Lue keskustelun säännöt.
Masentuneelle ja itsetunnon kanssa kamppailevalle sanotaan, että pitää hankkiutua eroon ihmisistä, jotka tuovat pahan olon
06.01.2022 |
Itse olen hiljattain eronnut ja minulle on nyt tässä toitotettu, että minulle on vain hyvä, kun pääsin eroon parisuhteesta, jossa minua välillä loukattiin. Mutta olen tässä toipumisprosessin aikana miettinyt, onko tosiaan niin, että mistään ei saisi koskaan tulla paha mieli esimerkiksi parisuhteessa. Kun nyt on tullut eteen muutama sellainen tilanne, että oma tyttäreni on loukannut minua ja on tehnyt mieli purskahtaa itkuun, mutta pakko on vain niellä se tilanne ja yrittää päästä siitä yli. Ei kai kenellekään tässä tilanteessa tulisi mieleenkään sanoa, että minun pitää hankkiutua eroon tyttärestäni? Minun on todella vaikeaa nyt yrittää jäsennellä itseni tällainen asia, että toisessa tilanteessa ei saa hyväksyä mitään negatiivista vaan pitää kehittää jonkinlainen "viha" tätä ihmistä kohtaan, mutta toisessa tilanteessa pitäisikin osata ohittaa se tunne aikuismaisesti eikä tuntea siitä mitään kaunaa.
Kommentit (146)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On ihan normaalia pahoittaa mielensä. Mutta jos joku pelkällä olemassaolollaan alentaa elämänlaatuasi, niin se ei ole hyväksi.
niin, mutta missä se raja sitten menee. Esimerkiksi exän kanssa en koskaan kokenut, että hänen olemassaolonsa olisi alentanut elämänlaatuani. Mutta silti ihan kaikki hokevat nyt, miten hyvä oli, että pääsin hänestä eroon, kun joskus riitelimme ja enää en saa koskaan ottaa elämääni ihmistä, joka loukkaa, koska sellainen ei ole "normaalia". Itse olen jotenkin ajatellut, että on ihan normaalia, että välillä riidellään ja petytään ja käydään aika syvälläkin, mutta niistä asioista sitten selvitään puhumalla ja anteeksipyytämällä. Mutta silti minusta tuntuu, että kaikkien mielestä ajattelen ihan väärin.
ap
No niin ajatteletkin ihan väärin. Ei ongelmasi ole se, ettet tiedä mihin raja vedetään. Kun ei ole edes tarpeen miettiä, että saako minua loukata vähän, keskipaljon vai paljon. Ei mikään noista ole vaihtoehto, vaan minua ei saa loukata enkä hyväksy sitä.
Eli mitä minä voin tehdä siinä tilanteessa, kun olen kertakaikkiaan liian väsynyt tappelemaan.
ap
Sinuna menisin varmaan juttelemaan jonnekin, mistä voisi saada mielenterveyteen tukea ennen kuin pukkaa jotain masennusta tms. Eikä ole tarkoitus kuulostaa vinoilulta, vaan oikeasti
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
On aivan eri asia irrottautua tuhoavista ihmissuhteista kuin yleiset hankaluudet ihmisten kanssa.
Kannattaa jättää ihmiset jotka eivät oikeasti ole sinun "puolellasi" eli kiusaavat, nälvivät, panettelevat, alistavat jne. eivätkä pahoittele mitään kun asioita selvitellään. Mutta muista että kaikissa ihmissuhteissa tulee hankauksia. Mitä rakkaampi ja läheisempi, sen kovemmin se sattuu. Ei kyllä omilta lapsiltakaan tarvitse sietää mitä tahansa, rajojen vetäminen on tarpeen monesti ja sitä kannattaa opetella.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On ihan normaalia pahoittaa mielensä. Mutta jos joku pelkällä olemassaolollaan alentaa elämänlaatuasi, niin se ei ole hyväksi.
niin, mutta missä se raja sitten menee. Esimerkiksi exän kanssa en koskaan kokenut, että hänen olemassaolonsa olisi alentanut elämänlaatuani. Mutta silti ihan kaikki hokevat nyt, miten hyvä oli, että pääsin hänestä eroon, kun joskus riitelimme ja enää en saa koskaan ottaa elämääni ihmistä, joka loukkaa, koska sellainen ei ole "normaalia". Itse olen jotenkin ajatellut, että on ihan normaalia, että välillä riidellään ja petytään ja käydään aika syvälläkin, mutta niistä asioista sitten selvitään puhumalla ja anteeksipyytämällä. Mutta silti minusta tuntuu, että kaikkien mielestä ajattelen ihan väärin.
ap
No niin ajatteletkin ihan väärin. Ei ongelmasi ole se, ettet tiedä mihin raja vedetään. Kun ei ole edes tarpeen miettiä, että saako minua loukata vähän, keskipaljon vai paljon. Ei mikään noista ole vaihtoehto, vaan minua ei saa loukata enkä hyväksy sitä.
