Lue keskustelun säännöt.
Masentuneelle ja itsetunnon kanssa kamppailevalle sanotaan, että pitää hankkiutua eroon ihmisistä, jotka tuovat pahan olon
06.01.2022 |
Itse olen hiljattain eronnut ja minulle on nyt tässä toitotettu, että minulle on vain hyvä, kun pääsin eroon parisuhteesta, jossa minua välillä loukattiin. Mutta olen tässä toipumisprosessin aikana miettinyt, onko tosiaan niin, että mistään ei saisi koskaan tulla paha mieli esimerkiksi parisuhteessa. Kun nyt on tullut eteen muutama sellainen tilanne, että oma tyttäreni on loukannut minua ja on tehnyt mieli purskahtaa itkuun, mutta pakko on vain niellä se tilanne ja yrittää päästä siitä yli. Ei kai kenellekään tässä tilanteessa tulisi mieleenkään sanoa, että minun pitää hankkiutua eroon tyttärestäni? Minun on todella vaikeaa nyt yrittää jäsennellä itseni tällainen asia, että toisessa tilanteessa ei saa hyväksyä mitään negatiivista vaan pitää kehittää jonkinlainen "viha" tätä ihmistä kohtaan, mutta toisessa tilanteessa pitäisikin osata ohittaa se tunne aikuismaisesti eikä tuntea siitä mitään kaunaa.
Kommentit (146)
Opettele pitämään puolesi ja räjähdä ihmisille jotka ovat sinulle ilkeitä ja joita et voi syystä tai toisesta hylätä.
Masentuneille taitaa olla taipumuksena ottaa muut ihmiset huomioon enemmän kuin omat tarpeensa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aikuinen selvittää riidat ja pyytää molemmin puolin anteeksi. Sinun tehtäväsi on opettaa sama myös lapsellesi. Ei hyviä välejä rakenneta painamalla asioita unohduksiin. Riitely ja sopiminen ovat tärkeitä taitoja, etenkin sopiminen.
Vierailija kirjoitti:
Masentuneille taitaa olla taipumuksena ottaa muut ihmiset huomioon enemmän kuin omat tarpeensa.
Asia on kyllä päinvastoin, ei masentuneena pysty ottamaan muita kuin itseään huomioon. Uhriutuminen ei ole epäitsekkyyttä. Näin ihan itse vaikean masennuksen kokeneena.
Vierailija kirjoitti:
On ihan normaalia pahoittaa mielensä. Mutta jos joku pelkällä olemassaolollaan alentaa elämänlaatuasi, niin se ei ole hyväksi.
niin, mutta missä se raja sitten menee. Esimerkiksi exän kanssa en koskaan kokenut, että hänen olemassaolonsa olisi alentanut elämänlaatuani. Mutta silti ihan kaikki hokevat nyt, miten hyvä oli, että pääsin hänestä eroon, kun joskus riitelimme ja enää en saa koskaan ottaa elämääni ihmistä, joka loukkaa, koska sellainen ei ole "normaalia". Itse olen jotenkin ajatellut, että on ihan normaalia, että välillä riidellään ja petytään ja käydään aika syvälläkin, mutta niistä asioista sitten selvitään puhumalla ja anteeksipyytämällä. Mutta silti minusta tuntuu, että kaikkien mielestä ajattelen ihan väärin.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ok. Sinulla on nyt niin paljon ongelmia tuossa, että mistä aloittaisi... Ensinnäkin, miksi et puolusta itseäsi? Sinulla on täysin oikeus sanoa vastaan ja puolustaa itseäsi. Sinulla on aivan käsittämätön marttyyriasenne nyt hoidettavana tässä. Puhutaan sitten vasta niistä elämän ikävien ihmisten poistamisesta kun olet ihan oikeasti edes ilmaissut jollekin toistuvasti omaa loukkaantumistasi ja puolustanut itseäsi. Sinä olet opettanut omalla uhrikäytökselläsi kaikilla ympärilläsi oleville ihmisille että sinä tulet aina viimeiseksi ja sinun tunteistasi ei tarvitse välittää, ethän sinäkään niistä välitä. Ja kyllä omaan lapseenkin voi etäisyyttä ottaa kun selkeästi kerrot hänelle että jos ei puheet muutu, niin sitten ei ole sinun luoksesi mitään asiaakaan ennen kuin käytöstavat löytyy ja kunnioitus.
