Nelikymppisen loppuelämän tavoitteet?

Mun loppuelämän tavoitteet:

- mahanahkan ja vatsalihasten kiristys (parin vuoden sisällä), lopputulos kaksosraskaudesta

- mahtuisi kerrankin uimatekniikkakoulun kurssille ja oppisi ainaisen sammakon sijasta uimaan kroolia. nim. kolmesti ulkopuolelle jäänyt

- istua kahvikuppi kädessä kukkivan, siemenistä kasvatetun kriikunan alla mökillä (saakelin myyrät syöneet kaksi puuta poikki ja kaksi jäljellä mutta periksi ei anneta)

- lapsille rahaa, kun lähtevät kotoa ja hyvät elämän eväät (säästänyt olen jokaiselle syntymästä asti, loput on kasvatusta...)

- Ajaa läpi USA:n ja Euroopan Altasta Ateenaan, käydä irlannissa, Islannissa ja Grönlannissa

- koira (poika allerginen)

- Kuolla ennen Alzheimeria tai viimeistään kun se todetaan (siis jos muistan tappaa itseni). Olen nähnyt mitä se on.

- sitä ennen fillarilla Lappiin

- remontoida mummola (ostin sen just)

Ei ole mitään tavoitteita. Nautin elämästä päivä kerrallaan. Ei mulla ole koskaan ennenkään ollut mitään tavoitteita, olen mennyt ajopuuna elämän virrassa ja nauttinut tästä valtavasti. 

Tuohon kehon rapistumisasiaan - itse en usko moiseen. Esim. vanhempani ovat seitsenkymppisiä ja erittäin hyväkuntoisia, ei edes mitään peruslääkityksiä eikä kroonisia sairauksia. Eivät ole koskaan kiinnittäneet mitään huomiota terveyteensä tai ruokavalioonsa, eläneet vaan elämäänsä ihan muuhun kuin omaan napaansa keskittyen.

Ikää 39 vuotta, naimisissa kymmenettä vuotta. Loppuelämän tavoitteet:

- Pysyä terveenä kuten tähänkin asti

- Pysyä mieheni kanssa yhdessä loppuun asti

- Myydä talo ja muu omaisuus n. kymmenen vuoden päästä

- Jäädä töistä pois n. kymmenen vuoden päästä

- Ostaa talo Italiasta tai Kroatiasta ja asua siellä loppuelämän ajan

up

[quote author="Vierailija" time="13.04.2015 klo 14:10"]

Tulee kaikenlaista kremppaa, jos lihakset eivät ole kunnossa. Myös epäterveellinen ruokavalio ja muu epäterveellinen elämä alkaa näkyä ja tuntua kropassa. Joillakin puhkeaa nivelrikkoa yms., mikä pahenee vuosien myötä ellei pidä itsestään huolta. jne jne

[/quote]

Oot muuten erehtynyt, jos kuvittelet, että minkäänlaista kremppaa EI ennen pitkää tule, vaikka lihakset oiskin kunnossa. Samoin mainitsemasi nivelrikko puhkeaa noin kolmella neljäsosalla ihmisistä jossain vaiheessa joka tapauksessa, ja kun se kerran puhkeaa, sen etenemistä ei voi millään "huolenpidolla" tai muullakaan estää, vain vähän hidastaa, eikä sitäkään paljon.

Toki silti kannattaa elää terveellisesti, osin siksikin, että se on kivempaa kuin epäterveellisesti eläminen, mutta ei pidä huijata itseään luulemaan, että millään keinolla muuttuu kuolemattomaksi, tai että on olemassa keinoa, jolla voisi kuolla terveenä. (mun isä tosin pääsi tätä viimemainittua aika lähelle, mutta se johtuu vain siitä, että me emme tiedä, mikä hänet yhtäkkiä tappoi ns suorilta jaloilta hyvissä ajoin ennen eläkeikää)

Ei ole mitään tavoitteita. Elämänarvoja on, ja niiden mukaan eletään. Elämä on tässä ja nyt, ei joskus tulevaisuudessa.

[quote author="Vierailija" time="13.04.2015 klo 14:30"]

- Kuolla ennen Alzheimeria tai viimeistään kun se todetaan (siis jos muistan tappaa itseni). Olen nähnyt mitä se on.

[/quote]

Tämä on yksinkertaisesti tyhmää. Alzheimeria sairastavat ovat niitä onnellisimpia.