Eli mitä minä voin tehdä siinä tilanteessa, kun olen kertakaikkiaan liian väsynyt tappelemaan.
ap
Sinuna menisin varmaan juttelemaan jonnekin, mistä voisi saada mielenterveyteen tukea ennen kuin pukkaa jotain masennusta tms. Eikä ole tarkoitus kuulostaa vinoilulta, vaan oikeasti
Enkä siis viitannut siihen, että pitäisi vaan jaksaa loukkaukset, vaan että vahvistuisit niin jotta jaksat pitää puolesi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On ihan normaalia pahoittaa mielensä. Mutta jos joku pelkällä olemassaolollaan alentaa elämänlaatuasi, niin se ei ole hyväksi.
niin, mutta missä se raja sitten menee. Esimerkiksi exän kanssa en koskaan kokenut, että hänen olemassaolonsa olisi alentanut elämänlaatuani. Mutta silti ihan kaikki hokevat nyt, miten hyvä oli, että pääsin hänestä eroon, kun joskus riitelimme ja enää en saa koskaan ottaa elämääni ihmistä, joka loukkaa, koska sellainen ei ole "normaalia". Itse olen jotenkin ajatellut, että on ihan normaalia, että välillä riidellään ja petytään ja käydään aika syvälläkin, mutta niistä asioista sitten selvitään puhumalla ja anteeksipyytämällä. Mutta silti minusta tuntuu, että kaikkien mielestä ajattelen ihan väärin.
ap
No niin ajatteletkin ihan väärin. Ei ongelmasi ole se, ettet tiedä mihin raja vedetään. Kun ei ole edes tarpeen miettiä, että saako minua loukata vähän, keskipaljon vai paljon. Ei mikään noista ole vaihtoehto, vaan minua ei saa loukata enkä hyväksy sitä.
Eli mitä minä voin tehdä siinä tilanteessa, kun olen kertakaikkiaan liian väsynyt tappelemaan.
ap
Poistu paikalta/poista ihminen paikalta joka sai sinut suuttumaan ja räjähdä.
Hakkaa tyynyä, kiroa kuin peijooni ja ajattele että jokainen isku purkaa sinusta vihaa niitä kohtaan joiden olet antanut hyväksikäyttää ja haukkua itseäsi.
Kun opettelet, että vihan ja suuttumuksen tunteet ovat aivan oikeita tunteita tuntea siinä tilanteessa, heitä ankkuri pohjaan ja ala kääntämään alusta.
Seuraavan kerran kun joku loukkaa sinua, sanot jämäkästi, mun ei tarvitse kuunnella vtt uiluasi, joten painu hevonkuukkeliin selittämään jaskajuttujasi ja palaa takaisin vasta kun osaat käyttäytyä.
Opettele säätelemään vihantunteitasi, vaikka se onkin vaikeaa säädellä jotain sellaista jonka olet kääntänyt itseäsi vastaan ja ymmärrä, että jokainen tunne jonka patoat sisääsi syö sinua kuin rotta, etkä koskaan palaa takaisin normaalien ihmisten kirjoihin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aikuinen selvittää riidat ja pyytää molemmin puolin anteeksi. Sinun tehtäväsi on opettaa sama myös lapsellesi. Ei hyviä välejä rakenneta painamalla asioita unohduksiin. Riitely ja sopiminen ovat tärkeitä taitoja, etenkin sopiminen.