Aika pihalla olet. Mistä olet keksinyt tuon, että tyttären loukkaamiset pitää vain unohtaa. Ihan outo suhtautuminen sinulla. Ja tietenkin sinulle vahingollinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No sehän riippuu ihan kuinka vakavasti loukataan/satutetaan, toistuvasti, vahingossa, tahallaan vai tahattomasti?
En usko, että kukaan neuvoisi jonkun yhden loukkaavan kommentin, tai riidan takia päättämään suhdetta. Mutta jos toinen jatkuvasti painaa alaspäin ja tekee säröjä itsetuntoon, niin ei sellainen ole hyväksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On ihan normaalia pahoittaa mielensä. Mutta jos joku pelkällä olemassaolollaan alentaa elämänlaatuasi, niin se ei ole hyväksi.
niin, mutta missä se raja sitten menee. Esimerkiksi exän kanssa en koskaan kokenut, että hänen olemassaolonsa olisi alentanut elämänlaatuani. Mutta silti ihan kaikki hokevat nyt, miten hyvä oli, että pääsin hänestä eroon, kun joskus riitelimme ja enää en saa koskaan ottaa elämääni ihmistä, joka loukkaa, koska sellainen ei ole "normaalia". Itse olen jotenkin ajatellut, että on ihan normaalia, että välillä riidellään ja petytään ja käydään aika syvälläkin, mutta niistä asioista sitten selvitään puhumalla ja anteeksipyytämällä. Mutta silti minusta tuntuu, että kaikkien mielestä ajattelen ihan väärin.
ap
Ei kannata takertua tuohon nini sanantarkasti. Yrittävät varmaan vaan tukea jotenkin, ja ajattelevat sinun saavan tuosta itsetunnon kohotusta ja voimaa eroprosessiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Aikuinen selvittää riidat ja pyytää molemmin puolin anteeksi. Sinun tehtäväsi on opettaa sama myös lapsellesi. Ei hyviä välejä rakenneta painamalla asioita unohduksiin. Riitely ja sopiminen ovat tärkeitä taitoja, etenkin sopiminen.
Joskus minusta vain tuntuu tosi pahalta, että minä olen aina se, joka joutuu pyytämään anteeksi ja kukaan ei pyydä minulta anteeksi. Eilen esimerkiksi tytär sanoi minulle todella rumasti yhdestä asiasta, josta olen aiemminkin sanonut, etten tykkää. Aiemmin tällaisessa tilanteessa olen suuttunut ja sanonut, että tuo loukkasi ja siitä on tullut ihan järjetön riita. Nyt en oikeasti jaksa yhtään tapella, vaan annoin mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, vaikka teki mieli huutaa. En vain tiedä, mikä minussa on vikana, kun kukaan ei koskaan pyydä minulta anteeksi.
ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On ihan normaalia pahoittaa mielensä. Mutta jos joku pelkällä olemassaolollaan alentaa elämänlaatuasi, niin se ei ole hyväksi.
niin, mutta missä se raja sitten menee. Esimerkiksi exän kanssa en koskaan kokenut, että hänen olemassaolonsa olisi alentanut elämänlaatuani. Mutta silti ihan kaikki hokevat nyt, miten hyvä oli, että pääsin hänestä eroon, kun joskus riitelimme ja enää en saa koskaan ottaa elämääni ihmistä, joka loukkaa, koska sellainen ei ole "normaalia". Itse olen jotenkin ajatellut, että on ihan normaalia, että välillä riidellään ja petytään ja käydään aika syvälläkin, mutta niistä asioista sitten selvitään puhumalla ja anteeksipyytämällä. Mutta silti minusta tuntuu, että kaikkien mielestä ajattelen ihan väärin.