Haluaisin stressittömän elämän. Kuukausipalkkaisen työpaikan, lapsille hyvät eväät elämään, aikaa keskittyä itseeni ja olla onnellinen. Yritän päästä uudelleenkoulutukseen, jotta pääsisin pois yrittäjän oravanpyörästä, jossa kaikki rahat menee veroihin.

[quote author="Vierailija" time="13.04.2015 klo 15:29"]

[quote author="Vierailija" time="13.04.2015 klo 14:30"]

- Kuolla ennen Alzheimeria tai viimeistään kun se todetaan (siis jos muistan tappaa itseni). Olen nähnyt mitä se on.

[/quote]

Tämä on yksinkertaisesti tyhmää. Alzheimeria sairastavat ovat niitä onnellisimpia.

[/quote]

Alzheimer ei tee onnelliseksi, päin vastoin, se tekee masentuneeksi kiukkuiseksi ja aggressiiviseksi. Otsalohkodementia tekee onnelliseksi.

Haluan että tapaamme ensirakkauteeni kanssa ja vanhenemme yhdessä <3

Osaatko italiaa tai kroaattia?

[quote author="Vierailija" time="13.04.2015 klo 14:39"]

- Ostaa talo Italiasta tai Kroatiasta ja asua siellä loppuelämän ajan

[/quote]

[quote author="Vierailija" time="13.04.2015 klo 15:35"]

Osaatko italiaa tai kroaattia?

[quote author="Vierailija" time="13.04.2015 klo 14:39"]

- Ostaa talo Italiasta tai Kroatiasta ja asua siellä loppuelämän ajan

[/quote]

[/quote]

En ole tuo haaveen esittäjä mutta sanoisin ettei noita välttämättä tarvita että osaisi. Mun vanhemmat osti eläkkeelle jäätyään talon Italiasta ja asuvat talvet siellä. Hyvin ovat pärjänneet vaikka eivät puhuneet sanaakaan italiaa muuttaessaan.

[quote author="Vierailija" time="13.04.2015 klo 15:15"]

Ei ole mitään tavoitteita. Elämänarvoja on, ja niiden mukaan eletään. Elämä on tässä ja nyt, ei joskus tulevaisuudessa.

[/quote]

Juuri näin.

Noin nelikymppisen miehen haavena:

- lapsille pitkä, onnellinen, mielenkiintoinen ja terve elämä

- itselle ja vaimolle sen verran lisää maallista mammonaa, ettei tarvitsisi töissä kuluttaa elämäänsä eläkeikään asti (joka meidän ikaluokan kohdalla lienee noin 88 vuotta) vaan pääsisi jo aikaisemmin, mieluummin noin 10 vuoden sisällä, nauttimaan enemmän vapaa-ajasta, harrastuksista ja matkustelusta.

- itselle ja vaimolle riittävän hyvää terveytta ja onnellista pitkää elämää, että ehtii ja pystyy noista edellämainituista asioista nauttimaan

Tässä ja nyt

Jokainen, joka on joutunut kosketuksiin hyvin rajallisten elinpäivien kanssa, on oivaltanut äkkiä, kuinka suuri lahja elämä on.

Miten järkyttävän tiedottomasti me kahlaammekaan päiviemme läpi, kun unohdamme, että niitä ei riita loputtomiin.

Erään koruttoman tutkimuksen mukaan 80 prosenttia ajatuksistamme pyörii menneisyydessä, 12 tulevaisuudessa ja vain 8 prosenttia tässä hetkessä.

Tätäkin järkyttävämpää on selvennys noista prosenteista:
Menneisyyden aatoksista valtaosan nielaisevat surut, epäonnistumiset, kauna, katkeruus ja katumus. Tulevaisuuden prosenteista leijonanosuuden nielevät huoli, pelko ja epävarmuus.
Entä ne kallisarvoiset kahdeksan prosenttia? Suuri osa niistä koostuu ruuasta ja sukupuolisuudesta nauttimisesta.

Mihin on kadonnut tämä hetki? Miten ihmeessä voimme nauttia elämästä, jos kerran emme elä siinä ainoassa hetkessä, jossa nautinto on mahdollista kokea - nykyhetkessä? Kuinka voimme tylsistyä, kun jokainen minuutti on ainokainen laatuaan?

Kaikki suuret filosofiat ja uskonnot ovat korostaneet nykyhetken ainutlaatuisuutta. Jotenkin se on vain päässyt meiltä pahasti unohtumaan.