Joskus minusta vain tuntuu tosi pahalta, että minä olen aina se, joka joutuu pyytämään anteeksi ja kukaan ei pyydä minulta anteeksi. Eilen esimerkiksi tytär sanoi minulle todella rumasti yhdestä asiasta, josta olen aiemminkin sanonut, etten tykkää. Aiemmin tällaisessa tilanteessa olen suuttunut ja sanonut, että tuo loukkasi ja siitä on tullut ihan järjetön riita. Nyt en oikeasti jaksa yhtään tapella, vaan annoin mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, vaikka teki mieli huutaa. En vain tiedä, mikä minussa on vikana, kun kukaan ei koskaan pyydä minulta anteeksi.
ap
Sinä vain sanot, että sinua ei saa kiusata. Mutta esimerkiksi lapsillesi ei ole ollut tuosta loukkaamisesta mitään seurauksia. Pelkkä tyhjä puhe ei riitä, vaan tarvitaan myös tekoja.
Olen sanonut sen noin tuhat kertaa ja jokainen kerta on johtanut riitaan. Että kuulemma suutun liian helposti, kun ei tytär tarkoittanut yhtään mitään ja minä kuulemma vihaan häntä ja etsin hänestä väkisin vikoja. Olen käynyt tämän "keskustelun" niin monta kertaa, että en enää jaksa.
ap
Kirja "Äiti ja tytär- vallan ja rakkauden kehissä". Suosittelen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Oletko harkinnut terapiaa?
no siis terapiassahan näitä asioita minulle on puhuttukin. Kävin terapiassa jo ennen eroa ja silloin nähtiin ihan hyvänä asiana, että pystyin suhtautumaan asioihin neutraalimmin. Puhuttiin siitä, että joskus on parempi antaa asioiden olla ja ymmärtää, että asiassa on kaksi mielipidettä eikä kaikesta tarvitse olla samaa mieltä. Mutta nyt eron jälkeen yhtäkkiä sanotaankin, että olin liian kiltti, kun olin riitojen aikana sovitteleva.
ap
Jos olet ollut se joka on ottanut vastaan kaiken ja yhtäkkiä sanot päin naamaa sinua loukanneelle et nyt riittää tämä paska voi käydä kun mulle kaikki käänsivät selän. Mutta niinhän se sanonta kuuluu mieluummin yksin kun huonon kaverin kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On ihan normaalia pahoittaa mielensä. Mutta jos joku pelkällä olemassaolollaan alentaa elämänlaatuasi, niin se ei ole hyväksi.
niin, mutta missä se raja sitten menee. Esimerkiksi exän kanssa en koskaan kokenut, että hänen olemassaolonsa olisi alentanut elämänlaatuani. Mutta silti ihan kaikki hokevat nyt, miten hyvä oli, että pääsin hänestä eroon, kun joskus riitelimme ja enää en saa koskaan ottaa elämääni ihmistä, joka loukkaa, koska sellainen ei ole "normaalia". Itse olen jotenkin ajatellut, että on ihan normaalia, että välillä riidellään ja petytään ja käydään aika syvälläkin, mutta niistä asioista sitten selvitään puhumalla ja anteeksipyytämällä. Mutta silti minusta tuntuu, että kaikkien mielestä ajattelen ihan väärin.
ap
No niin ajatteletkin ihan väärin. Ei ongelmasi ole se, ettet tiedä mihin raja vedetään. Kun ei ole edes tarpeen miettiä, että saako minua loukata vähän, keskipaljon vai paljon. Ei mikään noista ole vaihtoehto, vaan minua ei saa loukata enkä hyväksy sitä.
Eli mitä minä voin tehdä siinä tilanteessa, kun olen kertakaikkiaan liian väsynyt tappelemaan.
ap
Poistu paikalta/poista ihminen paikalta joka sai sinut suuttumaan ja räjähdä.
Hakkaa tyynyä, kiroa kuin peijooni ja ajattele että jokainen isku purkaa sinusta vihaa niitä kohtaan joiden olet antanut hyväksikäyttää ja haukkua itseäsi.
Kun opettelet, että vihan ja suuttumuksen tunteet ovat aivan oikeita tunteita tuntea siinä tilanteessa, heitä ankkuri pohjaan ja ala kääntämään alusta.
Seuraavan kerran kun joku loukkaa sinua, sanot jämäkästi, mun ei tarvitse kuunnella vtt uiluasi, joten painu hevonkuukkeliin selittämään jaskajuttujasi ja palaa takaisin vasta kun osaat käyttäytyä.
Opettele säätelemään vihantunteitasi, vaikka se onkin vaikeaa säädellä jotain sellaista jonka olet kääntänyt itseäsi vastaan ja ymmärrä, että jokainen tunne jonka patoat sisääsi syö sinua kuin rotta, etkä koskaan palaa takaisin normaalien ihmisten kirjoihin.