ap
No niin ajatteletkin ihan väärin. Ei ongelmasi ole se, ettet tiedä mihin raja vedetään. Kun ei ole edes tarpeen miettiä, että saako minua loukata vähän, keskipaljon vai paljon. Ei mikään noista ole vaihtoehto, vaan minua ei saa loukata enkä hyväksy sitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Esimerkiksi exän kanssa en koskaan kokenut, että hänen olemassaolonsa olisi alentanut elämänlaatuani. Mutta silti ihan kaikki hokevat nyt, miten hyvä oli, että pääsin hänestä eroon, kun joskus riitelimme ja enää en saa koskaan ottaa elämääni ihmistä, joka loukkaa, koska sellainen ei ole "normaalia". Itse olen jotenkin ajatellut, että on ihan normaalia, että välillä riidellään ja petytään ja käydään aika syvälläkin, mutta niistä asioista sitten selvitään puhumalla ja anteeksipyytämällä. Mutta silti minusta tuntuu, että kaikkien mielestä ajattelen ihan väärin.
ap
Hm. Jos useampi ihminen on katsonut tilannetta sivusta ja on sitä mieltä, että teit oikean ratkaisun, kuulostaa kyllä vähän siltä, että koitat nyt rationalisoida suhdettanne jälkeenpäin eli keksiä selityksiä sille, miksi exän oli ok käyttäytyä huonosti sinua kohtaan. Eroaminenhan on vaikeaa, ja yksin oleminen, ja myös vahingollista suhdetta voi ikävöidä. Kaikkiin huonoihin suhteisiin, jotka ovat niin myrkyllisiä että niistä kannattaa erota, kuuluu AINA myös hyviä hetkiä. Siksi niistä on niin vaikea lähteä. Eli vähän kuulostaisi siltä, että nyt tarraudut edelleen näihin hyviin puoliin, vaikka oli kenties syytä lähteä.
Mutta ilman esimerkkejä on mahdotonta tietää, mikä tilanne on todella ollut. Onhan sekin mahdollista, että kaikki läheisesti haluavat sinulle pahaa ja ovat valehdelleet sinulle omaksi huvikseen siitä, että suhteesi on huono. Kuulostaa aika epätodennäköiseltä, tosin, eikö...?
Vierailija kirjoitti:
Aika pihalla olet. Mistä olet keksinyt tuon, että tyttären loukkaamiset pitää vain unohtaa. Ihan outo suhtautuminen sinulla. Ja tietenkin sinulle vahingollinen.
Siitä, että tyttären kanssa oli aiemmin sellaista, että hän saattoi sanoa jotain, mikä minua loukkasi ja jos sanoin, että ei ollut kivasti sanottu, siitä tuli ihan hirveä mekkala. Nyt onkin ollut jonkin aikaa rauhallisempaa, kun olen jotenkin yrittänyt vältellä triggeröitymistä ja tilanteita joista tiedän noudevan riidan. Jotkut asiat vain sattuvat silti.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Masentuneille taitaa olla taipumuksena ottaa muut ihmiset huomioon enemmän kuin omat tarpeensa.
Asia on kyllä päinvastoin, ei masentuneena pysty ottamaan muita kuin itseään huomioon. Uhriutuminen ei ole epäitsekkyyttä. Näin ihan itse vaikean masennuksen kokeneena.
Tarkoitin syitä jotka johtavat masennukseen.
Masentuneet tuntuvat olevan ihmisiä, jotka ovat aina kilttejä ja avuliaita ja jotenkin tuntuu, että he eivät osaa suuttua mistään.
He kieltävät, en tiedä miksi, normaalit suuttumuksen ja vihantunteensa ja masentuvat sen seurauksena.
Masentuneina heillä on "oikeus" ajatella vain itseään, mutta eivät he sisäänpäin kääntymällä koskaan tule parantumaan masennuksestaan.
Heidän pitäisi oppia sanomaan vastaan, eikä ottaa kaikkea jaskaa vastaan mitä he aiemmin elämässään ovat ottaneet.
