Äitiyslomalla yksinäinen: "En kuulunut kenenkään kerhoon"

En ymmärrä miksi ihmiset kituuttaa siellä himassa jopa vuoden jos ei siitä tykkää. Saahan sen lapsen hoitoon jo aiemmin jos haluaa, sen kun vain hakee paikkaa... itse palasin töihin molempien lasten jälkeen kun olivat vielä alle vuoden ikäisiä. Olivat sitten isin kanssa kotona muutamia kuukausia ja sitten päivähoitoon. Meillä ainakin tosi hyvät kokemukset myös pienten ryhmistä.

Mä ainakin kituutan, koska ei oo työpaikkaa johon palata enkä oo hakemisesta huolimatta sellaista saanut...ja toivon, että vauvan kasvaessa ja oppiessa esim. puhumaan tää muuttuis mielekkäämmäksi!

Mulla ei oo mitään ongelmaa viihdyttää itseäni ja tehdä elämästä mielekästä, jos oon yksin ja mulla on mahdollisuus keskittyä esim. lukemiseen, opiskeluun tai harrastusprojekteihin keskeytyksettä. Jatkuvasti vahdittavan ja viihdytettävän mutta silti paljon kitisevän vauvan kanssa onkin aika paljon haasteellisempaa. Meillä on aika vähän yhteisiä mielenkiinnonkohteita, joista ihan aidosti kumpikin nauttisi, itseasiassa tällä hetkellä ei taida tulla mieleen ainuttakaan vaan kaikki mistä vauva tykkää, on mulle helvetin tylsää ja kaikki mitä itse tykkään tehdä, on taas pois aidosta läsnäolosta vauvalle.

Hyvä teksti ja on varmasti totta, että hirveän monet lopulta samaistuu tähän -->ei ollakaan lopulta niin yksin, kuin kuvitellaan olevamme. Tämä on todettu useaan otteeseen. Itselläkin on taipumusta jotenkin eristää itsensä muista, ajatella, että "ei ne voi tajuta" ja heittää kaikki samaan lokeroon, vaikka todellisuudessa, jos itse on avoin ja kiinnostunut, on todennäköisestä, että melkein ihmisestä kuin ihmisestä paljastuu jotain mielenkiintoista. Mun edellinen äitiysloma oli jotain ton tyylistä, koitan tehdä tästä vasta alkaneesta paremman, panostaa aitoihin kohtaamisiin muiden äitien kanssa. Ties, vaikka saisin uusia ystäviä :)! 

Aloittajalla on kokemus kahdesta eri perhekerhosta ja se kertoo, että äitejä on erilaisia ja ryhmiä erilaisia. Oikeastaan jo yksi tai kaksi kovaäänistä ja kilpailuhenkistä mammaa voi luoda ilmapiirin tietynlaiseksi, ja toisaalta tietynlaisissa paikoissa voi asua tietyntyyppisiä ihmisiä.

Vastaavasti näissä kahdessa tilanteessa joku toinen olisi voinut kokea ensimmäisessä vaikka kotiäitiyden väheksymistä ja hälläväliä-meininkiä suhtautumisessa lapsiin. Olisi nähnyt lapsista välinpitämättömiä ja kiroilevia röökimutseja, kun olisi halunnut jutella jonkun sielunsisaren kanssa imetyksestä ja kantoliinailusta. 

Että meitä on moneen junaan ja tietysti onnellinen on se, joka löytää samanhenkistä seuraa eikä joudu homogeeniseen laumaan, jossa tuntee olevansa ainut joukosta poikkeava.

Mikä siinä nyt on super-äitiyttä, että käyttää kestovaippoja, kantoliinaa tai luomusoseita? Meidän lapsella oli kestovaipat. Päästiin halvalla vaippailussa. Kantoliinaa kokeilin, mutta ei toiminut meillä. Manduca oli näppärämpi. Sai oikeasti apua arkeen koliikkivauvan kanssa. Luomusoseitakin koitin, mutta lapselle maistui ylipäänsä soseet huonosti. Ja siksipä imetys oli suuressa roolissa. Tuo on vain meidän tarina. Monella muulla toimii ihan eri jutut. Pääasia että saa jakaa kokemuksia ja ehkä kuulee vinkkejä, mutta kuitenkin muistaa, että vauvat ja äidit on kaikki erilaisia. Ei ole mitään absoluuttista "hyvää äitiyttä". Toki on ihmisiä, jotka ylentävät itseään, ja joskus on jo valmiita porukoita, joihin ei meinaa päästä mukaan. Silloin voi vaikka laittaa itsensä likoon, ja kysyä, jos saisi seuraa vaikkapa puistoon tai kahvilaan kerhon jälkeen. Ehkä joku lähtee. Jos ei, niin sanoo vaan "toisella kertaa sitten". Ja jatkaa matkaa. :)