Siis juuri noin teinkin eilen, että poistuin paikalta ja purin hammasta itsekseni. Mutta missä vaiheessa sitten voin sanoa, että tuo ei ole tyttäreltä ok, jos en halua sitä tappelua?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Esimerkiksi exän kanssa en koskaan kokenut, että hänen olemassaolonsa olisi alentanut elämänlaatuani. Mutta silti ihan kaikki hokevat nyt, miten hyvä oli, että pääsin hänestä eroon, kun joskus riitelimme ja enää en saa koskaan ottaa elämääni ihmistä, joka loukkaa, koska sellainen ei ole "normaalia". Itse olen jotenkin ajatellut, että on ihan normaalia, että välillä riidellään ja petytään ja käydään aika syvälläkin, mutta niistä asioista sitten selvitään puhumalla ja anteeksipyytämällä. Mutta silti minusta tuntuu, että kaikkien mielestä ajattelen ihan väärin.
ap
Hm. Jos useampi ihminen on katsonut tilannetta sivusta ja on sitä mieltä, että teit oikean ratkaisun, kuulostaa kyllä vähän siltä, että koitat nyt rationalisoida suhdettanne jälkeenpäin eli keksiä selityksiä sille, miksi exän oli ok käyttäytyä huonosti sinua kohtaan. Eroaminenhan on vaikeaa, ja yksin oleminen, ja myös vahingollista suhdetta voi ikävöidä. Kaikkiin huonoihin suhteisiin, jotka ovat niin myrkyllisiä että niistä kannattaa erota, kuuluu AINA myös hyviä hetkiä. Siksi niistä on niin vaikea lähteä. Eli vähän kuulostaisi siltä, että nyt tarraudut edelleen näihin hyviin puoliin, vaikka oli kenties syytä lähteä.
Mutta ilman esimerkkejä on mahdotonta tietää, mikä tilanne on todella ollut. Onhan sekin mahdollista, että kaikki läheisesti haluavat sinulle pahaa ja ovat valehdelleet sinulle omaksi huvikseen siitä, että suhteesi on huono. Kuulostaa aika epätodennäköiseltä, tosin, eikö...?
Siis minähän en tehnyt yhtään mitään ratkaisua, vaan exä jätti minut. Olen ihan jokaiselle läheiselle sanonut, että toivon meidän vielä palaavan yhteen enkä ole koskaan hänestä puhunut pahaa sanaa kenellekään. Ainoastaan tässä asiassa, kun en vain halunnut erota ja mielestäni hän teki minulle väärin, kun hän jätti minut. Ei kukaan ole sanonut, että suhde on ollut huono. He ovat vain nähneet, miten rikki olen ollut eron jälkeen .
ap
Voimia! ❤
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On ihan normaalia pahoittaa mielensä. Mutta jos joku pelkällä olemassaolollaan alentaa elämänlaatuasi, niin se ei ole hyväksi.
niin, mutta missä se raja sitten menee. Esimerkiksi exän kanssa en koskaan kokenut, että hänen olemassaolonsa olisi alentanut elämänlaatuani. Mutta silti ihan kaikki hokevat nyt, miten hyvä oli, että pääsin hänestä eroon, kun joskus riitelimme ja enää en saa koskaan ottaa elämääni ihmistä, joka loukkaa, koska sellainen ei ole "normaalia". Itse olen jotenkin ajatellut, että on ihan normaalia, että välillä riidellään ja petytään ja käydään aika syvälläkin, mutta niistä asioista sitten selvitään puhumalla ja anteeksipyytämällä. Mutta silti minusta tuntuu, että kaikkien mielestä ajattelen ihan väärin.
ap
No niin ajatteletkin ihan väärin. Ei ongelmasi ole se, ettet tiedä mihin raja vedetään. Kun ei ole edes tarpeen miettiä, että saako minua loukata vähän, keskipaljon vai paljon. Ei mikään noista ole vaihtoehto, vaan minua ei saa loukata enkä hyväksy sitä.