Vaikea ja pitkä tie, mutta onnistuu kyllä. Been there, done that.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On ihan normaalia pahoittaa mielensä. Mutta jos joku pelkällä olemassaolollaan alentaa elämänlaatuasi, niin se ei ole hyväksi.
niin, mutta missä se raja sitten menee. Esimerkiksi exän kanssa en koskaan kokenut, että hänen olemassaolonsa olisi alentanut elämänlaatuani. Mutta silti ihan kaikki hokevat nyt, miten hyvä oli, että pääsin hänestä eroon, kun joskus riitelimme ja enää en saa koskaan ottaa elämääni ihmistä, joka loukkaa, koska sellainen ei ole "normaalia". Itse olen jotenkin ajatellut, että on ihan normaalia, että välillä riidellään ja petytään ja käydään aika syvälläkin, mutta niistä asioista sitten selvitään puhumalla ja anteeksipyytämällä. Mutta silti minusta tuntuu, että kaikkien mielestä ajattelen ihan väärin.
ap
No niin ajatteletkin ihan väärin. Ei ongelmasi ole se, ettet tiedä mihin raja vedetään. Kun ei ole edes tarpeen miettiä, että saako minua loukata vähän, keskipaljon vai paljon. Ei mikään noista ole vaihtoehto, vaan minua ei saa loukata enkä hyväksy sitä.
Eli mitä minä voin tehdä siinä tilanteessa, kun olen kertakaikkiaan liian väsynyt tappelemaan.
ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aikuinen selvittää riidat ja pyytää molemmin puolin anteeksi. Sinun tehtäväsi on opettaa sama myös lapsellesi. Ei hyviä välejä rakenneta painamalla asioita unohduksiin. Riitely ja sopiminen ovat tärkeitä taitoja, etenkin sopiminen.
Joskus minusta vain tuntuu tosi pahalta, että minä olen aina se, joka joutuu pyytämään anteeksi ja kukaan ei pyydä minulta anteeksi. Eilen esimerkiksi tytär sanoi minulle todella rumasti yhdestä asiasta, josta olen aiemminkin sanonut, etten tykkää. Aiemmin tällaisessa tilanteessa olen suuttunut ja sanonut, että tuo loukkasi ja siitä on tullut ihan järjetön riita. Nyt en oikeasti jaksa yhtään tapella, vaan annoin mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, vaikka teki mieli huutaa. En vain tiedä, mikä minussa on vikana, kun kukaan ei koskaan pyydä minulta anteeksi.
ap
Sinä vain sanot, että sinua ei saa kiusata. Mutta esimerkiksi lapsillesi ei ole ollut tuosta loukkaamisesta mitään seurauksia. Pelkkä tyhjä puhe ei riitä, vaan tarvitaan myös tekoja.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Esimerkiksi exän kanssa en koskaan kokenut, että hänen olemassaolonsa olisi alentanut elämänlaatuani. Mutta silti ihan kaikki hokevat nyt, miten hyvä oli, että pääsin hänestä eroon, kun joskus riitelimme ja enää en saa koskaan ottaa elämääni ihmistä, joka loukkaa, koska sellainen ei ole "normaalia". Itse olen jotenkin ajatellut, että on ihan normaalia, että välillä riidellään ja petytään ja käydään aika syvälläkin, mutta niistä asioista sitten selvitään puhumalla ja anteeksipyytämällä. Mutta silti minusta tuntuu, että kaikkien mielestä ajattelen ihan väärin.
ap
Hm. Jos useampi ihminen on katsonut tilannetta sivusta ja on sitä mieltä, että teit oikean ratkaisun, kuulostaa kyllä vähän siltä, että koitat nyt rationalisoida suhdettanne jälkeenpäin eli keksiä selityksiä sille, miksi exän oli ok käyttäytyä huonosti sinua kohtaan. Eroaminenhan on vaikeaa, ja yksin oleminen, ja myös vahingollista suhdetta voi ikävöidä. Kaikkiin huonoihin suhteisiin, jotka ovat niin myrkyllisiä että niistä kannattaa erota, kuuluu AINA myös hyviä hetkiä. Siksi niistä on niin vaikea lähteä. Eli vähän kuulostaisi siltä, että nyt tarraudut edelleen näihin hyviin puoliin, vaikka oli kenties syytä lähteä.