Mä olin myös ekat 6kk:tta hyvin yksinäinen ja masentunutkin, kävin paikallisessa perhekerhossa pari kertaa mutta lähdin itkien pois. Varmaan oma epävarmuus ja väsymys sekä ne valmiit kuppikunnat aiheutti mulle todella pahaa oloa. Sitten päätin, etten oo missään tekemisissä muiden äitien kanssa enkä vertaile itseäni muihin. Vauvakin kasvoi niin, että keksittiin enemmän tekemistä yhdessä, ja hyvin viihdytään kahdestaan päivät :)

Meitä ON siis muitakin. Minulla on pian 10 vuotta täyttävä tytär, enkä tosiaankaan kaipaa vauvaa tähän kohtaan! Nautin siitä, että voin hyvin jättää tyttäreni pariksi tunniksi kotiin ja lähteä lenkille ilman suurjärjestelyitä. Se että jäisin jumiin kotiin...? Juu ei. Katsotaan sitten joskus, jos vielä muksuja siunaantuisi.

Itselläni on erittäin huonot kokemukset seurakunnan perhekerhosta. Se oli ainoa paikka paikkakunnalla jossa lapsi sai leikkiä ikäistensä kanssa, ellei niitä sattunut lähipiirissä olemaan ja siksi kärsin ikävästä ilmapiiristä ja typeristä 'juontajista' parin vuoden ajan. Homma loppui siihen kun lapsen käsivarsi oli aikuisen lastenohjaajan toimesta murjottu mustelmille lasten puolella.

Äidit olivat pääosin todella ikäviä ihmisiä, kouluttamattomia tumpeloita, joiden tarinat kertoivat itkeskelystä maidon kaaduttua lattialle. Heidän elämänkokemuksensa todella rajoittui pikkupaikkakunnan touhuihin ja sielläkin he olivat rajoittuneimmasta päästä. Mitään superäitejä eivät olleet, paremminkin varsin rajoittuneita siinäkin hommassa.

Onneksi ei enää tarvitse IKINÄ mennä yhteenkään leikkitapaamiseen eikä olla kirkon touhuissa mukana kuin korkeintaan omissa hautajaisissani.

Äitiys ja lasten seura sen sijaan ovat olleet erittäin positiivisia kokemuksia.

Paljon tuttua! Sain vauvani vasta 38-vuotiaana, kun ystäväni taluttivat omia lapsiaan kouluun. Päätin hakea seuraa perhekerhoista ja puoli vuotta siellä viikottain käytyäni totesin, että tästä ei tule kuin paha mieli. Minua ei vain hyväksytty joukkoon mukaan. Ystäväni kysyi minulta, että meikkaatko sinne?tai laitatko hiuksesi? Joo, koska se tuo minulle hyvän olon.. Johtuiko sitten siitä, etten kuulunut joukkoon. Olen tottunut olemaan ihmisten kanssa ja olen sosiaalinen. Nyt ei vaan natsannut. Pahoitin kovasti mieleni ja yritin keksiä tyttäreni kanssa muuta tekemistä. Vuoden olin hänen kanssaan valvonut yöt, pari tunnin pätkissä vain nukkunut, joten kovin oli raskasta etten silmämeikin takia ollut kelpoinen jakamaan vauva-arjen haasteita. 

Itsekään en ole mikään ns. supermutsi, mutta kävin kyllä kerhoissa, pihalla leikkimässä yms. koska oli sekin parempi vaihtoehto kuin olla yksin kotona. Seinät olisivat kaatuneet  todella pahasti päälle.

En nähnyt kerhoissa kuvailemasi kaltaisia "superäitejä", tai ainakaan kukaan ei tuonut sellaista esiin.  Eli kuten toteat, siellä on ihan tavallisia ihmisiä.

Tutustuin paremmin muutamaan äitiin ja vaikka en mitään syvää ystävyyttä löytänyt, niin jälkeenpäin ajatellen pikkulapsiaika olisi ollut aivan hirvittävää ilman heitä! Ainakin minut yksinäisyys olisi tehny todella onnettomaksi.

Eli rohkeasti ulos pirtistä! Suurin osa äideistä tosiaan kaipaa seuraa ja juttukaveria, joten suu auki vaan. :) Itse palasin tyytyväisenä töihin, enkä pode siitä mitään huonoa omaatuntoa.

Miksi et avannut suutasi ja tuonut omaa näkökulmaasi esiin? Siellä olisi voinut olla moniakin, jotka ajattelevat samoin kuin sinä, mutta eivät jonkun yhden päsmärin takia olleet viitsineet puhua mitään ääneen.

Minä kävin perhekerhossa lapsen takia, jotta lapsella olisi ikäistään seuraa. En edes ajatellut ystävystyväni muiden äitien kanssa. Minulla ei ollut edes sellaista tarvetta. Lapsella oli tarve päästä muiden lasten seuraan.