Eli mitä minä voin tehdä siinä tilanteessa, kun olen kertakaikkiaan liian väsynyt tappelemaan.
ap
Sinuna menisin varmaan juttelemaan jonnekin, mistä voisi saada mielenterveyteen tukea ennen kuin pukkaa jotain masennusta tms. Eikä ole tarkoitus kuulostaa vinoilulta, vaan oikeasti
Masennusta on pukannut tässä jo yli vuoden ja siksi nämä ohjeet minua nyt hämmentävätkin. Ennen eroa oli ihan erilaiset ohjeet kuin nyt. Jotenkin tuntuu, että olen tehnyt väärin, kun tein ennen eroa niiden ohjeiden mukaan. Silloin oli hyvä, että pystyi tulemaan toista vastaan, mutta nyt eron jälkeen olenkin tehnyt kaiken ihan väärin. Tai siltä nyt tuntuu.
ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aikuinen selvittää riidat ja pyytää molemmin puolin anteeksi. Sinun tehtäväsi on opettaa sama myös lapsellesi. Ei hyviä välejä rakenneta painamalla asioita unohduksiin. Riitely ja sopiminen ovat tärkeitä taitoja, etenkin sopiminen.
Joskus minusta vain tuntuu tosi pahalta, että minä olen aina se, joka joutuu pyytämään anteeksi ja kukaan ei pyydä minulta anteeksi. Eilen esimerkiksi tytär sanoi minulle todella rumasti yhdestä asiasta, josta olen aiemminkin sanonut, etten tykkää. Aiemmin tällaisessa tilanteessa olen suuttunut ja sanonut, että tuo loukkasi ja siitä on tullut ihan järjetön riita. Nyt en oikeasti jaksa yhtään tapella, vaan annoin mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, vaikka teki mieli huutaa. En vain tiedä, mikä minussa on vikana, kun kukaan ei koskaan pyydä minulta anteeksi.
ap
Sinä vain sanot, että sinua ei saa kiusata. Mutta esimerkiksi lapsillesi ei ole ollut tuosta loukkaamisesta mitään seurauksia. Pelkkä tyhjä puhe ei riitä, vaan tarvitaan myös tekoja.
Olen sanonut sen noin tuhat kertaa ja jokainen kerta on johtanut riitaan. Että kuulemma suutun liian helposti, kun ei tytär tarkoittanut yhtään mitään ja minä kuulemma vihaan häntä ja etsin hänestä väkisin vikoja. Olen käynyt tämän "keskustelun" niin monta kertaa, että en enää jaksa.
ap
Mikä se teko oli, jonka teit? Mikä seuraus tyttärellesi tuli loukkaamisesta? Kuten sanoin, niin pelkkä tyhjä puhe ei riitä, vaan tarvitaan myös tekoja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä joskus tekee ihan hyvää jälkikasvullekin nähdä miten loukkaus satuttaa ja saa itkemään. Älä peitä tunteitasi liikaa. Mutta muista kuitenkin, että kun loukkaannut vastuu omista tunteistasi on sinulla. Siis kannattaa puhua suoraan tyyliin "tuntuu pahalta kun sanoit noin" ja samalla kun otat vastuun itse omasta tunteestasi, älä syytä tytärtä! Marttyyrit tekevät niin ja se on vastenmielistä.
Kiltti saa olla mutta kilttikin voi vetää sopivasti rajaa ja olla jämäkkä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oletko harkinnut terapiaa?
no siis terapiassahan näitä asioita minulle on puhuttukin. Kävin terapiassa jo ennen eroa ja silloin nähtiin ihan hyvänä asiana, että pystyin suhtautumaan asioihin neutraalimmin. Puhuttiin siitä, että joskus on parempi antaa asioiden olla ja ymmärtää, että asiassa on kaksi mielipidettä eikä kaikesta tarvitse olla samaa mieltä. Mutta nyt eron jälkeen yhtäkkiä sanotaankin, että olin liian kiltti, kun olin riitojen aikana sovitteleva.
ap
Sovitteleva on eri asia kuin antaa kävellä ylitsesi tai antaa loukata sinua. Tuo mitä kuvailet on ihan muuta kuin sovittelevuutta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On ihan normaalia pahoittaa mielensä. Mutta jos joku pelkällä olemassaolollaan alentaa elämänlaatuasi, niin se ei ole hyväksi.
niin, mutta missä se raja sitten menee. Esimerkiksi exän kanssa en koskaan kokenut, että hänen olemassaolonsa olisi alentanut elämänlaatuani. Mutta silti ihan kaikki hokevat nyt, miten hyvä oli, että pääsin hänestä eroon, kun joskus riitelimme ja enää en saa koskaan ottaa elämääni ihmistä, joka loukkaa, koska sellainen ei ole "normaalia". Itse olen jotenkin ajatellut, että on ihan normaalia, että välillä riidellään ja petytään ja käydään aika syvälläkin, mutta niistä asioista sitten selvitään puhumalla ja anteeksipyytämällä. Mutta silti minusta tuntuu, että kaikkien mielestä ajattelen ihan väärin.
ap
No niin ajatteletkin ihan väärin. Ei ongelmasi ole se, ettet tiedä mihin raja vedetään. Kun ei ole edes tarpeen miettiä, että saako minua loukata vähän, keskipaljon vai paljon. Ei mikään noista ole vaihtoehto, vaan minua ei saa loukata enkä hyväksy sitä.