''Mennyttä on turha itkeä, eikä tätäkään hetkeä kannata sumentaa itkulla, sillä kyynelten täyttämillä silmillä on vaikea nähdä valoisaa tulevaisuutta '', on joku joskus sanonut viisaasti.

Mitä lääkkeeksi

Tee yksinkertainen mielikuvaharjoitus, jossa tosissasi pysähdyt miettimään, mitä tekisit, jos sinulla olisi tervettä elinaikaa vain vuoden verran.
Ota esille kynä ja paperia ja ala listata asioita, jotka haluaisit ehdottomasti tehdä/saavuttaa tämän kallisarvoisen vuoden aikana.

Kun olen teettänyt tämän harjoituksen kursseillani, ovat vastaukset olleet hyvin samankaltaisia.
''Viettäisin enemmän aikaa perheeni ja rakkaitteni kanssa.'' ''En taatusti kuluttaisi aikaani riitelyyn ja oikeassa olemiseen!'' ''Tekisin vihdoin kaikkia niitä asioita, joita olen haaveillut tekeväni Sitten Kun.''
Sitten kun... Kuinka moni meistä elääkään sitten kun -elämää! Sitten kun saan enemmän rahaa... Sitten kun olen laihtunut... Sitten kun jään eläkkeelle... Sitten kun olen tervehtynyt... Sitten kun löydän elämänkumppanin/ pääsen eroon elämänkumppanistani... Sitten kun lapset ovat isoja...

Ongelma on se, että sitten kun -hetkeä ei ehkä tulekaan.

Miksi ihmeessä tuhlaamme aikaamme tänään tekemällä asioita, joista emme nauti?
Elämmekö siinä harhaluulossa, että se jotenkin edistää nauttimista tulevaisuudessa?
Totuus on toisenlainen. Kärsien ja kituen eletyt vuodet yleensä muovaavat tulevat vuodet kaltaisikseen. Marttyyrit eivät koskaan opi nauttimaan edes ihanteellisista olosuhteista.
Kärsien kituutetut työvuodet vievät terveyden ja mehut.

''Lasten takia'' koossa pidetty ahdistava avioliitto katkeroittaa ja myrkyttää vuosiksi eteenpäin.
Mutta kun... Me olemme täynnä syitä, miksi me elämme elämäämme juuri niin kuin teemme. Vastuuntunne, rahavaikeudet, lainat, huono työmarkkinatilanne, sairaudet kaikki nämä ovat todellisia, elämäämme muokkaavia asioita.
Elämän ainoa tarkoitus, rakkauden ilmentäminen, on hautautunut jonnekin laskupinojen ja tiskaamattomien tiskien alle.

Silti kaikki nämä elämäämme rajoittavat tosiasiat menettävät merkityksensä sillä silmänräpäyksellä, kun elämämme pituuden rajallisuus koskettaa meitä riittävän kovakouraisesti.
Kun kuulemme oman tai rakkaan ihmisen elämää uhkaavasta sairaudesta, asiat saavat uuden tärkeysjärjestyksen. Kuten ystäväni Anne totesi: ''Kaikki turha putoaa pois''.

Miksi siis emme yrittäisi elää edes vähän enemmän tätä hetkeä arvostaen? Eikö olisikin ihanaa kokea juuri nyt, eikä vasta kymmenen vuoden kuluttua iloa ja rakkautta, lähimmäistemme lämpöä ja elämän ihmeitä. Olisipa hienoa olla peloton ja tehdä ratkaisut sydämellä!

Linnut merkkinä

Olin kerran kävelyllä ystävättäreni kanssa. Valitin hänelle ahdistuneena, kuinka pelkäsin tulevaisuudessa olevaa tilannetta. Yhtäkkiä hän pysähtyi ja sanoi:
'' Kuuntele! Kuuletko, kuinka ihanasti lintu laulaa? Katsotaan, näemmekö sen.''
Etsimme pientä laululintua, joka hetken kuluttua pyrähtikin pensaikosta lentoon.
Ahdistuneet ajatuksenikin olivat saaneet siivet. Olin muutaman minuutin ollut täysin tässä hetkessä ja unohtanut tulevaisuuden. Olin nauttinut elämästäni sen ainoan hetken, joka minulla koskaan on - nykyhetken.

Tästä tapahtumasta lähtien olen oppinut pysähtymään aina pahan mielen tullen. Keskityn hetkeksi hengittämään syvään ja rauhallisesti. Jos olen ulkona, etsin silmilläni jonkin yksityiskohdan, jota voin ihailla. Sisällä täytän mieleni kiitollisuudella niistä asioista, jotka ovat kunnossa elämässäni.
Vaarannanko tulevaisuuden olemalla vähemmän huolestunut siitä? Tuskinpa. Pelko ja huoli ovat huonoimmat mahdolliset tulevaisuudenluojat ja -suunnittelijat.