Menin vanhempainvapaan jälkeen töihin, mies oli vuoden kotona lapsen kanssa. Lapsi meni päiväkotiin kahden vanhana. En tuntenut minkäänlaista syyllisyyttä. Päinvastoin minusta oli oikein hyvä, että lapsi sai päiväkodissa joka päivä leikkiseuraa, se perhekerhokin kun oli vain kerran viikossa neljä kuukautta syksyin keväin.

Minusta olisi mukavaa tutustua perhekerhossa muihin äiteihin, oma 1 vuotiaani kun ei vielä muiden lapsien seurasta niin ymmärrä, eikä heistä leikkikaveria kaipaa. Ihmettelen kuitenkin kerhon väkeä, josta kukaan ei oiken edes tervehdi, rohkeimmat mutisevat hein takaisin. Suurin osa tuijottaa lapsiaan ja leikkii omien lastensa kanssa. Osa tulee juttelemaan vain kaverinsa kanssa, pesiydytään jonnekin nurkkaan juttelemaan ja käännetään muille selkä. Kyse on mll perhekahvilasta, jossa pitäisi olla vetäjä, mutta olen nyt keväällä useamman kerran käynyt j täytyypä sanoa, että en edelleenkään tiedä, kuka niistä paikalla olijoista se vetäjä on.

Itsellänikin on huono kokemus perhekerhosta. Tädit olivat oikein ihania ja juttelivat ja kyselivät kuulumisia mutta muilla äideillä oli omia kuppikuntia joihin mukaan ei päässyt vaikka kuinka yritin välillä jonkun kanssa keskustella ees keveästi jonkun lauseen. Sain vain lyhyitä vastauksia ja mulkoilua.
Se oli vaan sen paikan henki. Muualla oonkin tavannu vaan normaaleja mammoja. Joskus ollaan erimieltä jostain tai kasvatetaan erilailla mutta ei kukaan normaali äiti jaksa sellasesta mitään numeroa tekemään. Yleensä tavalliset ihmiset ymmärtää että jokainen tekee kuten parhaaksi katsoo. Onneksi.

Minusta teksi kertoo vain ihmisestä, joka ei osaa olla yksin, eikä ole sinut itsensä kanssa. Vauvan tehtävä ei olekaan olla aikuisen seuralainen, vaan aikuisen on itse osattava viihdyttää itseään ja tehdä elämästään mielekästä.

Tietenkin työpaikalla on helpomaa olla, kun aina on joku, joka sanelee, mitä pitäisi tehdä.

[quote author="Vierailija" time="09.04.2015 klo 10:52"]Tämä kirjoitus pelasti päiväni. Olen kotona 8 kk vanhan vauvani kanssa ja poden huonoa omatuntoa siitä että minulla on ikävä takaisin töihin. En vaan jaksa enää tätä kotona istumista. Tuntuu kun elämä olisi vaan kakkavaippojen vaihtoa ja valvomista että vauva ei laita kaikkea suuhun. Kaipaan aikuista seuraa ja rutiineja.
[/quote]

Samat tunnelmat. Jos oot Tampereelta, nähdäänkö?

Ekan kanssa kerhoilin, oli ihan perusjees, tokan vein puistotädille kun se oli reilu vuoden ikänen eli tolpillaan pysyi. Samoin vein kolmannen. Kun sen aamupvn tunnit saa jotenkin menemään (=ulkoilu puistotädillä ja sillä aikaa jopa itsellä pikkuisen aikaa johonkin!) niin loppupäivä menee hyvällä rutiinilla. Ruokaa, päikkärit, leikki+välipalaa -ja sitten kello onkin jo viis ja kotiin marssii isi. Suosittelen kaikille helsinkiläisille, täällä ainakin monessa paikkaa on vielä puistotätejä. Mammakerhot, semmoiset besserwisser-henkiset, on kyllä puistattavia. Mutta kukin tavallaan.

Mulla särähti tässä aloituksessa kuten alkuperäisessä Vauva-lehden jutussakin korvaan se,että imettävät kantoliinailija äidit on jotain superäitejä. Teen itsekin luomusoseet ja kestovaippailen,mutta en ole mikään superäiti. Kotona olo kahden lapsen kans on usein yhtä tuskaa. Mammakerhoissa olen viihtynyt parhaiten äitien kans,joiden kans on oltu esim. samalla alalla tai jotka on olleet koiraihmisiä.