Eli mitä minä voin tehdä siinä tilanteessa, kun olen kertakaikkiaan liian väsynyt tappelemaan.
ap
Poistu paikalta/poista ihminen paikalta joka sai sinut suuttumaan ja räjähdä.
Hakkaa tyynyä, kiroa kuin peijooni ja ajattele että jokainen isku purkaa sinusta vihaa niitä kohtaan joiden olet antanut hyväksikäyttää ja haukkua itseäsi.
Kun opettelet, että vihan ja suuttumuksen tunteet ovat aivan oikeita tunteita tuntea siinä tilanteessa, heitä ankkuri pohjaan ja ala kääntämään alusta.
Seuraavan kerran kun joku loukkaa sinua, sanot jämäkästi, mun ei tarvitse kuunnella vtt uiluasi, joten painu hevonkuukkeliin selittämään jaskajuttujasi ja palaa takaisin vasta kun osaat käyttäytyä.
Opettele säätelemään vihantunteitasi, vaikka se onkin vaikeaa säädellä jotain sellaista jonka olet kääntänyt itseäsi vastaan ja ymmärrä, että jokainen tunne jonka patoat sisääsi syö sinua kuin rotta, etkä koskaan palaa takaisin normaalien ihmisten kirjoihin.
Siis juuri noin teinkin eilen, että poistuin paikalta ja purin hammasta itsekseni. Mutta missä vaiheessa sitten voin sanoa, että tuo ei ole tyttäreltä ok, jos en halua sitä tappelua?
Puret hammasta, mutta et uskalla tuntea vihaa ja se on syy ongelmiisi.
Olet todennäköisesti toiminut samalla tavalla koko elämäsi.
Kuunnellut arvostelua, purrut hammasta, etkä koskaan osoittanut millään tavalla, nyt vttu riitti tai alkaa läski tummumaan.
Opettele ymmärtämään, että suuttuminen silloin kun kohdellaan väärin, on aivan normaali ihmisen tapa toimia siinä tilanteessa.
Olen huomannut, että esim avioliitoissa, joissa toinen puolisoista on liian "kiltti", eikä koskaan näytä puolisolleen mikä tuntuu pahalta, tämä "pahantekijä" ei edes ymmärrä toimineensa väärin.
Kummassa on syy kun asiat menevät pieleen?
Kaiken nielevässä vihan tunteitaan näyttämättömässä puolisossa vai siinä joka tekee väärin saamatta siitä koskaan puolisoltaan kunnollista palautetta?
Vierailija kirjoitti:
Siis juuri noin teinkin eilen, että poistuin paikalta ja purin hammasta itsekseni. Mutta missä vaiheessa sitten voin sanoa, että tuo ei ole tyttäreltä ok, jos en halua sitä tappelua?
Asuuko tytär kotona? Jos ei, niin tilanne on tietenkin helpompi, koska silloin jos hän lähestyy sinua esim. tosi vihaisesti, voit ystävällisesti sanoa, että puhut asiasta mielelläsi, mutta et halua riidellä, eli käydään keskustelu silloin, kun tytär pystyy puhumaan häntä turhauttavat asiat rauhallisesti läpi.
Mutta muuten pakko sanoa, että selität tosi laajaa ongelmavyyhtiä aika pintapuolisesti, eli tosi vaikea sanoa mistä tässä on kyse.
