteessa joku ulkopuolinen tulee taivastelemaan, että miten alistun tuollaiseen kohteluun ja ei ihme, että minua kohdellaan huonosti, kun en puolustaudu mitenkään, vaikka itse en välttämättä huomaa asiassa mitään isompaa ongelmaa (olen puhunut näistä asioista aiemminkin tällä palstalla). 

ap

Lähisukulaisista ja etenkään omista lapsistaan ei nyt noin vain pääse eroon. Ja tuossa on varmasti aste-ero siinä minkä tasoista ja kuinka pitkäkestoista pahaa oloa tarkoitetaan. Ei tietenkään niin, että tulee pikku riita kumppanin tai ystävän kanssa ja sitten pistetään välit poikki vaan varmaan tarkoitetaan sitä että jos elää väkivaltaisessa ja kontrolloivassa parisuhteessa joka on osasyy henkiseen pahoinvointiin.

Sanoit, että et ymmärrä miksi toisessa tilanteessa näin ja toisessa noin. Voi hyvänen aika. Eihän yhtä sääntöä ja elämänohjetta voi sellaisenaan soveltaa joka paikkaan. Onko sinulla taipumusta kaavamaiseen ajatteluun, vai yritätkö nyt sokerikuorruttaa eksääsi paremmaksi?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siis juuri noin teinkin eilen, että  poistuin paikalta ja purin hammasta itsekseni. Mutta missä vaiheessa sitten voin sanoa, että tuo ei ole tyttäreltä ok, jos en halua sitä tappelua? 

Asuuko tytär kotona? Jos ei, niin tilanne on tietenkin helpompi, koska silloin jos hän lähestyy sinua esim. tosi vihaisesti, voit ystävällisesti sanoa, että puhut asiasta mielelläsi, mutta et halua riidellä, eli käydään keskustelu silloin, kun tytär pystyy puhumaan häntä turhauttavat asiat rauhallisesti läpi.

Mutta muuten pakko sanoa, että selität tosi laajaa ongelmavyyhtiä aika pintapuolisesti, eli tosi vaikea sanoa mistä tässä on kyse. 

Tytär on juuri hiljattain muuttanut opiskelujen takia omaan asuntoon, mutta on viikonloput kotona. Joskus pari vuotta sitten riitelimme tosi paljon ja silloin tilanne oli sellainen, että tytär saattoi lähteä ovet paukkuen isälleen tai mummon luo ja tuli vasta tosi myöhään kotiin. Nyt viimeisen reilun vuoden olen harjoitellut itse olemaan kärsivällisempi, ettei tilanteet eskaloituisi siihen pisteeseen ja suuremmilta riidoilta on vältytty. Tässä kuukausi sitten kävi sellainen tilanne, että menetin hermoni ja tappelimme taas ihan entiseen malliin. Se tuntui todella väsyttävältä. Eilen sitten tuli taas tilanne, että teki mieli räjähtää, mutta pysyin hiljaa. 

ap

Eli oikein mikään keino ei tunnu sinulle omalta/hyvältä? Itse olen väistynyt passiivisaggressiiviseen vetäytymiseen jossa en keskustele enää, enkä ota vastaan mitään. Olen puhunut ja selvittänyt vuosia kaikkea, ja kun se tyyli ei tuottanut mitään tulosta, valitsin toisen tavan. Minulle tällä tavan muutoksella ei ole mitään väliä, koska lopputulema on molemmissa täysin sama itseni kannalta. Nyt vain saan olla rauhassa itsekseni, kun kieltäydyn lyömästä päätä enää seinään. Miehelle olen ilmoittanut että olen tässä vuosien varrella jo kaiken sanonut ja tehnyt mitä voin, ja nyt menen näin. Hän on vapaa tekemään omat päätöksensä ja valintansa täysin omista intresseistään. 

Ei ole kyse siitäkään, että ei tuntuisi itselle hyvältä, vaan mietin toisten kannalta, miten minun pitäisi suhtautua, että en vaadi liikaa ja loukkaa, mutta etten toisaalta olisi myöskään mikään kynnysmatto. Tuntuu, että mitä tahansa teen, niin aina menee jommin kummin päin pieleen. Tässäkin ketjussa sen huomaa, että toiset sanovat, että pitää sanoa, jos jokin asia loukkaa, mutta toiset sanovat, että olen tyhmä ja valitan ihan turhista. Mikä minussa on vikana, kun en vain tajua tätä kuviota enkä löydä sitä keskitietä? 

ap

Luulen, että pitää ottaa se riski, että asiat voi mennä joko pieleen tai ei. Joskus sanoo oikeassa paikassa oikeat sanat ja joskus ei.  

Mutta kun tuntuu, että aina menee pieleen, vaikka tekisi miten päin. On aika kuluttavaa elää jatkuvassa itsesyytöksessä, että en taaskaan osannut toimia oikein. 

ap

Totta tuokin, mutta kyse voi olla myös siitä, että on tietynlaisia pakkoajatuksia tai että aivot ikäänkuin pyörittävät tietynlaista ohjelmaa päässä, joka alkaa automaattisesti etsimään asioista ne huonot puolet ja lopputuloksena syntyy mielikuva siitä, että kaikki meni pieleen. 

Se voi auttaa kun alkaa kiinnittämään tietoisesti huomiota niihin pieniin onnistumisiin ja heittää kylmästi menemään ne ajatukset pieleen menemisestä. Toki se voi olla lähes mahdotonta, mutta voi joka tapauksessa raivata tilaa niille hyville seikoille ja ei anna niiden arvon laskea huonojen juttujen vierellä.

mutta eivät nämä ole minun omia ajatuksiani, vaan ulkopuolisilta saatuja neuvoja ja palautteita. Sehän tässä onkin, kun itselle asia muka on selkeää, mutta sitten kun jollekin (tyytyväisenä) kertoo, että on tehnyt niin ja näin, tuleekin kommentti, että olisiko sittenkin pitänyt tehdä vähän toisin. Siis esimerkiksi terapeutin kanssa on tullut nyt tällaisia tilanteita, että olen kertonut oppineeni ottamaan rennommin ja olemaan välittämättä, mutta hän sitten sanookin, että kylläpäs sinä annat kohdella itseäsi huonosti. 

ap