Niin tuttua! Itsellä 2v ja 5v lapset, pian 30v täytän. täällä olisi seurakunnan kerho ja MLL perhekerho. Paristi kävin molemmissa, mutta voi elämä.... En vain sopeutunut. Kaupunkiin matkaa noin 25km. Olen muualta lähtöisin, ihmiset karsastavat murrettani. Mies päivät pitkät töissä, kaikki tuttuni asuvat kotiseudulla. Alkuun tuntui että seinät kaatuvat päälle,että henkisesti uuvun siihen ettei ole aikuista seuraa. Ja kyllä, ennakkoluulot monilla ulkonäköni puolesta (täällä kaikki äidit tyyliin tuulipuku päällä,hiukset ponnarilla,naturelleina naamaltaan, korvikset jos on niin se on jo saavutus...). Ja kyllä; meikkaan, laitan hiukset. On itsellä parempi olo (olen muutenkin epävarma itsestäni) ja tuskin tuo ukkokaan jaksaisi katsella minua kun näyttäisin ns.petolinnunperseeltä. Tykkään metallimusiikista ja rokista, rakastan kauhuleffoja. Eli en ole mitään emmerdaleja sunmuita seurannut, katson mieluummin dokumentteja, tosielämän tarinoita. Mutta pystyn silti puhumaan kaikesta (kaverini ovat tyystin erilaisia mieltymyksiltään kuin minä, mutta ei tuo haittaa, minä osaan sopeutuakin).Mutta nyt olen tottunut yksin olemiseen, se ei ole enää niin masentavaa. Kaiketi voisi sanoa että olen erakoitunut vähän? Syksyllä kuitenkin toivon mukaan pääsen kouluun. Nyt kuitenkin mietityttää; miten sopeudun aikuisten maailmaan kun ollut jo pitkä aikaa lasten maailman parissa :D ja jotenkin vaikea alkaa puhumaan toiselle, kun tuntuu että en tiedä mitä sanoa, mistä puhua, ilman että kuulostaisin typerältä.

[quote author="Vierailija" time="09.04.2015 klo 13:46"]Minusta olisi mukavaa tutustua perhekerhossa muihin äiteihin, oma 1 vuotiaani kun ei vielä muiden lapsien seurasta niin ymmärrä, eikä heistä leikkikaveria kaipaa. Ihmettelen kuitenkin kerhon väkeä, josta kukaan ei oiken edes tervehdi, rohkeimmat mutisevat hein takaisin. Suurin osa tuijottaa lapsiaan ja leikkii omien lastensa kanssa. Osa tulee juttelemaan vain kaverinsa kanssa, pesiydytään jonnekin nurkkaan juttelemaan ja käännetään muille selkä. Kyse on mll perhekahvilasta, jossa pitäisi olla vetäjä, mutta olen nyt keväällä useamman kerran käynyt j täytyypä sanoa, että en edelleenkään tiedä, kuka niistä paikalla olijoista se vetäjä on.
[/quote]
Käydäänköhän me samassa paikassa.

Ei mullakaan ollut mitään kerhoa, jossa toiset ihmiset olisivat olleet kuten minä olen, jutelleet vaan aiheista joista minä tykkään jne. Ei tullut mieleen että sellaista paikkaa pitäisi olla, kun ei se niin mene muussakaan aikuisen ihmisen elämässä.

Minä perustin itse kerhon kun ei sellaista valmiina ollut. Kaksi puhelua kaupungille, yleisavain kätöseen, mokkamasteri pöhisemään. Tadaa, oli kerho kasassa. Ehkä maailman helpointa ja rennointa touhua, enkä käsitä miten jotkut voi ottaa sen niin vakavasti.

Minä en tiedä, paljonko siellä oli noita jotka kokivat kerhoilun jotenkin ahdistavana, koska oletin että jos ihminen on lisääntynyt, hän on sen verran itsenäinen että tekee elämässä omat päätöksensä, osaa huolehtia itse toisiin tutustumisesta jne. Pienellä tsempillä toki. Vasta tältä palstalta olen lukenut, että jotkut tosiaan ottaa nämä kerhot hyvin isoina asioina, ja kokevat jotenkin menevänsä jonnekin äitiheimon kokoukseen, jossa kerrotaan pääseekö heimoon vai joutuuko jotenkin henkisesti karkotetuksi paratiisista, elikkä perhekerhosta, elikkä perämyttylän jumppasalista. :)  En edes nähnyt näitä kävijöitä ensisijaisesti äiteinä, vaan ihmisinä joilla oli lapsi.

Olen tosi pahoillani ap:n kokemuksesta, mutta mulla vaan särähtää korvaan tuo, että puhutaan toisista ihmisistä pelkkinä äiteinä, imettäjinä ja luomuporkkanan soseuttajina. Kaikilla heillä on oma persoona, oma elämä, oma tarinansa. On jotenkin nurinkurista olla kovin pahoillaan siitä, ettei itse tullut nähdyksi omana itsenään, jos ei ollut oikein valmis näkemään muitakaan kuin sen äitiyden kautta.