Vierailija kirjoitti:
Ok. Sinulla on nyt niin paljon ongelmia tuossa, että mistä aloittaisi... Ensinnäkin, miksi et puolusta itseäsi? Sinulla on täysin oikeus sanoa vastaan ja puolustaa itseäsi. Sinulla on aivan käsittämätön marttyyriasenne nyt hoidettavana tässä. Puhutaan sitten vasta niistä elämän ikävien ihmisten poistamisesta kun olet ihan oikeasti edes ilmaissut jollekin toistuvasti omaa loukkaantumistasi ja puolustanut itseäsi. Sinä olet opettanut omalla uhrikäytökselläsi kaikilla ympärilläsi oleville ihmisille että sinä tulet aina viimeiseksi ja sinun tunteistasi ei tarvitse välittää, ethän sinäkään niistä välitä. Ja kyllä omaan lapseenkin voi etäisyyttä ottaa kun selkeästi kerrot hänelle että jos ei puheet muutu, niin sitten ei ole sinun luoksesi mitään asiaakaan ennen kuin käytöstavat löytyy ja kunnioitus.
Miksi en puolusta itseäni? Koska olen väsynyt. Aiemmin olen ollut sellainen, että kilahdan ihan jokaisesta asiasta ja sitten lopulta kaikki päättyy siihen, että minä olen se, joka käyttäytyy rumemmin ja lapsellisemmin. Siitä olen yrittänyt terapian avulla päästä pois ja olin jossain vaiheessa ihan iloinenkin siitä, että osasin suhtautua asioihin tyynemmin ja rennommin. Että jokaisesta narahdusta ei kannata ottaa henkilökohtaisena loukkauksena vaan voi ajatella, että tämä ei nyt liity minuun vaan esimerkiksi väsymykseen tms. Ja tämän koin myös säästävän minun omia voimiani, koska olin väsynyt myös siihen ikuiseen tappeluun.
ap
Olet siis vaihtanut reaktiotyylisi äärilaidasta toiseen.
Ääri-ilmiöt aiheuttavat aina yhteentörmäyksiä. Sinulla on vielä haussa se kultainen keskitie, johon kannattaa pyrkiä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Masentuneille taitaa olla taipumuksena ottaa muut ihmiset huomioon enemmän kuin omat tarpeensa.
Asia on kyllä päinvastoin, ei masentuneena pysty ottamaan muita kuin itseään huomioon. Uhriutuminen ei ole epäitsekkyyttä. Näin ihan itse vaikean masennuksen kokeneena.
Itse olen kärsinyt yli 30 vuotta keskivaikeasta/vaikeasta masennuksesta ja suurta mielihyvää on aina tuottanut se, että ilahdutan muita. Joten, oma kokemuksesi ei ole yhtäkuin läpileikkaus masennuksen ytimeen.
T. Eri
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Siis juuri noin teinkin eilen, että poistuin paikalta ja purin hammasta itsekseni. Mutta missä vaiheessa sitten voin sanoa, että tuo ei ole tyttäreltä ok, jos en halua sitä tappelua?
Asuuko tytär kotona? Jos ei, niin tilanne on tietenkin helpompi, koska silloin jos hän lähestyy sinua esim. tosi vihaisesti, voit ystävällisesti sanoa, että puhut asiasta mielelläsi, mutta et halua riidellä, eli käydään keskustelu silloin, kun tytär pystyy puhumaan häntä turhauttavat asiat rauhallisesti läpi.
Mutta muuten pakko sanoa, että selität tosi laajaa ongelmavyyhtiä aika pintapuolisesti, eli tosi vaikea sanoa mistä tässä on kyse.
Tytär on juuri hiljattain muuttanut opiskelujen takia omaan asuntoon, mutta on viikonloput kotona. Joskus pari vuotta sitten riitelimme tosi paljon ja silloin tilanne oli sellainen, että tytär saattoi lähteä ovet paukkuen isälleen tai mummon luo ja tuli vasta tosi myöhään kotiin. Nyt viimeisen reilun vuoden olen harjoitellut itse olemaan kärsivällisempi, ettei tilanteet eskaloituisi siihen pisteeseen ja suuremmilta riidoilta on vältytty. Tässä kuukausi sitten kävi sellainen tilanne, että menetin hermoni ja tappelimme taas ihan entiseen malliin. Se tuntui todella väsyttävältä. Eilen sitten tuli taas tilanne, että teki mieli räjähtää, mutta pysyin hiljaa.
ap
Olen sanonut sen noin tuhat kertaa ja jokainen kerta on johtanut riitaan. Että kuulemma suutun liian helposti, kun ei tytär tarkoittanut yhtään mitään ja minä kuulemma vihaan häntä ja etsin hänestä väkisin vikoja. Olen käynyt tämän "keskustelun" niin monta kertaa, että en enää jaksa.
ap