Unohdamme mielemme suuren voiman, jos emme ota vastuuta sen vaikutusvallasta. Ajatuksemme muokkaavat todellisuuttamme joka hetki kuin taitavat kädet pehmeätä savea.

Pakenenko jotenkin todellisuutta kieltäytymällä rypemästä sen harmaassa tahmeudessa jokaisena valveillaolon hetkenäni? Epäilemättä. Ja olen siitä vilpittömän tyytyväinen.
Sillä elämänlaatuni on kohonnut samassa mitassa, kun olen oppinut tekemään näin.
Voisinpa jopa vannoa, että tulevaisuus on sujunut paremmin, kun en ole hukannut aikaani sen vatvomiseen ja muovannut mielessäni kauhukuvien galleriaa.

Tekemättömät teot

Bernie Siegel on ihana ja viisas amerikkalaiskirurgi, joka on kirjoittanut muun muassa koskettavan kirjan Rakkautta, lääkkeitä ja ihmeitä.
Vuosikymmeniä hän on ollut lähdön edessä olevien potilaittensa vuoteen vierellä. Kertaakaan hän ei ole kuullut kenenkään valittavan, että tämä olisi viettänyt liian vähän aikaa työpöytänsä ääressä.
Sitä vastoin mitä tavallisinta on syvä suru siitä, että lapset pääsivät kasvamaan kuin ohimennen, sukulaisiin ei tullut pidettyä yhteyttä, eikä ystäviä ehtinyt tavata, kun töissä oli niin kiire.
Anteeksiantamattomuudet ja kaunat painavat lyijynraskaana taakkana, kun henki on kuitenkin kevyt kuin höyhen ja haluaa vapautua maallisista taakoistaan.

Juttelin erään iäkkään miehen kanssa, joka tiesi terveytensä olevan varsin hutera. Hänen mieltään painoi veli, johon välit olivat menneet poikki riitaantumisen takia. Tapahtumasta oli kulunut 46 vuotta. Omien sanojensa mukaan hän ei ollut unohtanut asiaa yhdeksikään päiväksi, ja paha mieli oli hänen jatkuva kumppaninsa.

Teimme yhdessä yksinkertaisen anteeksiantoharjoituksen, joka täytti meidän molempien silmät kyynelillä. Kuinka paljon turhaa kannammekaan läpi vuosien! Kuinka paljon yksinkertaisempaa on päästää irti pahasta mielestä tässä ja nyt.

Sanomattomat sanat

Kuinka moni hautajaisiin osallistunut lähimmäinen onkaan pahoilla mielin miettinyt, mitä jäi sanomatta. ''Minä rakastan sinua on lause, joka kannattaa varmuuden vuoksi sanoa liian usein
kuin liian harvoin. Kehut ja kannustukset olisivat nekin toivottavampia arkipäivän keskellä kuin muistopuheissa. Ne ovat rakkauden ihmelääkettä arjen erämaassa.

Riidat, loukkaantumiset, erimielisyydet, kaunat ja katkeruudet sekä kaikenkarvaiset kitkat läheisten välillä menettävät merkityksensä salamannopeasti, kun tieto jonkin osapuolen kuolemanvakavasta sairaudesta saavuttaa tietoisuuden. Yhtäkkiä jäljellä on vain se, mikä on kaikkein eniten totta.
Rakkaus.

Miksi emme tekisi sitä jo nyt, kun voimme vielä sulostuttaa arkemme sen pehmeydellä?
Miksi emme viljelisi rakkautta ja sopua eripuran sijasta sillä mielialalla, että nykyhetki on aivan liian arvokas hukattavaksi riitaisuuksiin ja taisteluun.

http://www.namaste.fi/fi/inspiroidu/artikkelit/kun-jokainen-paiva-on-lahja

[quote author="Vierailija" time="13.04.2015 klo 13:54"]Miksi 40 veet jauhaa terveydestä kun pitäs elää.
[/quote]

Lihaskato voi alkaa kolmikymppisenä. Vanhusten mahdollisimman pitkä itsellinen selviäminen on kiinni juuri lihaskunnosta. Hemmetin vaikea on elää, jos terveys on menetetty ja sydäri vie ruumishuoneelle.