Mutta ilman esimerkkejä on mahdotonta tietää, mikä tilanne on todella ollut. Onhan sekin mahdollista, että kaikki läheisesti haluavat sinulle pahaa ja ovat valehdelleet sinulle omaksi huvikseen siitä, että suhteesi on huono. Kuulostaa aika epätodennäköiseltä, tosin, eikö...?
Siis minähän en tehnyt yhtään mitään ratkaisua, vaan exä jätti minut. Olen ihan jokaiselle läheiselle sanonut, että toivon meidän vielä palaavan yhteen enkä ole koskaan hänestä puhunut pahaa sanaa kenellekään. Ainoastaan tässä asiassa, kun en vain halunnut erota ja mielestäni hän teki minulle väärin, kun hän jätti minut. Ei kukaan ole sanonut, että suhde on ollut huono. He ovat vain nähneet, miten rikki olen ollut eron jälkeen .
ap
Minä olen noudattanut tuota ohjetta ja voin kyllä paremmin. Toki kerrasta ei tarvitse laittaa välejä katki, yleensä kinat ja satuttavat tilanteet pystyy puhumalla selvittämään.
Sehän on ihan yksinkertainen asia loppujen lopuksi. Jos joku ihminen vain lähinnä satuttaa eikä kunnioita rajoja, niin parempi on olla ilman. Hyviäkin tyyppejä löytyy.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On ihan normaalia pahoittaa mielensä. Mutta jos joku pelkällä olemassaolollaan alentaa elämänlaatuasi, niin se ei ole hyväksi.
niin, mutta missä se raja sitten menee. Esimerkiksi exän kanssa en koskaan kokenut, että hänen olemassaolonsa olisi alentanut elämänlaatuani. Mutta silti ihan kaikki hokevat nyt, miten hyvä oli, että pääsin hänestä eroon, kun joskus riitelimme ja enää en saa koskaan ottaa elämääni ihmistä, joka loukkaa, koska sellainen ei ole "normaalia". Itse olen jotenkin ajatellut, että on ihan normaalia, että välillä riidellään ja petytään ja käydään aika syvälläkin, mutta niistä asioista sitten selvitään puhumalla ja anteeksipyytämällä. Mutta silti minusta tuntuu, että kaikkien mielestä ajattelen ihan väärin.
ap
No niin ajatteletkin ihan väärin. Ei ongelmasi ole se, ettet tiedä mihin raja vedetään. Kun ei ole edes tarpeen miettiä, että saako minua loukata vähän, keskipaljon vai paljon. Ei mikään noista ole vaihtoehto, vaan minua ei saa loukata enkä hyväksy sitä.
Eli mitä minä voin tehdä siinä tilanteessa, kun olen kertakaikkiaan liian väsynyt tappelemaan.
ap
Mahdoton sanoa, kun et kerro edes lapsen ikää ja mistä oli kysymys tai mistä yleensä on kysymys. Tehdä voit esim. käyttää jäähypenkkiä, laskeutua lapsen tasolle ja sanoa asia silmiin katsoen, ottaa lempilelun pois, isommalla koulukuraattorille meneminen, puhelintakavarikko tai pelikielto loukkaamisista ja myös sen valvominen. Aikuisen lapsen kohdalla on haastavampaa, kun kasvatustyö on tehty jo alaikäisenä. Voi rajoittaa tapaamisia, tai lähteä loukkaamisen jälkeen paikalta / heittää vieraat ulos, voi varata perheterapian, ottaa itse etäisyyttä, jne.
On ihan normaalia pahoittaa mielensä. Mutta jos joku pelkällä olemassaolollaan alentaa elämänlaatuasi, niin se ei ole hyväksi.