[quote author="Vierailija" time="13.04.2015 klo 14:34"]

Tuohon kehon rapistumisasiaan - itse en usko moiseen. Esim. vanhempani ovat seitsenkymppisiä ja erittäin hyväkuntoisia,

[/quote]

Et siis usko kenenkään kehon koskaan rapistuneen, vai ainoastaan et usko siihen, että sinulle niin koskaan käy?

[quote author="Vierailija" time="13.04.2015 klo 14:07"]

Mä en haaveile enää mistään. Haaveilin kun olin 20v mutta eipä ne mun haaveet ole toteutuneet. Tavoite olisi ettei kauaa tarvitsisi enää elää. Kyllä tässä kohta 42v on elämää tarpeeksi nähnyt.t.ammattivalittaja

[/quote]

Tähän! En mäkään enää haaveile. Se on niin turhaa. Ei mun haaveet ole tähänkään mennessä toteutuneet. Minustakin tuntuu, että kaikki alkaa olla nähtynä. Kyllä tämä elämä alkaa jo mulle riittää.

[quote author="Vierailija" time="13.04.2015 klo 15:29"]

[quote author="Vierailija" time="13.04.2015 klo 14:30"]

- Kuolla ennen Alzheimeria tai viimeistään kun se todetaan (siis jos muistan tappaa itseni). Olen nähnyt mitä se on.

[/quote]

Tämä on yksinkertaisesti tyhmää. Alzheimeria sairastavat ovat niitä onnellisimpia.

[/quote]

Minä vähän luulen ettei seurallinen, matkustellut, elämäniloinen mummoni ollut kovin onnellinen.  Ei ole onnea huutaa houreissaan omaa tytärtään huoraksi, kun tämä käy ajotaidottomana naapurin miehen kanssa etsimässä hautakiveä kuolleelle isälleni. Ei ole onnea, kun ei muista että oma mies on kuollut. Ei ollut onnellinen, kun ei muistanut kuka kukin on. Ei ole onnea pelätä omia lapsenlapsiaan, kun ei muista keitä ne on. Ei ole onnea kuolla oman sängyn sijasta oltuaan vuoden terveyskeskuksen vuodeosastolla. Hänen suurin pelkonsa nimenomaan terveenä ollessaan oli, että kun ei tarvitsisi kuolla sänkyynsä sidottuna. Onnellista oli, kun hän oli viimeistä päiväänsä hengissä suku ympärillään sydänkohtauksen jälkeen, silloin hänellä oli kirkas hetki. Muisti ihmiset, hymyili- ja kuoli muutaman tunnin päästä. Ja miten monet kerrat kyseli itkien siellä sairaalassa, että koska mennään kotiin äidin luo. Äitinsä oli kuollut 1957..

Eikä ollut ensimmäinen lähipiiristä, joka Alzin sai. . Olen nähnyt sen kurjuuden. Kyllä, jos minulle tulee Alzheimer, toivottavasti muistan tappaa itseni. En halua elää tai kuolla niin loppuvuosinani. Lähden mieluummin kuin toinen isoäitini: sai sairaalassa tietää, että pumppu vetelee viimeisiään, kirjoitti kirjeen omaisilleen käsilaukkuunsa ja kuoli. Ei aivojeni rappeutuminen eroa siitä sen kummemmin...

toivottavasti terveyttä riittää.

[quote author="Vierailija" time="13.04.2015 klo 15:37"]

[quote author="Vierailija" time="13.04.2015 klo 15:35"]

Osaatko italiaa tai kroaattia?

[quote author="Vierailija" time="13.04.2015 klo 14:39"]

- Ostaa talo Italiasta tai Kroatiasta ja asua siellä loppuelämän ajan

[/quote]

[/quote]

En ole tuo haaveen esittäjä mutta sanoisin ettei noita välttämättä tarvita että osaisi. Mun vanhemmat osti eläkkeelle jäätyään talon Italiasta ja asuvat talvet siellä. Hyvin ovat pärjänneet vaikka eivät puhuneet sanaakaan italiaa muuttaessaan.

[/quote]

Minä esitin tuon kysymyksen... Asun Italiassa. Muuttaessa en puhunut sanaakaan italiaa ja ei todellakaan pyyhkinyt hyvin alussa. Ehkä eläkeläiset pystyvät elämään turvatussa omassa kuplassaan, johon ei kuulu asioiden hoitoa virastoissa, sairaaloissa ja pankeissa. Minä en normaalina työtätekevänä+lapset koulussa siihen pysty.